Alkuteos: Irgendwann werden wir uns alles erzählen, 2011
Suomentaja: Ilona Nykyri
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Eveliina Rusanen
Sivuja: 200
Mistä sain kirjan: oma ostos
Daniela Krienin Vielä joskus kerromme kaiken oli syksyn lukupiirikirjoja, ja se jäi koko lukupiirille mieleen varsin hyvänä lukukokemuksena. Mikään huikea elämys kirjasta ei tullut, mutta keskustelu rönsyili mukavasti ja kirjallisia ansioitakin löydettiin.
Kirjassa eletään kuumaa kesää Itä-Saksassa eli DDR:ssä. Muuri on murtunut edellisvuonna (9.11.1989), ja muutoksen tuulet puhaltavat. Pienellä maatilalla on epävarma tunnelma - mitä uusi vapaus tuo tullessaan, mitä mahdollinen jälleenyhdistyminen tuo tullessaan? (Jälleenyhdistyminen toteutui 3.10.1990.) Lännessä kaikki on niin suurta, keskitytään luonnonmukaiseen viljelyyn tai on tehostettu tuotantoa. Miten on mahdollista pärjätä kilpailussa?
Kesällä maatilan pojan, Johanneksen, tyttöystävä, 16-vuotias Maria, muuttaa myös tilalle ja yrittää löytää paikkaansa tilan töiden keskellä. Johannes innostuu valokuvauksesta, eikä tunnu Mariaa enää näkevänkään muuta kuin linssin läpi. Tyttö tutustuu naapurin kummalliseen erakkomieheen ja heidän välilleen syttyy suhde. Jotenkin sekin kuuluu muutosten kesään.
Intohimoisen rakkaussuhteen kehittyminen on kirjan keskeinen juoniasetelma, mutta yhtä tärkeänä kulkee itäsaksalaisten selviytymistarina. Heitä pidettiin kummallisina maalaisjuntteina ja tuossa vaiheessa mietittiin, millainen taakka heistä yhtenäisessä Saksassa muodostuisi. Kirjassa kuvatun maatilan tulevaisuus näyttää kyllä hyvältä, sillä ihmiset ovat yritteliäitä. Yhdistyminen vaatii kuitenkin heiltäkin kyyneliä, eivätkä kaikki toivu koskaan valtiosta nimeltä DDR.
Yksityisten ihmisten kokemukset erillisistä Saksoista ja uudesta alusta ovat hyvin konkreettisia: Länsi-Saksaan loikannut poika perheineen tulee vihdoin käymään, kylpyhuoneeseen alkaa kertyä emännän uusia voidepurkkeja ja hajuvesiä, vierailut Länsi-Saksan kaupunkeihin paljastavat itäsaksalaisten nukkavierut vaatteet ja herättävät heissä alemmuuden tunteen, haaveillaan vapaasta opiskeluelämästä läntisessä kaupungissa. Tämä oli kirjan vahvinta kerrontaa.
Rakkaussuhde, jossa tyttö on selvästi liian nuori ja mies liian paljon jotain muuta (lukekaa itse), oli kuvattu uskottavasti. Tunteiden hauraus ja intohimon syttyminen välittyivät todellisina nuoren naisen näkökulmasta kerrottuina. Kotileikit ja haaveilu tuntuvat sopivan molemmille osapuolille. Mutta silti, silti, minua asetelma kauhistutti ja kummastutti, koska en ymmärtänyt kumpaakaan osapuolta - ja tässä kohtaa moralisoin oikein olan takaa ja kerron, että teki pahaa lukea. Eikä asetelmaa varsinaisesti pelastanut sekään, että Maria kantaa koko kesän Karamazovin veljeksiä kainalossaan ja muistelee rakastellessaankin otteita kirjasta. Tavoitteena on varmaankin kuvata eteeristä ja älykästä nuorta naista, mutta minusta klassikon siteeraus loi vain teennäistä draamaa. (Ja herätti toisaalta innon lukea klassikko, jonka tunteminen olisi varmasti syventänyt tätä lukukokemusta.)
Kokonaisuudesta muodostui kuitenkin varsin toimiva lukukokemus, ja mieleen nousivat uutiskuvat Berliinin muurin murtumisesta. Olin silloin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa ja muistan sen huikean onnen tunteen, joka niistä kuvista syntyi. Parempi maailma oli konkreettisesti siinä, ja 19-vuotiaana ajattelin, että se alkaa olla jo täydellinen.
Kirja on luettu paljon, ainakin blogeissa Leena Lumi, Reader, why did I marry him?, Erjan lukupäiväkirja, Café pour les idiots, Mari A:n kirjablogi, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Sallan lukupäiväkirja, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjainten virrassa.
Kirjan myötä kuittaan pisteen 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Maalaismaisemia-lukuhaasteeseen. Mäkitupalaisen elämä alkoi.
