José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

C. J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa, 3. painos 1995
Alkuteos: Tre Katariner på Åbo slott, 1986
Suomentaja: Irma Savolainen
Kustantaja: Otava
Kansi: Pentti Kareinen
Sivuja: 201
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta (Kiitos lainasta, K!)



C. J. Gardbergin historiallinen tietokirja Turun linnan kolme Katarinaa on malliesimerkki siitä, kuinka totuus ylittää fiktion kekseliäimmätkin juonenkäänteet. Ruotsi-Suomen historia 1500-luvulla on Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa, Erikin ja Juhanan, ansiosta värikästä ja kiehtovaa tapahtumasarjaa. C. J. Gardberg (1926 - 2010), Museoviraston ylijohtaja ja valtionarkeologi vuosilta 1972 - 1992, osaa kertoa noista ajoista hyvin elävästi ja on ottanut teoksensa keskipisteeksi suomalaisille tärkeän Turun linnan.

Turun linnan kolmen Katarinan tarina alkaa Kaarina Hannuntyttärestä, joka eli Turun linnassa vuodet 1556 - 1561 Suomen herttuan, Juhanan, jalkavaimona ja synnytti tälle neljä lasta. Poliittisista syistä Juhana alkoi kuitenkin kosiskella Puolan prinsessaa, Katarina Jagellonicaa. Katarina Jagellonican hän sitten naikin komein menoin ja tuo hänet linnanrouvaksi Turkuun vuonna 1562. Tässä vaiheessa hän  naittaa jalkavaimonsa Kaarina Hannuntyttären uskolliselle alamaiselleen ja lähettää hänet Kangasalle Vääksyn kartanon valtiattareksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin muuan Katarina Maununtytär Tukholmassa alkaa miellyttää Juhanan veljeä, kuningas Erik XIV:ttä. Tämä Kaarina synnyttää Erikille kaksi lasta ennen kuin heidät vihitään ja heistä tulee kuningaspari. Kaarina kruunataan Ruotsin kuningattareksi 1568, ja hän ehtii vaikuttaa virassaan 89 päivää ennen kuin Juhana syöksee veljensä vallasta ja lähettää kuningasparin vangeiksi Turun linnaan. Katarina Jagellonicasta puolestaan tulee Ruotsin kuningatar miehensä kuningas Juhana III:n puolisona.

Erikin kuoltua epäämääräisissä vankilaolosuhteissa Juhana lahjoittaa Kaarina Maununtyttärelle Kangasalan Liuksialan kartanon hallittavaksi, kaappaa hänen nuorimman hengissä säilyneen poikalapsensa ja lähettää pojan Puolaan. Kaarina Maununtytär jää Liuksialaan tyttärensä Britan kanssa ja osoitautuu toimeliaaksi kartanonarouvaksi. Hänen työnsä jäljet näkyvät paikkakunnalla edelleen.

Oma kiinnostukseni Katarinoihin syttyi viime keväänä, kun osallistuin valloittavalle opaskierrokselle Kangasalla ja vierailin Liuksialan kartanossa. Satun asumaan vain 10 kilometrin päässä tuosta Kaarina Maununtyttären aikanaan hallinnoimasta  paikasta - Kaarina Maununtytär alkoi tuntua rakkaalta naapurilta. Kun töissä kerroin innoissani oppineeni paljon uutta Kangasalan reissullani, työkaverini osasi heti suositella Gardbergin kirjaa.

C. J. Gardbergin tietokirjan näkökulma, jossa historiaa käsitellään kolmen naisen kohtaloiden kautta, toimii loistavasti. Jos kirja olisi kirjoitettu pelkästään kuninkaiden valtataistelujen kuvauksena, se jäisi hyvin etäiseksi, mutta kun näkökulma onkin naisten ja sitä kautta myös heidän lastensa kohtaloiden värittämä, tarinat tulevat hyvin lähelle lukijaa. Katarinojen kohtalot yhdistyvät Turun linnassa, joka eli kukoistuskauttaan 1550 - 1580-luvuilla, ensin Juhana herttuan asuinlinnana ja sittemmin hänen ja Katarina Jagellonican asuinpaikkana.

Kiitän kirjaa siitä, että loppuun on lisätty selkeät sukutaulut ja niiden keskiössä ovat nimenomaan Katarinat, eivät heidän miehensä. Lopussa on myös vuosi vuodelta etenevä tapahtumakalenteri, josta historialliset faktat voi vielä kerrata pikakelauksena. Gardbergin käyttämä lähteistö on monipuolinen ja hänen tutkimuksellinen otteensa ja ennen kaikkea innostuksensa on hurmaavaa. Kirja on kuvitettu mustavalkoisin valokuvin, jotka nykytekniikalla voisi varmaankin uudistaa. Irma Savolaisen suomennos on paikoin kovin 80-luvun tyylinen, mutta yhtä kaikki kokonaisuus on vetävä.

Suosittelen kirjaa kaikille historiasta kiinnostuneille, ja niin suosittelee Anna-Leena Härkönenkin, joka kirjoittaa vierailustaan Turun linnassa kolumnikokoelmassaan Ihana nähä! ja muita kirjoituksia näin: Linnan kauppapuodista ostin C. J. Gardbergin kirjan Turun linnan kolme Katariinaa, joka kertoo linnassa aikoinaan vaikuttaneista naisista, Kaarina Hannuntyttärestä, Katarina Jagellonicasta ja Kaarina Maununtyttärestä. Kiinnostava, ahimittava kirja! Välillä tosin meni pää sekaisin enkä muistanut kuka oli kenenkin jalkavaimo ja kuka kenenkin velipuoli, mutta ei se tahtia haitannut. (S. 40). 

Eino Leinokin on mainittava tässä kohtaa, sillä pari vuotta sitten luin hänen runokokoelmansa Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja (1919), joka on intohimoisen rakkauden runoutta kannesta kanteen ja myötäilee historiallisia tapahtumia. Juhana Herttuan ja Katarina Jagellonican avioliitto oli ilmeisen onnellinen, ja Leino peilaileekin runojen kautta omaa rakkaussuhdettaan Aino Kallakseen. Sekin tarina on oma lukunsa sarjassa, jossa fakta ylittää fiktion.



Loppuun kerron vielä omista kuulumisistani: Tästä bloggauksestani tuli hirveällä tavalla ikimuistoinen, sillä olin juuri viimeistelemässä tekstiäni kirjablogien Tietokirjapäivän tempaukseen 1.9., kun tunsin ensimmäiset sydäninfarktin oireet tässä koneen ääressä. On ihme, että sain lopulta kirjoittaa tekstin loppuun ja julkaista sen nyt, kuukausi tapahtuman jälkeen.

Kiitän ammattitaitoisia ensihoitajia ja Taysin Sydänsairaalan kultaista ja taitavaa henkilökuntaa hyvästä hoidostani! Lisäksi kiitän ystäviäni, naapureita ja työkavereita, jotka ovat auttaneet perhettäni selviämään arjessa ja tukeneet vaikeina hetkinä. Jokainen tekonne ja sananne on auttanut eteenpäin.