Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viro. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Viro. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Kolme käännöskirjaa: Anna Burns: Maitomies, Max Porter: Lanny ja Kai Aarelaid: Korttitalo

Anna Burns: Maitomies, 2019
Alkuteos: Milkman, 2018
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kustantaja: Docendo
Kansi: Luke Bird
Sivuja: 399
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Siihen aikaan, siinä paikassa, kun poliittisiin ristiriitoihin liittyi pommeja ja aseita ja kuolemaa ja vakavia vammoja, tavalliset ihmiset sanoivat: "niitten puoli teki sen" tai "meidän puoli teki sen", tai "niitten uskonto teki sen" tai "meidän uskonto teki sen", tai "ne tekivät sen" tai "me teimme sen", kun itse asiassa tarkoittivat, että "valtion puolustajat tekivät sen" tai "valtiosta irtautujat tekivät sen" tai "valtio teki sen". (S. 30)

Miltä tuntuu elää nuoruutta sellaisessa ympäristössä, jossa "me" ja "ne" asuvat eri puolilla kotikatua ja asukkaiden täytyy hallita monimutkaiset sosiaaliset ja poliittiset verkostot? Jokaisen pitää tietää, ketkä ovat "meitä" ja ketkä "niitä", koska tästä tiedosta voi olla kiinni oma henki: Tällä alueella useimmat kadut olivat ihan samannäköisiä, ja irtautujat olivat poistaneet joka ikisen kadunnimikyltin hämmentääkseen vihollista ja hidastaakseen sen etenemistä (s. 299.) Mielessäni alkaa soida U2:n kappale "Where the streets have no names", joka kertoo Belfastista, kaupungista, johon Anna Burnsin Maitomies-romaani sijoittuu.

Burns on itse syntynyt Belfastissa vuonna 1962, joten väistämättä lukija kääntää katseensa Pohjois-Irlannin poliittisiin mellakoihin 1960-1980-luvuilla. Autopommit, murhat ja pommi-iskut olivat silloin arkipäivää. Englanti, emämaa, kiristi otettaan Pohjois-Irlannista tuomalla joukkojaan maahan ja irtautujat katsoivat rajantakaisen, itsenäisen Irlannin puoleen.

Burnsin kerronta on perusteellista ja polveilevaa. Omaan makuuni hänen tyylinsä on suorastaan tylsää. Hänen virkkeensä ovat pitkiä, ja kappaleet vyöryvät sivulta toiselle. Samaan aikaan toisto vie lukijaa yhä syvemmälle henkiseen häkkiin, jossa ihmiset yrittävät tasapainoilla pysyäkseen omissa ryhmissään, elääkseen kaikkien monismutkaisten sääntöjen mukaisesti, jotta eivät herättäisi epäilyjä omissa tai vastapuolen edustajissa.

Päähenkilö on nimettömäksi jäävä, nimeämättömässä kaupungissa elävä suurperheen keskimmäinen tytär. Hänellä on ehkä-poikaystävä. Hän lukee mielellään vanhoja kirjoja paetakseen kotikaupunkinsa henkistä ilmapiiriä ja sen ristiriitoja. Kaksi hänen veljistään on kuulunut "irtautujiin", ja toinen on tapettu. Samanlainen kohtalo on lähes jokaisessa naapuriperheessä: isät ja pojat ovat kuolleet yhteenotoissa tai terroriteoissa, heidänkään nimillään ei siis sinänsä ole väliä - heidän tarinansa on kaikkien tarina.

Päähenkilön elämän sekoittaa Maitomies, tunnettu irtautuja, joka alkaa seurata häntä ja haluaa hänet omakseen. Maitomiehen hahmossa konkretisoituvat ympäristön epävakaus, pelot, ahdistus ja alistumisen vaatimukset  Suomentaja Laura Jänisniemi on tehnyt hyvää työtä ja välittää hienosti kirjan alakuloisen ja ahdistavan tunnelman, mutta myös huumorin. Ilman toistoa ja siihen piilotettuja monia merkityksiä kirja olisi ollut minulle ylivoimaista luettavaa: Äiti tarkoitti masennuskausia, sillä niitä isällä oli ollut: isoja, massiivisia, salamannopeita, valtavia mustien pilvien kausia, tarttuvia varis-. korppi- ja naakkakausia, arkku arkun päällä -kausia, katakombi katakombin päällä -kausia, rankojen, kallojen ja luiden hautaanryömimiskausia.  - - Siihen aikaan ei tietysti puhuttu masennuskausista. Se oli "synkkämielisyyttä". Ihmiset olivat "synkkämielisiä". (S. 101.)


Teoksen ovat lukeneet ainakin Lumiomenan Katja ja Nannan kirjakimara.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Max Porter: Lanny, 2020
Alkuteos: Lanny, 2019
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Wsoy
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 216
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Vielä muutama viikkoa sitten olin ostamassa lippua Helsinki Lit -tapahtumaan, johon on tulossa vieraaksi myös Max Porter, englantilainen nykykirjailija. En tiedä, miten tapahtuman toteutuksen nyt käy, mutta koronatilanteen pahennuttua jätin kuitenkin lipun ostamatta. Panin joka tapauksessa Porterin uusimman kirjan, Lannyn, varaukseen ja sainkin sen kirjastosta melko pian.

En osannut yhtään odottaa, millaisen tekstin kanssa pääsisin tekemisiin. Ensimmäisillä sivuilla vähän hämmennyin, kun tapasin Isä Suomukka -vainaan, eräänlaisen metsänhengen. Kävi siis selväksi, että Lannyssa on kyse maagisesta realismista, jossa todellisuuden rajoja venytetään reippaasti.

Isä Suomukka ei kuitenkaan ole mikään lempeä metsänhenki, vaan hän tuntuu etsivän saalista. Kun samaan aikaan lukijalle tulee tutuksi myös Lanny, sympaattinen pieni poika, jonka äiti kirjoittaa kirjaa kotona, lukija arvaa, että Isä Suomukka iskee pian silmänsä häneen.

Tapahtumia seurataan Isä Suomukan, Lannyn äidin, Lannyn isän ja Peten näkökulmata. Pete on kylässä asuva taiteilija, joka alkaa antaa Lannylle taidetunteja ja kiintyy häneen kovasti. Kyläläisten silmissä hän on kuitenkin vähintäänkin epäilyttävä tyyppi, lähinnä homoutensa takia. Isä Suomukan kautta kuullaan otteita kyläläisten keskusteluista, ja kun pahin tapahtuu, kyläläisten äänet pääsevät keskiöön ja heidän kommenteistaan lukija voi rakentaa tapahtumien ketjun.

Lanny on kokeellinen teos ja antaa äänen kylälle ja luonnolle. Kaikki sulautuu yhteen. Äidin ja isän epätoivo ja etsinnät, joihin osallistuu koko kylä, saavat aikaan kakofonian, jossa hätä ja huoli takovat myös lukijan sisintä.

Parasta kirjassa on Lannyn ja hänen äitinsä kuvaus ja heidän yhteytensä. Muuten koin teoksen teennäiseksi ja pinnalliseksi, vaikka aihe oli sydäntäraastava. Irmeli Ruuskan suomennoksessa ei tosiaankaan ole mitään vikaa, mutta kirjan asetelma on jotenkin tekemällä tehty ja kriisin käsittely jää pinnalliseksi. Ilmeisesti kirjan äänikirjaversio on kuitenkin erityisen onnistunut, joten ehkä suosittelisin kokeilemaan sitä.


Kirjan ovat arvioineet myös nämä bloggaajat: Katja, Riitta, Kirjaluotsi ja Tuija, joka kehuu äänikirjaversiota.

--------------------------------------------------------------------------------------------------


Kai Aarelaid: Korttitalo, 2018
Alkuteos: Linnade poletamine, 2016
Suomentaja: Outi Hytönen
Kustantaja: S&S
Kansi: Inari Savola
Sivuja: 333
Mistä sain kirjan: oma ostos HelsinkiLitistä 2019


Kai Aarelaidin Korttitalo tarttui mukaani Helsinki Lit-tapahtumasta viime vuonna. Olin kuuntelemassa siellä Joel Haahtela ja Aarelaidin keskustelua ja löysin siitä paljon mieltäni askarruttavia asioita, kuten sellaisen nostalgian tuntua, jonka itse olen tunnistavinani aina miettiessäni sukuni tarinoita.

Korttitalo on hauras rakennelma, ja sellaiseksi voisi kuvata päähenkilön lapsuudenperheen tunnelmaa. Kirjan nimellä on toinenkin merkitys, koska Tartossa on myös talo, jossa päähenkilön isä käy pelaamassa korttia, vaikka kortinpeluu on neuvosto-Virossa kiellettyä. Kirjan nimi viittaa tätä kautta myös johonkin salattuun, etäiseksi jääneen isän salaiseen puoleen.

Teos siis sijoittuu Tarttoon, kauniiseen ja perinteiseen Viron yliopistokaupunkiin. Tapahtuma-aikaa ovat 1950-1960-luku, mutta myös nykyaika, josta lähdetään liikkeelle ja johon lopulta taas päädytään: Tämä tarina liikkuu jossain tietoisuuteni rajoilla, niin että saatan melkein koskettaa sitä. Se väreilee muistini viileissä nurkissa, hämärä kaiku onnellisimmista päivistä, hymyistä, eräästä äänestä. (S. 13.)

Korttitalo on perheen tarina, ja se on myös kasvutarina. Päähenkilö Tiina kasvaa siinä nuoreksi tytöksi, joka joutuu ottamaan vastuuta itsestään ja seuraamaan avuttomana sivusta, kuin vanhempien rakkaustarina vähitellen haihtuu pois. Mikään ei tapahdu suuresti tai dramaattisesti, vaan pikemminkin vaivihkaa.

Aarelaid punoo tarinaa lyhyinä kappaleina, hauraina, lähes unenomaisina muistikuvina ja häivähdyksinä. Dialogi on herkkää ja vie tarinaa eteenpäin. Tiinan ystävystyminen venäläistaustaisen Vovan kanssa väläyttää ristiriitoja, joita Tartossakin on ollut valloittajakansan ja alkuperäisväestön kesken, mutta pääasia kirjassa on lapsen arki. Se on perhekeskeistä, eikä siinä juuri näy poliittinen ahdinko. Lapsi on yksinäinen, koska kodin ilmapiirissä hän jää yksin.

Aarelaidin kirjoitustyyli on viehättävää. Se on selkeää ja silti lyyristä. Hän tarttuu hetkeen kauniisti, vaikka ilmassa leijailee surua. Outi Hytösen suomennos välittää haikean tunnelman. Isän jäämistöä tutkivan Tiinan ajatukset ovat kirkkaita:
   Ihmisen luetteloon kuuluvat myös hänen sanansa. Hänen äänensä, hänen vaikenemisensa. Ja lopulta kaikki se, mitä hän fyysisesti ei enää ole, mutta mikä joskus määritti häntä kaikista parhaiten: merkit hänen poissaolostaan. 
      Pään painauma tyynyllä.
      Kamman piikkien väliin jäänyt hiuskarva. 
      Huulen muotoinen tahra kupin reunassa.
      Pisara kuivunutta verta partaveitsessä.
      Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. 
      Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. 
      Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. 
      Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot. ( S. 333.)
 
Näistä vasta lukemistani käännöskirjoista Aarelaidin kirja teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä on paljon samaa kuin Viivi Luikin Seitsemännessä rauhan keväässä tai Ene Mihkelsonin Ruttohaudassa. Niissä kaikissa on kuvattu neuvostoajan Viron elämää lapsen näkökulmasta. Lisäksi voin suositella Ilmar Taskan Pobedaa, joka tuntuu selkeästi romaanilta, kun taas Aarealaidin, Luikin ja Mihkelsonin teokset ovat enemmän muistelmia, elämäntarinoita. Suosittelen näitä kaikkia kirjoja Viron historiasta kiinnostuneille lukijoille. 


Korttitalo on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Tuijata, Kirja vieköön!, Kirjan pauloissa, Kirjaluotsi, Kirjapiisku, Kirjariepu ja Kirjarouvan elämää.

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

3 x runoja meiltä ja muualta: Rein Raud: Lumeen hautautunut, Arto Lappi: Ei perhonen siivistään tiedä ja Paperi T: Post alfa

Raud Rein: Lumeen hautautunut, 1989
Kokoelmassa on runoja näistä teoksista: Paljajalu, Kestmine tuleb seest ja Lumme mattunud
Suomentaja: Johanna Laakso
Kuvittaja: Naima Neidre
Kustantaja: Pohjoinen
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Rein Raud on virolainen kirjailija, jonka runoteos on eksynyt runohyllyyni jonkin kirjaston poistomyynnistä. Syy hankintaani on varmaankin ollut se, että vaikka olen käynyt Virossa useasti ja reissannut Saarenmaalla ja Hiidenmaalla, Pärnussa, Tartossa ja Tallinnassa, niin en ole paljoakaan lukenut virolaista kirjallisuutta.

Rein Raud on Virossa arvostettu nykykirjailija, jonka tuotanto käsittää runoutta ja proosaa. Lumeen hautautunut on hänen ensimmäinen suomeksi julkaistu teoksensa ja sisältää runoja kolmesta kokoelmasta: Paljajalu, Kestmine tule seest ja Lumme mattunud. Runot ovat helppolukuisia, ja suomentaja Johanna Laakso on tehnyt sujuvaa työtä.

Päällimmäiseksi kokoelmasta jää einoleinomainen tunnelma: Hiivin tyhjän talon sokkeloissa / missä olen mistä olen poissa (s. 27).  Välillä taas tunnistan Tulenkantajilta tuttuja kuvia: Sinun sydämesi juo maan mehua / Se juo se juo voi eikä sen jano ensinkään sammu (s. 80). Kokoelman alkupuolen runous on osittain riimiteltyä, osittain proosarunoja. Luonto on runoudessa tärkeä. Esimerkiksi proosaruno Koko ikänsä hän oli pitänyt mäntymetsästä sopii hyvin suomalaiseenkin sielunmaisemaan, sillä siinä kulkija muuttuu lopulta itsekin männyksi. Miten hieno kohtalo!

Kokoelman pisin runo on eeppisen kansanrunon henkinen ja se on nimeltään Suuri tarina. Se alkaa maan synnystä ja jatkuu sankaritarinana kolmesta veljeksestä. Runossa on karhun kaatoa ja ihmetekoja, kalevalaista meininkiä:

ja sitten ryhtyi Pieni Isä lausumaan
sanoilla jotka tiesi
hän lausui Karhun pöllöksi
       lausui näädäksi 
       lausui kuuseksi
       lausui kärpäseksi
                 kuokaksi
                 mansikaksi
                 sateeksi  
                 kanaksi
                 paarmaksi
                 nauriiksi
                 ahveneksi
                 käeksi
mutta Karhu tiesi kaikki ne sanat
ja oli aina entisensä  (s. 73 - 74). 

Rakkaus omaan maahan ja sen tarinoihin on teoksen kantavia teemoja, kansanperinteen ja kansanuskon kunnioitus on syvää. Kansanrunouden teemat kulkevat eksistentialistisiin totuuksiin ja näen niissä tietysti symboliikkaa, joka kertoo Viron pyrkimyksistä kohti uutta itsenäisyyttä. Vertaan tahtomattani runoja Suomen sortovuosien tunnelmiin:

Ja nyt kuuntele: 

Sinun sisälläsi asuu pääskynen
se räpyttelee siipiään pimeässä sinussa
 - - 
Mutta se elää sittenkin
Se pääskynen on sinun toivosi (S. 94).



Kokoelmasta jäi sellainen olo, että haluan lukea lisää Rein Raudin tuotantoa. Oli slkkaa sattumaa, että kun halusin lukea Ompun runohaasteeseen ja Rakas Viro -haasteeseen jotain virolaista, sitä löytyi omasta kirjahyllystä. Mukava löytö, jolla kuittasin myös viime vuoden Helmetin lukuhaasteeseen kohdan 8 (balttilaisen kirjailijan kirjoittama teos).

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lappi Arto: Ei perhonen siivistään tiedä, 2001
Kustantaja: Kaarinan kaupunki
Kansi: Eike Salu
Sivuja: 78
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Arto Lappi on tamperelainen runoilija, jonka tuotantoa olen aina ihaillut. Siihen on vangittu  luonnon kauneutta, elämän tutkiskelua ja pieniä hetkiä, joihin lukijan on helppo päästä osallistumaan. Lappi on erityisesti haikujen ja tankojen mestari, joten mitään pitkiä vuodatuksia hän ei kirjoita, ja sekin sopii minulle.

Vaikka fanitan Lapin runoutta, en suinkaan ole lukenut kaikkia hänen teoksiaan. Blogiin asti on päässyt tähän mennessä vasta yksi kokoelma, Kukko puussa. Kannattaisi varmaankin lukea hänen runojaan enemmänkin, koska niistä tulee niin hyvä mieli. Vai voiko joku vastustaa tällaisia kuvia:

Omenapuiden
kukat avautuvat
kuin sateenvarjot,
niiden kauneudelta on
mahdoton suojautua. (S. 52.)

Lapin runoilijanura alkoi tästä Ei perhonen siivistään tiedä -kokoelmasta, Runo-Kaarina-kilpailun  voittajasta vuodelta 2001. Teoksen alaotsikkona on Daisho waka-runoja, ja Arto Lappi on kirjoittanut teokseen johdannon, jossa hän kertoo japanilaisesta runoilijasta, Daishosta (1887 - 1966). Vähän epäselvää nyt on, kuinka paljon näistä runoista on Daishon runoja, vai onko niitä lankaan, vai onko Daisho ollut vain esikuvana Lapin omille runoille.

Oli miten oli, kokoelma on vastustamaton. Lapille tyypilliset kuvat ovat tässä jo olemassa. Teos koostuu tanka-runoista, joissa luontokuvat ja elämän pienet totuudet vaihtelevat sulassa sovussa. Tunnelma on japanilainen ja suomalainen yhtä aikaa.

Virta katoaa 
maan alle, pulpahtaa
toisaalla pintaan
ja aurinko on sama
eilen, tänään, huomenna. (S. 48.)

Rauhoittavaahan näiden lukeminen on. Elämän tarkoituksettomuus käy välillä vastaan, mutta siihenkin tyytyy, jos saa hetken kokea kauneutta.


Ei perhonen siivistään tiedä on luettu myös blogissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi?

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Paperi T: Post alfa, 2016
Kustantaja: Kosmos
Kansi: Tuukka Tammisaari
Sivuja: 93
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Paperi T:n Post alfa on kohuttu ja kehuttu teos, jonka olen jättänyt lukematta, koska runoteos, joka saa valtavan suosion siksi, että sen on kirjoittanut julkkis, ei välttämättä takaa laadukasta runoutta. Tiedän Paperi T:stä sen verran, että hän on suomalainen rap-artisti, joka pitäisi tuntea. Sekin tieto on liikaa, sillä yleensä en tiedä runoilijoista yhtään mitään, paitsi että he ovat kirjoittaneet runot, joita juuri luen. Runot puhuvat puolestaan. Tässä tapauksessa Paperi T on se, josta pitäisi olla innoissaan ensin, ja sitten innostua vielä hänen runoistaan.

Yritin nyt tosissani myös tutustua suomalaiseen rap-taiteeseen kuuntelemalla ja katselemalla rap-videoita. En oikein pysty. Videot ja sanoitukset ovat niin sovinistisia, että ei tule mitään. Ehkä niissä on ironiaa, mutta en osaa tulkita sitä. Olen myös sitä mieltä, että ironiaa ei tarvittaisi, jos post-alfa- maailma olisi oikeasti totta. Ei se ole, vaikka Paperi T parkaiseekin:
- -
älkää unohtako valkoista heteromiestä
ja hänen hätäänsä 
- -  (s. 10)

Ei auta, vaikka kuinka yritän unohtaa valkoisen heteromiehen, en pysty. Normia ei voi unohtaa kukaan muu kuin normi itse. Mielestäni on myös kohtuutonta vaatia normille vielä sääliäkin normin ulkopuolisilta ihmisiltä, ja sitä tässä teoksessa haetaan.

Paperi T:n runous on oivallinen esimerkki rehellisestä, miehisestä tilityksestä: juodaan, naidaan, rakastutaan, podetaan krapulaa ja ahdistusta, yritetään muuttua. Mitä uutta tässä kaikessa on? Naiset ovat kauniita ja miehet miehisiä. Post alfaa tästä ilmeisesti tekee lähinnä se, että mies kirjoittaa runoja - sanastosta tai aiheista sitä ei huomaisi. Ehkä post-alfaa on kuitenkin tämä:
nää on kaikki rakkausrunoja
sä vaan luet niitä väärin    (s. 93)

Paperi T:n runoteos on ulkoasultaan tyylikäs: valkoinen teksti mustalla pohjalla tekee kokoelmasta dramaattisen näköisen. Kaikki alkukirjaimet on kirjoitettu pienellä, joten tulee sellainen tunne, että kirjoitus on suollettu paperille hyvin nopeasti ja rehellisesti, mitään sensuroimatta. Rehellisyys on aina hyvä lähtökohta runoudelle, joten sille pisteet.



Post alfaa on luettu innokkaasti ja innostuneesti blogeissa, ja tässä muutama esimerkki: Amman lukuhetki, Sivutiellä, Kirjojen keskellä ja Karvakasan alta löytyi kirja. Opus eka on samoilla linjoilla kanssani, eikä ihan hypi innosta.

torstai 12. heinäkuuta 2018

Ilmar Taska: Pobeda 1946

Taska Ilmar: Pobeda 1946, 2017
Alkuteos: Pobeda 1946, 2016
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Kustatnaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 315
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ilmar Taskan Pobeda 1946 sijoittuu vuoden 1946 Tallinnaan ja kertoo neuvostomiehityksen ensimmäisestä vuodesta. Kirjassa seurataan viiden ihmisen elämää, ja kuten arvata saattaa, joillakin tarinoilla on traaginen loppu.

Taskan kerronta hyppää luontevasti henkilöstä toiseen, ja päästää lukijan kulkemaan heidän rinnallaan. Riipaisevin henkilöhahmo on pieni poika, joka viattomuudessaan sotkee koko elämänsä vain olemalla - lapsi. Kun kotikadulle kaartaa tuliterä Pobeda, ei kai ole hienompaa asiaa kuin hypätä sen etuistuimelle, kun mukava setä tarjoaa kyytiä. Kyydillä on kohtalokkaat seuraukset.

Pojan lisäksi äänen saavat hänen äitinsä ja tätinsä, joiden kautta käy selväksi, miten rajoittuneeksi elämä itäblokin maissa kävi ja kuinka Stalinin puhdistukset koskettivat jokaista perhettä. Myös "mukava setä" pääsee ääneen, ja hänen kauttaan kuullaan niitä perusteluja, joiden takia neuvostojärjestelmän kätyreiksi ryhdyttiin ja miten tuulisilla paikoilla totalitäärisen järjestelmän ylläpitäjätkin olivat. Vallan huuma ja Pobedan kevyt kyyti eivät välttämättä vie kovin pitkälle. Valitsi niin tai näin, uhka ei häviä mihinkään.

Viides kertojanääni on merentakainen radioääni, englantilainen Alan, joka on rakastunut pojan tätiin, oopperalaulajatar Johannaan. Rautaesirippu on laskeutunut, eikä yhteydenpito ole helppoa. Rakkaus on kuitenkin kekseliäs, ja tarjoaa tässä kirjassa onnellisimmat hetket.

Taskan kirjaa lukiessa mieleen palautuu hyvin vahvana Sofi Oksasen Puhdistus, jossa myös kerrotaan virolaisten elämästä neuvostovallan alla. Kun ihmisten arkeen astuu pakkovalta, jokainen yrittää selvitä jollain keinolla. Jotkut painuvat maan alle, jotkut yrittävät sopeutua tai keinotella, jotkut alkavat pelata miehittäjän pussiin saadakseen itselleen hyötyä. Piilottelu, salailu, ilmiannot - arkeen astuu pelko. Myös Viivi Luikin Seitsemäs rauhan kevät kertoo korutonta tarinaa Viron neuvostotasavallan ihmisten elämästä.

Suomalaiselle lukijalle nämä kaikki teokset ovat tärkeitä, sillä veljeskansan kärsimykset eivät saa unohtua tällä puolella Suomenlahtea. Luulenpa, että Virossa kirjoitetaan historiaa kaunokirjoihin ihan yhtä vimmaisesti kuin Suomessa omaa historiaa, eivätkä neuvostomiehityksen ajan tapahtumat ole varmasti sen helpompia aiheita kuin esimerkiksi meidän sisällissotamme.

Taska selviytyy vaikeasta aiheesta kunnialla. Kauheinta oli lukea kuvauksia siitä, kuinka helposti epäilyttävien kansalaisten listalle jouduttiin - kuinka pieni muutos äänensävyssä saattoi johtaa kuulusteluihin, kidutettavaksi, karkoteuksi Siperiaan, teloitettavaksi... Esimerkiksi kirjastonhoitaja toveri Kukk ei ymmärtänyt olla tarpeeksi innostunut Leninin kootuista teoksista: Mies istui jälleen kirjaston lukusalissa. Hän havaitsi tyytyväisenä, että toveri Kukk oli kadonnut. Hänen tilallaan istui lainaustiskin takana nuori neiti, Venäjän virolainen, joka oli äskettäin saapunut Leningradista, piirityksen jäljet laihassa vartalossaan. Kirjahyllyt oli siirretty ja Lenin koottujen teosten punaiset selät olivat kunniapaikalla eturivissä. Mutta siitä huolimatta hyllyn edessä ei ollut tungosta. (S. 173 - 174.)

Pobeda 1946 on sujuvaa luettavaa, ja suomentaja Juko Vanhanen on tehnyt hyvää työtä. Taskan kerrontaan olisin kuitenkin kaivannut syvyyttä. Kertojanäkökulmien vaihtuminen oli turhan nopeaa, ja tunnelma jäi välillä vain välähdykseksi, vaikka tapahtumat olivat kauheita.Varsinkin Alanin ja Johannan tarina oli välillä suorastaan satumainen, vaikka toki silläkin oli hintansa.

Lopuksi jään odottamaan jatkoa pojan tarinalle. Varmaa on, etta Viron historiassa riittää tarinoita kerrottavaksi ja niitä täytyy kertoa suureen ääneen. Hirmuhallinnot, diktaattorit ja vainot eivät ole kadonneet maailmasta minnekään, ja ajattelun ja elämisen vapaus on liian harvojen ihmisten etuoikeus.


Pobeda 1946 on luettu myös blogeissa Reader, why did I marry him?, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön, Donna mobilen kirjat  ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja. Osallistun kirjalla myös Ompun Rakas Viro -haasteeseen ja juhlistan Viron 100-vuotista itsenäisyyttä.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Viivi Luik: Varjoteatteri

Viivi Luik: Varjoteatteri, 2 p., 2011
Alkuteos: Varjuteater, 2010
Suomentaja: Anja Salokannel
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 264



Joka tapauksessa voi aavistaa ja pelätä, että kaikki todella tapahtuu yhtä aikaa ja että aikakausia eivät erota toisistaan vuosituhannet, kuten luulemme, vaan jokin aivan muu.

Viivi Luikin Varjoteatteri on sielukas kirja. Se on kaunis teos kannesta kanteen. Sen kieli soljuu kuin kirkkaimmat ajatukset, ja ne ajatukset ovat ikiaikaisia.

Viivi Luik on kansainvälisesti tunnetuimpia virolaisia kirjailijoita. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa Seitsemäs rauhan kevät (1985) perustuu  pienen tytön elämään Neuvosto-Viron alkutaipaleella. Luin sen keväällä, mutta pidin sitä hiukan tylsänä - varsinkin Sofi Oksasen Puhdistukseen verrattuna se tuntui kesyltä. Toki Luik kirjoittaa omasta elämästään fiktiota, kun taas Oksanen luo historiallisiin kehyksiin fiktiiviset elämänkohtalot.

Varjoteatterissa Luik muistelee elämäänsä 2000-luvulle saakka. Mutta muistelu lähteekin liikkeelle lopusta alkuun. Hän aloittaa siitä, mihin hän on päätynyt: Roomaan Viron suurlähettilään puolisona, eli virallisena Viron valtion edustajana. Hän kokee vahvasti, että hänen elämänsä on kulkenut mutaisesta ja köyhästä Viljandista kotiin, Roomaan. Hän on tehnyt sinne matkaa koko elämänsä: jokainen paikka, jossa hän on elänyt ja jokainen ihminen, jonka hän on tavannut löytyvät myös Roomasta, ja kaikki on ollut valmistautumista kotiin tuloon.

Tärkeitä paikkoja hänen matkallaan ovat olleet Tallinna (erityisesti elokuussa 1991), Berliini, Helsinki ja lopulta Rooma. Tärkeitä ihmisiä hänen matkallaan ovat puolestaan olleet hänen kohtaamansa ulkovirolaiset, ennen kaikkea berliiniläistynyt seurakuntapastori herra Atspol, Helsingin Brasilian suurlähettiläs ja muut diplomaatit, mutta yhtä hyvin kerjäläistyttö Magda tai postikortteja myyvä "savukalan" näköinen mies Roomassa. Erityisen kiitoksen saa myös aviomies, joka on "minun kotini maailmassa".

Luikin kuvauksessa paikat ja ihmiset heräävät eloon. Lukija haistaa Rooman kadut ja tuntee sateen ihollaan. Hän näkee ja kuulee roomalaisen kiinteistönvälittäjän ja vuokraemännät edessään. Lukija pääsee Berliiniin kirjailijailtaan herra Atspolin kanssa ja istumaan iltaa Helsinkiin Brasilian suurlähetystöön Estonian uppoamista edeltävänä iltana. Kaikissa paikoissa ollaan kuin yhtä aikaa, kaikki kohtaamiset tuntuvat tutuilta, ennalta määrätyiltä. Kaikkien kaupunkien ja kokemusten takana on tietenkin myös Viro: Ne ovat Viron historian värit. Ei sininen ja musta ja valkoinen, kuten Virossa luullaan, vaan punainen ja valkoinen. Verijäljet lumella. Omenapuut kasvavat Viron puutarhoissa kaatuneiden muistoksi. Ne seisiovat poltettujen tai tyhjiksi jääneiden asuintalojen raunioiden vierellä uhmakkaina kuin elävät vapaudenpatsaat. Jos ne kaadetaan tai kiskotaan maasta, ne jatkavat kuitenkin kasvuaan metsässä.

Tämä kirja sisälsi paljon sellaista, joka tuntui tutulta ja johon eläydyin. Juuri viime kesänä pääsin Rooman-matkalle, jossa vanhankaupungin kadut tulivat kotimaisemaksi, koska hotellimme sijaitsi siellä: Piazza Navona ja Pantheon, Forum Romanum ja Tiberjoki oli helppo nähdä edessään tätä kirjaa lukiessa, samoin kuin italialaiset ihmiset. Tallinnaan ja  Tarttoon matkustin loppukesästä lukupiiriläisten kanssa, koska olimme vuoden lukeneet virolaista kirjallisuutta. Siellä Viron historia heräsi eloon. Kaiken tämän lisäksi olen haaveillut jo monta vuotta Berliinin-matkasta, ja sehän sopisi tähän Varjoteatterin jatkoksi aivan erinomaisesti. Olenkohan lukenut Luikin kirjan joskus aiemminkin, jo ennen sen ilmestymistä?

Varjoteatteri on viisas kirja, ja siinä on lumovoimaa, jollaista parhaassa kirjallisuudessa on. Lempeä suhtautuminen ihmisiin ja elämään huokuu sen joka sivulta. Kirjan lopussa kertoja toteaa elämästään: Näin Varjoteatterissa (Berliinissä) sen minkä Rooma, Ikuinen kaupunki, myöhemmin omalla leimasimellaan vahvisti: Roomassa saat tietää, että elät niin kuin kaikki elävät ja että jokainen kantaa oman elämänsä kuormaa ja että mitä se multa ja ne kuraiset lapiot sinulle voivat. Roomassa saat tietää, että et tiedä, mitä tämä kaikki on, ja että sinun ei tarvitsekaan tietää. Elä.