Oiva Paloheimo: Tirlittan

Oiva Paloheimo: Tirlittan, 13. painos, 1994
Kuvittaja: Rolf Sandqvist
Kustantaja: WSOY, 1953
Sivuja: 118





Tirlittan lensi kanavaan,
Tirlittan upposi,
Tirlittan nousi pinnalle,
Tirlittan hengitti.

Oiva Paloheimon Tirlittan on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko. Ja täytyy heti aluksi todeta, että se ei ole mikään helppo satukirja, sillä enpä muista näin surumielistä satua lukeneeni varmaan milloinkaan. Toisaalta kirjan loppu on tietysti onnellinen, eihän se muuten aito satukirja olisikaan, ja  kirjassa on myös lämmintä huumoria, joka keventää tunnelmaa. Luin kirjaa iltalukemisena ekaluokkalaisille tyttärilleni ja he jopa nauroivat ääneen joitain sattumuksia.

Heti kirjan alussa Tirlittan, pieni, suloinen tyttö, pelastuu kuin ihmeen kaupalla kanavasta, johon hän on lentänyt, kun salama iski hänen kotiinsa ja hajotti koko perheen taivaan tuuliin. Kotinsa raunioista hän löytää isänsä okariinon, jonka kanssa hän lähtee etsimään itselleen uutta kotia. Kun uutta kotia ei löydy, vaan hänet pois-pois potkitaan useasta paikasta, hän lopulta alkaa etsiä vain onnea.

Tirlittan on ristiriitainen ilmestys: Hän on kaunis, suloinen, rakastettava ja "taivaan isän lemmikki". Toisaalta hänen sydämensä itkee koko ajan ja kuluttaa nenäliinoja märäksi. Lisäksi Tirlittan puhuttelee koko ajan taivaan isää, hän rähisee ja tuittuilee taivaan isälle, jos kohta taas rukoilee jo kiitollisena saamastaan erityisonnesta.

Kun Tirlittan pelastuu kanavasta, hänellä on yllään vain yöpuku, joka on väärinpäin. Unipuvun tekstikin on tietysti väärinpäin: nattirliT. Okariinollaan Tirlittan soittelee välillä iloisia ja välillä surullisia sävelmiä: Tirlittan-nattirliT. Seikkailut vievät hänet vankilaan, kultaisten kuhilaiden keskelle, luuvaloa potevan rouvan huvilaan ja lopulta sirkukseen, joka on koitua hänen kuolemakseen. Tirlittan siis seikkailee ilosta suruun ja taas iloon. 

Kirjan jokainen uusi luku alkaa pienellä runolla. Runot kertovat luvun tapahtumista ja toimivat ainakin meillä lukemisen innoittajina. Lapset halusivat lukea lorut monta kertaa ja sitten piti päästä kiireesti lukemaan, mitä runo oikein tarkoitti.

Aluksi kirjan tapahtumat ja koko Tirlittan tuntuivat kovin oudoilta ja ylivoimaisen surullisilta. Lisäksi kertoja kertoo perusteellisesti Tirlittanin mielenliikkeistä, jotka heittelevät sinne tänne. Kerrontatapa tuntui minusta ajoittain ristiriitaiselta psykologisoinnilta. Juoni eteni hitaasti, mutta hidastempoisuuteen löytyi lääke: Toinen tytär luki kirjan lopun etukäteen, koska hän halusi tietää, miten orpotytön käy. Sitten hän toitotti joka ilta, että Tirlittan löytää äitinsä, ennen kuin aloitimmekaan sen illan ääneen lukemista. Tämä tieto ehkä tarvittiin, jotta pystyimme lukemaan pakahduttavan surullista tarinaa eteenpäin.

Koska en itse ole Tirlittania aikaisemmin lukenut, hämmästyin kirjan uskonnollisuutta. Taivaallinen isä oli kirjassa se, joka johdatti Tirlittanin elämää. Pienille kuuntelijoilleni tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ehkäpä nykyaikuinen on kaavoihinsa kangistunut  nipottaja. Ajattelutapa on muuttunut 1950-luvulta hyvin järkeväksi ja tehokkaaksi, eikä aikuinen jaksa jaaritteluja, psykologisointia tai uskonnollisuutta lastenkirjoissa.

Tirlittan on varmaankin suomalaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä avioerolapsia. Hajoava perhe ja lapsen suru on siinä piilotettu seikkailuun. Tirlittanin aarteena ja turvana on isän okariino, joka soi kauniisti, vaikka äiti ei ole sen äänestä koskaan pitänyt. Kun Tirlittan sirkuksessa yrittää lentää yksinäisen  ja surullisen isänsä syliin, on aikuisen lukijan pidäteltävä kyyneliään.

Tarinauttisen Elma Ilona on lukenut Tirlittanin lapsena ja nyt vastikään uudestaan. Minulta tällainen vertailumahdollisuus puuttuu, vaikka jotkin teoksen runoista olivatkin tuttuja ja sirkuskohtaus on jostain jäänyt mieleeni. Tirlittan kannatti ehdottomasti lukea viimeistään nyt ja nimenomaan omille tyttärille, sillä surullinen ja yksinäinen tyttö voi olla myös sisukas ja rohkea luonteeltaan. Tirlittanin kaltaisia esikuvia tarvitsevat myös nykytytöt.

Hyvää Minna Canthin päivää!