Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua

Hannu Mäkelä: Ääni joka etsi Laulua, 2013
Kuvittaja: Marika Maijala
Kustantaja: Paasilinna
Sivuja: 141
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Kaipaus oli saanut kohteen, se oli muuttunut todeksi. Ja totena se säilyi. Kun Ääni oli ja ihmetteli ja katseli, maisema vaihtui vain silloin, kun pilvet kulkivat sen yli. Niiden varjot näyttivät suurilta mustilta lampailta. Kaikkea tätä ihmeellistä ja uutta Ääni saattoi nyt katsoa. Ja mikä parasta: kaikessa rauhassa. (S. 21.)

Hannu Mäkelän Ääni joka etsi Laulua on pieni aarre. Se on viisas satu siitä, kuinka yksinäisyydestä voi selvitä. Kirjan kansi on tummansävyinen ja kuvituskin on mustavalkoinen, joten kun ottaa kirjan käteensä, voi jo aavistaa, että nyt ei olla touhottamassa. Kirja houkuttaa kauneudellaan ja rauhallisuudellaan.

Ääni joka etsi Laulua kertoo Äänestä, pojasta, joka asuu pimeässä luolassa lähes valottoman rotkon pohjalla. Ääntä ympäröi rauha ja hiljaisuus, ja hän lähinnä nukkuu, koska muutakaan tekemistä ei ole. Hiljaisuuden rikkoo ainoastaan puron solina, kuin hyräily, joka tuo mieleen Äänen äidin laulelun, ja se riittää rauhoittamaan Äänen.

Mutta eräänä päivänä Ääni nousee ylös rotkostaan ja näkee muun maailman. Vähitellen hän uskaltautuu jättämään luolansa ja lentää roisin Korpin mukana maailmalle. Siellä Ääni kuulee viehkeän Lulun laulun ja lähtee etsimään laulussa mainittua sisarta, joka on kadonnut Lululta. Jotenkin Ääni ymmärtää, että sisar, Laulu, on jotain, jota hänkin tarvitsee elämäänsä. Ongelmana on vain se, että Pimeys on kaapannut Laulun ja tarvitaan aikamoista rohkeutta hänen pelastamisekseen.

Ääni joka etsi Laulua etenee verkkaisesti. Se on perinteinen satu, jolla on kuitenkin muitakin tarkoituksia kuin opetuksen antaminen. Toki opetuskin on selvä: Täytyy rohkeasti uskaltaa lähteä seikkailuun, jos haluaa saavuttaa jotain kaunista. Yksinäisyydessä voi olla kuin rotkon pohjalla, sillä valo ja hyvyys löytyvät vain yhteydestä muihin: Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta mitä varmemmin Ääni lauloi, mitä enemmän Aida innostui, sitä valoisammaksi kävi lammen pinta. Ja kun Ääni kohosi korkealle ja alkoi ylistää maata ja taivasta, hyvyyttä ja valoa, uskoa, toivoa ja rakkauttakin, kuului valtaisa kohahdus. Ja äkkiä Pimeys katosi vain. Jäljelle jäi vain tuulen vihellys, joka sekin hitaasti haipui jonnekin metsän taa. (S. 121.)

Mutta opetusta tärkeämmäksi kohoaa sadun kerrontatapa. Koko satu on kerrottu hyvin rauhallisesti, runollisesti ja filosofisesti - ikään kuin ihmetellen. Ympäristö on kuvattu tarkasti ja tuokioihin ja tunnelmiin pysähdytään kunnolla. Huumori on lämmintä ja hyväksyvää. Ääni voittaa vilpittömyydellään ketkun Korpinkin puolelleen - hyvyys on kunniassaan.

Entäs sitten nykylapset? Kuinka he suhtautuvat tällaiseen kuvailevaan ja pohdiskelevaan satuun?  Hienosti, voisi jopa sanoa, että kunnioittavasti. Satua kuunneltiin hipihiljaa ja keskittyneesti. Luulin aivan turhaan, etteivät lapseni viihdy muuta kuin vauhdikkaiden tarinoiden äärellä.

Hannu Mäkelältä olen lukenut joskus lapsena Herra Huun ja tunnistin tässä sadussa jotain samaa salaviisasta huumoria ja verkkaisuutta. Luulenpa, että luen Herra Huutkin lapsilleni. Tätä aarretta en olisi osannut etsiä käsiini ilman Opuscolon arviointia. Pidin ensin kirjan kuvitusta synkän näköisenä, mutta tarinan edetessä Marika Maijalan kuvituksen herkkyys pääsi oikeuksiinsa. Kokonaisuus oli kaunis ja puhutteleva. Tästä kirjasta tuli hyvä mieli.

Kirjan ovat lukeneet myös Tarinauttisen Elma Ilona ja Koko lailla kirjallisesti Jenni, joka piti tästä moniulotteisesta sadusta yhtä paljon kuin minäkin.