Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta

Peter Høeg: Sinun silmiesi kautta, 2019
Alkuteos: Gennem dine ojne, 2018
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Tammi
Kansi: Emmi Kyytsönen
Sivuja: 350
Mistä sain kirjan: lainasin työkaverilta



Peter Høeg on taitava tanskalaiskirjailija, jonka teos Lumen taju teki hänestä maailmanluokan tähden 1990-luvulla. Kirja on täydellinen monella tapaa. Myös Høegin seuraava teos, Rajatapaukset, oli vaikuttava lukukokemus. Siinä kerrotaan lasten elämästä sisäoppilaitoksessa, jossa kaikki ei toimikaan ihanteiden mukaisesti. Näiden teosten lisäksi olen lukenut kirjailijalta myös romaanit Nainen ja apina sekä Susanin vaikutus, jotka molemmat ovat täysin omanlaisiansa taideteoksia. Jos jotain, niin Høeg on uudistuja ja sujuvan lauseen taitaja, joka pääsee ihmismielen syvyyksiin käsiksi näennäisen kepeästi.

Sinun silmiesi kautta palaa lapsuuskuvauksiin ja tekee sen niin taitavasti, että lukija on liikutuksen partaalla koko ajan. Tarinan keskiössä on kolmen lapsen, Peterin, Simonin ja Lisan, ystävyys. Lapset käyvät lastentarhassa, jossa heidän ystävyytensä syvenee toiseen todellisuuteen, tai kenties todelliseen todellisuuteen asti. He kun eivät nuku päiväunia, niin heille jää aikaa kehittää kolmeen pekkaan aivan erityislaatuinen yhteys keskenään. Yhteys, jollaiseen vain vilpittömillä lapsen mielillä on mahdollisuus.

Kirja ei kuitenkaan ala lapsuudesta, vaan aikuisten maailmasta. Tässä toisessa aikatasossa Peter kohtaa Lisan uudestaan. Lisa etsii edelleen yhteyttä muihin ihmisiin, nyt neuropsykologian laitoksen johtajana. Laitoksella on kehitetty mahdollisuus kuvantaa ihmisen sisimmät tunteet hologrammeina, joita voidaan tutkia ja joihin voidaan astua vierailulle. Näin ihmisten traumaattiset kokemukset voidaan kuvantaa ja kenties niihin pystyttäisiin löytämään apu. Neuropsykologian ja uusimman teknologian yhteistuloksena syntyy maailman mullistavia näkymiä ihmisen sisimpään, ihmisen tietoisuuteen.

Kuulostaako scifiltä? Sitä se onkin, mutta hyvin lempeällä tavalla.

Høeg luo maailman, jossa yhteys ihmisten välillä on suora ja aukoton. Ihon, tapojen ja henkisten lukkojen - ihmisten kehittämien palomuurien - suojaus puretaan ja meillä olisi vihdoinkin pääsy toistemme tietoisuuteen. Tämä lisäisi ymmärrystä ja myötätuntoa, parantaisi maailmaa, eikö? Tai sitten ei. Kestäisivätkö ihmiset kaiken sen yhteisen kärsimyksen, joka kerättäisiin ihmisten yhteisestä kokemuksesta, esimerkiksi toisesta maailmansodasta tai kuolemansairaiden ihmisten viimeisistä hetkistä? Kestäisimmekö lähimpiemme kärsimykset? Kestääkö kukaan omien kärsimystensäkään kohtaamista? - Olen usein pohtinut: Kuka voi tietää, onko ihmisen parempi elää vai kuolla? (S. 272.)

Høegin luomassa maailmassa lapsilla on ainutlaatuinen kyky kulkea ihmisten välisten rajojen yli yhdessä. He pystyvät ylittämään ajan, paikan ja mielen rajat, jopa vierailemaan unissa, toisissa todellisuuksissa. Tämän meistä on ehkä jokainen kokenut lapsuudessaan. Koska lapsen aikakäsitys ei ole lineaarinen, lapsuudenmuistot ovat usein päällekkäisiä tai ajallisesti ankkuroimattomia, vahvojen unien ja todellisuuden raja on hämärä. Sinun silmiesi kautta ottaa lähtökohdaksi lapsen mielen, jonne meillä kaikilla on vielä yhteys. Entäs jos lapsen mielen avoimuuden saisi tieteen käyttöön?

Høeg luo kauniita kuvia lukijan eteen. Hän tuo lohtua, yhdessä koettua ja ymmärrettyä surua, kun hän kurkottaa myös kuoleman tuolle puolen ja kuolleiden maailman yhteyteen tähän tuntemaamme maailmaan. Hän tuo yhteisen surun lukijan näkyviin ja käskee pysähtymään siihen: Sellainen tämä maailma myös on. Kaikki eivät palvo nuoruutta ja kiellä kuolemaa, kaikki eivät käyttäydy kuin eläisivät ikuisesti. (S. 272.)

Ihmettelen, miten vaivattomasti Høeg upottaa lukijan mielen syvyyksiin. Tarina etenee selkeänä, ja suomentaja Sanna Manninen on tehnyt tarkkaa työtä. Scifi voisi olla etäistä ja kylmää kaikkine teknisine rakennuspalikoineen, mutta Sinun silmiesi kautta on ehkä maailman lempeintä ja lohduttavinta scifiä.

Teksti kurottaa aikatasojen yli ja kokoaa kaikki ajat yhteen. Tässä meille olisi ikään kuin ohje katsoa itseämme vähän kauempaa ja toisaalta lähempää, opittujen kaavojen yli:
   Olimme luonnostaan iloisia, kuten lapset ovat. Ikävät kokemukset olimme työntäneet mielestämme, kuten lapset tekevät, ne odottivat piilossa pulpahtaaksen pintaan kaksikymmentä vuotta myöhemmin. 
   Olimme tavallisia lapsia kolmekymmentä vuotta sitten, kolmekymmentä vuotta sitten ja nyt. 
   Mutta sisällämme oli jotain muutakin, kaikissa ihmisissä on jotain mikä on paljon vanhempaa, ehkä ajatonta, jotain mikä pystyy näkemään todellisuudesta muita puolia. (S. 339.)

Vaikka kirjassa kuvataan rujoja ja karmeita kokemuksia, päällimmäiseksi mieleen jää ajatus ihmisten yhteisestä kokemuksesta. Kirjan sanoma on ilman muuta se, että ihmisten pitäisi antaa tilaa omalle salatulle tietoisuudelleen, joka on enemmän yhteistä kuin ymmärrämmekään.


Sinun silmiesi kautta on luettu ainakin kirjablogeissa Kulttuuri kukoistaa, Sivumerkkejä ja Kirjaluotsi. Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 43. Kustantamon kirjasarjassa julkaistu kirja.

2 x kotimainen kasvutarina: Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen ja Suvi Vaarla: Westend

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen, 2020
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Anna-Mari Tenhunen
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Käsiini on osunut niin paljon hyviä kirjoja, että tuntuu suorastaan vaikealta välillä irrottaa niistä ja vähän kirjoittaa. Tämähän on paradoksi, koska hyviä kirjoja lukiessa toisaalta koko ajan myös vaivaa halu kirjoittaa omia ajatuksiaan muistiin.

Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteosta lukiessa näppejäni suorastaan poltteli kirjoittamisen tarve. Kirja herätti minussa niin valtavan tunneryöpyn, että teki mieli huutaa ääneen - turhautumisesta. Äiti, nainen ja feministi minussa heittivät lähes joka sivulla kuperkeikkaa kauhusta ja hämmästyksestä.

Paperilla toinen kiinnitti huomioni Instagramin puolella onnistuneen 70-lukulaisen kantensa ansiosta. Oranssi väri veti puoleensa ja kirjan aihe, naisen kasvaminen äitiyteen, kiinnosti.

Tartuin siis kirjaan aika isoin odotuksin, mutta äitiys jäikin kirjassa melkolailla sivuseikaksi. Sen sijaan huomasin lukevani erilaisista seksisuhteista ja teininä koetusta abortista. Ahmin sivuja nopeaan tahtiin ja odotin äitiyttä, kuten päähenkilökin jossain vaiheessa: Yhtenä päivänä huomasin olevani yli kolmekymmentä enkä vieläkään äiti (s. 17).

Aluksi olin närkästynyt siitä, että minut oli huijattu lukemaan kirja jollain mainostempulla. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että tämä äiti on kasvanut äitiyteensä miessuhteidensa kautta. Sitten aloin miettiä, että ehkä näin tapahtuu tietyllä tavalla jokaisen naisen kohdalla. Että äidiksi on valmis vasta, kun tietää omat rajansa ja halunsa.

Päähenkilön kohdalle osuvat miehet ovat itsekkäitä petoja. Jokainen heistä panee (jollakulla oli ihan panopäiväkirjakin), ja niin panee päähenkilökin, melkein kaikkea mikä liikkuu. Minä vain epäilen, kuinka paljon päähenkilö itse on panija ja kuinka paljon hän tietämättään tai tietoisesti antaa miesten käyttää itseään hyväksi. Päähenkilöä saa panna kaikkiin ruumiinaukkoihin, sillä niin nälkäinen hän on rakkaudelle ja hyväksynnälle. Eniten ehkä lopulta järkytyin siitä, miten monivuotinen miesystävä häntä kohtelee:
 - -  Kerran kysyin, mitä hän etsi puhelimensa valikosta.  
    "Tässä pitäisi olla sellainen asetus et voin blokata pelkästään sun puhelut, mut en meinaa löytää sitä."
Etsin asetusta itku kurkussa monta minuuttia. Minäkään en löytänyt sitä, joten pyysin anteeksi, ettei minusta ollut hyötyä. Hän lähti ulos, enkä kuullut hänestä kolmeen päivään. (S. 53.)

Paperilla toinen on autofiktiivinen teos, ja se on herättänyt paljon keskustelua naisten seksikokemuksista. Toimittaja Emmi-Liia Sjöholmia on kehuttu rohkeudesta, koska hän kertoo nuorena kokemastaan abortista ja nostaa kipeitä asioita näkyviin. Minä ihmettelen, miten vaikea naisten on edelleen löytää omia sanoja ja olemisen tapaa miesten maailmassa.

Sjöholmin teksti etenee hengästyttävästi päälauseesta toiseen. Turha tunteilu ja pohdinta loistavat poissaolollaan. Teksti on reportaasi - faktat kerrotaan, kuten ne ovat. Miehiä ja miesten tekemisiä vilisee tekstissä enemmän kuin päähenkilön omia tekemisiä. Miltä hänestä tuntuu? Kuka hän oikein on? Tätä hän ymmärtää jossain kohtaa kysyä myös itseltään! Ja esittelee taas pian liudan uusia miehiä. Onko oikeasti niin, että miehet kertovat meille, keitä me olemme? Tai minkä arvoisia me olemme naisina, äiteinä tai ihmisinä? Olemmeko haluttavia, olemmeko pantavia, saammeko arvostaa itseämme?

Miten ihmeessä pystyisin suojelemaan tyttäriäni tällaiselta nuoruudelta ja naiseksi kasvamiselta? Miten he saisivat kasvaa ihan itse ilman miehen arvostelevaa katsetta ja ilman kutistavaa miellyttämisen halua? Ja ehkä vielä isompi kysymys on se, miten kasvattaisin poikani sellaisiksi miehiksi, joille naiset olisivat tuntevia ja ajattelevia ihmisiä.

Päähenkilön ensimmäinen poikaystävä, joka pani alaikäisen, 14-vuotiaan, tytön elämän sekaisin vuosiksi ja jonka vaikutukset edelleen tuntuvat aikuisen naisen ja äidin elämässä, kohtelee päähenkilöä kuin esinettä: "Mun täytyy jättää sut sitten kun täytän kahdeksantoista, koska sit oot laiton", hän totesi taas ennen kuin pani minua perseeseen kuukautisten takia. Tamponin naru jäi väliin hiertämään, ja minua nolotti. (S. 8.)

Minua suututtaa.

Paperilla toinen on kirja, jonka toivoisin mahdollisimman monen äidin lukevan. Huolellisesti. Jos annamme keskenkasvuisten poikien ja muitten panijoitten kasvattaa tyttäristämme naisia ja äitejä, niin onhan tässä maailmassa vielä paljon korjattavaa. En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, josta haluaisin näin palavasti keskustella ihmisten kanssa.



Kirja on luettu ainakin kirjablogeissa Sivusuhteita ja Aina joku kesken.

---------------------------------------------------------------------------

Suvi Vaarla: Westend, 2019
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Luulen että aavistin jo silloin, minkä aikuisena tiedän: liiallinen kiintymys rahaan ja toisaalta sen puute, molemmat, voivat murtaa mielen (s. 167).

Suvi Vaarlan Westend kertoo 1990-luvun lamasta. Se on kasvutarina ja samalla eräänlainen selviytymistarina.

Westendin päähenkilö ja minäkertoja Elina syntyy 1980-luvulla ja kokee perheensä mukana railakkaan nousukauden: Optimismi ei siunannut vain perheitämme vaan se oli jotain, joka väreili ilmassa, ympäröi tiukasti kaikkea mitä tapahtui (s. 42). Silloin kaikki tuntui mahdolliselta, kunhan vain otti ja napsi hyvinvoinnista oman palansa. Oli helppoa menestyä ja uskoa itseensä.

Elinan isä perustaa rakennusfirman, ja rahaa tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista. Ostetaan hulppea omakotitalo ja vene. Nykynäkökulmasta tässä ei ole mitään ihmeellistä - näinhän monessa keskiluokkaisessa perheessä tehdään. Tuolloin se oli Suomessa täysin uusi elämäntapa, jota pidettiin pröystäilynä ja snobbailuna, ja toisaalta sitä myös ihailtiin. Äkkirikkaille, nuorille menestyjille oli  ihan oma nimikin: jupit.

Kun pankkikriisi toi laman Suomeen, yrityksiä meni nurin, ja kodit ja veneet joutuivat ulosottoon.  Niin käy Elinan perheessäkin. Isä menettää kaiken, minkä vuoksi on tehnyt työtä. Olut alkaa maistua, ja masennus valtaa ennen niin iloisen ja toiveikkaan isän.

Westend voisi kääntyä kärsimystarinaksi, mutta siinä on jokin lanka, joka pidättelee sitä pinnalla. Päähenkilön elämä ei ole ruusuilla tanssimista, mutta hän on selviytyjä, joka etsii kaiken keskellä oman tiensä ja oman tapansa ajatella. Vaarlan lauseet soljuvat selkeinä ja tarkkoina, niistä puuttuu kaikki teennäisyys ja kikkailu. Tyyli on toteavaa, mutta silti ilmeikästä.

Aikatasot vuorottelevat 1990-luvun vuosista 2000-luvulle, jolloin Elina opiskelee kansantaloustiedettä yliopistossa, seurustelee ja valmistuu ekonomiksi. Hän pääsee töihin ja alkaa kerätä statusta itselleen työnteolla. Turvallisuuden tunne ei kuitenkaan palaa:
Kaikki vuodet ajattelin: mitä jos?
   Jos se kaikki tapahtuu uudestaan?
   Kun se tapahtuu uudestaan? (S. 301.)

Westend on paitsi kertomus lamasta myös kertomus ystävyydestä. Kiittelen erityisesti tyttöjen vilpittömän ja luottamuksellisen ystävyyden kuvausta tässä kirjassa. Se on jotenkin kaikessa lujuudessaan hyvin tavallista ja juuri siksi kaunista.

Omat muistoni 1990-luvusta liittyvät lähinnä opiskeluun. Kaikessa säästettiin, ja kunnat olivat tiukoilla, mutta yliopistossa lama ei juuri näkynyt opiskelijoille asti. Muistan, kuinka julkisuudessa kauhisteltiin itsemurhalukuja ja perheiden kärsimyksiä. Yliopistolla mietittiin työn merkitystä suomalaisille, sitä kuinka työ on aina määrittänyt suomalaisen arvon. Kun työttömyys kohtasi lähes joka perhettä, ja töitä ei yksinkertaisesti ollut, myös ihmisarvo menetettiin.

Kaiken tämän Westend tuo yksilötasolle. Millaista on elää perheessä, jolta lama vie kaiken? Millaista on, kun omat arvot romahtavat ja turvallisuus murenee, kun oma työ ei enää elätäkään?

Nyt korona-aikana olemme uuden laman kynnyksellä, mutta luotan siihen, että 1990-luvun lamasta on jotain opittu. Luulen, että suomalaiset ovat suvaitsevaisempia, ja esimerkiksi somen kautta ihmisten tarinat tulevat yhteisiksi. Suomalaisten identiteetti ei myöskään ole enää niin työkeskeinen kuin 1990-luvulla. Se voi olla kansakunnan pelastus juuri nyt.


Kirja on luettu muun muassa blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen kuisketta, Kirsin kirjanurkka, Lukuhumua, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi ja Leena Lumi.