Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, 2013, sähkökirjalaitos
Kustantaja: Otava
Kansi: Sanna Mander
Sivuja. 132
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Kauniit kesäpäivät, uusi lukulaite, kirjaston sähkökirjauutuudet ilman jonoja, mieli kevyenä. Nyt kokeillaan chick litiä, Riikka Pulkkisen uutta aluevaltausta! Kirjan nimenä Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän sisältää enemmän sanoja kuin Pulkkisen edellisten kirjojen nimet yhteensä. Onkohan Pulkkinen ruvennut irrottelemaan ja heittänyt hiotut lauseensa männikköön? Toivottavasti.

Iiris Lempivaara on mitä mainioin nimi kotimaiselle chick lit -sankarille. Iiris on sopivasti uusvanha etunimi ja Iiriksen sukunimi lupaa rakkautta ja luontoa - nimi on ehkä viittaus suomalaisen romanttisen kirjallisuuden perinteeseen. Odotukset ovat korkealla, koska blogeissakin kirjaa on kehuttu varsin onnistuneeksi lajinsa edustajaksi.

Chick litin peruskuvio katetaan, kun seitsemän vuoden jälkeen ihana Aleksi (juuri sopiva nimi) jättää Iiriksen, eikä ole koskaan ehkä rakastanutkaan. Seuraa mitä mainiointa ystäviin ja siskoon tukeutumista, suklaansyöntiä, korkokenkiä, helmojen heilumista, exän vakoilua ja uusia miehiä. Hyvin viihdyttää!

Kunpa se olisikin ollut siinä! Mutta miksi, voi miksi, pitää sekoittaa tähän lupaavaan kattaukseen puolivuotiaan vauvan viattomuus ja naisena olemisen taito, oman itsen kyllät ja eit, teiniangstin hoitaminen ja muu syvällisyys? Ja sitten ne söpöilyt, kun mietitään, mikä teki itsestä (!) ja unelmien miehestä niin suloisen ja erityisen lapsen. Koulupsykologin ammatti chick lit -sankarittarelle on ehkä (lempi)vaarallinen ammatti. Kun täytyy tehdä kompromissi chick litin ja älykköparodian välillä, saadaan samaan virkkeeseen ympättyä sanat eksistenssi ja paska: Säilytän yhtä hätäkaljaa ja pientä paniikkivodkaa suklaiden vieressä laatikossa, ja kun saan tarpeekseni ilmiöstä nimeltä ihmisen eksistenssi, syön suklaan ja hörppään hätäkaljaa ja haistatan paskat kaikille. (S.10.) Sitten analysoidaan sivutolkulla Kaunareiden Ridgeä ja Thornea, mutta muistetaan tuomita Paulo Coelhon latteudet. Ehkä tässä on jo liikaa aineksia 132-sivuiseen kirjaan. Ja jos parodiaa haetaan, niin Coelho pitäisi ottaa tosissaan.

Kotimaisesta chick litistä on huutava pula. Siitä kertoo muun muassa Helsingin Sanomien viimevuotinen yllätysveto, kun esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi valittiin Veera Niemisen Avioliittosimulaattori (jota en ole lukenut). Chick lit on alun perin suuriin metropoleihin sijoittuvaa romanttista kirjallisuutta, mutta kotimainen versio tästä genrestä ehkä kaipaa ripauksen heinäpeltoa ja järvimaisemaa - perinteen nimissä.

Nyt kävi niin, että aloin ikävöidä vanhaa romanttista kirjallisuutta Iiris Lempivaaran itseriittoisen hahmon tilalle: Hilja Valtosen reippaita naissankareita, Anni Polvan poikatyttöjen kohellusta, Aino Räsäsen Helena-sarjan maalaisromantiikkaa. Entäs Jane Austen, joka jo osasi marssiittaa Sen Oikean heti kirjan ensi sivuilla sankarittaren näköpiiriin! Kirjailijan nerokkuudesta kertoo se, millaisten juonenkäänteiden jälkeen saadaan pääpari yhteen. Kulttisarja Sinkkuelämää pyöri vuosia tv:ssä tämän jännitteen ympärillä.

Viime vuosina olen lukenut hyvin vähän romanttista kirjallisuutta, chick litiä vielä vähemmän. Helen Fieldingin legendaarisen Bridget Jonesin ylittänyttä en ole tavannut. Vieläkin naurattaa Bridgetin kalorinlaskenta ja keittotaito. Myös Kajsa Ingemarssonin Keltaisten sitruunoiden ravintola on jäänyt mukavana lukumuistoina mieleen. Mistä tälle listalle löytyisi lisää viihdyttäviä, romanttisia nykykirjoja?

Pulkkisen Iiris Lempivaara -tarina on alun perin ilmestynyt Kauneus ja terveys -lehden jatkokertomuksena. Niinpä jokainen kappale on itsenäinen osa tarinaa. Sellaisinaan oikein toimivia osia, mutta romaanin osina irrallisia. Eipä siinä mitään: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän viihdytti niin paljon, että sain kirjan luettua loppuun, vaikka sivu sivulta pitkästyin. Sivuja oli onneksi vähän. Kipinä chick litin maailmaan jäi kytemään, ja haluaisin kesällä lukea jotain kevyttä (ja tarkoitan höyhenenkevyttä) romantiikkaa. Suosituksia otetaan vastaan!

Muissa blogeissa kirjasta on pääasiassa pidetty. Tässä positiivisia näkemyksiä: Taikasfääri, Paljon melua kirjoista (Hanna), Nenä kirjassa, Sonjan lukuhetket, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Annelin lukuvinkit. Ja kaikkea muuta sekä Lillin kirjataivas. Upotuksessa on vielä kattavampi lista arvioita.

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras, 2012
Kustantaja: Otava
Sivut: 299




Metrovaunun ystävällisen ikkunan heijasteissa yritän muistaa. Vihjettä, taukoa lauseiden välillä tai pitkää katsetta, säröä, josta äidin aiempi elämä olisi tihkunut esiin. Menen muistoissani keittiöön, auringon kiilaan, raitamaton turvalliseen säntillisyyteen. Kissa vilahtaa olohuoneeseen ja kevätalven valosta hullaantunut juoru pidättelee puhettaan.

Riikka Pulkkisen Vieras on kirja, josta voi hullaantua. Se etenee vaivattomasti, ja sen kieli on parhaimmillaan runollista, mutta silti selkeää. Se jättää lukijalle hengäshdystaukoja ja antaa päähenkilön tulla lähelle. Siinä missä Pulkkisen Raja ja Totta olivat kieleltään kuin hiottua jäätä, johon minä en saanut oikein otetta, tämä kirja tuntui hyvältä lukea. Kieli ei ollut enää itsetarkoitus, eikä niin tehtyä kuin aiemmissa teoksissa. Ennakkoluuloistani huolimatta nautin tästä kirjasta, tälle oli pakko antautua. Ehkä vajosin "alttiuteen", jota kirjassakin etsitään.

Vieras imaisee mukaansa New Yorkiin, mutta yhtä hyvin myös Helsinkiin. New Yorkissa sekoittuvat kaikki ihmiset, mutta Helsingissä pieni muukalaistyttö hakataan melkein kuoliaaksi; New Yorkiin on helppo kadota, Helsingissä on helppo löytyä vihan kohteeksi.

Vieras kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Hän on paikkakunnan kirkkoherran ja amerikkalaisen, sukujuuriltaan afrikkalaisen äidin tytär. Pienenä Mariaa on haukuttu mulatiksi, vaikka hänen ihonvärinsä ei paljoa poikkea suomalaisesta vaaleudesta. Vierauden tunne ei kuitenkaan häiritse häntä itseään lapsena. Mutta tunne saa hänet kiinni. Kun Maria on 13, hänen äitinsä kuolee syöpään ja jäljelle jää pohjaton suru ja muisto äidistä, josta olisi halunnut tietää enemmän. Maria sairastuu anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos.

Anoreksian kuvaus on kirjassa kouriintuntuvaa: Marian törröttävät luut, kaurahiutaleiden laskeminen ja omenaviipaleiden asetteleminen  ovat kärsimystä lukijalle. Maria yrittää ohittaa ruumiinsa ja uhrautua ihmiskunnan puolesta: Olin suunnitellut, että muututtuani hohkaavaksi lempeydeksi minä ikään kuin valuisin ihmisten lomaan, heidän välilleen, ja vaikuttaisin sillä tavoin maailmassa vielä ylösnousemukseni jälkeenkin. Hänen näläntunteensa muuttuu autuudeksi, jota hän tuntee palelustaan, heikotuksestaan ja kieltäytymisistään. Hän tuntee muuttuvansa hengen kaltaiseksi ja kutsuukin myöhemmin tätä anoreksia-aikaansa "valon kevääksi".

Marian hurmoksellisuus loppuu, kun hän alkaa parantua anoreksiasta, mutta pappi hänestä silti tulee. Kaikki menettää kuitenkin merkityksensä, kun Marian pieni ystävä, 7-vuotias Yasmina joutuu käsittämättömän väkivallan uhriksi. Maria on yrittänyt puuttua uhkailuihin, mutta keinoja ei oikein tunnu olevan, ja vääjämätön kamala tapahtuu. Maria pakenee elämäänsä New Yorkiin, jossa hän viettää kevään pääsiäisestä helluntaihin. Siellä hän kohtaa Mélanien, joka opettaa hänelle afrikkalaista tanssia ja Tuntemattoman, jonka kanssa hän heittäytyy intohimoiseen suhteeseen. New Yorkin keväässä hän ottaa ruumiillisuudestaan kaiken irti ja hylkää hengellisyyden kokonaan. Hän löytää nautintojen pyhän kolminaisuuden. Kirja myös päättyy ruumiillisuuden ylistykseen, mutta on vahvasti kiinni tässä hetkessä, kuten Mélanie ystäväänsä opettaa: Haltioituminen on kaunis asia, mutta eikö vielä kauniimpaa ole vain elää sen kummempia pohdiskelematta, kaipaamatta äärikokemuksia. Yksi päivä niin kuin tämä. Muuta ei ole.

Pulkkisen teos on täynnä aiheita: muukalaisuus, juurien etsintä, pyhyys, anoreksia, uhraaminen, tanssi, hurmos, kuolema, suru, nautinto, syntymä. Näiden lukuisten aiheiden kautta päästään tietysti vaikeiden teemojen ympärille: Onko ihminen aina vieras, paitsi toisille myös itselleen? Kuka minä olen? Mikä on ruumistani, mikä henkeäni?  Mikä elämässä on lopulta tärkeintä? On suoranainen ihme, että kirja pysyy koossa niin hienosti kuin se tekee kaikkine aiheineen ja teemoineen. Kaiken lisäksi se pysyy vaikuttavana ja vetävänä lukukokemuksena.

Vierasta on blogattu paljon, ja pääosin myönteisesti. Esimerkiksi Luetut, lukemattomat sekä Järjellä ja tunteella ovat kirjoittaneet samansuuntaisia ajatuksia, joita minullekin kirjasta syntyi. Mielestäni Pulkkinen on ehdottomasti paikkansa ansainnut suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmalla tähtitaivaalla.