Seamus Heaney: Ukkosvaloa

Seamus Heaney: Ukkosvaloa, 1997
Alkuteos: Runoja useasta kokoelmasta
Suomentaja: Jyrki Vainonen
Kustantaja: WSOY
Kannen kuva: Topi Yli-Mononen
Graafinen muotoilu: M-L Muukka
Sivuja: 98
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Irlantilaisrunoilija Seamus Heaney (1939 - 2013) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1995. Hänen runokokoelmansa Ukkosvaloa on odottanut lukemista jo kauan hyllyssäni. Lukupiirin Irlanti-teema ja blogini runokuukausi saivat minut vihdoin tarttumaan kirjaan vakain aikein, ja tuntui kuin olisin siirtynyt keskelle Irlannin kivisiä peltoja sitä lukiessani.

Uutinen Heaneyn kuolemasta viime syksynä hätkähdytti, sillä ajattelin hänen kirjoittavan vielä pitkään. Toinenkin nobelisti, minulle erityisen rakas Wislava Szymborska, kuoli myös viime vuonna. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon Heaneyn jälkeen, vuonna 1996. Maailma on kahta suurta runoilijaa köyhempi.

Ukkosvaloa on koottu Heaneyn runoteoksista 30 vuoden ajalta, 1966 - 1996. Runot on valikoinut ja suomentanut Jyrki Vainonen. Juuri ennen Nobelin kirjallisuuspalkintoa Seamus Heaneyltä, silloin melko tuntemattomalta runoilijalta, ilmestyi suomeksi kokoelma nimellä Ojanpiennarten kuningas. Senkin on suomentanut Jyrki Vainonen. Vainonen oli minulle tuttu kasvo kirjallisuuden opinnoista, ja voitte kuvitella, miten hienolta tuntui, kun melkein tuttu oli yhtäkkiä kirjallisten tapahtumien keskipisteessä.

Ukkosvaloa-teoksen kansi viittaa hienosti kirjan aloitusrunoon, Luonnonlapsen kuolemaan (Death of a Naturalist), joka kertoo pojasta, joka kerää paksua ja lämmintä löllöä, sammakonkutua. Kun sammakot, mahtavat limakuninkaat, lopulta valtaavat pellava-altaan, poika juoksee luontoa karkuun.

Jo aloitusruno antaa lupauksen jostain vahvasta, yllättävästä ja syvästi koetusta. Tunnelma säilyy runosta runoon. Vaikka runojen kertojan ääni on subjektiivinen, se kurkottaa johonkin omaa kokemustaan suurempaan. Omat muistot, maatyöt, luonto ja historia sekoittuvat, eikä väkivaltaa voi ohittaa, kun on kyse Irlannin historiasta:
- -
Ukkosvaloa haljenneilla pölkyillä: suuria pisaroita,
kädenlämpöisiä ja enteestä uhkeita,
tummia roiskeita kirveenterän rautaan (s. 57)
- -

Heaneyn runoissa on väkivallan historian lisäksi myös kielen historiaa. Runoilija kokee kielen, elää sitä ja maistelee sitä pyörittämällä sanoja ja paikannimiä. Hän jopa näkee sen vaikkapa viikinkilaivan rangassa:          

Niin kuin viikinkimiekka 
upotettiin hautapaikan
kosteaan saveen, 
niin juuttui köli

penkan kylkeen,
laivan limisaumainen runko
oli rankainen klusiili 
niin kuin Dublin. (S. 41.)

Olen pienestä pitäen tuntenut pohjatonta kiinnostusta arkeologiaan. Kaikki näkemäni raunioiden kuvat saivat sydämeni pamppailemaan, myöhemmin oikeat rauniot (Pompeiji, Forum Romanum, Petra), kalliopiirrokset (Alta) tai pelkät muinaisten asumusten tai metsästyskuoppien painaumat maastossa saivat mielikuvitukseni lentoon. Näen välittömästi mielessäni satojen, tuhansien vuosien takaiset ihmiset, elämän. Olen jopa uneksinut omista luistani irtoavista luista, joissa tunsin elämän jatkuvan. Runoilija Seamus Heaney kirjoittaa tästä kaikesta, sillä hänkin on nähnyt Unia luista. Kun hän pitää kädessään luunpalaa ja lukee sen rosoista pintaa, olen hänen vierellään:
Laitumelta löytynyt
valkea luu:
kosketuksen rosoinen,
huokoinen kieli
- -

Heaneyn runot ovat miehisiä, mutta miehisyydessään herkkiä aistimaan, näkemään ja tuntemaan. Ne ovat yksinkertaisesti väkeviä - mustaa multaa ja ikuisia kiviä, luunpaloja, näkyjä ja muistojen viiltoja. Suomentajaa voi kiittää vahvan tunnelman välittämisestä. Runot eivät varmasti ole olleet helppoja kääntää, sillä niin paljon niissä on Irlannin kulttuuria, kieltä ja historiaa. Kokoelman lopussa on selityksiä runojen taustoista, mutta niitä ei ole liikaa. Vainosen kääntäminä Heaneyn runot jäävät soimaan sydänäänenä, tummana ja vahvana, ikiaikaisena lauluna:

Kun laulat laulusi silmät kiinni
niin kuin tapasi on, viisusi ovat kuin kylätie
jonka tunsimme muinoin viimeistä mutkaa myöten - 
tuo pensaiden rajaama sivutie, missä sääsket tanssivat, 
             missä saattoi seisoa, 
katsella ja kuunnella kunnes auto
tuli ja meni, ja huomata äkkiä olevansa
yksinäisempi kuin koskaan. Laula siis, 
laula itsesi sinne mistä kumpuaa kaikki laulu, 
 - - (S. 97.)

Osallistun kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja Jokken kirjanurkkauksen Nobelistit-haasteeseen. Kirja on luettu myös Tahaton lueskelija -blogissa.

James Joyce: Runoja pennin kappale

James Joyce: Runoja pennin kappale, 2012
Alkuteos: Pomes Penyeach, 1927
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kustantaja: Savukeidas
Kansi: ?
Sivuja: 51
Mistä sain kirjan: oma ostos



James Joycen runokoelma Runoja pennin kappale (1927) on teos, jonka syntytarina on oikeastaan mielenkiintoisempi kuin sen sisältämät runot. Sen alkuperäinen nimi, Pomes Penyeach, sisältää kokoelman idean. Joyce oli saanut pääteoksensa Ulysseys (Odysseus) julkisuuteen vuonna 1922 ja oli saanut kritiikkiä sen vaikeatajuisuudesta. Kirjailija vastasi kritiikkiin keräämällä kirjoittamiaan runoja kokoelmaksi, jonka halusi pysyvän kansantajuisena ja helposti saatavilla olevana, edullisena pakettina. Hän nappasi idean torimyynnistä, jossa omenoita voi ostaa "pennin kappale", ja saattoipa saada vielä omenan kaupan päälle. Kirjan nimessä Pomes viittaakin sekä runoihin että omenoihin (vrt. ranskan pommes). Niinpä kustantamon (Shakespeare & Company) piti sitoutua myymään 12 runon kokoelmaa halvalla, 12 pennillä - ja ostaja sai oikeasti yhden runon kaupan päälle, eli kokoelmassa on lopulta 13 runoa. Teos oli pieni kooltaan ja kannen värinkin piti olla mahdollisimman lähellä Joycen lempiomenoiden väriä, vaaleanvihreää.

Kustantamo Savukeidas on toteuttanut Joycen idean kiitettävästi. Runoja pennin kappale on pieni läpyskä, joka on helppo napata mukaan ja lukea missä vaan. Kannen väri on kauniin vaaleanvihreä, eikä kirjan hintakaan ollut päätä huimaava, (vaikka 13 omenaa olisi saanutkin vähän halvemmalla).

Runot on suomennettu perinteiseen tyyliin, sillä Joyce oli näissä runoissaan, "käyttötuotteissa", yllättävän perinteinen. Romaaneissaan hän uudisti kaunokirjallista taidetta, mutta runoissaan hän pysyi perinteelle uskollisena, vaikka modernismi oli jo lyömässä itseään läpi maailmalla. Kääntäjä Viile-Juhani Sutinen kirjoittaakin teoksen esipuheessa, että Joycen runot ovat hyvin yksityisiä, eikä hän pyrikään uudistamaan perinnettä.

Verrattuna Kamarimusiikkia-runokokoelmaan, Joycen runot ovat tässä kokoelmassa monipuolisempia. Kamarimusiikkia oli rakkausrunokokoelma, mutta Runoja pennin kappale sisältää enemmän säröjä ja aiheita. Omat runonsa ovat saaneet Joycen äiti, tytär ja poika sekä rakastettu. Tässä on kuva tyttärestä runossa Tyttärelleni ojennettu kukka:
              - -
              Ruusunhauras ja kaunis - haurain
              on silti ihme se villein, 
              joka peittyy silmiisi hunnuin, 
              sinisuoninen lapsosein. (S. 27.)
         
Toisaalta runoissa on myös vimmaa ja eroottisuutta. Ja vaikka runoteoksen piti olla erityisen kansantajuinen, en minä ainakaan saanut muutaman runon ideasta kiinni millään, vaikka suomentaja on selittänyt kokoelman lopuksi jokaisen runon taustoja. Tässä ote runosta Muisto näyttelijöiden peilikuvasta keskellä yötä, jossa on kokeilevaa modernismin tuntua:    
                Heidän suissaan rakkauden kieli. Liiskaa
                kuin kolmastoista hammas.
                Pienet leukasi purevat. Sivaltaa piiska
                kutinatutinaasi, lihan himoa paljasta.
                Lemmen henkäys löyhkää, runoilet tai laulat 
                kuin kissan henki hapan
                ja kielen karhea paula. (S. 35)

Runoja pennin kappale oli minulle aikamoinen yllätys. En ollut tällaisesta Joycen teoksesta aiemmin kuullutkaan. Runot eivät olleet ollenkaan helppoja, ja niitä piti lukea useaan kertaan. Silti teoksesta jäi hyvä mieli. Ihastuin kirjan pieneen kokoon ja ideaan. Ajatus runoista koko kansan "käyttötuotteena" on viehättävä ja kannatettava - kunpa runot olisivatkin osa kaikkien arkea!

Tahaton lueskelija -blogin Ketjukolaaja on kirjoittanut neljästä Joycen teoksesta (Kamarimusiikkia, Runoja pennin kappale, Dublinilaisia ja Pyhä, rivo rakkaus) yhteisarvion nimellä Joycen neliaplari. Perässä tullaan! Olen nyt lukenut Joycen runoteokset Kamarimusiikkia ja Runoja pennin kappale, ja olen mielestäni vasta alussa Joycen tuotantoon tutustumisessa. Seuraavaksi aion tarttua Dublinilaisia-novellikokoelmaan, joka on lukupiirikirjana maaliskuussa.

Osallistun Runoja pennin kappale -kokoelmalla P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Taas on yksi irkkukirja luettu ja runokuukausikin etenee mukavasti.

James Joyce: Kamarimusiikkia

James Joyce: Kamarimusiikkia, 2012
Alkuteos: Chamber Music, 1907
Suomentaja: Ville-Juhani Sutinen
Kansi: Ville Hytönen
Sivuja: 58 (runoja 36)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Nojaa ulos ikkunasta, 
     kultakutrisein, 
kuulen sinun laulavan
     halki ilman iloisen. (S. 17.)

James Joycen (1882 - 1941) runokokoelma Kamarimusiikkia on suomennettu vuonna 2012. Se ilmestyi alun perin nimellä Chamber Music vuonna 1907. Romaanitaiteen uudistaja aloittikin kirjailijanuransa runoilijana.

Kamarimusiikkia sisältä 36 runoa, joiden teemana on rakkaus. Joyce oli 25-vuotias, kun kokoelma ilmestyi, ja hän oli löytänyt elämänsä rakkauden, Nora Barncalen. Suurin osa kokoelman runoista on puhetta rakastetulle (Noralle) tai ne kertovat rakastavaisten suhteesta.

Kokoelman suomentaja, Ville-Juhani Sutinen on laatinut kirjaan esipuheen, jossa hän kertoo, että Joycen toinen intohimo kirjoittamisen lisäksi oli laulaminen ja musiikki, jopa siinä määrin, että hän haaveili laulajan urasta. Useat kokoelman runoista yhdistävät musiikin ja rakkauden. Näitä Joycen runoja on myös sävelletty.

Niin lepäisin tuolla sulopovella
     (oi suloinen se on ja kaunis niin!) - - (s.18).

Runot ovat muodoltaan perinteisiä, ja suomentaja on tavoittanut niihin yli satavuotisen sanaston, riimit ja runokielen. Runot eivät kuitenkaan ole pelkkää rakkauden kuvastoa, ylistystä, kaipausta ja ikävää, vaan niissä on paljon muutakin. Joissakin on mustasukkaisuutta ja suoranaisia ohjeita rakastetulle. Kokoelman loppua kohti romanttinen rakkaudenpalo laantuu ja arkisuus astuu suhteeseen. Onpa runoissa ounastelua myrskyistä ja rakkauden ahdistavuudestakin. Silti rakastavaisten yhteenkuuluvuus tuntuu vahvalta:
Läpi silmiesi peilin kirkkaan,
   läpi suudelmien pehmeän huokauksen,
jylhät tuulet hyökkäävät ahdistamaan
   varjoisaa puutarhaa rakkauden. (S. 41.)

Kokoelman lopussa on suomentajan selitykset runojen sanastosta ja taustalla vaikuttavista runoilijan yksityiselämän tapahtumista. Ilman selityksiä kokoelma olisi jäänyt lähinnä rakkausrunolörpötykseksi. Käännösrunojen ymmärtäminen on lähes aina hankalaa, sillä niin paljon runous on sidoksissa alkuperäiseen aikaansa, kulttuuriinsa ja kieleensä, siksi selityksiä tarvitaan. Selitysten lukeminen kuitenkin hidastaa ja pirstoo lukukokemuksen. Kun luin runoja toiseen kertaan, en enää selaillutkaan selityksiä ja runot toimivat ikään kuin rakkauden tarinana.

Juhlitun ja arvostetun irlantilaiskirjailijan runot lienevät hänen kotimaassaan tuttuja koko kansalle, vähän Eino Leinon tapaan. Kamarimusiikkia toimii edelleen aikansa kuvana ja (Joycen) rakkauden ihannekuvana, mutta mitään huikeaa lukuelämystä en kokoelmasta saanut. Syitä on tietysti monia, mutta sanotaanko vaikka niin, että jos olisin alle 25-vuotias nuorimies, rakastunut (taas) ja varma siitä, että uudistaisin vielä joskus käsityksen länsimaisesta kirjallisuudesta, tämä olisi kirja, josta innostuisin. Luulen, ja toivon, että kokoelma kuitenkin auttaa myös tällaista 2000-luvun keski-ikäistä äiti-ihmistä varsinaisen haasteen lukemisessa. Aion nimittäin yrittää Odysseuksen lukemista ennen ensi kesän Irlannin-matkaani.

Kamarimusiikkia toi yhden lisäpisteen P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen ja aloitti irkkukirjallisuuden lukuprojektini.

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun, 2002
Alkuteos: Rover Saves Christmas, 2001
Kuvittaja: Brian Ajhar
Suomentaja: Jaana Kapari
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

 

Roddy Doylen Rover pelastaa joulun on hulvaton joulukirja. Tarina ei ole todellakaan mikään klassinen joulutarina, ei juoneltaan eikä tyyliltään. Kirjan alussa kaktukset ja liskot keskustelevat Dublinissa. Siis, mitä? Mitä tekemistä niillä on Dublinissa tai mitä tekemistä niillä on joulun kanssa?
Ei aluksi mitään. Kertoja joutuu aloittamaan alusta. Lopulta tarinaan saadaan joulupukki ja Petteri-porokin mukaan, sillä...
  Pukkia huolestutti kovasti.
  Jos lahjat eivät olisi perillä, siihen loppuisi se touhu. Ei lahjoja, ei pukkia. Sillä tavalla se toimi. Lapset kautta maailman lakkaisivat uskomasta häneen. Taikuus katoaisi ja pukki olisi vain ikivanha mies, jolla ei ole mitään tekemistä. (S. 26.)

Ongelma on siinä, että Petteri-poro on keski-ikäinen, hän kaipaa lepoa ja on kyllästynyt hommaansa pukin ykkösporona - kaiken lisäksi hän on kipeä. "Älä nyt viitsi, Pete", pukki sanoi. "Miljoonat lapset odottavat meitä. Meidän täytyy jakaa lahjat." " Siitähän se mättääkin", Petteri sanoi. "Siinä on koko juttu nykyään. Lahjoja, lahjoja, lahjoja. Ne on lellitty piloille. Nykyajan mukulat. Ne ei edes kiitä." (S. 27.)

Pukki tietää, että vain yksi eläin maailmassa pystyy tuuraamaan Petteriä. Se on renttumainen dublinilaiskoira, Rover, jolla on Afrikan kokoiset aivot uuniperunan kokoisessa päässä (s. 31).

Doylen kertojankyvyt ovat suorastaan häijyt. Hän paiskoo lukijaa minne haluaa, komentelee ja yrittää lopuksi huijata lukijan rahatkin. Perinteinen tarinankerronta rikotaan monella tapaa. Kirjan luvut eivät etene järjestyksessä ja välillä hypitään vallan muihin kuvioihin. Kertoja keksii päättömiä juonenkäänteitä ja liittää tarinaan aivan kummallisia juttuja. Lisäksi joulun sankari, Rover-koira, on kaikkea muuta kuin pukin pyyteetön apulainen. Hänethän kiristetään auttamispuuhiin. Kuvittaja Brian Ajhar on piirtänyt Roverin kaikkea muuta kuin sankarillisen koiran näköiseksi - melko luihultahan tuo näyttää kansikuvassakin.

Rover-koiran urotöistä tuli kirja, joka herätti lapseni tajuamaan, miten törkeästi kirjailija saattaa vedättää lukijaa. Tarinassa ilantilaislapsista tulee joulupukin apulaisia jouluyön lahjanjakourakkaan. He siirtyvät Irlannista Suomen Lappiin, Korvatunturille hups vaan. Lasten perässä Lappiin singahtavat myös liskot, noin vaan. Kertoja lupaa paljastaa, miten siirtyminen onnistui: Vastaus on seuraavassa luvussa, sivulla 65. Käy vilkaisemassa. Me odotamme sen aikaa. (S. 60.) Kun lukija etsii pyydetyn sivun esiin, kertoja nauraa hänelle päin naamaa: Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. (S.65.)

Mietin välillä, miksi tämä kirja on suomennettu, sillä käänteissään se on paikoin liiankin nokkela, eikä käännettynä niin hauska kuin ehkä englanniksi olisi. Lisäksi tarina pohjautuu lopulta hyvin vahvasti irlantilaiseen jouluperinteeseen, jossa pukki käy jakamassa lahjat savupiipun kautta jouluyönä. Lahjojen jakamisessa on hurja hoppu, jotta pukin toiminta pysyisi salassa ja se ehdittäisiin hoitaa ennen aamunkoittoa. Suomalaislapsia ihmetytti, tarvitaanko lahjojen jakamiseen näin paljon salaperäisyyttä, koska meillä joulupukki kävelee reilusti ovesta sisään jakamaan lahjat. Tarvitaanko savupiipusta benji-hyppäävää vauvaa tai liskojen pitkää kieltä pujottamaan paketit vaikeisiin paikkoihin?

Toisaalta, lapsia nauratti kovasti, kun luin tätä ääneen. Kaipa jouluntaian voi viedä äärimmäisyyksiin, leikitellä ihmeellisillä tempuilla ja tehdä tavallisista lapsista, jopa vauvoista, sankareita. Lämpenin minäkin vähitellen tälle ilkikuriselle tarinalle. Monta päivä lapset kertoivat hyvänä vitsinä Hah hah. Narrasin. Se on salaisuus. - sitaattia. Eräs toinenkin sitaatti kirjasta tarttui, mutta sitä en viitsi tähän kirjoittaa, koska se voisi olla vähän ala-arvoinen...

Suomalaislapsille kirja sopi myös siksi, että Suomi on kirjassa tärkeä, koska joulupukki on todellakin sijoitettu asumaan Suomeen. (Onhan siinäkin jo syytä kääntää kirja suomeksi.) Perinteiset, suomalaiset joulukirjat on luettu moneen kertaan, joten oli ehkä hyväkin saada tuulahdus anglosaksista joulunviettoa iki-ihanien Kunnaksen joulukirjojen keskelle.

Rover pelastaa joulun sopii siis oikein hyvin joulunajan piristykseksi. Roverilla sain myös kuitattua yhden kirjan lukupiirin irlantilaisteemaan. Ensi kesän Dublinin-matka on jo mielessä, ja aion siellä etsiä tämän kirjan alkuperäiskappaleena käsiini, sillä muutaman sanonnan haluan nähdä Doylen alun perin kirjoittamana. Niin, ja ainakin yksi Doylen aikuisten kirja on jo lukulistalla.