sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille

Mirkka Rekola: Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, 3. painos 1998
Kustantaja: WSOY, 1972
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Mirkka Rekola (1934 - 2014) on Suomen arvostetuimpia runoilijoita. Hänen uransa alkoi vuonna 1954 teoksella  Vedessä palaa, ja siitä lähtien hän julkaisi säännöllisesti runoja ja aforismeja ja sai tuotannostaan useita palkintoja ja tunnustuksia. Hyllystäni löytyy Rekolan Kootut runot, ja olen lueskellut sitä sieltä ja täältä, mutta tutumpi minulle on tämä valkoisiin kansiin puettu, kaunis teos Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille, jonka olen lukenut useampaan kertaan.

Rekolan runous ei ole aina helppoa, ja silti se on aina sitäkin. Runokokoelman yhden virkkeen mittainen nimiruno, Minä rakastan sinua, minä sanon sen kaikille (s.48), on hyvä esimerkki tästä paradoksista. Ensimmäinen tulkintani runosta on ollut vuosikaudet sama (ja helppo): Runohan on hyvin romanttinen, silkkaa onnea rakkaudesta. Se on lyhyt ja suora toteamus, jonka perään voi panna pisteen; tunnustus, jota ei tarvitse paljon tulkita. Kokoelman nimenä se houkuttelee lukemaan, sillä onhan rakkaus perinteinen runouden teema. Luvassa ei ole kuitenkaan pelkkää helkyttelyä.

Nimirunon voi jättää silleen, eikä se kaipaa enempää tulkintaa. Se toimii. Minulle kävi kuitenkin niin, että runo syveni suorastaan huikaisevaksi, kun nyt tätä postaustani varten etsin tietoa Rekolasta. Runo ei ehkä* ole pelkästään rakkausruno, vaan se liittyy homoseksuaalisuuden dekriminalisointiin Suomessa vuonna 1971. Siitä lähtien myös mies- tai naisparit ovat voineet kertoa rakkaudestaan, ilman että heidän rakkautensa olisi rikos. Rekolan teos ilmestyi vuonna 1972, ja sen nimihän on siis ehkä* myös poliittinen manifesti. Ei tarvita huutomerkin tuomaa uhmaa, saadaan sanoa rakastetun nimi, esitellä oma onni muillekin - etuoikeus, joka oli siihen asti koskenut vain heteropareja.

Uutta tietoani vasten luin teoksen jälleen kerran (se kestäisi varmaan miljoona lukukertaa), sillä aloin etsiä siitä lisää poliittisia kannanottoja. En löytänyt politiikkaa sen enempää, mutta sanomisen iloa, säkeiden vapautta ja kauneutta sitäkin enemmän: rakkaus on sama kaikille, ja rakastumisesta, rakkaudesta, rakastetun kaipuusta, ajan kulumisesta ja vuodenajoista tämä kokoelma kertoo. Niin, taas ollaan vuodenaikojen äärellä, kuten myös Katariina Vuorisen runoudessa. Voi jälleen kysyä, kuinkahan tasapaksua suomalainen runous olisi ilman vaihtuvia vuodenaikoja, joita vasten voi peilata ihmisenä olemisen vaihtuvuutta ja mielialoja. Tässä suomalaisen runouden perinteessä Rekolan vuodenaikojen kuvaus on tuoretta ja väkevää:
Vuodenajat kääntyvät pois. 
Minusta on kuin kulkisin
unohduksen yli.
                    Niin onkin maani matka:
yön valoisa, päivän pimeä, 
maaliskuun hanki joka kantaa. (S. 9.)


Rekolan runous on tasalaatuista, laadultaan erinomaista ja aina uutta. Kokoelman runot toimivat jatkumona, mutta ne toimivat myös teoksesta irrotettuina, itsenäisinä oivalluksina. Välissä on lyhyitä proosarunoja, jotka eivät ole tarinoita, vaan pikemminkin hetkiä, jotka limittyvät ja yllättävät:
Minä tulin ja tunsin poissaoloni hänen parissaan. Ja minä kysyin mikä sen minussa tunsi. Se oli aina toinen, aina toinen.
  Minä todella vaeltelen, minä joka olen niin kuusikonkipeä ja unohtunut, käyskelen täällä ja etäisemmillä teillä. Monesti menen horisontista, ja maailma tulee niskan päälle. Mutta aina minut kutsuu toinen. Takaisin, takaisin. - - (S. 49.)

Proosarunojen ohella on yhden virkkeen runoja, melkein kuin aforismeja, ja sitten taas pidempiä runoja. Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään. Jokin konkreettinen havainto sitoo ne aina lähelle.

Kokelmaa ei ole jaettu teemoittain osiin, vaan runot virtaavat sivulta toiselle ja muodostavat kaaren, sarjan elämää. Niissä on oikeastaan kaikki se, joka parhaimmassa runoudessa aina on: Jotain, joka on jokaisella lukukerralla vähän uutta. On väistyvää utua, runon minän melenliikkeitä, mutta on myös suoria havaintoja, hetkiä ja tunnelmia, joihin lukija pääsee kiinni ja voi samaistua. Välillä riittää pelkkä sanojen rytmi, tyynnyttävä, rauhoittava sanajono tai pelkästään yksi kuusikonkipeä sana.

Vaikka teoksen kantava teema on rakkaus, siinä on myös iloa lapsesta ja kaipuuta kuolleisiin läheisiin. Sukupolvien ketju on vahva:
Vuodenajat kääntyvät ohi. - - katselin äitiä kun hän neuloi peitettä sisarenpojalle, jolla on isäni etunimi. 
   Täällä ovat ne jotka surevat menneet sukupolvet ja tulevat. Se on niin merellinen murhe, omissa kyynelissään. Ja kuitenkin se on se elementti missä silmät lepäävät ja kirkastuvat. Enkä minä enää muista monivaiheista historiaa ellei se tule eteen ihmisenhahmoisena. (S. 5.)

Rekolalla on tässä kokoelmassa valmis oma ääni, jota on ilo kuulla. Lopussa epäilen, että olen lukenut samaa tarinaa, todellista elämää, kokoelman läpi, ja niin taitaa ollakin. Esimerkiksi teoksen viimeinen runo keskustelee aikasemman runon kanssa ja jättää hypyn kenkään ja ruusutarhat tuoksumaan lukijallekin:

Nyt lähden tästä kuunvaloisasta auditoriasta
jossa en sinua tapaa
                   lähden hyppy kengässä - -  (s.16).


Ja nyt minä painun ruusutarhoihin
jotka puhkesivat tänne
ennen syntymääni (s.76).



Luin Mirkka Rekolan kokoelman Ompun runohaasteeseen. Lisäksi kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 1. Teoksen nimi on mielestäni kaunis.

*Lisäsin nämä ehkät, jottei tulkintani ryöstäytyisi liian villiksi, kuten kommenteissa asiallisesti varoitettiin.


'

8 kommenttia:

  1. Minäkin pidän kovasti juuri tuosta kokoelman mini-nimirunosta.
    Kun rakastuu sen haluaa kertoa kaikille. On ylpeä rakastetustaan ja iloa täynnä.
    Puhumattakaan siitä, että vihdoin saa sen kertoa. Vai onko se enää sama - olishan sen pitänyt saada kertoa heti. Mutta ei voi mitään, tällaista tämä ihmisoikeuksien vähittäinen hyväksyminen on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä rakastetun nimi pitää saada huutaa julki - ja olisi tietysti pitänyt saada kertoa heti. Paljon on vielä tehtävää. Toivottavasti ei koskaan jouduta tilanteeseen, jossa ihmisoikeuksia ruvettaisiin vetämään takaisin päin.

      Nimirunoon tulee kyllä ihan uusi näkökulma tätä tietoa vasten, vaikka hieno se oli ennestäänkin.

      Poista
  2. Ihan vitsaillekseni totean, että minulle tuli mieleen tuosta kirjan otsikosta se kulunut huomautus "sä sanot ton varmaan kaikille". En tiedä viittaako runoilija siihen, mutta minusta se tuntuisi aika hauskalta pikku nyrjäytykseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukapa ihan kaikkia runoilijan viittauksia tietää, paitsi ehkä runoilija itse? ;) Runous on aina jossain määrin arvoitusta, koska se on niin henkilökohtaista kokemusta, ja ehkä hakeekin ainutlaatuista ilmaisua runon minän sisäisen maailman kuvaamiselle.

      Poista
  3. Ihan meni kylmät väreen, kun toit kokoelman nimen kontekstin mukaan. En ollut ajatellut sitä noin ja nyt en pääse ajatuksesta, että milläköhän kaikilla tavoilla tuon nimen voisi ajatella ja mitä merkityksiä siihen liittää. Esim. ajatus, että kun sanoo kaikille, niin oma epävarma rakkaus muuttuu varmemman tuntuiseksi. No niin taas, tätä voisi jatkaa ja jatkaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ollut tuosta tietoinen ja koin myös melkoisen oivalluksen.

      Runo toimii tosiaan myös sellaisenaan ja avaa rakkautta kuvaavana lauseena melkoiset näkymät. Rakkaudesta tulee totta, kun siitä kertoo läheisilleen ja siihen tulee tosiaan sitä kautta varmempi tuntu. Tärkeä asia siis.

      Poista
  4. "Sana, sanat, runo ja runot aukeavat moneen suuntaan, mutta eivät pakene minnekään." - onpa hieno kiteytys kaikesta runoudesta. Tuossa, että tutustuu kirjoittajan elämänhistoriaan ja tekee siitä johtopäätöksiä ollaan mielestäni vähän utuisimmilla vesillä. Paitsi jos kirjoittaja itse on avannut sanojensa merkityksiä. Minulle tuo nimiruno aukeaa yksipuolisen rakkauden uhmana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos sanat pakenevat liian kauas, runo ei ole enää hyvä.

      Ei minulla ole Rekolan omaa tulkintaa tuosta runosta olemassakaan. Nimiruno yksipuolisen rakkauden uhmana ei taas tullut minulle mieleenkään, vaikka kieltämättä se voisi olla yksi tulkinta, koska rakkaus ei tunnu kokoelmassa olevan aivan mutkatonta. Tämäkin on tietysti vain tulkintaa. Täytynee lisätä tulkintaani sana "ehkä", jolloin utu tulee näkyväksi.

      Poista

Kiitos kommentista!