perjantai 6. toukokuuta 2022

Märta Tikkanen: Suurpyytäjä


Märta Tikkanen: Suurpyytäjä, 2. painos, 1989

Suomentaja: Raija Jänicke

Kustantaja: Tammi

Kansi: J. J. Tikkanen

Sivuja: 137

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Märta Tikkasen Suurpyytäjän alkusanat kuuluvat näin: Älä usko sanaakaan siitä mitä sanon, kaikki on totta.

Sanat sopisivat minkä tahansa autofiktion saatesanoiksi. Märta Tikkasella puolestaan - jos kenellä - on täysi oikeus lausua nuo sanat. Hänen runokokoelmansa Vuosisadan rakkaustarina (1978) räjäytti ilmestyessään pohjoismaisen kirjallisuuden kentän uuteen uskoon. Hän kertoo kokoelmassaan avioliitostaan taiteilija-kirjailija Henrik Tikkasen kanssa ja paljastaa sen synkän väkivaltaisuuden ja miehen alkoholismin. Runoteos kohahdutti kirjallisia piirejä, joissa uraa oli tehnyt lähinnä pariskunnan mies. 

Märta Tikkanen oli tuolloin jo julkaissut jonkin verran kirjoja, muun muassa kohutun teoksen Miestä ei voi raiskata, jolla hän sai vankan sijan arvostettuna feministinä Pohjoismaissa. Mutta vasta Vuosisadan rakkaustarinan myötä hänestä tuli ykkösrivin runoilija ja kirjailija. Edelleenkin teosta on vaikea ylittää rehellisyydessä ja vaikuttavuudessa. Se on karua ja sydänjuuria myöten ravistavaa luettavaa. 

Suurpyytäjä (Storfångaren) ilmestyi ruotsiksi vuonna 1984, mutta se julkaistuiin suomeksi vasta vuonna 1989. Sen päähenkilönä ja minäkertojana on Märta Tikkasta muistuttava kirjailija, joka on vierailulla Grönlannissa. Vierailuun liittyy esiintymisiä kirjallisissa tapahtumissa, kansanopistolla ja radiossa. Kirjailija tutustuu grönlantilaiseen kulttuuriin ja kieleen. Matkalla hän kaipaa rakastettuaan, jonka hän nimeää Suurpyytäjäksi grönlantilaisen tarun mukaan. Matkasta tulee eräänlainen tilinteko suhteesta, jonka jatkuminen jää kuitenkin auki:

Sanot että lähdet mutta että tulet takaisin

lähtee tullakseen, onko se loogista, onko se välttämätöntä, onko mikään välttämätöntä paitsi selkäsi iho paidan alla, ihosi kämmeneni alla    (s. 32).  

Sanomattakin on selvää, että kyseessä on autofiktio. Kirjalija-kertoja on Märta Tikkanen itse. Hän lumoutuu  Grönlannin luonnosta ja valosta. Loistava, kirkas jää, sään arvaamattomuus ja kansantarinat sekä grönlannin kieli heittävät hänet keskelle uutta ja tuntematonta, jossa hän etsii elämänsä suuntaa. Lukija tuntee kulkevansa minäkertojan rinnalla ja antaa uusien kokemusten virrata tietoisuuteensa. 

Suurpyytäjä on siis eräänlainen Grönlannin opas, mutta sen sijaan, että se keräilisi ja esittäisi faktoja, se kuvaa vaikutuelmia ja tunnelmia sekä maisemia. Se on samalla opas oman paikan ja rakkaussuhteen hahmottamiseen. 

Tikkasen runoilijuus on läsnä joka sivulla. Virkkeet eivät rajaudu täsmällisesti, tunnelmat limittyvät ja Grönlanti sekoittuu Suurpyytäjään, Suurpyytjä Grönlantiin. Suurpyytäjä on tuntematon ja etäinen, ehkä kylmäkin, arvaamaton ja uusi. Kertoja pohtii, millaiseen asemaan hän haluaa Suurpyytäjän elämässään päästää:

Askeleet kuulostavat toisenlaisilta kun maa on jäässä kilometrin syvyyteen jalkapohjien alla. 

Minun on saatava sinun jalanjälkesi loitolle. (S. 94.)

Tikkasen feminismi ei ole Suurpyytäjässä rajua, vaan se on pikemminkin vakaata keski-ikäisen naisen itsetuntoa. Hän tekee naispuolisesta rakkauden kokijasta itsenäisen toimijan ja ajattelijan. Seksi on nautintoa ja ihmissuhteen osapuolet ovat itsenäisiä. On kuin kertoja tutkisi itseäänkin kuin uutta maata: Merkillisen ulkopuolista elämää mutta todellisempaa kuin koskaan, mikään ei ole jokapäiväistä, kaikki tapahtuu ensimmäistä kertaa, jokainen yksityiskohta piirtyy mieleen, silmä näkee, korva kuulee, vaeltelen avoimena, kyltymättömänä, kietoutuneena rakkauteeni, joka imaisee sisäänsä ja nielee. Luonnon mahtavuus tuntuu itsestään selvältä, täällä ei ole kompromisseja. On jyrkkää, pystysuoraa, äkkisyvää, lasinkirkasta, taivaankorkuista, kaikki linnut mustia tai valkoisia. (S. 101.)

Tikkasen Grönlanti-kuvauksille ikään kuin jatkoa tarjoaa Emma Puikkosen romaani Lupaus. Siitä on jäänyt mieleeni jäätiköiden raju sulaminen, jota siinä kuvataan vahvasti. Tikkasen vierailun aikana ilmastonmuutoksesta ei olla Grönlannissa vielä huolissaan. Jää ja lumi ovat siinä ikiaikaisia.

Tikkanen on myös kirjailija, joka osaa arvostaa ystävyyttä. Viime vuoden puolella kuuntelin Johanna Holmströmin kirjoittaman elämäkerran Märta Tikkanen - Tyttö joka halusi juosta vetten päällä, ja siitä jäi erityisesti mieleeni se, että hänellä on ollut poikkeuksellisen tärkeitä naispuolisia ystäviä elämässään. Naisrunoilijoille, ja runoilijoille ylipäätään, on pikemminkin tyypillistä, että korostetaan yksinäisyyttä ja erakkoluonnetta. Suurpyytäjässä kaivataan välillä yksinäisyyttä, mutta siinä on kuitenkin oma paikkansa myös ystävyyden pohtimiselle. 

Enemmän siinä kuitenkin pohditaan rakkautta, muun muassa sitä, rakastavatko eri sukupuolet eri tavalla tai osaako tai haluaako kertoja rakastaa ollenkaan. Siinä on jotain niin tuttua ja ikiaikaista pohdintaa, että se on tuore vielä 38 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin. Raija Jänicken suomennos toimii edelleen, ja kirja on rohkea ja omaääninen, äkkisyvä. Ja häikäisevä kuin valo Grönlannissa. 


Kirja on luettu myös blogissa Luetut, lukemattomat. Kuittasin teoksella Helmetin 2022 lukuhaasteen kohdan 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.  

perjantai 4. helmikuuta 2022

Lisää lukuvinkkejä 8-vuotiaille pojille


Nythän on niin, että perheessä on taas 8-vuotias poika. Edellisestä 8-vuotiaasta pojasta on kulunut kohta kuusi vuotta, ja tämäkin 8-vuotias on jo parin viikon päästä 9-vuotias. Aika siis rientää, mutta lapselle lukeminen on pysynyt ja sille on raivattu arjesta tilaa. Huoli poikien lukutaidosta on nimittäin aiheellinen ja aina yhtä ajankohtainen. 

Aikanaan seurasin isoveljen lukutaidon kehittymistä tasaiseen tahtiin blogissani. Silloista kirjasatoa voi kurkkia näistä blogijulkaisuistani: Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaanLukuvinkkejä 8-vuotiaille pojilleLukuvinkkejä 9-vuotiaille pojilleLukuvinkkejä 10-vuotiaille pojilleLukuvinkkejä 11-vuotiaille pojille ja Lukuvinkkejä 12-vuotiaille pojille. Nyt isoveli on 14-vuotias yläkoululainen ja lukee lähinnä koulusta luettavaksi annettuja kirjoja - ei ole paljon raportoitavaa. Toisaalta hän keskustelee mielellään (niistä harvoista) lukemistaan kirjoista ja on hoksaavainen lukija. Lukeminen on siis mieluista, vaikka kirjoihin ei tule tartuttua kuin koulutehtävinä. (Juuri tästä syystä koulusta pitäisi antaa paljon luettavaa oppilaille: tunnollisimmat oppilaat tekevät kuitenkin koulutehtävänsä kunnolla ja lukevat edes koulusta annetut kirjat.)

Isoveljeä lahjoin aikanaan lukemaan: hän sai jokaisesta luetusta kirjasta peliaikaa. Kuopukselle tällainen lahjominen toimii myös, mutta paljon lyhyemmällä aikajänteellä. Hän tarvitsee peliaikaa pian. Jos isoveljelle riitti, että hän tienasi peliaikaa viikon aikana lauantaita varten, pikkuveli vaatii ja saa peliaikansa heti samana hetkenä. 

Moni muukin asia on muuttunut kuudessa vuodessa: Lukeminen on toisaalta helpompaa, koska kirjat ovat paremmin tavoitettavissa muun muassa äänikirjapalveluiden myötä. Toisaalta lasten lukemaan innostaminen on yhä vaikeampaa, koska lasten ja nuorten keskittymiskyky on huonontunut ja lasten ruutuaika on räjähtänyt aivan uusiin lukemiin.    

Perheen kuopus on kasvanut nettipelien ja pelikoneiden keskellä, ja hänen ruutuaikansa on vähintäänkin kolminkertainen isonveljen varhaislapsuuteen verrattuna. Lukeminen taistelee siis entistä kovemmassa seurassa lapsen ajasta. 

Kuopuksen saa lukemaan, kun lupaa välittömästi peliaikaa vaikkapa minuutilleen saman verran, kuin hän käyttää lukemiseen. Pelien koukuttavuutta voi siis käyttää häikäilemättä hyödyksi ja käydä peliajalla kauppaa. (Ja nyt ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka tapan lapseni lukuinnon tällä kaupankäynnillä. Lapseni tarvitsee lukutaitoa koulunkäyntiin, ja lukutaito rakennetaan nyt, eikä sitten, kun koulut on käyty. Lukuinto kasvaa siinä ohessa, kun syntyy oivallus sanojen ja kielen voimasta, hauskuudesta ja tarinoista, eikä sitä intoa synny, jos ei kirjoista puhuta ja jos ei niitä lueta tai tuoda niitä lapsen arkeen mitenkään - vaikka sitten lahjomisen kautta.)

Isompien sisarusten tapaan myös pikkuveljelle on luettu joka ilta ääneen, ja nykyisin hän lukee iltaisin sängyssä vähintään 15 minuuttia, jonka jälkeen hänelle luetaan edelleen myös ääneen. Joitakin kirjoja hän lukee itse uudelleen sen jälkeen, kun ne on luettu hänelle. Isoin ääneenluku-urakka ovat olleet Harry Potter -kirjat, joiden lukeminen iltasaduksi kesti melkein kaksi vuotta ja oli tylsistyttää minut aivan täysin. 

Olosuhteiden muutoksessa parasta ovat kuitenkin kirjat. Ne ovat entistä kiinnostavampia: hauskoja, helppoja, värikkäitä - ja niitä on entistä enemmän. Huomasin, että nykyisen 8-vuotiaan ja edellisen 8-vuotiaan kirjapinoissa on vain yksi sama tekijä: Timo Parvela. Kuusi vuotta sitten isoveli luki Ella ja kaverit -sarjaa ja hänelle luettiin Maukka ja Väykkä -kirjoja. Ne ovat myös pikkuveljen lukulistalla ja edelleen suurin sydänten suosikki perheessämme on Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -kirja, joka särkee sydämemme aina vaan.    

Kuten näistä lastenkirjojen kuvista näkyy, kirjat näyttävät äärettömän houkuttelevilta. Kirjojen kuvitukseen, taittoon, kansiin ja kirjainten kokoon ja helppolukuisuuteen on panostettu. Lasten heikkenevää lukutaitoa ei siis voi selittää kirjojen puutteella. Jos vanhemmat vaivautuvat kirjastoon tai kirjakauppaan asti, ei sieltä tarvitse tyhjin käsin poistua. 

Poika lukee mielellään tuttuja kirjasarjoja, eli toisto on valttia.  Kuvitus on erittäin tärkeää: kuvien täytyy olla kiinnostavia ja niitä täytyy olla paljon. Lisäksi fontin täytyy olla tarpeeksi isoa eikä tekstiä saa olla liian paljon yhdellä sivulla. Taiton täytyy olla väljää, jotta tekstiä on helppo seurata, eikä teksti tunnu vyöryvän pienen lukijan päälle ylivoimaisena tekstimassana. 

Meidän perheessä ehkä suurin mullistus kuopuksen lukuharratuksessa ovat olleet äänikirjat. Hän on kuunnellut kirjoja satoja ellei peräti tuhansia tunteja elämässään. Kun ruutuaika on käytetty loppuun, hän alkaa piirtää ja kuuntelee samalla äänikirjoja. Pienempänä hän kuunteli kaikki Risto Räppääjä -kirjat useita kertoja. Loistava lukija Paavo Kerosuo sopi koko perheen kuuloluille. Viimeisin löytö ovat Star wars -kirjat, joista Star Wars. Voiman pimeä puoli -kirjaa (Jedin paluu -seikkailu) on nyt kuunneltu parin viime viikon aikana ehkä 10 kertaa. Hän osaa siitä otteita ulkoa, kuten muistakin kuuntelemistaan kirjoista.  

Taannoin kuopus pääsi lyömään meidät ällikällä, kun pohdimme isompien lasten kanssa elämän tarkoitusta. "Elämän tarkoitus on sen jakaminen muiden kanssa", paukautti tuolloin 5-vuotias kuopus enempiä miettimättä. Lausahduksesta tuli lähipiirissä pienoinen hitti ja osoitus lapsen viisaudesta. Kunnes vähän aikaa sitten kuuntelimme taas kerran Maukka, Väykkä ja Karhu Murhinen -kirjaa ja paljastui, että kuopuksen viisaushan on suora laina Karhu Murhiselta, eli siis Timo Parvelalta. (Kiitos viisaudestasi, Timo!)

Tubettaja Zone VD:n tietokirja Kiehtovan tiedon jäljillä on myös ollut tämän talven suosikkeja. Kuopus on sekä lukenut että kunnellut kirjaa, ja aikuisenkin täytyy myöntää, että Zone VD:n into tarttuu, kun hän lukee itse oman kirjansa. (Kenties myös Zone VD:n puheen nuotti sopii meille, sillä Zone VD asuu Ylivieskassa, Keski-Pohjanmaalla, josta olen itse kotoisin. Nuotti on siis koko perheelle tuttua.)

Kuopuksen koulussa pienet oppilaat vinkkaavat kirjoja toisilleen ja suorittavat lukudiplomin. Vinkkaaminen on kuopuksenkin mielipuuhia, sillä hän rakastaa esiintymistä. Opettaja joutuu kylläkin välillä vähän hillitsemään hänen intoaan, sillä eihän nyt koko aikaa voi esittää hauskimpia pierujuttuja Mestarietsivä Peppusista. Viimeisin kuopuksen vinkkaama kirja on Käsikirja supersankareille -sarja, jonka kaikki kuusi suomennettua osaa hän luki parissa viikossa. Koukuttava sarja sekin!

Kaikki lukemiseen innostavat konstit on tietysti otettu tässä perheessä käyttöön, ja niinpä haastoin viime vuonna kuopuksen tekemään Pienen Helmet-lukuhaasteen (25 kirjaa). Se tuli melko vaivatta tehtyä ja palkinnoksi kävimme kavereitten kanssa Subissa syömässä. Tämän vuoden haasteesta on luettuna jo 8 kirjaa ja ollaan vasta helmikuussa, eli hyvältä näyttää.  

Erityisen innoissani olen siitä, että kuopus tarttui vihdoin Neropatin päiväkirjoihin. Hän sai joulupukilta omaksi Jeff Kinneyn kulttisarjan uusimman osan Neropatin päiväkirja, Tähtiainesta ja lukee sitä nyt aivan itse. Kotona on nimittäin isompien lasten jäljiltä hyllyssä koko sarja, joten luettavaa riittää hetkeksi aikaa. 

Toivottavasti joku löytää tästä vinkkausjutusta jonkin innostavan kirjan omalle pojalleen (tai tytölleen) luettavaksi. Minulla ei ole ruusuisia kuvitelmia lasten lukutaidon pelastamisesta. Se onnistuu vain siten, että lukemiselle raivataan aikaa. Innostavia kirjoja on kyllä pilvin pimein. 



Tässä vielä lista kuopuksen itse lukemista kirjoista tai kirjasarjoista: 

Timo Parvela: Ella ja kaverit Papanavanassa, Maukka ja Väykkä ja mieletön lumipallo, Pate-sarja

Roope Lipasti: Lätkä-Lauri-sarja

Dav Pilkey: Koiramies-sarja, Kisuli-sarja 

Troll: Mestarietsivä Peppunen -sarja

Miina Supinen: Rosmariini. Tulta ja mehujäätä ja Kokkiklubi-kirjat

Anders Sparring ja Per Gustavsson: Vorosen perhe -sarja

Magnus Ljunggren: Ritarikoulu-sarja

Paula Noronen ja Kati Närhi: Yökoulu-sarja

Elias Våhlund & Agnes: Käsikirja supersankareille -sarja

Blabey Aaron: Hurja jengi -sarja

Marvel: Supersankari-kuvakirjat

Barbara Cantini: Mortina-sarja

Juhani Känkänen: Apo Apponen -sarja

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu -sarja


Ja tässä muutamia kuopuksen rakastamia äänikirjoja: 

Zone VD: Kiehtovan tiedon jäljillä (lukijana Zone VD)

Tom Angleberger: Star wars. Voiman pimeä puoli sekä muut Star Wars -kirjat (lukijoina Joonas Soutamo ja Joonas Kuakoranta)

Miina Supinen: Rosmariini: Tulta ja mehujäätä sekä Rosmariini: Mättömadon salaisuus (lukijana Emma Louhivuori)

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja (lukijana äiti tai Vesa Vierikko)


Lisää kirjavinkkejä kannattaa käydä kurkkimassa Lukemosta (Lukemo.fi)!

maanantai 31. tammikuuta 2022

Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies


Italo Calviono: Jos talviyönä matkamies, 2009, 4. painos (ilm. suomeksi 1983)

Alkuteos: Se un notte d'inverno un viaggiatore, 1979

Suomentaja: Jorma Kapari

Kustantaja: Tammi

Kansi: Timo Mänttäri

Sivuja: 275

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



On olemassa rajalinja: toisella puolen ovat ne jotka tekevät kirjoja, toisella ne jotka lukevat. Minä haluan pysyä lukijana ja siksi katson tarkasti että pysyn aina tuon linjan toisella puolen. Muuten pyyteetön lukuharrastus lakkaa tai ainakin muuttuu muuksi ja sitä minä en halua. (S. 98.)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, jo 14. kerran. Nyt tapahtumaa emännöi Kartanon kruunaamaton lukija -blogi ja mukana on 27 kirjablogia. Kannattaa käydä kurkkimassa, mitä klassikoita nyt on napattu luettavaksi. 

Oma valintani oli selvä, sillä luin syksyllä Maria Laakson mainion teoksen Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, ja sen innoittamana aloin paikkailla aukkojani länsimaisen kirjallisuuden historiasta. Muun muassa Italo Calvinon postmoderni klassikko vuodelta 1979 oli lukematta. Postmodernismi on muutenkin jäänyt melko vieraaksi tyylikaudeksi. Mieleeni tulee lähinnä Paul Austerin New York -trilogia, eikä sitten oikein muuta. 

Italo Calvion puolestaan on minulle tuttu muutamasta mieleenpainuneesta lukuhetkestä. Muistan kirjoittaneeni jonkin hänen Marcovaldo-novellinsa pohjalta yo-aineharjoituksena novellianalyysin. Novellin tunnelma on jäänyt mieleeni, sillä se oli unenomainen ja kiehtova. Myöhemmin olen luettanut oppilailla hänen villiä pienoisromaaniaan Halkaistu varakreivi. Siinä on absurdi meno, mutta myös selkeitä opetuksia hyvän ja pahan ikuisesta taistelusta.  

Jos talviyönä matkamies on sitten taas jotain ihan muuta. Absurdi tunnelma on tallella. Myös hullua huumoria ja pisteliästä satiiria riittää tässä teoksessa. Jotain ärsyttävääkin koin. Ärsyttävimpänä seikkana silmilleni ponnahti teoksen naiskuva, joka oli melko stereotyyppinen, lähinnä koristeellinen. 

Teos alkaa siitä, että lukija asettuu tuoliinsa ja aloittaa uuden kirjan. Ulkopuolinen kertoja-tarkkailija kuvaa häntä yksikön 2. persoonamuodossa: Olet aloittamassa Italo Calvinon uutta romaania Jos talviyönä matkamies. Rentoudu. Keskity. Karkota mielestäsi kaikki ajatukset. Anna sinua ympäröivän maailman haihtua hämärään. (S. 5.) Olemme metafiktion ytimessä. Kirjassa lukutapahtuma tehdään näkyväksi. 

Jokainen lukija, myös siis minä itse, samaistun tietenkin vahvasti fiktiiviseen tilanteeseen, koska olen juuri tarttunut Italo Calvinon teokseen Jos talviyönä matkamies. Lukemisen autuutta ja siihen liittyviä odotukseia ja valmisteluja kuvataan hartaasti. Häiriötekijöitäkin tietysti on monenlaisia. Calvino nimeää ne lukuisat erilaiset kirjat, jotka on täytynyt ohittaa ennen kuin käsiin on tarttunut juuri tämä tietty kirja, jota nyt luetaan. Oheen ovat jääneet muun muassa Kirjat Jotka Aiot Lukea Kun Ensin Olet Lukenut Muita ja Kirjat Jotka Pitkän Aikaa Ovat Kuuluneet Lukuohjelmaasi (s. 7). 

Ongelmat iskevät toden teolla, kun lukija (minä), huomaan, että teoksessa on jotain pielessä. Se alkaa toistaa itseään. Niinpä lukijan (minun) on lähdettävä kirjakauppaan vaihtamaan painokseni uuteen. Kirjakaupassa lukija tapaa lukijattaren ja heidän välilleen syntyy kiinnostava keskustelu heidän lukemistaan kirjoista, ja juuri tästä samaisesta kirjasta, joka molemmilla on kesken.

Tapahtumat lähtevät vyörymään kuin trilleri. Kaikenlaisten sekaannusten jälkeen etsitään aina vain uusia teoksia, joista jokin ehkä on juuri se, jota ensin lähdettiin etsimään. Jäljet johtavat yliopistoon, jossa enemmän ja vähemmän oikeasta elämästä vieraantunut professori Uzzi-Tuzii esittelee omia teorioitaan, joita toinen professori rientää kiistämään. Seuraavaksi lähdetään seuraamaan petollista kääntäjää, jolla on ties minkälaisia yhteyksiä eri valtioiden salaisiin palveluihin. Kirjallisen kentän tekijät kyseenalaistetaan kirjailijoita myöten.  

Lukijan itsensä (minun) ote elämästä alkaa lipsua ja hän päätyy itsekin seikkailuun. Hänen elämänsä alkaa muistuttaa fiktiota yhä enemmän, ja hänen käsiinsä päätyneet teokset puolestaan sekoittavat pakkaa entisestään. Ne ovat kuin tyyliharjoituksia erilaisita romaanigenreistä. Mukaan mahtuu noir-tyylistä dekkaria, japanilaista erotiikkaa, lännenseikkailua, jne.  Lukija (minä) innostuu aina uudesta romaanin alusta, mutta ei koskaan saa lukunautintoaan päätökseen.

Voisi luulla, että Calvinon romaani hajoaa mahdottomuuteensa ja sivujuoniinsa, mutta käykin niin, että siitä kehkeytyy nokkela metafiktio, jonka turvin kirjailija sivaltaa terävästi sinne tänne. Alussa esitetty autuas lukuhetki pilkotaan palasiksi, jonka jälkeen lukija joutuu kyseenalaistamaan koko kirjallisuuden mielekkyyden: kustantamot, kääntäjät, kirjailijat, teokset, sensuuri, yliopistotutkijat ja lopulta lukijat itsekin koheltavat sitä ja tätä, tekevät kompromisseja tai pelaavat omaan pussiinsa niin, että puhdasta taidetta, täydellistä romaania, ei ole lopulta missään. 

Seuraavan kerran, kun lukija (minä) taas tarttuu uuteen teokseen, hän voi hetken miettiä, millaiset vaikeudet on ylitetty, että juuri kyseinen kirja on päätynyt juuri hänen käsiinsä juuri sinä hetkenä. Jokainen kirja on antautumista suuren seikkailun ja sattumusten, ehkä jopa päättömyyksien armoille.  


Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta. Haaste on mainio tapa ylläpitää kirjallista aktiivisuutta ja lukea itselle tuntemattomaski jääneitä klassikoita. Aikaisempina vuosina olen lukenut nämä teokset: 

13. Jonathan Swift: Gulliverin retket

Oli taas ilo osallistua tähän perinteeseen. Heinäkuun lopussa taas tavataan näissä merkeissä!



Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteessa sijoitan Calvinon klassikon kohtaan 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua. Teosta on myös luettu ahkerasti kirjablogeissa. Liitän tähän Tekstiluolan julkaisun, josta löytyy lisää linkkejä. 

perjantai 21. tammikuuta 2022

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto


Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, 2021

Kustantaja: Otava

Sivuja: 377

Kansi: Anna Tuori

Mistä sain kirjan: oma ostos



Kun kirja kertoo minulle uuden ajatuksen, etsin sen totuutta tunteistani. Ei ole eroa sillä, onko kyse luonnontieteellisestä tiedosta vai epämääräisemmästä, hyväksyn tai hylkään ajatukset tunteitteni perustella. Pääasia että koen oloni turvalliseksi, että ajattelen itsestäni hyvin. Kaikki faktat ovat tunnekysymyksiä. 

     Totuuden tiellä ei koskaan ole ymmärtämättömyys, vaan pelot, koetut vääryydet ja menneet kärsimykset. 

WALT (S. 103)

Jukka Viikilä voitti vuoden 2021 Finlandia-palkinnon teoksellaan Taivaallinen vastaanotto. Tiesin teoksenn sisällöstä hyvin vähän ennen kuin ostin sen itselleni Tampereen Kirjafestareilta: tiesin, että se kertoo avosydänleikkauksesta. Tämän yhden ennakkotiedon perusteella tiesin myös pitäväni kirjasta. Kun puhutaan avosydänleikkauksesta, puhutaan elämästä ja kuolemasta, ja silloin ollaan kirjallisuuden syvimpien teemojen äärellä. Oikeastaan minulla oli teoksesta muutakin ennakkotietoa: Olen lukenut myös Jukka Viikilän aiemman teoksen, Finlandia-voittajan vuodelta 2016, Akvarelleja Engelin kaupungista, ja pidin siitä. Arvasin siis senkin perusteella, että pitäisin tästä uudestakin teoksesta. Oikeastaan minulla oli varastossa kolmaskin ennakkotieto, kaikista merkittävin tieto ja se oli se huimaava tieto, että Taivaallinen vastaanotto oli voittanut Suomen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon. Tämä tieto sinetöi lopullisesti osto- ja lukupäätökseni. 

Ei ole siis ollenkaan merkityksetöntä, millaisen vastaanoton romaani saa. Finlandia-voitto takaa romaanille monta ostopäätöstä ja sitä myötä monta lukijaa. Kirjan vastaanotto vakuuttaa mahdolliset lukijat kirjan lukemisen mielekkyydestä tai karkottaa lukijat sen ääreltä. Jokaisella lukijalla on paljon enemmän ennakkotietoa kirjasta, kuin hän ehkä tiedostaa. Mielellään ihmiset kertovat, että he valitsevat kirjansa itse, ihan yksin, omien kirjallisten vaistojensa perusteella. Sellainen ei ole mahdollista. Kaiken lisäksi suurin osa lukijoista lukee kuin Walt, tietenkin. Niin minäkin luen. 

Taivaallisesta vastaanotosta muodostui minulle hyvin opettavainen kirja. Kun nyt kirjoitan blogikirjoitustani Taivaallisesta vastaanotosta, tiedostan myös kirjoittavani teosta nimeltä Taivaallinen vastaanotto ja tiedän tekeväni sille taivaallista vastaanottoa. Eikö Jukka Viikilän teos Taivaallinen vastaanotto ole jo valmis, niin sanotusti kirjoissa ja kansissa? Miten minä sitä kirjoittaisin, enhän ole kirjailija, vaan lukija - tässä tapauksessa lukija, joka rakastaa lukemista niin paljon, että haluaa kirjoittaa lukemistaan kirjoista muistoja ylös. Olen myös lukija, jonka ystäväpiiriin kuuluu niin paljon lukemisen harrastajia, että puhun kirjoista paljon. Olen puhunut useammankin ihmisen kanssa Taivaallisesta vastaanotosta ja myös sillä tavoin tehnyt kirjaa nimeltä Taivaallinen vastaanotto

Viikilän teoksessa tehdään näkyviksi kirjallisuuden kolme perustaa: tekijä, teos ja lukija, mutta lukija saa nyt keskeisimmän paikan romaanissa. Tekijä, Finlandia-voittaja-kirjailija nimeltään Jan Holm, kirjoittaa kirjaa siitä, kuinka hän joutuu avosydänleikkaukseen. Valmis kirja on romaanissa pilkottu sivunumeroina sinne tänne. Kronologisesti järjestyvää tarinaa kirjasta on turha etsiä. Sen sijaan kirjan kuvitteelliset lukijat, kirjan vastaanottajat ikään kuin kirjoittavat kirjaa omilla lukijareaktioillaan. Mutta on kirjassa tekijöitäkin enemmän kuin tämä yksi Jan Holm. Tai ehkä he ovat kirjailija-lukijoita, jotka olen tunnistavinani heidän etunimistään ja yhdistän heidän fiktiiviset ajatuksensa heidän teoksiinsa. Jos kirjassa nimimerkki Joel toteaa: "Hyvä kirjailija osaa pitää huolta myös väärinymmärryksen poluista", ajattelen heti kirjailija Joel Haahtelaa ja hänen teoksiaan. Mielessäni alkaa syntyä polkuja Taivaallisen vastaanoton ulkopuolelle, kirjallisuuden kenttään, jossa teokset (kirjailijat) käyvät keskustelua keskenään. 

Lukukokemusten ristitulessa kirja jää elämään. Kirjasta puhutaan ja kirjoitetaan. Taivaallisessa vastaanotossa kirjallisuuden kannalta uutta on se, että vastaanotettu kirja muodostuu sen kuvitellusta vastaanotosta. Koska kirja saa "taivaalllisen vastaanoton", sen täytyy olla hyvä. Vai voidaanko kirjan hyvyys mitata sillä perusteella, millaisen vastaanoton se saa? Kun kirja saa taivaallisen vastaanoton, ainakin sen vastaanotto on taivaallinen, kirja ei ehkä kuitenkaan. Voi myös miettiä, onko kirjan hyvyys tai huonous merkittävää laisinkaan, sillä jos kirjallisuuden historiaa tarkastellaan, kriteeristö vaihtelee, koska kirjaa luetaan eri tavoin historian saatossa. 

Kun 1990-luvulla opiskelin kirjallisuustta Tampereen yliopistossa, siellä tutkittiin paljon reseptioestetiikkaa, eli kirjallisuuden vastaanottoa. Tutkittiin sitä, miten eri aikoina kirjallisuutta luetaan, miten jokainen lukija lukee kirjaa omista lähtökohdistaan käsin: historiallinen aika ja aatteet heijastuvat yksittäisten lukijoiden henkilökohtaisiin elämäntilanteisiin, lukukokemuksiin ja elämänkokemukseen, joiden kautta hän tulkitsee ja arvioi lukemaansa teosta. 

Nyt, kun päivälehtien kirjallisuuskritiikit ovat vähentyneet ja kirjallisuuskeskustelua käyvät yhä enenevästi tavalliset lukijat, jotka perustavat lukupiirejä, kirjablogeja ja julkisia lukupäiväkirjoja, kirjallisuuden vastaanottokin on yhä nopeampaa ja moninaisempaa. Kaikki kommentit - sekä lyttäävät että kiittävät - leviävät nopeasti satojen ja tuhansien lukijoiden silmien eteen. Kirjailijan kirjoittama taideteos elää määritelmissä omaa elämäänsä, jota kirjailija voi vain seurata kauhistuneena tai ihastuneena. Hän kirjoitti, kirja luettiin, ja vastaanottajan päässä kirja on jotain muuta, enemmän tai vähemmän sama, kuin mitä kirjailija tarkoitti. 

Taiteen tekemisen, taideteoksen ja sen vastaanoton kolminaisuus on kiinnostavaa ja alati muuttuva yhtälö. Postmodernistinen kirjallisuus toi näkyville tätä kolminaisuutta yhä selvemmin. Esimerkiksi Italo Calvinon postmoderni klassikkoromaani Jos talviyönä matkamies (1985) leikittelee näillä asemilla ja kyseenalaistaa sekä kirjailijan että teoksen vallan. Viikilän teos ottaa ikään kuin askeleen eteen päin ja keskittyy lukijoihin: Mitä kaikkea heidän ajatuksissaan syntyy? Tarvitsevatko he kirjaa oikeastaan ollenkaan? Mihin he kirjallisuutta käyttävät?  

Viikilän teos on ehkä kirjallisuudellisen teos, minkä olen koskaan lukenut. Se onnistuu olemaan kiinnostava ja hauska, mutta myös puhutteleva ja oivalluttava. Se on romaani kirjallisuudesta, lukijoista, ihmisyydestä ja vähän kirjailijastakin. 

Näin minä siis luin Taivaalllista vastaanottoa ja kirjoitin Taivaallista vastaanottoa. Luin sitä vuoden 2021 joulunpyhinä, kun vietin ensimmäistä jouluani ilman isää, jolle tehtiin avosydänleikkaus vuonna 2000. Se pelasti hänen henkensä vielä 20 vuodeksi. Ahmin Taivallisesta vastaanottosta jokaisen sanan, joka kertoi avosydänleikkauksesta. Luin kirjaa myös 1990-luvun kirjallisuudenopiskelijana, joka teki gradunsa Aino Kallaksen Sudenmorsiamen aikalaisvastaanotosta. Nyt olen kirjoittamassa Taivaallisen vastaanoton aikalaisvastaanottoa. Kirjabloggaajana, kirjagrammaajana ja kirjasomen aktiivisena seuraajana tunnistin fiktiiviset lukijareaktiot, joita Taivaalliseen vastaanottoon on kirjoitettu. Koska olen nainen, mietin lukiessani, millainen olisi naiskirjailijan avosydänleikkauksesta kertovan kirjan vastaanotto, olisiko se yhtä taivaallinen. Kaikki ne asiat, joita olen elämässäni kokenut ja tehnyt, kaikki ne kirjat, joita olen lukenut vaikuttavat siihen, miten Viikilän teosta luin. Kaikkia asioita en tietenkään tunnista, ja kaiken lisäksi luen kuin Walt. 

Riemastuin Viikilän kirjan viisaista aforismeista ja ironiasta, jolla kirjailija tarkastelee omaa elämäänsä ja kirjallisuuden toimijoita ja erityisesti tietysti meitä lukijoita. Kirja näyttää hajoavan ympäriinsä ja sekin on ihanaa. Ehjä tarina on illuusio, johon kirjallisuus ja ihmiselämät on opittu perustamaan. Entäs jos tarina hukkuu, hukkuuko elämäkin, loppuuko se? Onko tarinaton kirja kirja ollenkaan, onko sitä olemassakaan? Jää vain Taivaallinen vastaanotto

perjantai 14. tammikuuta 2022

Vuoden 2021 parhaat lukukokemukset - ja tietysti tilastoja


Tilastoja

Luin yhteensä 83 kirjaa vuonna 2021. Niistä 61 (73 %) oli naisten kirjoittamia kirjoja ja 24 miesten kirjoittamia kirjoja. Tämä on edelleen tietoinen valinta, sillä haluan omalta osaltani pitää naiskirjailijoita esillä. Tutkittu tosiasia kun on, että miehet lukevat lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja ja naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja. Tällöin naisten lukemilla kirjoilla on lähtökohtaisesti puolet vähemmän lukijoita. Jotta kirja jää kaanoniin, se tarvitsee uusia lukukertoja, eli jokainen lukemani kirja on myös teko tasa-arvon puolesta. 

Suurin osa lukemistani kirjoista, 53 kpl (64 %), on kotimaista kirjallisuutta. Uutuuksia, eli vuonna 2021 ilmestyneitä kirjoja on 27 kpl, eli 32 % lukemistani kirjoista. Aika paljon tässä luvussa on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä uutuusromaaneita hankin käsiini vasta loppusyksytä. Niitä olen lukenut lomatunnelmissa tässä vuodenvaihteessa. 

Lukemieni kirjojen sekaan mahtui 10 kirjaa, jotka lasken klassikoiksi, eli niiden osuus oli 12 % kokonaisuudesta. Mukana oli sekä perinteisiä klassikoita (kuten Jonathan Swiftin Gulliverin retket), tietokirjaklassikko (Simone de Beauvoirin Toinen sukupouoli II) ja sarjakuvaklassikko (Art Spiegelmanin Maus).

Kirjoista suurin osa oli romaaneja (30 kpl), seuraavaksi eniten luin lastenkirjoja (19 kpl kuvakirjoja lastenromaaneja sekä loruja) ja kolmanneksi eniten (12 kpl) nuortenkirjoja.

Suurin muutos edellisvuosiin on siinä, että luin paljon tietokirjoja, peräti 8 kpl. Niiden aiheet liittyivät ammattiini (suomen kieli, kulttuuri ja kasvatus), ja ne olivat lähes kaikki niin vaikuttavia, että kirjoitin niistä blogiin. Melkein kaikki pääsivät myös parhaiden luettujen kirjojen listalle. 

Vuosi oli myös esseiden ja sarjakuvien vuosi. Molempia luin 8 kpl, ja niidenkin parissa viihdyin todella hyvin. Tosin rajanveto esseeteoksen ja tietokirjan välillä on välillä vähän hankalaa, mutta en anna sen haitata lukunautintoa. 

Lukemiseni on joka tapauksessa selvästi monipuolistunut vuosi vuodelta, ja sen lasken ehdottomasti Kirjagram- ja Goodreads-yhteisöjen ansioksi. Löydän entistä helpommin itselleni sopivaa luettavaa näistä some-kanavista kirjablogien ohella. 

Sen sijaan runokokoelmia luin viime vuonna vain 3 kpl - ja lisäksi neljä lasten lorukirjaa, eli yhteensä ehkä kuitenkin seitsemän runoteosta. Joka tapauksessa mielestäni luin niitä liian vähän. Elämästäni puuttui viime vuonna runous. Lainasinkin nyt vuoden alussa erityisesti runoja luettavakseni, ja ensimmäisen teoksen ehdin jo kuunnellakin. 

Luetuimpia kirjailijoita listallani olivat lastenkirjailijat Roope Lipasti ja Laura Ruohonen, joilta molemmitla luin kolme teosta ääneen pojalleni. Lisäksi luin kaksi teosta ainakin Katja Kalliolta, Katri Kirkkopellolta, J. K. Rowlingilta, J. S. Meresmaalta, Anu Silfverbergiltä, Anne Muhoselta ja Simone de Beauvoirilta. Tosin kaikki kuvakirjojahan en merkitse Goodreadsiin, varsinkin jos niitä luetaan noin 100. kertaa tälle lapsilaumalle. Yritän kuitenkin blogata ja grammata myös lastenkirjoja ahkerasti, koska varsinkin kotimainen lanu on riemastuttavan korkealaatuista ja ansaitsisi paljon näkyvyyttä somessa ja tiedotusvälineissä. Lanu kasvattaa uusia lukijoita ja toivoisn, että kaikki kirja-alan työntektijät joka kanavalla ymmärtäisivät sen merkityksen. 


Vuoden parhaat lukukokemukset 


Vuoden kirkkain tähti: 

Marisha Rasi-Koskinen: Rec


Vuoden vavahduttaja: 

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika


Vuoden parhaimmistoon yltävät myös nämä

Hassan Blasim: Kelloja ja vieraita

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Richard Powers: Ikipuut

Axel Schulman: Unohda minut


Vuoden tietokirjat: 

Milja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta (sarjakuva)

Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Johanna Holmström: Märta Tikkanen - tyttö joka tahtoi juosta vetten päällä

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 

Toni Morrison: Toiseuden synty

Anu Silfverberg: Sinut on nähty


Vuoden kuvakirjat: 

Kaisa Happonen ja Anne Vasko: Pisara kuonolla, Mur

Katja Kirkkopelto: Molli

Pia Krutsin ja Jani Ikonen: Kaupunki Kukaties

Juhani Känkänen: Tuu yökylään, Apo Apponen!

Laura Ruohonen: Allakka Pullakka


Vuoden löydöt: 

Katja Kallio: Säkenöivät hetket

Elizabeth Gaskell: Cranfordin naiset

Ivan Turgenev: Ensirakkaus

 

Vuoden työvoitot:

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset


Vuoden paras runoteos:

 Aura Nurmi: Leijonapatsailla


Vuoden sarjakuvateokset

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Art Spiegelman: Maus

Anne Muhonen: Älä unohda minua

Robin Ha: Almost American girl


Vuoden esseet (tietokirjojen lisäksi ja ohella): 

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Leena Krohn: Mitä en koskaan oppinut


Vuoden nuortenkirjat:

Mikko With: Saakelin satanen

J. S. Meresmaa: Naakkamestari


Vuoden äänikirjat (kaikkia näitä luin myös e-kirjana tai painettuna kirjana ja välillä kuuntelin):

Dess Terentjeva: Ihana (lukijana Elena Leeve)

Aura Nurmi: Leijonapatsailla (lukijana Aura Nurmi)

Richard Powers: Ikipuut (lukijana Jukka Pitkänen)

Gabriel Carcia Marquez: Rakkautta koleran aikaan (lukijana Jukka Pitkänen)


Vuoden kirjallisia kohokohtia olivat tietysti Helmet-haasteeseen osallistuminen, kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen osallistuminen kahteen kertaan sekä Helsingin kirjamessut ja Tampereen Kirjafestarit. Kirjagram-tili Luettua elämää sai paljon uusia seuraajia vuodenvaihteessa, ja luulen, että lukeminen harrastuksena on ottanut tuulta alleen ihan valtakunnallisesti. Viime viikkojen lehtikeskustelut ovat nostaneet lukutaidon merkityksen puheenaiheeksi, ja tietysti vallitseva koronatilanne pakottaa ihmiset pysyttelemään kotinurkissa ja harrastamaan siellä. Kirjojen avulla pääsee kuitenkin välillä täysin muihin maailmoihin. 

Hyvää uutta vuotta ja hyviä lukuhetkiä ihan kaikille!