Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä, joka kerran oli, 2001
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 149
Kansi:?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Huomenna nostetaan rysästä ensimmäiset hauet. Mietin, miten hyvältä kalakeitto maistuisi. Ja voissa paistetut ahvenet. Minulle tuli hyvä mieli. Äiti oli monta viikkoa laittanut läskikastiketta ja kuoriperunoita, tai perunakeittoa, jossa oli höystönä siannahkaa, tai suolamuikkulaatikkoa. (S 33 - 34.)

Keijo Korhosen (s.1934) nimi oli minulle ennestään tuttu politiikasta. Muistan hänet erityisesti kainuulaisena, kapinallisena presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaaleista, jossa hän veti täysin omaa linjaansa. Hän on ollut myös ulkoasiainministerinä 1970-luvulla ja työskennellyt ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui hänen kaunokirjallinen teoksensa, Poika, ennakkoluulot nousivat pintaan. Pelkäsin, että kirja olisi poliittisesti värittynyttä itsetehostusta. Mutta kirja olikin jotain ihan muuta.

Poika on muistelmateos jatkosodan ajan kotirintamalta. Se sijoittuu pieneen kainuulaiskylään, Melalahteen. Vaikka Suomi käy sotaa, pojan elämä on turvallista. On ihailtavaa, miten ihmiset elävät arkeaan ja huolehtivat lapsistaan ja toisistaan, vaikka eletään sota-aikaa. Naapurin poikia ja sukulaismiehiä kuolee tai haavoittuu rintamalla, evakot asutetaan mukisematta ja elämä jatkuu.

Muistelijana on poika, joka kasvaa kirjan kuluessa kuusivuotiaasta 11-vuotiaaksi. Hänen turvallinen elämänsä koostuu siitä, että hänen perheensä on turvallinen ja kyläyhteisö on tiivis. Pojan isä on maanviljelijä, joka on liian vanha rintamalle. Hän täyttää kirjassa 50 vuotta vähän sen jälkeen, kun perheen nuorin poika syntyy. Isällä on kyläläisten silmissä arvostettu maine suojeluskunnan kyläpäällikkönä. (Tosin kylän komministit kutsuvat häntä lahtariksi, mutta isä ei heitä tervehdikään.) Perheen äiti on opettaja, joka työpäivänsä jälkeen hoitaa lapset ja taloustyöt. Ei ihme, että hän tuntuu välillä väsyvän.

Poika on ennen kaikkea aitoa ajankuvaa. Kaikki maalaistalon työt heinänteosta puintiin kuvataan. Pihlajanmarjatkin kerätään talteen ja myydään, valtiolle tehdään kaksimetristä paperipuuta ja koivupilkkeitä. Lapset ovat mukana kaikessa työnteossa ja heidät kasvatetaan hyviksi työmiehiksi.

Ruoka on sota-ajan muistoissa keskeinen asia. Jatkosodan aikana nähtiin nälkää ja elintarvikkeet olivat kortilla. Ruoka on jokapäiväinen huolenaihe myös tässä perheessä, vaikka perhe on tukevasti keskiluokkainen. Poika kuvaa ruokamuistonsa tarkasti, kertoo teurastukset ja kalastukset ja muistelee, kuinka metsästi rihmoilla lintuja ruuaksi. Isän ja pojan lämpimät suhteet paljastuvat tästä kertomuksesta: Yhtenä aamuna minä sain rihmasta haapanan. Se tuntui kummalta mutta ajattelin että haapana oli mennyt pöljyyksissään kävelemään metsään. Minä lokkasin sen ja huomasin että siinä oli haulin reikiä. Kysyin siitä isältä. Isä näytti muikealta mutta ei sanonut mitään. Sitä näytästi naurattavan. (S. 60.)

Kirja on rakenteeltaan kronologinen muistelmateos. Se hyppelee muistosta toiseen ja kertoo ne mukavilla kainuulaisilla murresanoilla höystettynä. Kaunokirjallisesti kieli ei säväytä, mutta toisaalta lyhyistä päälausevirkkeistä välittyy lapsen näkökulma. Muistot ovat lämpimiä.

Lukupiirikirjana teos keräsi sympatiaa. Se toimi kuten pitikin, eli herätti muistelemaan lukupiiriläisten omien sukujen tarinoita sota-ajoilta. Koska kokoonnuimme yli satavuotiaalla Rajaportin saunalla, ilmassa oli menneitten aikojen höyryjä. Tunnelmaa siivittivät Pispalan Pulterissa nautitut perinteiset suomalaiset ruuat, muun muassa maksakastike ja härän kuve. Eläimiä ei kuitenkaan itse tarvinnut lahdata. Niin on elämä helppoa nykyään.


Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat. (S. 95.)

Salla Simukan Punainen kuin veri on vetävää kerrontaa ja sähäkkää luonnetta. Teos on onnistunut paketti junan lailla etenevää trilleriä, josta ei voi olla pitämättä.

Simukka on luonut päähenkilön, joka tulee lukijaa lähelle. Hänessä on kaikkea sopivasti: Hän on itsenäinen mutta haavoittuva. Hän on rohkea mutta pelkää. Hän on älykäs mutta tuntee. Hän on Lumikki, joka on laatinut itselleen tarkat säännöt. Mutta Lumikki tulee puraisseeksi myrkytettyä omenaa, kun hän säännöistään huolimatta päästää kuin päästäkin ihmisen liian lähelle ja sinkoutuu mukaan hyytävään rikosvyyhtiin.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa kolmiosaisesta Lumikki-sarjasta. Sarjan ulkoasu on huolella tehty, tyylikäs. Mutta tässä ei todellakaan päde sanonta "moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä". Sisältö ei ole missään kohtaa silkkoa, vaan se on tiukkaa trilleriä ensi sivuilta lähtien. Meno on jännittävää ja juoni on taiten rakennettu.Tylsää hetkeä ei ole.

Kaiken lisäksi Simukan kielenkäyttö on oivaltavaa ja taidokasta. Kaunokirjalliset, suorastaan runolliset jaksot, lomittuvat luontevasti tehokkaaseen juonenpunontaan. Täytyy vielä erikseen kehua dialogin sujuvuutta ja luontevuutta, sillä mikään kohta ei töksähtänyt tai tuntunut teennäiseltä, kuten nuortenkirjoissa joskus tuntuu.

Tamperelaista lukijaa hykerryttivät tutut maisemat ja paikat. Palomäentie, Pyynikki, Ilmaisutaidon lukio, Sorsapuisto - kaikki olivat paikoillaan. Talvinen Tampere hengittää Lumikin tahtiin ja pakkanen tuntuu luissa ja ytimissä.

Pakkanen ja lumi, Lumikki... Kirjan intertekstuaalisuus kiehtoi vielä enemmän kuin tutut maisemat. Viittaukset Lumikki-satuun toimivat saumattomasti. Niistä saadaan irti sekä huumoria että kauhua. Tuhkimokin vilahtaa kuvioissa naamiaistanssiaisten huippuhetkellä. Kauhunhetket muistuttivat myös Edgar Allan Poen loistavasta kauhunovellista Punaisen kuoleman naamio.

On vielä pakko palata henkilökuvauksen onnistumiseen. Henkilöt nimittäin kehittyvät. He muuttuvat. He oivaltavat jotain, ylittävät itsensä ja kasvavat. Tässä on onnistuneen nuortenromaanin ydin.

Eihän tätä kirjaa voi kuin kehua. Sivut kääntyilevät kuin itsestään ja jännitys säilyy alusta loppuun. Maltan tuskin odottaa, että saan seuraavat osat käsiini. Kirjan lopussa oli nimittäin vielä mukavia koukkuja, jotka lupaavat jännitystä myös jatko-osiin.


Simukan Lumikki-trilogiaa on kiitelty useissa blogeissa, eikä suotta. Kurkkaa esimerkiksi nämä kirjablogit: Mari A:n kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa, Hulluna kirjoihin, Olipa kerran kirjablogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Osallistun kirjalla Suomen pakolaisavun lukuhaasteeseen, jolla kerätään rahaa aapisten ostamiseen Afrikan pakolaisille. Lisäksi kuittaan toisen suorituksen Oksan hyllyltä - blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, 2001
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Mäen talo on valaistu ja lämmin. Ravut ovat helakanpunaisia ja tarjoiluvati aseteltu vihreäkuvioiselle pöytäliinalle riisipaperilampun alle. Jimi on sekoittanut gintonicit. Kaikki ovat hilpeällä tuulella, varsinkin Klaus, joka on saaliista hyvin ylpeä, varsinainen sankari. He maistelevat juomia hitaasti. Heillä ei ole kiire. (S. 61.)

Joel Haahtela on kirjailija, jonka tuotanto on järjestelmällisesti livahtanut ohitseni. Monta kertaa olen ollut tarttumaisillani kirjailijan teoksiin, mutta aina on jokin muu kirja kiilannut ohitse. Viime vuosina olen vähän jopa säästellyt hänen kirjojaan, koska blogiaikanani olen törmännyt niin ylistäviin arvioihin niistä, että odotukset ovat vain nousseet.

Arvatkaapa harmittiko - suorastaan hävetti - kun Hämeenlinnan kirjojen yössä tapasin kirjailijan ja minun oli myönnettävä, etten ollut vielä lukenut yhtäkään hänen teoksistaan. Kotona tartuin heti toimeen, sillä Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ollut hyllyssäni kymmenisen vuotta.

Mitä sain? Sain kepeän, eurooppalaisen tunnelmaromaanin henkäyksen. Kirja oli helppolukuinen, kuin höyhenen leijailu auringonvalossa. Mietin jo, onko tämä minun makuuni turhankin kevyttä, mutta sitten eteeni tuli tällainen kuvaus: Kaksi naista istuu keittiössä, jonka verhot ovat vaaleankeltaiset, auringon haalistamat. Kohta niihin tarttuisi talven pimeys, niin kuin ihmisten mieliin ja valosta tulisi vain kaukainen muisto, joka kutistuisi kohti keskitalven hiljaista hetkeä. (S. 82.)

Tällaisten lauseiden ansiosta olin valmis seuraamaan Lilianin ja Klausin ensimmäistä aviovuotta vaikka maailman tappiin. Kirja pysäytti ajan pieniin hetkiin, joiden takaa saattoi aistia suuria, yksityisiä oivalluksia.

Myönnän että Haahtelan tyyli kilpailee kovin raskaassa sarjassa minun mieltymyksissäni. Olen leimautunut kotimaisen kirjallisuuden painoon. Kesän vaikuttavimmat kirjat minulle olivat Anni Kytömäen Kultarinta ja Tove Janssonin Kesäkirja. Kultarinnan luonnonkuvaus, joka jatkaa perinteistä suomalaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja jonka tunnistin myös Kesäkirjasta, on jotain, josta en saa tarpeekseni. Olen myös vankkumaton kansankuvauksen ihailija. Siinä lajissa taas Joelin kaima Lehtonen on sykähdyttänyt minua sydänjuuriani myöten Putkinotkollaan. Kuinka Lilian ja Klaus pystyisivät ikinä kilpailemaan Rosinan ja Juutaksen kanssa? Vaarana on pinnallisen hipaisun tuntu. Mutta. Voihan ihminen ihastua. Ja luulenpa, että näin tässä nyt kävi. Ihastuin 70-lukuiseen, ylemmän keskiluokan painottomaan elämään, joka viihtyy tuokioissa, aistii elämän valoja ja varjoja kovin herkästi.

Onhan Haahtelan tyylissä jotain tuttua. Ensimmäisenä mieleeni nousi Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siinäkin kerrotaan kauniiden naisten ystävyydestä ja astellaan hymy hymyltä kohti tragediaa. Haahtela on kuitenkin keveämpi, leijailee sisätiloissa ja taloissa, aistii tilan. Toinen kirjan päähenkillöistä Klaus on lupaava arkkitehti, joka näkee muovissa tulevaisuuden. Ja samalla tavalla kuin muovi on osoittautunut kuplaksi, myös Klausin ja Lilianin avioliitto osoittautuu sellaiseksi. Yllättäen kirja onkin ajankuvauksena varsin onnistunut.

Naiset katsovat vastavaloon keskittyy rakkauden keveyteen, ensimmäisiin tuoreen avioliiton kuukausiin, joihin ulkomaailma viiltää salaperäisen särön. Kirja kertoo ihmisistä, joitten elämä tarvitsee särön, joitten elämän tyhjyys suorastaan huutaa ongelmia ja elämäntuntua. Ystäväpariskuntien kummalliset suhdekiemurat tuntuvat kiehtovan onnellista paria, on kuin ongelmat vetäisivät heitä puoleensa kuin valo yöperhosia.

Vaikka ihastuin tähän Haahtelan romaaniin, en vielä lisää kirjailijaa suosikkilistalleni. Luulen, että hänen uudemmat kirjansa säväyttävät syvemmältä. Aion ilman muuta lukea Haahtelan kirjoja lisää - varmaan kaikkikin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Katja, Liisa, Karoliina ja Zephyr.

Vuosi kuvina ja blogikuulumisia

Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 13.9.2014 kello 10.00

Vuosi kuvina -haaste on edennyt jo loppusuoralle, sillä kuvapaketista puuttuu enää lokakuun kuva. Vuosi on tässä vaiheessa, pimeä syksy on edessä, mutta aurinko jaksaa paistaa ja tänään on lämmintä kuin kesällä.

Blogissa on ollut tapahtumien aikaa. Kirjojen arviointi on jäänyt vähälle, koska olen käynyt toinen toistaan mielenkiintoisemmissa kirjallisissa tapahtumissa, kuten Tove Janssonin juhlanäyttelyssä, Tampereen Tapahtumien yössä ja kirjabloggaajatapaamisessa, jossa oli vieraana kirjailija Terhi Rannela. Lisäksi olen matkustanut, ja viimeisimpänä elämänmuutoksena palannut töihin. Kesän paras lukuhetki -haasteen myötä tallentui kuitenkin pala kesääkin mukaan syksyn pimeyteen.

Töihin palaaminen on ollut ihanaa, mutta pelkäänpä, että blogiharrastus tulee kärsimään leipätyöstä. Kaksi vuotta kotona, ensin vuorotteluvapaalla ja sitten äitiys- ja hoitovapaalla, kului ällistyttävän nopeasti. Perustin blogin henkireiäksi ja harrastukseksi, jota pystyn tekemään kotona. En arvannut, miten antoisaan harrastukseen ryhdyin. Lähes kahden vuoden aikana olen kirjoittanut noin kolmesataa tekstiä, lukenut yli 200 kirjaa ja tavannut uusia ystäviä. Mullistava harrastus.

Nyt olen keskellä blogiruuhkaa. Pinossa on yli kymmenen kirjaa, jotka kaikki ansaitsevat arvion. Koko ajan on neljä viisi kirjaa kesken ja lukuhaasteita riittää: Ihminen sodassa, 14 nobelistia, Rikoksen jäljillä, Runot, Nostalgiset nuortenkirjat ja Pojat, lukemaan! Palaan niihin pala palalta, kirja kirjalta. Syyskuun tavoitteena on yrittää blogata mahdollisimman monesta kirjasta ja lukea paljon, koska olen luvannut kahjoittaa jokaisesta bloggauksesta ja luetusta kirjasta euron Suomen pakolaisavun lukutaito-keräykseen. Muistakaahan tekin osallistua!

Hyvää syksyä kaikille!

Lahjoita aapinen - lue!

Suomen pakolaisapu kerää rahaa lukutaidon edistämiseksi Afrikassa. Keräys alkoi jo 8.9. ja jatkuu koko syyskuun. Luettua elämää hyppää mukaan nyt - myöhässä, mutta sitäkin innokkaampana. Lupaan lahjoittaa keräykseen euron jokaisesta syyskuun aikana bloggaamastani ja lukemastani kirjasta.


Nyt haastan myös kaikki lukijani mukaan lahjoittamaan. Jo eurolla voi lahjoittaa aapisen, joka voi muuttaa lapsen elämän - parempaan suuntaan! Tarkemmat ohjeet osallistumiselle löytyvät Suomen pakolaisavun sivuilta.

Syyskuu - hyvää tekevä lukukuu!

Kirjailijavieras Terhi Rannela kirjabloggaajien tapaamisessa

Kaikki alkoi näistä tunnelmista:

Terhi Rannela esitteli uusimman romaaninsa, Punaisten kyynelten talon, huhtikuussa Tampereen kirjamessuilla, jossa Taija Tuominen haastatteli häntä. Kirja kuulosti poikkeuksellisen vaikuttavalta ja kantaa ottavalta teokselta. Yhdessä kirjabloggaaja-Saran kanssa innostuimme kutsumaan kirjailijan bloggaajien tapaamiseen kertomaan kirjasta lisää. Mikä olisikaan sopivampaa, kuin saada tamperelainen kirjailija tamperelaisten kirjabloggaajien vieraaksi!

Rannela on kirjoittanut yhteensä 15 teosta, joista suurin osa on nuortenkirjoja. Punaisten kyynelten talo on Rannelan ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja Se sijoittuu Kamputseaan ja kertoo punakhmerien vallasta 1970-luvulla. Kirja ei ole missään nimessä kevyttä luettavaa, mutta se on luettavaa, joka toteuttaa kirjailijan unelman. Kirjamessuilla hän nimittäin toivoi parantavansa omalla työllään maailmaa - ja sitä tämä kirja varmasti tekee. Se herättää säälimättömästi katsomaan kauemmaksi kuin omalle tontille ja pakottaa miettimään vähan muutakin kuin vaikkapa sadan euron sohvatyynyjä.

Kirjailijatapaaminen toteutui 4.9.2014 Kahvilla-ravintolassa. Meitä ilmaantui paikalle viisi kirjabloggaajaa, ja koska Terhi Rannela on välitön persoona, ei häntä tarvinnut ujostella. Hän kertoi elävästi lomamatkastaan Kamputseaan ja vierailustaa Tuol Slengin vankilassa Phnom Penhissä. Tuon järkyttävän vierailun seurauksena syntyi tämä kirja. Kirjailijan huomio kiinnittyi nimittäin erityisesti erääseen kuvaan naisesta, jonka sylissä oli pieni vauva.

Kuva esittää Chan Kim Srunia ja hänen poikansa, jotka surmattiin raa'asti pian kuvan ottamisen jälkeen. Kuva ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan hän tunsi kuin nainen olisi pyytänyt häntä kirjoittamaan oman tarinansa. Vaikka tarina on fiktiivinen, se voisi olla totta, sillä yksistään Tuol Slengin vankilassa kidutettiin yli 17 000 punakhmerien vankia, joista tiettävästi vain 12 selvisi hengissä. Kärsimystä on vaikea kuvitella, mutta Rannelan kirja pakottaa siihen.

Kaikkiaan Pol Potin hirmuhallinnon aikana lähes 2 miljoonaa kamputsealaista, eli noin viidennes kansasta, sai surmansa. Vasta viime vuosina punakhmerien hallinnon johtajia on saatu vastuuseen teoistaan, kun heitä vastaan käydään vihdoin oikeutta. 

Kirjaa kirjoittaessaa Terhi Rannela tutki Kamputsean synkkää historiaa ja sai apua Kamputsean dokumentaatiokeskuksesta. Kirjoittaminen oli ollut rankkaa. Tuloksena on vaikuttava ja tärkeä kirja, johon on kuitenkin saatu myös pisara toivoa. 

Kokoontumisessa kirjailija kertoi myös kiehtovan Kamputsean nykyoloista. Hänellä oli mukanaan muutama lähdeteos, joita hän oli käyttänyt kirjoittaessaan Punaisten kyynelten taloa, ja saattoi hyvin nähdä, kuinka innostunut kirjailija oli vieläkin aiheestaan. 

Bloggaajatapaaminen oli maailmankuvaa avartava. Lisäksi kirjailija kertoi kirjailijan työstä ja me saimme kertoa kirjailijalle bloggaajien jännittävästä elämästä. Innostunut keskustelu ja makeat naurut päättivät illan. Jäimme odottamaan myös Rannelan uutta kirjaa, joka ilmestyy tänä syksynä ja parantaa varmasti maailmaa omalta osaltaan sekin. 

Kiitos Terhille ikimuistoisesta illasta!

Poplaarin Pekka ehti jo raportoimaan tapaamisesta. Kannattaa myös tutkailla näitä blogeja, joista piakkoin löytynee bloggaus Rannelan taoksesta: Anun ihmeelliset matkat, P. S. Rakastan kirjoja sekä Sanasotkuja. 

Kesän paras lukuhetki -haasteen arvonta ja koonti

Kesä on kalenterin mukaan ohi, joten on aika koota kesän parhaat lukuhetket katseltavaksi. Lukuhetkiä kertyi 12 ja tässä ne ovat:

Annan minun lukea enemmän

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

Kirjakaapin kummitus

Kirjoja ja muita kauniita

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Lukisinkohan

Matkalla Mikä-Mikä-maahan

Oksan hyllyltä 

P. S. Rakastan kirjoja

Sinisen linnan kirjasto

Tarinoiden taikaa

Ullan luetut kirjat

Kuten lupasin, arvottiin osallitujien kesken kolme dekkaria: 

Eppu Nuotio: Maksu (kovakantinen)

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina (pokkari)

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe tutkii (kovakantinen)

Onnettaren kultapojuna oli ekaluokkalainen, joka hieman jännitti tehtäväänsä, mutta suoriutui siitä kunnialla.

Kattilasta nousivat voittajien nimet:

1. Annami blogista Anna minun lukea enemmän


2. Maria blogista Sinisen linnan kirjasto


3. MarikaOksa blogista Oksan hyllyltä

Onnea voittajille!

Ykkönen saa ensin valita mieluisensa kirjan ja kakkonen valitsee sitten kahdesta jäljellä olevasta. Saatte pian sähköpostia!


Oma kuvavalintani on aamuisilta lukuhetkiltä, joita kertyi kesän aikana muutama. Kotiterassi, hyvä kirja (kuvassa Iris Murdochin Meri, meri), mansikoita ja kuppi teetä. Lapset vielä unessa ja kesän lampö ympärillä. Ei kiirettä mihinkään.

Kiitos osallistumisesta ja hyviä lukuhetkiä myös syksyyn!