Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkinen: Vieras, 2012
Kustantaja: Otava
Sivut: 299




Metrovaunun ystävällisen ikkunan heijasteissa yritän muistaa. Vihjettä, taukoa lauseiden välillä tai pitkää katsetta, säröä, josta äidin aiempi elämä olisi tihkunut esiin. Menen muistoissani keittiöön, auringon kiilaan, raitamaton turvalliseen säntillisyyteen. Kissa vilahtaa olohuoneeseen ja kevätalven valosta hullaantunut juoru pidättelee puhettaan.

Riikka Pulkkisen Vieras on kirja, josta voi hullaantua. Se etenee vaivattomasti, ja sen kieli on parhaimmillaan runollista, mutta silti selkeää. Se jättää lukijalle hengäshdystaukoja ja antaa päähenkilön tulla lähelle. Siinä missä Pulkkisen Raja ja Totta olivat kieleltään kuin hiottua jäätä, johon minä en saanut oikein otetta, tämä kirja tuntui hyvältä lukea. Kieli ei ollut enää itsetarkoitus, eikä niin tehtyä kuin aiemmissa teoksissa. Ennakkoluuloistani huolimatta nautin tästä kirjasta, tälle oli pakko antautua. Ehkä vajosin "alttiuteen", jota kirjassakin etsitään.

Vieras imaisee mukaansa New Yorkiin, mutta yhtä hyvin myös Helsinkiin. New Yorkissa sekoittuvat kaikki ihmiset, mutta Helsingissä pieni muukalaistyttö hakataan melkein kuoliaaksi; New Yorkiin on helppo kadota, Helsingissä on helppo löytyä vihan kohteeksi.

Vieras kertoo Maria-nimisen papin keväästä. Maria on kotoisin Oulun läheltä, pieneltä paikkakunnalta. Hän on paikkakunnan kirkkoherran ja amerikkalaisen, sukujuuriltaan afrikkalaisen äidin tytär. Pienenä Mariaa on haukuttu mulatiksi, vaikka hänen ihonvärinsä ei paljoa poikkea suomalaisesta vaaleudesta. Vierauden tunne ei kuitenkaan häiritse häntä itseään lapsena. Mutta tunne saa hänet kiinni. Kun Maria on 13, hänen äitinsä kuolee syöpään ja jäljelle jää pohjaton suru ja muisto äidistä, josta olisi halunnut tietää enemmän. Maria sairastuu anoreksiaan, jota siivittää uskonnollinen hurmos.

Anoreksian kuvaus on kirjassa kouriintuntuvaa: Marian törröttävät luut, kaurahiutaleiden laskeminen ja omenaviipaleiden asetteleminen  ovat kärsimystä lukijalle. Maria yrittää ohittaa ruumiinsa ja uhrautua ihmiskunnan puolesta: Olin suunnitellut, että muututtuani hohkaavaksi lempeydeksi minä ikään kuin valuisin ihmisten lomaan, heidän välilleen, ja vaikuttaisin sillä tavoin maailmassa vielä ylösnousemukseni jälkeenkin. Hänen näläntunteensa muuttuu autuudeksi, jota hän tuntee palelustaan, heikotuksestaan ja kieltäytymisistään. Hän tuntee muuttuvansa hengen kaltaiseksi ja kutsuukin myöhemmin tätä anoreksia-aikaansa "valon kevääksi".

Marian hurmoksellisuus loppuu, kun hän alkaa parantua anoreksiasta, mutta pappi hänestä silti tulee. Kaikki menettää kuitenkin merkityksensä, kun Marian pieni ystävä, 7-vuotias Yasmina joutuu käsittämättömän väkivallan uhriksi. Maria on yrittänyt puuttua uhkailuihin, mutta keinoja ei oikein tunnu olevan, ja vääjämätön kamala tapahtuu. Maria pakenee elämäänsä New Yorkiin, jossa hän viettää kevään pääsiäisestä helluntaihin. Siellä hän kohtaa Mélanien, joka opettaa hänelle afrikkalaista tanssia ja Tuntemattoman, jonka kanssa hän heittäytyy intohimoiseen suhteeseen. New Yorkin keväässä hän ottaa ruumiillisuudestaan kaiken irti ja hylkää hengellisyyden kokonaan. Hän löytää nautintojen pyhän kolminaisuuden. Kirja myös päättyy ruumiillisuuden ylistykseen, mutta on vahvasti kiinni tässä hetkessä, kuten Mélanie ystäväänsä opettaa: Haltioituminen on kaunis asia, mutta eikö vielä kauniimpaa ole vain elää sen kummempia pohdiskelematta, kaipaamatta äärikokemuksia. Yksi päivä niin kuin tämä. Muuta ei ole.

Pulkkisen teos on täynnä aiheita: muukalaisuus, juurien etsintä, pyhyys, anoreksia, uhraaminen, tanssi, hurmos, kuolema, suru, nautinto, syntymä. Näiden lukuisten aiheiden kautta päästään tietysti vaikeiden teemojen ympärille: Onko ihminen aina vieras, paitsi toisille myös itselleen? Kuka minä olen? Mikä on ruumistani, mikä henkeäni?  Mikä elämässä on lopulta tärkeintä? On suoranainen ihme, että kirja pysyy koossa niin hienosti kuin se tekee kaikkine aiheineen ja teemoineen. Kaiken lisäksi se pysyy vaikuttavana ja vetävänä lukukokemuksena.

Vierasta on blogattu paljon, ja pääosin myönteisesti. Esimerkiksi Luetut, lukemattomat sekä Järjellä ja tunteella ovat kirjoittaneet samansuuntaisia ajatuksia, joita minullekin kirjasta syntyi. Mielestäni Pulkkinen on ehdottomasti paikkansa ansainnut suomalaisen kirjallisuuden kirkkaimmalla tähtitaivaalla.