maanantai 21. syyskuuta 2015

Laura Lindstedt: Oneiron

Laura Lindstedt: Oneiron, 2015
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen (ulkoasu), Aki-Pekka Sinikoski (kuva)
Sivuja: 432
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Laura Lindstedtin Oneiron on syksyn mielenkiintoisimpia kirjauutuuksia. Lindstedtin esikoisteos Sakset oli Finlandia-ehdokkaana vuonna 2007, ja kirjailija on kirjoittanut tätä uutta kirjaansa 8 vuotta. Työ tekijäänsä kiittää, ja kyllä kiittää lukijakin.

Oneiron sijoittuu tuonpuoleiseen, ja teoksen alaotsikkona on määritelmä: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista. Hyvä, että on määritelmä, sillä Oneiron pakenee kaikkia tavanmukaisia, totuttuja proosan määritelmiä. Suostun siis lukijana siihen, että kirja on fantasia, ja se onkin erikoinen, puhutteleva ja häiritsevän hyvä fantasia. Perusidea on tässä: seitsemän naista seitsemästä eri maasta kohtaa loputtomassa valkoisuudessa ja yrittää selvittää, miten he sinne päätyivät. Näyttää siltä, että mystikko Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) taivasnäkymä on toteutunut ja he ovat kuolleet. Tilanteen kanssa on vain elettävä - tai oikeastaan kuoltava lopullisesti.

Oneironin alku oli vähällä näännyttää minut. Sinä-passiivissa kirjoitetut ensi sivut ja väkivalta saivat minut ymmälleni. Onko tällaista pakko lukea? Mitä tästä tulee? Kirjailija paiskaa lukijankin tuonpuoleiseen, ja siitä tuleekin sitten vaikka mitä. Sivut alkoivat kääntyillä melkoista tahtia, kun naisten elämäntarinat alkoivat purkautua. Viimeistään tässä kohtaa olin myyty: Ei nimittäin ole olemassa ainuttakaan elävää olentoa, jolla ei olisi salaista surua vollotettavanaan, ei ketään, joka ei sisimmässään odottaisi lupaa päästää suruaan irti (s. 44).

Oneiron on paljon. Se voi olla liikaakin. Se voi olla liikaa kuolemaa, tai ehkä pikemminkin liikaa elämää, jos se tuonpuoleisessa jatkuu. Oneiron haastaa nykyihmisen: kuoleman keskelle kun ei millään ehtisi pysähtyä ahdistumaan, mutta kuolemaa tätä kirjaa lukiessa on pakko miettiä. Mutta Oneiron on paljon muutakin. Se on loistokasta tarinankerrontaa, yllätyksiä ja älyä, jotka tekevät lukemisesta nautinnon. Kulttuurisista viittauksista voisi saada ähkyn, mutta voi myös keskittyä tarinoihin, joissa voi nähdä itsensä monestakin kulmasta ja juuri keskellä omaa arkeaan ja matkaansa tuonpuoleiseen, koska Oneiron kertoo naisista, siis minustakin.

Lindstedt on velho. Seitsemän tarinaa keritään taitavasti esiin. Eri maista tulevat naiset ovat persoonia, jotka kantavat tarinoissaan kaikkien naisten tarinoita. Voisiko afrikkalaisnaisen unelma olla mitään muuta kuin Maimunalla on - ainut mahdollisuus? Millainen slaavilaismaatuska Polina polisija onkaan! Entäs hollantilainen, mököttävä syöpäpotilas Vlbgis! Näin järkevä Nina valmistautuu kaksosten äidiksi. Rosa Imaculadalla on puolestaan sydän paikallaan. Satumetsän nuori, kaunis keijukainen, Ulrike - kuinka paljon elämätöntä elämää häneltä jääkään.

Suurimman palan kerronnasta haukkaa amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Slomith. Hänen tarinassaan ei ole kyse pelkästään juutalaisen naisen tarinasta, vaan naisen mahdollisuuksista patriarkaalisuuteen perustuvassa maailmassa ylipäätään. Millaisia rajoja naisilla on ylitettävänään? Millaisiin malleihin pitää sopia?

Oneiron ei suostu rajoihin. Unessa, tuonpuoleisessa, naisten tarinat kuullaan, ja ne halutaan kuulla. Ne ovat arvokkaita, ja lopulta ne täytyy kokea loppuun asti. On rumaa, on kaunista, on juoppoa, on sairasta, on yksinkertaista sydäntä ja älykästä luentoa. Välillä on runoa ja välillä on näytelmämuotoista dialogia, kuten Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jossa romaani vielä haki muotoaan. Nyt on myös lehtileikkeitä, uutisia, kirjeitä ja kuolinilmoitus. Lindstedt uudistaa romaanin muotoa ja kerrontaa.

Oneiron haastaa katsomaan naisia silmiin. Se on feministinen romaani kiireestä kantapäähän, sen huumorikin on perifeminiinistä, syvän mustaa: Polina luki itseään varten. Hän ei, esimerkiksi, odottanut elämänsä miestä, jonka korvaan valuttaisi kuiskutellen sivistyksensä hunajan, sillä hän tiesi hyvin, että Venäjällä naisia oli kymmenen miljoonaa enemmän kuin miehiä ja että parhaat oli jo viety päältä, siitä hän oli tehnyt runsaasti empiirisä havaintoja. Hän ei kaivannut rinnalleen Ketä Tahansa. Ei juoppoja työttömiä surkimuksia, elättivariksia, hyväksikäyttäjiä, roistoja. Hän luki itseään varten, niin kuin jotkut naiset laittautuivat vain itseään varten. (S. 198.)

Kirja oli lukupiirikirja, joka jakoi mielipiteet kahtia. Kolme lukijaa piti kirjasta, kolme ei pitänyt, eikä jakauma noudattanut sukupuolijakaumaa. Romaanin liika oli liikaa kolmelle, kirjaan kaivattiin huumoria ja sitä pidettiin liian tehtynä. Kolme ihailijaa antoivat naisten tarinoiden viedä, löysivät kirjasta huumoria ja ihastelivat kulttuurisia viittauksia, erityisesti juutalaisuuden tuntemusta.

Minä iloitsen siitä, että Oneiron on romaani, joka rikkoo romaanikerronnan perinteitä, sen maskuliinista maailman kokemusta ja järkeä, sillä Oneiron on älykkäästi ja tuntevasti feministinen teos. Pelkään pahoin, että siinä on liikaa naisia joillekin mieslukijoille - ja ikävä kyllä myös monelle naislukijalle. Tottumuksista on vaikea oppia pois, ja romaanitaiteen sisäisestä miehisestä äänestä on vaikea luopua. Ja totta kyllä, minäkin rakastin John Williamsin Stoneria ja hämmennyin Laura Lindstedtin Oneironista. Mutta tämä hämmennys tekee tavattoman hyvää. Riemastun siitä.


Oneiron on luettu ainakin näissä blogeissa: Ilselä, Ullan luetut kirjat ja Lukutoukan kulttuuiblogi.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

20 kommenttia:

  1. Minulla oli Oneiron lainassa ja harmittaa kun minulle tässä oli juuri liikaa, alku upotti, etten saanut luettua sitä. Mutta nyt on mukava lukea näitä bloggauksia kirjasta :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä vähän uumoilinkin, että kirjan alku saattaa karsia lukijoita. Toivottavati tartut tähän vielä, sillä loppua kohti meno vaan paranee ja viimeinen osuus on melkein kuin trilleriä.

      Poista
    2. Alku on vaativin, mutta kannattaa lukea eteenpäin, sillä flow on tulossa...

      Elina, olet oikeassa eli ei kannata jumittua kaikkiin viittauksiin, vaan valita oamnsa ja minulle se oli tietysti juutalaisuus. Luin irjan eilen loppuun ja kirjoitin aamukolmeen, mutta haluisn oikolukea vielä aamulla. Tämä kirja nostaa suomalisen kirjallisuden rimaa.

      Poista
  2. Hieno kirjiotus Elina.

    Olen tämän romaanin pannut merkille, mutta tuo tuonpuoleisuus juttu on saanut epäröimään. Mainitsit vielä Swedenborgin. Apua! Uskon, että tämä on hieno ja luen varmasti jossain vaiheessa. Juuri nyt en kuitenkaan halua tätä lukea, kun läheinen ihminen kuoli viime viikolla ja lauantaina on hautajaiset, niin on tätä kuoleman pohdintaa live-elämässäkin tällä hetkellä riittämiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osanottoni, Omppu. <3 Oneironin on hyvä antaa odottaa parempaa aikaa. Välillä lukeminen tuntui hyvin raskaalta juuri kuoleman miettimisen takia, ja jos kuolema on hyvin lähellä, tämä on varmasti ylivoimainen.

      Luulen silti, että tämä on aivan sinun romaanisi sitten joskus, kun olet valmis. Oneironin vaikutus on hypnoottinen ja raju, naisten tarinat taidolla kerrottuja.

      Poista
  3. Tämä teos herätti kiinnostuksen jo ennen ilmestymistään, kun selailin kustantajan syyskatalogia. Toisaalta houkuttaa (pelkästään jo kansi on niin upea!), toisaalta pelottaa juurikin tuo Ompunkin sanoma tuonpuoleisuus ja se paljous, josta mainitsit. Ehkä myös rumuus, kun sitä on ollut rutkasti viime aikoina lukemisissani kirjoissa. Ehkä vielä jonain päivänä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tartu vaan rohkeasti kirjaan, Kaisa! <3 Tässä oli myös paljon kauneutta ja huumoriakin. Kaikista parasta olivat naisten tarinat, sillä Lindstedtillä on tarinankertojan lahja.

      Jollain tavalla tässä on myös paljon energiaa. Luulenpa, että pitäisit tästä.

      Poista
  4. Oi, sinä olet jo lukenut tämän, Elina! <3
    Tämä on tulossa mulle lukuun ensi kuun puolella, joten hyppäsin suoraan tänne kommenttiboksiin kertomaan, että palajan juttuusi lukemisen jälkeen - haluan tarttua kirjaan ikään kuin puhtaalta pöydältä...

    Mukavaa viikonlopun jatkoa! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Upea kirja, eikö vain! Jään odottamaan arviotasi!

      Tästä kirjasta haluaisin keskustella paljon, joten toivottavasti tulet tänne vielä. ;)

      Poista
  5. Elina, minulle fantasia on vaikea laji. Vahingoss aaloitin Hautalan Unikoiran ja se vei. Toinen joka voi houkutella minua fantasian poluille on Pasi Ilmari Jääskeläinen.

    Elli miten minusta tuntuu, että kun on fantasia ja sitten kaikkea vielä tuntuu olevan kuin liikaa, haluan nyt jotain muuta. Jotain pirun tyylikästä tässä kyllä vaistoan, mutta minä ja tämä kirja juuri tässä ajassa emme ole oikeat toisillemme, vaikka niin soisimme. Haluan alkaa otta KAIKEN kevyemmin, joten...,mutta älä pelkää, en sorru siirppaaiin ja jos sen teen, saat tulla nuhtelemaan!<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aina eivät lukija ja kirja ole oikeassa hetkessä keskenään. Minullakin on muutama hyvä kirja kesken juuri siitä syystä. Toinen aika ja toinen tunnelma tuo kirjasta paljon erilaista ja säihkyvämpää esiin.

      Voi, keveyttä kaipaisin minäkin elämääni. Ehkä elämä opettaa sellaiseen asenteeseen pikkuhiljaa... Kiitos kommentista, Leena! <3

      Poista
    2. ...paitsi, että nyt luen tätä kirjaa, sillä tuo sana fantasia oli minulle kauhistus, mutte erär kirjablogiystäväni, joka tietää makuni, väitti että tämä ei ole sellaista fantasiaa, jota mikä kammoan. Olen lunenut nyt yksi kolmasosan ja vieläkin tuntoni tarinaan ovat hatarat, vaikkakin eräs naisista sai paljon sympatiaani ja...Tähän palaamme vielä: Mikä harmi, että huomenna on taas menoa ja...nyt aion lukea vielä muutaman tunnin. Luen muuten nykyään järkyttävän hitaasti...ennen kuin valokuvasi sivun yhdellä katseella ja se oli siinä.

      Ole hyvä <3

      Poista
    3. Tällä kirjalla ei ole mitään tekemistä fantasian kanssa.

      Poista
  6. Samastun pitkälti lukukokemukseesi. Olin alussa työlästynyt, hain paikkaani lukijana ja tarinan kauhojana. Vähitellen lämpenin ja hyväksyin fantasian ja kerronnan kierteet. Arvostan: Oneiron hidastaa ja pysäyttääkin. Paikoitellen siinä on yliyrittämisen tuntua, mutta loppuun päästyäni kummarran syvään kerrontataiturille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, Tuija! <3 Oneiron vie lopulta aivan kuten haluaa, vaikka vanhaan tottunut lukija yrittää pyristellä vastaan. Syvä kumarrus tulee täältäkin!

      Poista
  7. Minulle tämä oli uskomaton lukukokemus, josta en ole ihan toipunut vieläkään. Enkä haluakaan toipua, tässä oli sitä jotain, mitä niin paljon kirjoilta kaipaan, mutta jota lopulta valitettavan harvoin saan. Tässä oli kaikki se!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, niin! Nyt tuli F-ehdokkuus ja täysin ansiosta! Suketus, tässä on todellakin jotain häikäisevää. Toivottavasti ehdokkuuden myötä se saa lisää lukijoita, sillä tällaista pitäisi vaikuttavan kirjallisuuden olla.

      Poista
  8. Ihastuttava kirja, mutta jokin haraa vastaa, että en sano täydellinen. Kuolema sinänsä ei ole musta tai ongelma. Kuolemaa on ollut miltei riittämiin lukemissani kirjoissa: Hotakaisessa, Vaskinaisessa jne. Ja kuolema ei ole minulle tabu arjessakaan, väännän hautatapoja, kirkkomaita paperilla, joten olenkohan jo turtunut? Dekkaritkin menevät ohessa. Kärjessä tämä kirja on, mutta en ole varma vielä ykkösestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Finlandia-ykkönen tästä nyt tuli ainakin. Kuolema aiheena on pelottava tällaiselle normilukijalle, mutta Oneironissa siitä selvitään. Naisten kuolemanjälkeinen yhteys oli lohduttavaa.

      Poista
  9. Oneiron on hieno teos, mutta en koe sitä omakseni. Tuonpuoleisuus loitonsi minua, vaikka minä käsittelen kuolemaa jatkuvasti aiheena. Ehkä kuitenkin aika paljonkin eri kantilta. Stoner oli minulle elämys, jota en unohda.

    VastaaPoista

Kiitos kommentista!