Michelle Obama: Minun tarinani

Michelle Obama: Minun tarinani, 2018
Alkuteos: Becoming, 2018
Suomentaja: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Otava, sähkökirjalaitos, 2018
Mistä sain kirjan: latasin Bookbeatistä




Sen jälkeen, kun astuin vastahakoisesti julkiseen elämään, minua on ylistetty maailman vaikutusvaltaisimpana naisena ja vähätelty "vihaisena mustana naisena". Olen halunnut kysyä parjaajiltani, mikä noista kolmesta sanasta on heille tärkein, onko se "vihainen", "musta" vai "nainen". 

Michelle Obaman Minun tarinani oli vaikuttavampaa luettavaa kuin olisin arvannutkaan. Hän ja Barack Obama mursivat niin monta näkymätöntä rajaa Yhdysvalloissa ja saivat aikaan niin paljon hyvää, että kirjan lukeminen valaa myös lukijaan vankkaa tulevaisuuden toivoa. Muistelmista muodostuu elävä pala historiaa, ja toivoisin hartaasti että se ei olisi viimeinen henkäys ajasta ennen post-totuudellista aikaa, jota nyt elämme: Trumpin nousu Yhdysvaltain preisdentiksi, Brexit, Uuden-Seelannin moskeija-ampuminen ja meidän ikioma "jytkymme" edustavat kaikki täysin päinvastaista maailmaa, jonka eteen Obamat Yhdysvaltain presidenttiparina tekivät töitä.

Aluksi näyttää siltä, että Michellen tarina on perin amerikkalainen tuhkimotarina. Hän on kotoisin Chicagon eteläpuolelta, South Shoresta, melko köyhältä mustien asuinalueelta, joka on sittemmin slummiutunut. Hänellä oli onnellinen, vaikkakin vaatimaton lapsuus. Äiti oli kotiäiti, ja isä kävi töissä kaupungin palveluksessa ja oli poliittisesti aktiivinen. Isoveli Graig oli suosittu ja menestyvä poika, joka suhtautui Michelleen hyvin suojelevasti. Kaikki oli kunnossa ja rakkautta oli paljon, vaikka rahaa ei liiemmälti ollut ja isä oli vakavasti sairas.

Michelle menestyy koulussa ja raivaa ahkeruudellaan tiensä Yhdysvaltojen parhaisiin opinahjoihin ja valmistuu lakimieheksi Harvardista, josta hän pääsee suoraan chicagolaiseen huippulakifirmaan töihin. Michelle kuulostaa uraorientoituneelta naiselta, mutta hänen tarinaansa on pakko ihailla, sillä mustan naisen tie huippujuristiksi ei ole helppo. Sitä paitsi "uraorientoitunut" kuulostaa varsinkin naisesta sanottuna suorastaan vähättelevältä määritelmältä.

Michellen amerikkalainen menestystarina käy kuitenkin oikeasti kiinnostavaksi vasta silloin, kun Barack Obama koputtaa Michelle Robinsonin työhuoneen oveen. Firmaan on saatu lahjakas, nuori harjoittelija, jonka mentoriksi Michelle on lupautunut. Ei mene kauaakaan, kun he seurustelevat eikä niin kovin kauaa siihenkään, kun he menevät naimisiin. Rakkaus muuttaa Michellen ajattelumaailman ja koko elämän suunnan. Raha ja menestymisen tarve jäävät toisarvoisiksi, kun Barack tartuttaa maailman parantamisen tarpeen myös Michelleen.

Barack Obaman ainutlaatuisesta ja älykkäästä ajattelusta Michelle pääsee jyvälle jo seurustelun alkuaikoina, kun hän herää eräänä yönä ja havaitsee Barackin valvovan. "Mitä mietit?" Michelle kysyy. "Tuloeroja", Barack vastaa. Myöhemmin kirjassa on liikuttava kohta, jossa Michelle katsoo miestään, joka silloin on jo Yhdysvaltain presidentti. Mahtavatko amerikkalaiset ymmärtää, miten hienon presidentin he ovat saaneet, Michelle pohtii.

Vastuuntunto ajoi Barack Obaman lopulta politiikkaan. Hän oli ollut nuorena töissä erilaisissa yhteisöllisyyttä tukevissa järjestöissä ja yrittänyt saada ihmisiä aktivoitumaan ja parantamaan elinolojaan asuinalueillaan. Valmistuttuaan lakimieheksi hän ei halunnut jäädä yritysmaailmaan, vaan  hänen visionaan oli panna itsensä peliin paremman maailman puolesta. Michellekin ymmärtää hakea sisältöä elämäänsä bisnesmaailman ulkopuolelta. Häntä politiikka ei kuitenkaan kiinnosta, vaan se tuntuu vievän Barackin pois perheen luota. Ilman parisuhdeneuvojaa tilanteesta ei selvitä, mutta Michelle lähtee kuin lähteekin tukemaan miehensä poliittista uraa.

Loppu on historiaa. Obamoista tulee Yhdysvaltojen historian ensimmäinen afroamerikkalainen presidenttipari. Obama saa presidenttinä aikaan merkittäviä uudistuksia, ja Michelle keskittyy muutamaan valtakunnalliseen projektiin, joilla hän työllistää itsensä äitiyden ohessa. Presidenttikausien kuvaus on kiinnostavaa luettavaa. Niiden kautta lähihistoria ja vastakohtaisuuksien Yhdysvallat tulevat vähän tutummaksi, vaikka Trumpin valinta presidentiksi Obaman jälkeen tuntuu entistä absurdimmalta.

Michellen huomiot afroamerikkalaisen naisen asemasta ovat valaisevia. Pidin myös siitä, miten hän tasapainoilee äidin ja merkityksellistä työtä tekevän naisen roolissaan. Hän on hieno esikuva amerikkalaisäideille onnistuessaan yhdistämään nämä kaksi roolia. Amerikkalaiseen tyyliin hän korostaa moneen kertaan omistautuvansa äitiydelle ja panevansa lasten edun kaiken edelle, mutta hän onnistuu kyllä tekeään valtavasti muutakin hyvää. Hän ei kuitenkaan kerro mistään saavutuksistaan ylpeillen vaan aidosti iloisena aikaansaannoksistaan ja kohtaamistaan ihmisistä. Amerikkalaiseen tyyliin kuuluvat myös vuolaat kiitokset, jotka tässä tapauksessa valaisevat sitä, miten suuri organisaatio Yhdysvaltain presidentin ympärillä pyörii. Suhteiden verkosto toimii, ja on tärkeää, että se koostuu hyvistä, idealistisista ihmisistä.

Kaikki Obamojen visiot eivät toteudu, kuten esimerkiksi aselakien tiukentaminen Yhdysvalloissa. Toisen kauden loppupuolella toivon sekaan ujuttautuu myös hienoisia katkeria juonteita, joissa konservatiivisuus lyö lujaa takaisin. Lukijalle on selvää, että Yhdysvallat ei tosiaankaan ole ymmärtänyt Barack Obaman arvoa. Kun kaikki on ohi, Michelle on onnellinen, kun saa taas tehdä asioita itse ja liikkua vapaasti ilman, että järjettömän suuri oraganisaatio joutuu jatkuvasti suojelemaan perhettä ja rajoittaa heidän elämäänsä. Voi vain kuvitella, millaisia hetkiä hän on kokenut katsellessaan Trumpin työtä istuvana presidenttinä.

Michelle Obama jää historiaan esimerkillisenä, rohkeana naisena, jolla on sydäntä, älyä ja tahtoa vaikuttaa asioihin. Minun tarinani todistaa, että jokaisen naisen ja äidin tässä maailmassa on ryhdyttävä toimeen paremman maailman puolesta.

Ainut asia, jota kirjassa moitin on se, että Michelle itse pitää itseään tyypillisenä sorittaja-naisena, joka koulumenestyksellään haki hyväksyntää. On jotenkin sääli, että älykkäät naiset itsekin lankeavat tähän määritelmään, jota heille ympäriltä tuputetaan. Entäs jos nainen on kiinnostunut hankkimaan tietoa ja pärjää koulussa, koska on nopea oppimaan ja haluaa oppia. Entäs jos tällainen älykäs  ihminen haluaisi perustaa perheen ja ryhtyä äidiksi? Suorittaako hän sitten äitiyttäkin, jos hän haluaa olla myös hyvä äiti?  Koulussa menestyvistä pojista ei kukaan koskaan käytä määritelmää "suorittaja". Barack Obama, lupaava Harvardin opiskelija, on poikkeuksellisen lahjakas, mutta Michellekö on vain suorittaja? En suostu uskomaan tähän.

Kutsun Michelle Obaman Minun tarinaani voimakirjaksi. Se ei ole pelkästään naisten voimakirja, vaan se on toivon voimakirja. Sana kuulostaa suurelta ja naiivilta, mutta tässä tapauksessa siihen kannattaa tarttua. Nimittäin, mikä sitten olisi vaihtoehto toivolle? Onko sitä?



Lue kirjasta myös blogeista Kulttuuri kukoistaa, Kirjaluotsi, Kirjat kertovat, Kaisa Reetta T ja Leena Lumi, josta löytyy lisää kirjasta kirjoittaneita blogeja. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja.

Maggie Nelson: Argonautit

Nelson Maggie: Argonautit, 2018
Alkuteos: The Argonauts, 2015
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kustantaja: S&S
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 205
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Maggie Nelsonin Argonautit on... Mikä se on? Onko se pitkitetty essee, onko se omaelämäkerta, onko se tietokirjallisuutta vai tunnustuksellista proosaa? Täytyykö sen olla jotain, jonka voi nimetä? En kaipaa määritelmiä, mutta alan lukiessani janota tällaista kirjallisuutta lisää. Maggie Nelsonin Argonautit on paljon.

Nelson kirjoittaa tekstiä, joka on rehellistä ja omaelämäkerrallista, mutta samalla se on sukellus tieteellisiin teorioihin, joiden kanssa todellinen elämä käy jatkuvaa keskustelua. Yksityisen ja yleisen, eletyn elämän ja teorian raja hämärtyy. Nelson haastaa teoreetikot, mutta myös elää teoriaa todeksi ja hakee siitä sanoitusta kokemalleen.

Maggie Nelson on amerikkalainen kirjailija, jolla on laaja akateeminen tausta. Minua hämmästyttää hänen lukeneisuutensa: hän kirjoittaa sukupuolentutkimuksen, kielitieteen ja psykologian teesejä keskelle omaa arkeaan. Tai ehkä päinvastoin: ehkä hän kirjoittaakin omaa elämäänsä teesien keskelle. Kirjasta syntyy romaanin mittainen essee ja koskettava kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä.

Argonautit on rehellinen kirja, ja samalla se osaa pitää kaikista yksityisimmän täysin omanaan ja vaatia sille oikeutuksen olla. Lukija puolestaan tuntee ajatustensa aukeavan aivan uudella tavalla, kun Nelson kertoo omasta parisuhteestaan ja perhe-elämästään muunsukupuolisen taiteilijan, Harry Dodgen kanssa. Hän toteaa, että minua heteroseksuaalisuus nolostuttaa (s. 58), ja tekee sen siten, että heteronormatiivisuus alkaa nolostuttaa lukijaakin. Todellakin, miten noloa on pitää mitään seksuaalisuuden muotoa normina! Ja miten onnellista on, jos löytää omille haluilleen sopivan vastaparin, oli se kuka tahansa, kuten Nelson toteaa.

Kirjan takakansitekstin mukaan teoksen nimi, Argonautit, viittaa mytologiseen Argo-laivaan, jolla purjehtineet argonautit rakensivat laivansa matkan aikana pala palalta uudestaan. Lopulta laivassa ei ollut muuta alkuperäistä kuin sen nimi. Nelson vertaa ihmisen elämää Argo-laivaan. Elämänsä aikana jokainen ihminen muuttuu, ja lopulta hän on aivan toinen, vaikka nimi säilyisikin.

Ajatus on pelottava ja toiveikas yhtä aikaa. Pelottava se on siksi, että muutos tekee kipeää ja vaatii rohkeutta, toiveikas se on siksi, että muutoksen myötä jokainen voi tulla yhä enemmän omaksi itsekseen. Nelsonin teoksessa muutos on hurja: hänen puolisonsa käy läpi sukupuolenvaihdosta samaan aikaan, kun Nelson itse on raskaana. Molemmat kokevat jotain täysin mullistavaa elämässään yhtä aikaa, mutta kirjan sanoma onkin, että elämä on yhdessä muuttumista.

Nelsonin ajatus juoksee kirkkaana. Hänen pohdintansa sisältävät aimo annoksen huumoria, kun hän etsii tasapainoa hetero- ja queer-kulttuurien väliseen olotilaan. Lasten hankkiminen ja avioliitto kun ovat kovasti heteronormatiivisia tekoja, mutta Maggie ja Harry päätyvät toteuttamaan molemmat. Kun ystävä näkee jouluisen perhepotretin jättimäisen lahjamukin kyljessä, hän huudahtaa, että mitään näin heteronormatiivista hän ei ole tässä perheessä ennen nähnyt.

Tilanteet, joihin Maggie ja Harry joutuvat normista poikkeavana pariskuntana ovat hämmentäviä, vaikka lopulta kyse on ihmiselämän moninaisuudesta, eikä jaottelun tarvetta ehkä olekaan. Harry ei halua tulla määritellyksi mieheksi eikä naiseksi, ja lopulta: eikö kaikki, eikö meistä jokainen, poikkea jollain tavalla normista. Onko lupa olla keskeneräinen tai monta yhtä aikaa, Nelson kysyy.

Teoksen lopussa todistetaan syntymää ja kuolemaa vuoropuheluna. Yhteisen lapsen syntymä ja Harryn äidin kuolema rinnastuvat kauniisti, ja Argonauttien viimeinen kappale on itkettävän kaunis.

Jos jotain moitittavaa kirjassa on, niin olisin kaivannut lähdeluettelon kirjan loppuun, vaikka teoreetikot onkin oivaltavasti nostettu juoksevan tekstin marginaaleihin. Heitä on kuitenkin niin paljon, että jonkinlainen yhteenvetokin olisi ollut tarpeen. Tunnistin nimistä vain osan, kuten Barthesin, Lacanin ja Freudin, mutta eniten siteeratut nimet kuten Eve Kosofsky Sedgwick tai D.W. Winnicot olivat minulle ennestään tuntemattomia. (Winnicotin määritelmä "riittävän hyvästä äitiydestä" on ehkä jostain korviini tarttunut eräänlaisena arjen pelastusrenkaana). Nelsonin kirja onnistuukin herättämään valtavan tiedonjanon.

Nelsonin raskauden, synnytyksen ja imetyksen kuvauksissa tunnistin jotain periamerikkalaista, joka suomalaisittain tuntuu turhan analyyttiselta ja osittain turhalta koohotukselta. Meillä äitiys koetaan ehkä luonnollisempana asiana kuin Yhdysvalloissa (vai onko tämä vain oma kokemukseni), eikä sitä ole erityisesti glorifioitu. Esimerkiksi Raskaana oleva vartalo julkisella paikalla on myös säädytön (s. 131), kirjoittaa Nelson ja minä mietin, että miten niin. Kun Nelson luennoi raskaana ollessaan, kuuntelijoiden kommentit ovat varsin kummallisia. Nelson tulkitseekin, että yleisön on ilmeisesti vaikea käsittää, että heillä on edessään raskaana oleva nainen, joka ajattelee (s. 133). Suomessa raskaana olevat naiset ovat tuttu näky työelämässä, eikä heidän aivotoimintaansa kyseenalaisteta. Ehkä sukupuolten välinen tasa-arvo on Suomessa edellä Yhdysvaltojen valtavirran asenteista, mutta queer-kulttuurin ja sukupuolten moninaisuuden tuntemuksessa olemme vielä kaukana Nelsonin esittämistä ajatuksista.

Luin Argonautteja hidastellen, enkä olisi halunnut kirjan lopuvan ollenkaan. Omien ajatusten puntarointi teki olon onnelliseksi. Tässä on kirja, jonka takakanteen voisi painattaa varoitustekstin: saattaa muuttaa maailmankuvaasi.


Argonautit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Reader, why did I marry him, Kirjanurkkaus, Mitä luimme kerran  ja Tekstiluola.

Marjane Satrapi: Persepolis 1 ja 2

Marjane Satrapi: Persepolis, Iranilainen lapsuuteni, 2004
Alkuteos: Persepolis, 2000/2001
Suomentaja: Taina Aarne

Kustantaja: Otava

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Marjane Satrapi: Persepolis 2, Kotiinpaluu, 2007
Alkuteos: Persepolis 3 ja 4, 2004 ja 2005
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Enpä arvannutkaan, millaiseen seikkailuun lähdin, kun innostuin mukaan Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. On kuin kokonaan uusi maailma olisi avautunut lukemisharrastukseeni. En olisi ikinä uskonut, miten yhteiskunnallisia sarjakuvat ovat ja miten paljon tietoa sarjakuvien kautta voidaan kertoa. Taidemuotona sarjakuva on erittäin vaikuttava.

Tänä kesänä olen jaellut paljon Goodreads-tähtiä nimenomaan sarjakuville, joista on tullut kesäni parhaita lukukokemuksia. Aiemmin keväällä intoilin Johanna Vehkoon ja Emmi Nimisen Vihan ja inhon internetistä sekä Liv Strömquistin Nousu ja tuho - sekä Kielletty hedelmä -sarjakuvista, jotka puhuvat yhteiskunnallisista epäkohdista suorin sanoin ja kuvin. Ne eivät todellakaan vanhoja kuvia kumartele, vaan luovat uusia ja kertovat tästä ajasta niin kuin se on. Epäkohdat ja epäoikeudenmukaisuudet piirretään suoraan lukijan verkkokalvolle.

Marjane Satrapin Persepolis-sarjakuvat ovat olleet kesäni löytöjä. Ne sijoittuvat Iraniin ja  ovat kipeän omaelmäkerrallisia, mutta myös humoristisia, täynnä itseironiaa. Niissä on myös surullisen ironisia havaintoja Iranista, Satrapin kotimaasta, sen poliittisiesta ja uskonnollisesta ilmapiiristä. Paikoin sarjakuvasta tulee terävää satiiria, joka ravistelee lukijan pohtimaan diktatuurien ja fundamentalismin mielettömyyttä.

Kaikki alkaa vuodesta 1980 Satrapin omakuvasta. Kuva - kuten koko sarjakuva - on mustavalkoinen ja se esittelee hymyttömän, mustaan huivin pukeutuneen tytön. Hiuksia tai iloa ei näy. Huivin käytön ja hymyttömyyden syynä on Iranin islamilainen vallankumous vuonna 1979, ja sitä seuranut kulttuurivallankumous vuonna 1980. Satrapin edistyksellinen ja sivistynyt perhe joutuu alistumaan tiukkoihin poliittisiin ja uskonnollisiin säädöksiin, kuten kaikki muutkin.

Myöhemmin alkaa Irakin ja Iranin välinen sota, joka koskettaa jokaista perhettä ja vaatii kymmenien tuhansien nuorten miesten hengen. Marttyyrien joukot kasvavat. Samaan aikaan (toisin)ajattelijoihin kohdistuvat vainot ja ahdistava ilmapiiri vaikeuttavat elämää niin paljon, että perhe päättää lopulta lähettää Marjanen kouluun Eurooppaan.

Persepolis 2, Kotiinpaluu kertoo ensin Marjanen opiskeluvuosista Itävallassa ja sitten hänen paluustaan Iraniin, jossa hän hakee yliopistoon opiskelemaan taidetta. Ulkomailla Marjane kärsii yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta, ja hän ajautuu aivan pohjalle. Ulkopuolisuuden tunteet eivät hellitä sittenkään, kun hän palaa kotiin. Euroopassa maistunut vapaus täytyy taas verhota huiviin.

Iranissa mikään ei ole muuttunut, vaan poliittinen ja uskonnollinen ilmapiiri ajavat edelleen ihmiset tiukkoihin normeihin. Kaiken keskellä Marjanen viisaat vanhemmat ja isoäiti tuntuvat pitävän jonkinlaista iloa ja toivoa yllä. Perheen merkitys on kuvattu hienosti.

Persepolis on muistelmateos ja naisen kasvutarina, mutta se on paljon muutakin. Siitä tulee  järkyttävä kuvaus Iranin surullisesta ja kaoottisesta lähihistoriasta. Länsimaisen ihmisen on lähes mahdotonta ymmärtää niitä poliittisia ja uskonnollisia aatteita, joiden puristuksiin iranilaiset suostuvat. Sota on arkea, ääri-islamilaisuus on arkea ja molemmat estävät ihmisiä elämästä vapaasti tai ajattelemasta vapaasti.

Satrapin piirrosjälki on mustavalkoisuudessaan paljon puhuvaa, ja tunnistan muun muassa Liv Strömquistin saaneen vaikutteita Satrapin pelkistetystä ilmaisusta. Ihmisten ilmeet korostuvat, ja niistä löytyy harvoin hymyä. Absurdit tilanteet ja tapahtumat pitävät lukijan hereillä, ja ironia iskee  mustan huumorin suoneen. Esimerkiksi iranilaisen yliopiston johto järjestää tiedotustilaisuuden naisopiskelijoiden pukeutumisesta ja vaatii naisopiskelijoita käyttämään kapeampia housuja ja pidempiä huntuja sekä peittämään huolella hiuksensa ja pidättäytymään ehostamisesta. Marjane uskaltautuu kysymään rohkean kysymyksen: Miten on mahdollista, ettei minussa naisena voi herätä mitään katsellessani vartalonmyötäisiin asuihin pukeutuneita miehiä, mutta he miehinä voivat kiihottua, jos huntuni on viisi senttiä liian lyhyt?  

Kapina nousee tavallisista ihmisistä, jotka kuitenkin vaiennetaan pelolla: Selvähän se! Kun pelkää, lakkaa analysoimasta ja kyseenalaistamasta. Kauhu lamaannuttaa. Alistamisen moottorina onkin aina ja kaikissa diktatuureissa ollut pelon viljeleminen. 

En ihmettele, että Satrapin sarjakuvateokset ovat nousseet klassikoiksi. Ne ovat rehellisiä ja havahduttavia teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Taide etsii siihen aina keinonsa ja vapautensa.

Persepolis-sarjakuvia on luettu myös näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him, Kirja hyllyssä, Kirjanurkkaus, Oksan hyllyltä, Pieni kirjasto, Eniten minua kiinnostaa tie, Sivutiellä ja Sallan lukupäiväkirja. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan kirjoilla kohdan 32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

Alison Bechdel: Hautuukoti

Alison Bechdel: Hautuukoti, Tragikoominen perheeni, 2009
Alkuteos: Funhome, 2006
Suomentaja: Taina Aarne
Kustantaja: Like
Sivuja: 238
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Helmetin tämänvuotisessa lukuhaasteessa on kohta, johon pitäisi lukea sarjakuvaromaani. Bongasin kohtaan eräästä haastelistasta Alison Bechdelin Hautuukodin, joka sopisi siis myös Hurjan hassun lukijan sarjakuvahaasteeseen. Panin kirjan heti varaukseen, ja kun sain kirjan käsiini, luin sen samalta istumalta.

Olin mykistynyt. Voiko sarjakuva olla näin puhuttelevaa? Kyseessä on amerikkalaisen sarjakuvataiteilijan omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani, ja tyyli, jolla hän tarinaansa kertoo, on todellakin kirjan alaotsikon mukaisesti tragikoominen.

Bechdel piirtää realistisia kuvia, ja kuvien sävy on vihertävän harmaa. Tekstiä on joka aukeamalla paljon, parhaimmillaan lähes puolet sivuista on tekstien peitossa. Siitä huolimatta hahmot nousevat sivuista irti ja alkavat elää elämäänsä.

Se elämä on pinnalta - henkilöiden ilmeissä, eleissä ja olemuksissa - hyvin pidättyväistä, mutta sisältä kuohuvaa. Kuohunta paljastuu päiväkirjamerkinnöissä ja kirjeissä. Puhumattomuus ja salaisuudet ovat etäännyttäneet perheenjäsenet toisistaan ja tappaneet perheen yhteisen hymyn. Vanhemmat ovat etäisiä toisilleen ja lapsilleen, ja lapset tuntuvat kelpaavan vain, jos tekevät töitä tai lukevat tai pysyvät poissa tieltä.

Hautuukoti kirjan nimenä viittaa hautaustoimistoon, perheyritykseen, jota isä johtaa, mutta myös perhe-elämään, jota perhe viettää. Englanninkielinen nimi Funhouse on vahvasti ironinen lyhennelmä Funeralhousesta, ja suomennoksena Hautuukoti toimii mainiosti. Muutenkin suomentaja Taina Aarne on tehnyt vivahteikasta ja sujuvaa työtä.

Perheen molemmat vanhemmat ovat kirjallisuudenopettajia, sivistyneitä ja koulutettuja ihmisiä. Heidän elämänsä pikkukylässä on kuitenkin hyvin rajoitettua, varsinkin kun isän suku on asunut aina paikkakunnalla. Äiti harrastaa näyttelemistä ja isä on intohimoinen rakentaja, joka remontoi perheen taloa pieteetillä, joka ei anna tilaa lasten leikeille tai ilolle. Kaiken pitäisi olla täydellistä ja täydellisesti hallinnassa.

Isän sisin on kuitenkin kaukana hallitusta. Aikuiselle tyttärelle paljastuu, että isä on homo, joka on koko elämänsä yrittänyt elää seksuaalisuutensa kanssa, mutta onnistunut vain ahdistumaan ja siirtämään ahdistuksensa myös perheelleen. Kun tyttären oma lesbous selviää hänelle itselleen, hän alkaa ymmärtää myös isäänsä. Juuri kun yhteys tuntuu löytyvän, isä kuolee.

Hautuukoti on kertomus surusta. Isä jää tyttärelle arvoitukseksi, ja tytär etsii isäänsä heidän yhteisistä lukukokemuksistaan ja muistoista. Hauras yhteys isän ja tyttären välillä tuntuu löytyvän kirjallisuuden kautta. Kaikki jää kuitenkin kesken, ja niinpä Hautuukodista tulee yritys ymmärtää isää ja itseä. Siitä tulee kuin tuleekin myös kunnianosoitus isälle, ristiriitaiselle ihmiselle, jota tytär ikävöi.

Bechdel voitti Hautuukodilla sarjakuvamaailman Oscarin, Eisner-palkinnon, vuonna 2007, enkä yhtään ihmettele miksi. Bechdelin kerronta käy sydämeen. Se on rehellistä ja kipeää, inhimillistä ja terävää yhtä aikaa. Jotain perin tunnistettavaa siinä huokuu joka sivulla - läheisyyden vaikeus ja kaipuu läheisyyteen.

Muissa kirjablogeissa Hautuukoti on saanut paljon huomiota. Kannattaa tutustua arvioihin myös näissä blogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirsin kirjanurkka, Todella vaiheessa, Pieni kirjasto, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Kirjojen pyörteissä ja Oksan hyllyltä. Helmetin lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa.

Emmi Valve: Armo

Emmi Valve: Armo, 2017
Kuvitus: Emmi Valve
Kustantaja: Asema Kustannus
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Emmi Valveen Armo on tapaus, josta pitäisi pitää kovaa meteliä. Se on selviytymistarina tytöstä, joka kasvaa naiseksi epätavallisissa olosuhteissa. Epätavalliset olosuhteet ovat hänen sisässään.

Armo on omaelämäkerrallinen teos, eli se kertoo sarjakuvataiteilija Emmi Valveen omista kokemuksista. Emmi on myös sarjakuvan päähenkilön nimi. Armo näyttää, millaista on olla mieleltään sairas. Se näyttää, miltä tuntuu olla pimeässä ja rikki. 

Valveen kerronta on selkeää ja havainnollista. Kuvat ovat pääasiassa realistisia, mutta myös surrealistisia siinä kohtaa, kun mieli alkaa hajota tai jumittaa johonkin järkyttävään kuvitelmaan. Pahimmillaan todellisuus häviää kokonaan ja jäljelle jäävät vain painajaiset, mustana ammottavat silmät tai päälle käyvät mustat hahmot. On aikoja jolloin Emmi ei päääse sängystä ylös ja mieleen mahtuu pelkästään toive: Jaksaisinpa kuolla (s. 93).

Sarjakuvateoksen kuvat kertovat erilaisuudesta ja yksinäisyydestä, joka alkaa jo lapsuudessa. Koska kaikki ihmissuhteet kuluttavat Emmin voimia, on selvää, että jokainen hyväksikäyttäjä ja epäystävällinen ihminen vie Emmiä yhä syvemmälle mustaan. Lukija vajoaa hänen mukanaan. Toisaalta lukija tarraa myös arjen selviytymiskeinoihin, kuten piirtämiseen ja listojen laatimiseen, kirkkaisiin, hyviin hetkiin.

Kun pimeys ja pelot kasvavat sietämättömiksi, tutuksi tulee myös hoitolaitoksen tylsä, mutta turvallinen arki. Lopulta teos kertoo myös paranemisesta, siitä että päähenkilö voi todeta, että normaalin osuus kasvoi ja sairauden osuus kutistui hänen elämässään (S. 291).

Paraneminen on hidasta, mutta se on sekä päähenkilölle että lukijalle suuri helpotus: Kompuroiva ja hidas etenemiseni ei ollutkaan matkaa alhalta ylös, vaan matkaa kehän reunoilta sekä sisään että ulos päin. (S. 270.)

Valveella on ilmiömäinen kyky vangita lukija täysin kuvien tunnelmaan. Vaikka välillä ahdistaa syvästi, on pakko välillä myös nauraa kaiken hulluuttua. Eräskin kallonkutistaja kysyy Emmiltä hyvin asialliselta kuulostavan kysymyksen: Milloin sulla on viimeksi ollut sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin? Sellainen... Tavallinen ja rento olo? ... [Emmi miettii] ... Ei koskaan. (S. 14 - 15.) Tästä vastauksestaan Emmi oivaltaa itsestään jotain: Sehän tarkoitti sitä, että osa minusta syntyi tällaisena (s. 17). Kuluu pitkä aika siihen, että Emmi osaa suhtautua itseensä armollisesti ja hyväksyy tämän tosiasian.

Armo on raastavan rehellinen teos. Se kertoo mieleltään sairastuneen ihmisen arjesta ja vie pimeyteen päähenkilönsä mukana, mutta mustan seasta löytyy huumoria ja lopulta toivoakin. Tällaisia kirjoja tarvitaan herättämään myötätuntoa ja ymmärrystä, ehkäpä jopa muuttamaan maailmaa.

Armo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Reader, why did I marry him? (josta kirjan bongasin), Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Sivutiellä ja 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä sekä Kirjojen keskellä. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 33. Selviytymistarina. Osallistun teoksella myös Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen.

Jeannette Walls: Lasilinna

Jeannette Walls: Lasilinna, 2014
Alkuteos: The Glass Castle, 2005
Suomentaja: Raija Rintamäki
Kustantaja: Bazar
Kansi: Satu Kontinen
Sivuja: 361
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Eläköön lukupiirit - taas kerran! Jeannette Wallsin Lasilinna on pienoinen löytö, jota en olisi ikinä itse löytänyt, ellei se olisi ollut toukokuussa lukupiirikirjana.

Walls on amerikkalainen toimittaja ja kirjailija, ja Lasilinna on omaelämäkerrallinen muistelmateos hänen lapsuudestaan. Se kertoo järkyttävästä köyhyydestä ja piittaamattomuudesta, mutta myös selviytymisestä ja sisarusten välisestä yhteydestä.

Jeannetten perheeseen kuuluvat äiti ja isä sekä neljä lasta, joista Jeannette on toiseksi vanhin. Perheen äiti ja isä ovat kauniisti sanottuna persoonallisuuksia. Äiti on boheemi taiteilija ja isä melkoinen renttu. Perheessä rakastetaan taiteita ja tieteitä, vaikka asutaan vuotavan katon alla ja nähdään nälkää. Jeannette oppii koulussa kaivelemaan roskiksia, jonne muut oppilaat ovat heittäneet eväistään ne osat, joita eivät ole jaksaneet syödä - Jeannetten arkipäivää 1960-luvun Amerikassa.

Perheen elämäntapaa kutsua nomadien elämäntavaksi: Isä löytää jostain töitä, mutta kyllästyy pian ja riitaantuu työpaikallaan, saa potkut ja ratkeaa ryyppäilemään, kunnes maa alkaa polttaa hänen jalkojensa alla. Sitten perhe pakkautuu autoon ja ottaa hatkat kohti seuraavaa seikkailua, eli uutta kotipaikkaa. Isällä on suuret unelmat ja puheet, mutta pienet teot. Hän on luvannut rakentaa perheelleen lasilinnan, mutta todellisuudessa on valmis myymään lastensa viattomuudenkin saadakseen rahaa viinaan. No, onhan tällaisista renttuisistä luettu ja kirjoitettu kirja jos toinenkin, eikä isien vastuuttomuus yllätä tässä maailmassa ketään. Ei varsinkaan Suomessa, jossa alkoholisti-isyys on periytyvää. Tulee enimmäisenä mieleen Susanna Alakosken Sikalat.

Se, mikä kirjassa saa lukijan raivon partaalle on perheen äiti. Kirjassa kerrotaan muun muassa tapaus, jossa lapset ovat nähneet nälkää ja kaivelleet koulun roskiksia jo pitkään, mutta saavat äidin kiinni mussuttamassa salaa suklaata. Hän on jopa lihonut, eli hän on harrastanut salasyöntiä jo jonkin aikaa. Pöyristyttävää.

Jossain vaiheessa äiti vaivautuu töihin, opettajaksi, mutta sekin ilo jää lyhyeksi. Wallsien perheessä roolit ovat vähän sekaisin:
- -  Ensimmäisenä koulupäivänä äiti kuitenkin kieltäytyi nousemasata sängystä. Lori, Brian ja minä nykäisimme peitot pois ja yritimme kiskoa hänet ylös, mutta hän ei suostunut hievahtamaankaan.  
   Sanoin hänelle, että hänellä oli velvollisuutensa. Sanoin hänelle, että lastensuojelusta käytäisiin taas meidän kimpuumme, jos hän ei menisi töihin. Hän risti käsivartensa rinnalle ja tuijotti meitä uhmakkaasti."Minä en mene kouluun", hän sanoi. (S. 275.)

Koska nyt eletään blogeissa Naistenviikko-teemaa, kysyn, miksi käy niin, että isän vastuuttomuus ei herätä yhtä suurta paheksuntaa kuin äidin vastuuttomuus? Äiti tuomitaan suurimmaksi syntisäkiksi, jos hän ei hoida vanhemman velvollisuuksiaan, mutta isän velvollisuuksien laiminlyönti ei ole niin paha asia.

Kirja on kerrottu melko kepeään ja humoristiseen tyyliin, vaikka tapahtumat ovatkin järkyttäviä. Lukija ei ahdistu liiaksi, vaan oikeastaan jää odottamaan, mitä järjetöntä seuraavaksi tapahtuu ja kuinka siitä taas selvitään. Perheen lapset nimittäin oppivat selviämään.

Siinä onkin sitten kirjan ärsyttävin puoli, nimittäin se, että kertoja sortuu kliseiseen "selvisimme, koska olimme niin verrattoman älykkäitä" -kerrontatyyliin. Entäs ne lapset, jotka eivät ole niin älykkäitä? Entäs ne lapset, joilla ei ole turvaa sisaruksistaan?

Lasilinna on hyvä muistutus siitä, että kaikkien elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Suosittelisin sitä kaikille, mutta erityisesti nuorille, luettavaksi. Se herättää myötätuntoa ja avaa silmät näkemään. Parhaimmillaan se antaa toivoa niille, joilla on samantapaisia kotioloja, joissa arjesta selviytyminen on jätetty lasten tehtäväksi.



Kiitos lukupiirin Kannesta kanteen -blogin Kaisalle, kun keksit tämän kirjan luettavaksi. Lasilinnan luki tietysti myös lukupiirin Kaisa V Kirja hyllyssä -blogista. Lisäksi kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Ullan luetut kirjat, Lukemisen kartasto ja Järjellä ja tunteella.

Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteesta yllättävästi kohdan 33. Kirjassa mukana Pablo Picasso. Hänet mainitaan heti kirjan alussa.

Jari Litmanen: Litmanen 10

Litmanen Jari: Litmanen 10
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jaanis Kerkis
Sivuja: 297
Mistä sain kirjan: oma ostos







Jari Litmasen omaelämäkerta Litmanen 10 löytyy varmasti ja toivottavasti monestakin tämän joulun paketista. Se on jämäkkä tietopaketti Litmasen urheilu-urasta ja samalla huippu-urheillijan elämästä.

Litmanen 10 oli lukupiirikirja, ja myönnän suoraan, etten olisi sitä ikinä lukenut ilman sosiaalista pakkoa. Taas on kuitenkin syytä kiittää rakasta piiriä, joka aika ajoin haastaa ylittämään totutut rajansa. Montako urheilijaelämäkertaa olen koskaan lukenut? Siis oikeasti. En yhden yhtäkään. En siis osaa verrata tätä mihinkään aikaisemmin lukemaani.

Mitä sitten tiedän jalkapallosta? Enpä paljon muuta, kuin että pallon perässä juostaan ja pallo yritetään saada vastustajan maaliin. Penkkiurheilijaurani on talviurheilupainotteinen: talviolympialaiset, hiihdon MM-kisat ja Keski-Euroopan mäkiviikot. Siinäpä ne. Televisiosta ei lapsuudessani tullut juuri muuta kuin John Wayne-länkkäreitä, Dallas ja urheilua. Miten keskipohjalainen maalaistyttö voisikaan tietää mitään jalkapallosta, kun lumi pyyhki peltojen yli puoli vuotta putkeen ja joukkuepelien ykkönen oli tietysti pesäpallo? Vasta aikuisiässä olen ruvennut seuraamaan jalkapallon MM-kisoja ja jopa nauttinut näkemästäni.

Onneksi Lahdessa ymmärrettiin rakentaa sisähalli, jotta tämä toinen 70-luvun lapsi, Jari Litmanen pääsi potkimaan palloa 3-6 tuntia päivittäin kesät talvet. Loppu on historiaa.

Vaikka kirjan lukeminen oli minulle välillä aika työlästä, kuten tietotekstin lukeminen minulle aina on, opin kirjasta paljon. Opin, millaista intohimoa huipulle pääseminen vaatii. Opin myös, millaista sinnikästä harjoittelua huipulle pääseminen vaatii. Opin jalkapallosta kaiken, mitä maallikolta voi toivoa. Lisäksi opin tuntemaan ihmisen nimeltä Jari Litmanen.

Joissain arvosteluissa on moitittu sitä, että Litmasen kirja ei päästä kovin lähelle Litmasen persoonaa. Totta onkin, että värikkäimmät jutut kuullaankin kirjaa varten haastateltujen valmentajien, ystävien tai pelikavereiden suusta. Litmasen itsensä kertomana tapahtumat kerrotaan hyvin pelkistetysti, ja kaiken keskipisteenä on jalkapallo.

Siitä huolimatta kirjan lukemisen jälkeen minulle tuli sellainen olo, kuin tuntisin Litmasen henkilökohtaisesti, ja jos en aiemmin ole Litmasen urasta paljon ymmärtänyt, niin nyt olen Litmas-fani. Miehen urheilulliset meriitit ovat kiistattomat, mutta huikean uran lisäksi ihastuin Litmasen persoonaan. Hän ei missään vaiheessa moiti kirjassa ketään, vaikka uralla on ollut myös vastoinkäymisiä. Hän toteaa asiat rauhallisesti, kuvaa voitot ja tappiota, menestyksen ja loukkaantumiset reilusti ja muistuttaa lukijaa aika-ajoin siitä, että kaikki koettu kuuluu ammattilaisjalkapalloon.

Litmanen ei kerro yksityiselämästään mitään suuria paljastuksia, vaan kaikki maininnat läheisistä ihmisistä ovat hyvin arvostavia ja kiitteleviä. Hän ei myöskään ole missään vaiheessa tuonut perhettään tai läheisiään julkisuuteen. Kuningas Litmanen on varmasti kuningas jalkapallossa, mutta elämään ja menestykseen hän suhtautuu nöyrästi, ja julkisuuteenkin kunnioitusta herättävän terveesti.

Lukupiirissä moitiittiin sitä, että kirjassa oli toistoa. Moni asia kerrottiin ensin lyhyesti, ja sitten siihen paneuduttiin tarkemmin. Toisteisuus selittyy kirjan tekotavasta, jossa Litmanen on sanellut muistelmansa nauhuriin ja sitten korjannut puhtaaksikirjoitettua tekstiä. Lukupiiriläiset olisivat kaivanneet myös rakennetta, jossa Ajaxin vuosia olisi painotettu vielä lisää sekä sivumäärältään että hehkutukseltaan, koska noihin aikoihin sijoittuvat Litmasen menestyksekkäimmät vuodet.

Olisin itsekin kaivannut vielä lisää menestyshypetystä, koska kirjasta oikeasti opin myös, kuinka poikkeuksellisen lahjakas Litmanen on ja kuinka poikkeuksellista on nousta Suomesta jalkapallon huipulle. Tarkemmin ajatellen ylenmääräinen hehkutus ei ehkä kuitenkaan sopisi Litmasen tyyliin. Litmanen syntyi työläisperheeseen, jossa harrastettiin jalkapalloa, ja jalkapallosta tuli hänenkin harrastuksensa, intohimonsa ja uransa. Litmanen on ollut onnekas, koska hän on saanut toteuttaa suuren unelmansa ja päämääränsä ja noussut jalkapallossa maailman huipulle. Kirjan perusteella väitän, että hän myös ymmärtää, kuinka onnekas hän on ollut. Se tekee Litmasesta nöyrän kuninkaan.


Litmanen 10 on arvioitu ainakin Kirjavinkit-blogissa sekä Kirjan vuoksi -blogissa. Suosittelin kirjaa jo aiemmin joululahjaksi 6-100-vuotiaille pojille. Linkitän myös Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen Litmas-haastatteluun, joka tiivistää hyvin kirjan hengen.

Kuittaan kirjalla pisteet kahteen haasteeseen: toinen on tämän vuoden suururakkani Kirjan vuosi 2015 -lukuhaaste, kohta 22. Muistelmateos tai elämäkerta ja toinen on Les!Lue!-blogin elämäkertahaaste.