Asko Sahlberg: Herodes

Asko Sahlberg: Herodes, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Martti Ruokonen
Sivuja: 680
Mistä sain kirjan: joulupukki toi





"Sinun osasi on olla ruhtinas ja minun osakseni annettiin olla opettaja. Pyysikö kumpikaan meistä osaamme?" (S. 639.)

Näin kysyy galilealainen profeetta Jeshua Herodes Antipakselta, Juudan maakuntien, Galilean ja Perean ruhtinaalta. Herodeksen korviin on kantaunut tieto hänen maakunnassaan kulkevasta profeetasta, joka lietsoo ihmisiä Rooman valtaa vastaan ja kyseenalaistaa myös isien uskon opit ja ylipappien vallan Jerusalemissa. Herodes kuulustelee Jeshuaa, mutta ei pidä tätä ollenkaan vaarallisena kapinallisena. Kuinka tuosta länkisäärisestä, pienestä miehestä voisi olla kansanjoukkoja villitsemään!

Asko Sahlbergin Herodes on lukunautinto.  Se oli vuoden 2013 Finlandia-palkintoehdokas eikä todellakaan ansiotta. Romaani hipoo täydellisyyttä. Se on aarre lukijalle, jota historia kiinnostaa. Kirja on myös kaunokirjallisesti ansioitunut: Henkilökuvaus on uskottavaa ja syvällistäkin, teksti tarjoaa filosofista pohdintaa ja esteettisiä elämyksiä. Dialogi on paikoin suorastaan herkullista, ihmissuhteissa on ironiaa, lämpöä, intohimoa ja ristiriitoja, ja juonenkäänteitäkin on riittämiin. Ja se historia, se elää.

Kirjan minäkertoja on Herodes Antipas, Herodes Suuren poika. Hän kertoo tarinaansa preesensissä, nykyhetkessä vanhana miehenä, jolle alkaa kertyä vastoinkäymisiä: palatsin viljassa on matoja, lähipiiri kärsii myrkytysoireista, vanhuus tuntuu luissa, profeetan kuolema ei jätä rauhaan. Välillä Herodes uppoaa muistoihinsa. Silloin kerronta muuttuu imperfektiin. Hän muistelee lapsuuttaan isänsä hovissa, mutta ennen kaikkea nuoruuttaan Roomassa. Vaikuttava on se hetki, jolloin Herodas ymmärtää, että hänestä tulee ruhtinas. Valta humalluttaa nuoren miehen, mutta tuo saman tien pelon elämään. Ne huonosti nukutut yöt, pelko siitä, että joku vie vallan pois. Hallitsijalle salamurha on todennäköisempi kuolinsyy kuin vanhuuteen riutuminen.

Finlandia-ehdokkaista juuri Herodes kiinnosti minua eniten, sillä luin ennen joulua Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon, jossa yhtenä osana seurataan Jerusalemissa Pontius Pilatuksen päivää, jona hän luovuttaa Jeesuksen kansan käsiin. Sahlberg johdattaa Herodeksenkin kohtaamaan Jeesuksen samana päivänä. Mutta Herodes ei suostu ottamaan vastuulleen Jeesuksen tuomitsemista, sillä hän on jo oppinut jotain. Suurten profeettojen kohtalot lepäävät näiden kahden maallisen vallan edustajan harteilla: Herodes on vastuussa Johannes Kastajan kuolemasta ja Pontius Pilatus Jeesuksen kuolemasta. Sahlberg antaa Herodeksen pohtia, että molemmat kuolemat olivat suuria virheitä, joita myös suurmiehet tekevät. Valtaa on käytettävä, kun sen on osakseen saanut, mutta silti, myös valtias on heikko, erehtyväinen ihminen.

Herodes tapaa Rooman keisarit Augustuksen, Tiberiuksen ja Caligulan joiden valtaan hänen pitää alistua. Keisarit ovat omalla tavallaan hulluja pelkureita kaikki. Heidän päähänpistojensa ja hysteerisen pelkonsa alamaisina häärii koko valtava imperiumi. Myös neljännesruhtinas Herodes. Herodeksen palvelija Joosafat saa romaanissa kuitenkin äänensä kuuluviin. Hän ymmärtää isäntäänsä, rakastaa tätä enemmän kuin hän itse itseään. Herodes on hyvä ruhtinas, vakuuttaa Joosafat. Hän pitää verot matalina, jotta Rooma ei pääse riistämään hänen maakuntiensa väestöä liiaksi, yrittää välttää kansaa tappavia sotia, jakaa rahojaan köyhille ja työllistää leskiä kotiavuksi, orjattariaankin hän yrittää käyttää petikavereinaan, koska tietää sen olevan orjan etu. Herodes on oman aikansa politiikan ja ajattelumaailman vanki, sattunut ruhtinaaksi syntymään. Mutta mikään selittely ei auta, kun vadille asetetaan jotain niin painavaa kuin Johannes Kastajan pää.

Molemmat kirjailijat, Bulgakov ja Sahlberg, antavat suurmiestensä viehättyä profeettojen puheista. Sekä Bulgakovin Pontius Pilatus että Sahlbergin Herodes kaipaavat elämäänsä rauhaa, jota profeettojen olemuksesta ja opeista tuntuu löytyvän. Mutta heille kummallekaan ei rauhaa löytynyt heidän elinaikanaan, eikä sitä todellakaan tarjoa historiakaan. Vihatumpia miehiä saa historiasta hakea. Herodes Antipakselle valta ja julmuudet tulivat isän perintönä - tapattihan hänen isänsä Herodes Suuri ne kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset (ja muutaman omansakin), koska pelkäsi uutta kuningasta. Kaikkinensa Sahlbergin Herodes on kiehtovaa ja ikiaikaista pohdintaa vallan olemuksesta.

Mutta Herodeksen viehätys ei ole pelkästään vallan pohdinnassa. Ruhtinas Herodes tekee teräviä havintoja uskonnoista ja jumalista. Yhteiskunnan rakenteet saavat myös osakseen kritiikkiä - Herodes ennustaa, että kaikki puolueet häviävät, kun ihmiset viisastuvat. Eihän kukaan voi uskoa vain yhden puolueen olevan oikeassa! Ihmisen elämä ylipäätään tiivistyy vanhenevan Herodeksen ajatuksissa: Joskus päivät soljuvat kuin unessa. Eivät painajaismaisina, eivät hempeinä, vain turtana taivalluksena, melkein tahdottomana hapuiluna eteenpäin sameassa vedessä. Heräät ja hämmästyt uuden aamun merkityksettömyyttä, sillä on taakse jääneiden aamujen kasvot ja se annakoi pitkää ja uuvuttavaa päivää, mutta samassa on jo ilta ja kallistut makuulle voipuneena, jälleen yhden päivän menettäneenä, jälleen pittaamatta sormiesi lomitse valuvien päivien katoamisesta. (S. 329.)

Kirjasta tuli minulle tärkeä myös tuttujen maisemien takia. Olen käynyt 11-vuotiaana Jerusalemissa ja Genesaretinjärven rannalla. Jerusalemin vanhan kaupungin rauniot (haaveammatikseni pamahti arkeologi tällä matkalla) ja Raamatun kertomusten tapahtumapaikat olivat vaikuttavia, samoin kaunis Genesaret (Galileanjärvi), jonka rannalle Herodes rakennutti kaupunkinsa Tiberiaksen ja oman palatsinsa, ja jonka maisemiin hän kotiutui. Rodos, joka on yksi kirjan tapahtumapaikoista, Rooman vallan aikaan tärkeä välisatama Juudan ja Rooman välillä, on minulle tuttu ja rakas lomakohde - eikä vähiten historiansa takia. Rodoksen suurmestarin linnassa poikkeaa Herodeskin. Caprin kauniilla saarella sijaitsi Rooman keisarien kesäpalatsi, jonne Tiberius vetäytyi asumaan ennen valtaan nousuaan. Keisarien kesäpalatsin "rakennusjätettä" olen ihaillut Axel Munthen huvilassa. Ja tietysti Rooma - ikuinen, kaunis ja paheellinen Rooma! Näen Herodeksen nuorena miehenä suurkaupungin vilinässä Forum Romanumilla ja Palatinuksella. Voin kuvitella mielessäni Suburan pahamaineisen kaupunginosan ja maistella vedellä laimentamatonta viiniä sen viinituvissa (mutta ilotalot jätän suosiolla väliin).

Luin romaania kolme viikkoa. Kirjasta tuli yksi suurista joulukirjoistani, joihin kuuluvat myös Sinuhe egyptiläinen ja Anna Karenina. Se on tiiliskivi, joka palkitsee lukijansa ja jossa on jokaiselle jotain mielenkiintoista. Minä taisin todellakin kiintyä Herodekseen, äkkipikaiseen, älykkääseen ja elämäänsä väsyneeseen mieheen. Viimeisen lukuviikkoni aikana hillitsin lukutahtiani, sillä en olisi tahtonut hyvästellä häntä. Mutta sinne hän jäi, 2000 vuoden taakse, ja minun on jatkettava elämääni ilman häntä.

Toisaalta, minä jään odottamaan Sahlbergin seuraavaa historiallista romaania. Aivan sama, minkä historiallinen ajankohdan hän valitsee tai kenestä historian suurmiehestä hän päättää kirjoittaa, olen valmis.


Herodes on luettu ainakin blogeissa Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more  ja Kulttuuripohdintoja sekä Assyriologin lifestyle -blogissa, jossa esitellään myös kirjaan liittyviä historiallisia taustoja.

Tove Jansson: Vaarallinen matka

Tove Jansson: Vaarallinen matka, 1977
Alkuteos: Den farliga resan
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kustantaja: WSOY, 2011
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Tove Janssonin Vaarallinen matka on hänen viimeiseksi jäänyt kuvakirjansa, ja samalla viimeinen muumikirja ylipäätään. Tove Jansson -juhlavuoden kunniaksi olen päättänyt lukea Janssonin kirjoja mahdollisimman paljon tänä vuonna, ja kuvakirjoistahan on mukava aloittaa. Luin luku-urakkani pohjaksi viime vuoden puolella Tuula Karjalaisen kirjoittaman hienon elämäkerran Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta, jonka avulla tuntuu mukavalta tutkia muumihahmoja ja tutustua muuhunkin Janssonin tuotantoon.

Tarkoitukseni on lukea muumikirjat ääneen ja samalla kokea muumien kirjallinen maailma yhdessä lasteni kanssa. (Kerroin jo aiemmin, että lapsena vierastin muumikirjoja niiden synkkyyden takia, mutta ehkä olen vain aloittanut liian vaikeista muumikirjoista.) Muumithan ovat lapsilleni paljon tutumpia kuin minulle, sillä he ovat katsoneet japanilaista tuotantoa olevan Muumi-tv-sarjan jokaisen jakson, mutta minä olen nähnyt siitäkin vain osia.

Ensimmäinen tunne Vaarallinen matka -kirjan äärellä oli valoisan odottava. Päähenkilönä on Sanna-tyttö, joka alussa istuu nurmella kissansa kanssa ja kaipaa muutosta tylsyyteen. Hän laskee silmälasinsa nurmikolle ja kas kummaa, ne muuttuvatkin aivan uusiksi silmälaseiksi ja kun hän asettaa ne päähänsä, kissa alkaa muuttua ja maailma näyttää toiselta. Seikkailu alkaa - oikeastaan vaarallinen matka alkaa. Vaikka matka on pelottava, Sanna haluaa tehdä sen. Kirjan alku muistuttaa kovasti Liisan seikkailuja Ihmemaassa, jonka alussa Liisa syöksyy kaninkolon kautta uuteen maailmaan. Ettei vain Sannakin nukahda kesäpäivänä nurmikolle!

Kirja on kerrottu runomuodossa. Varsinainen tarina vie pelottavasta maisemasta toiseen, on luonnonmullistuksia jos jonkinalaisia - maanjäristys, tulivuoren purkaus ja lumimysrsky. Uhkaava tunnelma välittyy joka aukeamalla. Sannan kohtaamat ystävätkin ovat eriskummallinen seurue: Hemuli, Surku-koira ja Tiuhti ja Viuhti sekä myöhemmin Nipsu, jonka häntään ja hahmoon liittyy kirjan huumori.

Kerronta hyppelee mielestäni melko irrallisena tilanteesta toiseen ja keskittyy lähinnä tunnelmiin. Mutta mikäs siinä. Tärkeintä ovatkin kirjan kuvat! Ne ovat yksinkertaisesti upeita. Tuula Karjalainen kertoo niistä Tove Jansson -elämäkerrassa näin: Kirja on kokonaisilmeeltään hyvin erilainen kuin aiemmat kaksi kuvakirjaa. Päinvastoin kuin edelliset kuvakirjat se on enemmän maalarin kuin piirtäjän ja kirjailijan tekemä. Värit dominoivat ja viiva on väistynyt. Kirjallinen tekstikään ei ole enää niin tärkeä. Tove suorastaan iloittelee maalaamalla, antaa värien liukua toisiinsa ja synnyttää uusia sävyjä. (S. 254 - 55.)

Vaarallisen matkan kuumailmapallokuvista, joita on parilla viimeisllä aukeamalla, tulee mieleeni eräs kuvakirja, jossa seikkaillaan koko kirjan ajan kuumailmapallolla. Se on ruotsalaisen Sven Nordqvistin (Viirun ja Pesosen kirjailija ja kuvittaja sekä Mimmi Lehmän kuvittaja) kirja Siskoni on toista maata. Nordqvistin kirja toimii aivan samoin kuin Vaarallinen matka, matkallahan ollaan siinäkin. Tarina jää toisarvoiseksi, ja se lähinnä hypähtää tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Tärkeimmäksi nousevat  kuvat, jotka Nordqvistillä ovat täynnä riemastuttavia yksityiskohtia, pieniä piperryksiä, joita on mukava havainnoida kuvista. Aivan varmasti kuvataiteilija Nordqvist on kuvataiteilija Janssonin kirjat lukenut, ehkäpä poiminut kuumailmapallon juuri Vaarallisesta matkasta. Jonkinlaista kuvakirjallisuuden intertekstuaalisuutta tässä voisi olla.

Olen lukenut Vaarallisen matkan nyt kolme kertaa ääneen. Runomuotoon tulee selvä poljento, joka lieventää kirjan synkkyyttä. Huumoriakin tarinassa on mukana. Ja kun tämä vaarallinen matka on saavuttanut päämääränsä, ollaan niin kauniissa paikassa, että sydän iloitsee.

Lasten kanssa on hienoa tutkia Tove Janssonin kuvitusta. Kuvat ovat todellakin kuin taideteoksia. Ne ovat unenomaisia ja kiehtovia. Jokaista kuvaa pitää pysähtyä aistimaan kaikin tavoin. Ja kyllä niistä saatiin myös keskustelua aikaan. Tosin kaikkien meidän lukijoiden suosikiksi valikoitui kuitenkin kirjan toiseksi viimeinen kuva, se aurinkoisin ja ihanin. Siinä on jotain niin kaunista ja suloista, että kirjasta jää aivan hirvittävän aurinkoinen mieli, vaikka matka olikin jännittävä ja vaarallinen. Tuula Karjalainen tulkitsee kuvan merkityksen näin: Vain Muumilaakson kuvaus on ennallaan. Sen asukkaat ovat löytäneet toisensa ja ovat onnellisia aurinkoa ja kukkia täynnä olevassa laaksossaan. Tällä kuvalla Tove hyvästeli kaikki muumikirjojensa lukijat. (S. 255)

Näistä tunnelmista on kai hyvä palata alkuun, eli siihen aivan ensimmäiseen muumikirjaan, Muumit ja suuri tuhotulva, jota jo luemme hyvää kyytiä.  Vaarallisen matkan on lukenut ainakin Maija Kirjojen keskellä. Osallistun kirjalla sekä Facebookin Tove Jansson -juhlavuosi 2014 -haasteeseen että Opuscolon Vuosi Toven matkassa -haasteeseen.

Nopola Sinikka ja Nopola Tiina: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen, 2013
Kuvittaja: Salla Savolainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 69
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Vilttitossu kuuli, kun Heinähattu kopisteli eteisessä.
 - Minä sain läksyjä! Heinähattu huusi iloisena.
Sitten hän harppoi yläkertaan työpöytänsä ääreen ja avasi reppunsa. Hän otti esiin aapisen, vihkon ja penaalin.
 - Mitä sinä teet? Mennään pihalle leikkimään, Vilttitossu sanoi.
 - En minä tule, minä olen nyt koululainen, sanoi Heinähattu. (S. 3.)

Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu ja Vilttitossu - sarja on uudistunut. Salla Savolainen on kuvittanut kaksi sarjan viimeisintä kirjaa, tämän uusimman sekä Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koposen, joka on meillä lukematta. Kuvat ovat vallanneet entistä suuremman osan sivuista ja ne ovat värikkäitä. Kirjan kokokin on vähän kasvanut. Kokonaisuudessaan kirja on ulkoasultaan kuvakirjamaisempi kuin vanhat Heinähatut ja Vilttitossut.

Entäs sarjan sisältö? Onko sekin uudistunut? Jollakin tavalla on. Keskiöön nousevat entistä enemmän Kattilakosken lapset - tässä kirjassa päähenkilöksi nousee erityisesti Vilttitossu, nuorempi sisaruksista. Isä ja äiti Kattilakoski ovat selkeästi siirtyneet taustahenkilöiksi, kun aikaisemmissa kirjoissa heidän omalaatuinen ja boheemi ajatuksenjuoksunsa huvitti ainakin ääneenlukijaa. Alibullenin neidit ja poliisit, Isonapa ja Rillirousku, ovat sentään entisellään. Tarina on kuitenkin pelkistynyt ja entistä suoraviivaisempi, ikään kuin yksi selkeä seikkailu ilman sivujuonia.

Miltäs uusi Heinähattu ja Vilttitossu maistui? Toinen tokaluokkalaistytöistäni ahmaisi kirjan yhdeltä istumalta. Kysyin, oliko uusi Heinähattu ja Vilttitossu hyvä. Oli kuulemma oikein hyvä. "Mikä oli parasta?" kyselin. "Vilttitossu", oli tytön selkeä vastaus. Ja näin onkin. Vilttitossu tuo kirjaan vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hän on villi ja kekseliäs luonnonlapsi, joka keksii jännittävimmät ja vähän tuhmatkin ideat.

Kirjaa luettiin ääneen vain kaksi iltaa, eli voisi sanoa, että se hotkaistiin. Yleisönä oli toinen tokaluokkalaisistani ja kuusivuotias poikani. Äkkiseltään Heinähattua ja Vilttitossua voisi pitää tyttöjen kirjallisuutena, mutta Vilttitossu on sen verran särmä ja vilkas tyyppi, että kyllä tämä kirja upposi kuin veitsi voihin myös poikakuulijalle. Naamioituminen, takaa-ajokohtaus ja hassut poliisit sopivat oikein hyvin pojan ajatusmaailmaan. Sisarusten välinen luonne-ero, josta saadaan tarinassa paljon irti, on kuvattu aidon tuntuisena. Heinähatun ja Vilttitossun keskinäinen sanailukin, sekin, kuinka riita syntyy, kuulosti tutulta - ihmekös, kun kirjoittajina ovat sisarukset.

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen sopi meille erinomaisesti myös aiheeltaan. Isosiskojen koulunkäynti on eskarilaisen mielestä jännittävää ja välillä tuntuu vaikealta odottaa omaa kouluun pääsyä. Ärhäkkä koululainen käsitteli juuri pikkusisaren malttamattomuutta. Toisaalta kirjassa oli myös tietoa, eli kerrottiin mitä siellä koulussa oikein tehdään ja miten siellä ollaan, eli omalta osaltaan kirja voi lievittää kouluunlähtijän pelkoja - ja tarjoaa takuulla myös vapauttavaa naurua.

Ärhäkän koululaisen alkuasetelma on tämä: Heinähattu on päässyt kouluun, jossa kaikki on ihmeellistä ja mielenkiintoista ja kivaa. Opettajakin muistuttaa Lumikkia. Vilttitossu on kateellinen ja haluaisi itse kouluun. Niinpä hän keksii ovelan juonen, jolla järjestää itsensä mukaan Heinähatun luokan onkiretkelle.

Tarina on hauska, ja kuvat tekevät siitä vielä hauskemman, sillä niissä on liikettä ja ilmeikkyyttä. Lempikuvakseni nousi kuva isän ja äidin lukuhetkestä. Katsokaa nyt molempia, mutta erityisesti Hanna Kattilakosken autuasta hymyä!

Toivottavasti Heinähattu ja Vilttitossu saavat uudistuksen myötä yhä vaan lisää lukijoita. Tämäkin kirja on osoitus suomalaisen lastenkirjallisuuden vetovoimasta. Kyllä meillä viihdyttiin, naurettiin ja jännitettiin - juuri kuten hyvän tarinan kanssa pitääkin.

Kirja on luettu ainakin Sinisen linnan kirjastossa ja Lastenkirjahyllyssä.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro. Kerjäläistyttö. Tarinoita Flosta ja Rosesta, 1985
Alkuteos: The Beggar Maid, (Who Do You Think You Are?) 1977
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 259
Mistä sain kirjan: oma ostos


Se mitä hän ei koskaan sanonut kenellekään, ei koskaan uskonut kenellekään, oli että joskus hän mietti ettei se sittenkään ollut ollut sääliä tai ahneutta tai pelkuruutta tai turhamaisuutta vaan jotain aivan muuta, jotain sellaista kuin kuvitelma onnesta. - - Silloin oli kuin he olisivat ryömineet kahden aivan toisen, mutta silti aivan heidän näköisensä, ihmisen nahkoihin, kuin olisi ollut olemassa myös säteilevän kiltti ja viaton Rose ja samanalainen Patrick, jotka miltei aina jäivät arkipäiväisen minänsä varjoon. Ehkä Rose näki nimenomaan tuon Patrickin silloin kerran tyttönä ollessaan, kurkistaessaan Patrickin huomaamatta hänen tutkijankammioonsa. Ehkä. Rosen olisi pitänyt jättää hänet sinne. (S. 121 - 122.)

Alice Munron Kerjäläistyttö on ensimmäinen Munron teos, jonka olen lukenut. Munron viimevuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnon voitto teki hänestä ajankohtaisen kirjailijan, ja kun lukupiiriin valittiin seuraavaa kirjaa, Munroa tervehdittiin ilolla. Vaikeutena oli löytää kirja, jota kukaan piiriläinen ei ollut vielä lukenut, sillä Munro on ollut parinkin lukupiiriläisen kestosuosikki jo kauan ennen palkintoa.

Kerjäläistyttö kertoo alaotsikkonsa (Tarinoita Flosta ja Rosesta) mukaisesti kahdesta naisesta, Flosta ja Rosesta. Päähenkilö on Rose, jonka äitipuoli Flo on. Kirjassa on 10 tarinaa, jotka kertovat välähdyksiä Rosen elämästä. Ne etenevät kronologisesti, mutta eivät ole yhtä ja samaa tarinaa, vaan ikään kuin rakennuselementtejä, joista Rosen elämä koostuu. Rosen elämästä muodostuu jonkinlainen kokonaiskuva näiden tarinoiden varaan.

Mikä tehtävä Flolla sitten on? Flo edustaa Rosen eälmässä köyhää lapsuutta, alituista torailua ja valtapeliä, maalaisuutta - mutta myös huolenpitoa ja turvaakin. Flo on tavallinen, vahva, työkeskeinen ja kouluttamaton nainen, jonka vastavoimaksi rakentuu Rosen elämä, josta tulee ainaista pakenemista jostakin, oman itsensä etsimistä ja rakkauden janoamista. Rose käy koulua, menee naimisiin, eroaa, kokee rakkaussuhteita ja tekee uraa.

Rosen elämä on pintapuolisesti ja nopeasti kerrottuna modernin perusnaisen tarina. Mutta tapa, jolla tarina kerrotaan, on vertaansa vailla. Munrolla on totisesti taito tehdä päähenkilöstään ristiriitainen persoona, jonka elämä näyttäytyy välillä kipeänä, välillä huvittavana pyristelynä kohti onnea.

Rosen kipupisteitä ovat köyhä lapsuus ja epäonnistunut avioliitto, joista molemmista hän oppii kertomaan huvittavia tarinoita. Kirjan alkupuolen tarinat kertovatkin Rosen lapsuudesta kanadalaisen pikkukaupungin köyhässä kaupunginosassa. Esimerkiksi koululaisten julmat kiusaamiset ja nokkimisjärjestys on kuvattu suorastaan kylmäverisesti. Suosikkinovellikseni kohosi niminovelli Kerjäläistyttö, joka kertoo Rosen avioliiton tarinan - millaista tarkkaa havainnointia se onkaan! Puistattaa. Loput novellit sekoittuvat mielessäni, sillä niissä on aika monta Rosen rakkaussuhteiden kuvausta, jotka eivät oikein erotu toisistaan.

Lukupiiriläisten lukukokemukset olivat hyvin yhteneväiset. Kirjan alkupuoli lupasi hyvää, mutta loppu ei aivan lunastanut odotuksia. Oliko kirjan lopussa esiintyvä Rose todellakin sama Rose kuin kirjan alussa? Pohdimme, kuinka paljon ihmisen persoona ja koko elämäkin näyttäytyy erilaisena uusissa ihmissuhteissa. Voiko oikeastaan kenestäkään puhua samana persoonana koko elämää?

Lisäksi kaksi lukupiiriläistä huokasi näin: Kun aloin lukea, ajattelin, että osaisinpa kirjoittaa näin. Nobelisti on nobelisti. Miten syntyy vaikutelma, että lukee ihan tavallisen lauseen, mutta lukee kuitenkin paljon enemmän? Miten peruslauseeseen tai peruskerrontaan saadaan särö, pieni kivi, joka alkaa hiertää ja tekee tekstiin kitkan, mielenkiinnon, henkeäsalpaavan elämän tunteen. Kyseessähän oli tavallinen elämäntarina - vai onko mikään elämäntarina tavallinen?

Lukupiirin Munro-asiantuntijat vakuuttivat, että muut Munrot ovat vielä parempia. Kerjäläistyttö poikeaa nobelistin muusta tuotannosta, sillä sen novellit ovat saman naisen elämän osia. Loput Munrot ovatkin perinteisiä novellikokoelmia. Hykertelen tässä onnellisena, kun mietin, miten hienoja lukukokemuksia onkaan luvassa, jos tämä kirja on naisen heikompaa tuotantoa. Kaikki lukupiiriläiset totesivat, että tämä ei jää heidän ainoaksi Munrokseen.

Loppuun vielä herkkupala Munron kerronnasta. Kerjäläistytön viimeisessä tarinassa kerrotaan Ralph Gillespiestä, Rosen luokkatoverista, jonka kanssa Rosella on ollut sanaton yhteys koko kouluajan. Rose kohtaa Ralphin kotikaupungissaan vuosien jälkeen. Myöhemmin Rose lukee paikallislehdestä uutisen Ralphin kuolemasta: Rose ei kertonut kenellekään. Hän iloitsi siitä että oli edes yksi asia jota hän ei pilaisi kertomalla, vaikka tiesikin vaikenevansa yhtä paljon siksi, ettei hänellä ollut mitään kerrottavaa kuin kunnioittavaa häveliäisyyttä. Mitä hän voisi kertoa itsestään ja Ralph Gillespiestä? Mitä muuta kuin sen, että tämän elämä tuntui hänestä tutulta, tutummalta kuin niiden miesten joita hän oli rakastanut, piirua hänen omaansa paremmalta? (S. 259.)


Kerjäläistytön ovat lukeneet myös Tea With Anna Karenina -blogin Noora, jonka tiedän Munro-faniksi, Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketus, Mustikkakummun Anna, Tarukirjan Margit, Kirjasähkökäyrän Mai,  Kirsin kirjanurkan Kirsi, Juuri tällaista -blogin Ilse ja Opuscolon Valkoinen kirahvi.

Vuosi kuvina ja vuosi 2013 haasteina

Haiharan kartanon ranta 7.1.2014 Kaukajärvellä

 

Kun haaste lähtee käsistä...

Nyt on mummulareissut tehty pohjoiseen ja etelään ja isommat lapset saateltu kouluun. Vihdoin pääsen purkamaan bloggausjonoa ja raportoimaan myös vuoden 2013 lukuhaasteista.

Koska vuosi 2013 oli ensimmäinen kokonainen bloggausvuoteni, en osannut alkuvuodesta edes ajatella haasteisiin osallistumista. Ainut lukuhaaste, johon tietoisesti lähdin mukaan oli Facebookin Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa vuonna 2013. Tartuin haasteeseen, sillä olin auttamattomasti pudonnut kärryiltä nykykirjallisuudesta ja ajattelin yleissivistää itseäni. Haaste lähti käsistä, sillä koin lopulta 34 uutta kirjailijaa vuoden aikana. Lista heistä ja lukemistani teoksista on tässä:

1. Leena Krohn: Kotini on Riioraa; Hotel Sapiens
2. Arne Nevanlinna: Marie
3. Heidi Köngäs: Dora Dora; Hyväntekijä
4. Tommi Melender: Ranskalainen ystävä
5. Jenni Linturi: Isänmaan tähden
6. Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
7. Antti Tuuri: Pohjanmaa
8. Jari Järvelä: Mistä on mustat tytöt tehty?
9. Janica Brander: Lihakuu
10. Suvi Valli: Ohijuoksija
11. Joni Skiftesvik: Tuulenpesä
12. Johan Bargum: Syyspurjehdus
13. Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen
14. Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät
15. Oiva Paloheimo: Tirlittan
16. Kristiina Harjula: Pispalan kiviä
17. Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
18. Enna Airik: Haavemaa
19. Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
20. Kirsti Kuronen: 4x100
21. Katja Kettu: Kätilö
22. Antti Tuomainen: Parantaja
23. Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun
24. Jussi Siirilä: Barrikadikesä; Sekaisin Kreikasta
25. Virpi Pöyhönen: Hän rakastaa minua
26. Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneestas saaresta
27. Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
28. Eve Hietamies: Yösyöttö
29. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
30. Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi
31. Netta Walldén: Ruben ja ratikkaralli
32. Joel Lehtonen: Putkinotko
33. Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta
34. Arvid Järnefelt: Isänmaa

Kuten listasta näkyy, Leena Krohn, Jussi Siirilä ja Heidi Köngäs vaakuuttivat taidoillaan niin, että luin heiltä jokaiselta kaksi kirjaa. Leena Krohnista tuli kertaheitolla yksi lempikirjailijoistani. Moni muukin kirjailija pääsi yllättämään iloisesti. Vuoden 2013 esikoiskirjailijoita oli vain kaksi, Pauliina Rauhala ja Kristiina Harjula, mutta molemmilta odotan lisää tuotantoa. Lisäksi ainakin näiltä kirjailijoilta aion lukea lisää kirjoja: Antti Tuuri, Jari Järvelä, Jenni Linturi, Janica Brander, Joni Skftesvik, Laura Lähteenmäki, Antti Tuomainen, Inka Nousiainen, Joel Lehtonen ja Arvid Järnefelt. Aarteiden aarteeksi nousi Benedict Zilliacuksen Kertomus kadonneesta saaresta.

Lue ja syö, Aviolittojuonia ja 1800-luvun kirjallisuutta

Jo alkuvuodesta huomasin Lurun luvut -blogin Lue ja syö -haasteen, jota pidin vaikeana toteuttaa ja ajattelin, etten ainakaan siihen kykenisi. Kuinka ollakaan lukupiirikokoontumiset mahdollistivat herkuttelun. Niinpä Lue ja syö -haaste toteutui peräti kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran innoittajana oli Sergei Dovlatovin Matkalaukku, jonka neuvostoliittolainen elämänmeno johdatteli muutaman venäläisherkun ja usean venäläisjuoman äärelle. Toisen kerran innoittajana oli Jari Tervon Esikoinen, josta erityisesti kahvipöydän herkut jäivät mieleen.

Vuoden mittaan huomasin, että muutamat lukemani kirjat sopisivat joihinkin Blogistaniassa meneillään oleviin lukuhaasteisiin. Esimerkiksi Sinisen linnan kirjaston Maria haastoi lukemaan avioliittokirjallisuutta Avioliittojuonia-haasteellaan. Taisin saavuttaa kultahäät näillä viidellä kirjalla:

Avioerokirjoja: Johan Bargumin Syyspurjehdus ja Eve Hietamiehen Yösyöttö
Aviokriisikirjoja: Gillian Flynnin Kiltti tyttö
Avioliittokuvauksia: Joni Skiftesvikin Tuulenpesä  ja Joel Lehtosen Putkinotko

Avioliittoa tai avioeroa kuvattiin myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulussa ja Kristiina Harjulan Pispalan kiviä -teoksessa, mutta niissä oli muitakin aiheita. Toki Yösyöttökin on enemmän vauvan kanssa selviytymistä ja Putkinotko koko Käkriäisten perheen tarina, mutta kyllä niistäkin selviää, että avioliittoja on monenlaisia...

Ofelia outolointu haastoi lukemaan 1800-luvun kirjoja :

Sain luettua haasteeseen vahingossa viisi kirjaa, ja koska neljällä kirjalla sai jo paronittaren arvonimen, niin kuittaan sellaisen itselleni näillä teoksilla:

R. L. Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla (1879)
R. L. Stevenson: Musta nuoli (1883)
Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä (1865 - 1896)
Arvid Järnefelt: Isänmaa (1893)
Teuvo Pakkala: Lapsia (1895)

Kiitokset haasteiden emännille inspiroivista ja hauskoista haasteista!

Tämän vuoden haasteet

Eihän tätäkään vuotta voi elää ilman lukuhaasteita! Venäjää valloittamaan -haaste Jaanan Täällä toisen tähden alla -blogissa jatkuu 8.3.2014 saakka. Nyt olen lukenut jo neljä venäläiskirjaa! Ilman Jaanaa en olisi löytänyt Sergei Dovlatovia (Matkalaukku ja Meikäläiset) enkä olisi tarttunut Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikkoon.

Tove Jansson -juhlavuosi on meneillään sekä Facebookissa Les!Lue! -blogin Reetan innoittamana että Blogistaniassa Opuscolon Valkoisen kirahvin haastamana. Pohjaksi luin Tuula Karjalaisen upean Tove Jansson -elämäkerran. Vuoden mittaan aion lukea homssumaisesti kaikkea Tove Janssonin tuotantoa sekaisin. Ensimmäinen kuvakirja on jo luettu ja joulupukki toi lapsille muumikirjoja...

Kuinka ollakaan myös Jokken kirjanurkan isännöimä 14 nobelistia -haaste kiehtoo kovasti. Koska taustalla pyörii lukupiirin irlantilaiskirjailijoiden lukuvuosi, niin ensimmäisenä aion lukea irlantilaisnobelisteja, joita on peräti neljä. Heistähän on hyvä aloittaa.

Lukuvinkkejä otetaan vastaan kaikkiin näihin haasteisiin!

Hypätkää haasteisiin mukaan!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen, 2013
Kuvittajat: Aino Havukainen ja Sami Toivonen
Kustantaja: Otava
Sivuja: 32
Mistä sain kirjan: joulupukki toi lapsille


Taas on Tatun ja Patun aika. Myönnän, että odotan vuosittain uutta Tatu ja Patu -kirjaa yhtä innokkaana kuin lapsetkin. Joulua edeltävällä kirjakauppareissulla sain lähes kiskoa lapsiani irti tästä uutuudesta, ja irrottaminen onnistui vasta, kun sain lapset vakuutettua siitä, että joulupukki tuo kirjan aivan takuulla. Kirja on jokavuotinen toivelahja joulupukilta, ja kuten tänäkin vuonna, se oli joululahjakirjoista ensimmäinen, joka luettiin ääneen.

Tämänvuotinen Tatu ja Patu, Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen, muistuttaa kovasti Tatun ja Patun oudot kojeet -kirjaa, jossa esitellään outolalaisten veljesten mainioita keksintöjä. Nyt veljekset kuulevat historian lehtien havinaa ja tutkivat, mitä keksintöjä ihmiset ovat eri vuosisatoina kehittäneet, alkaen kivikaudesta aina 2000-luvulle asti. Mutta Tatu ja Patu eivät olisi Tatu ja Patu, elleivät he keksisi omia ehdotuksiaan toteutuneiden keksintöjen ohelle. Niinpä heidän mielestään egyptiläiset olisivat hyötyneet egyptiläisestä aamutoimiautomaatista, joka valmistaisi niin kuningattaret ja ylipapit kuin muumiotkin päiväänsä. Viimeisenä osana automaatissa on egyptiläisasentoasetin, joka vääntää käyttäjänsä kasvot sivuprofiiliin ja vartalon napa eteen -asentoon. Näyttää hienolta! Koneesta tuli pojan suosikkikone tässäkin kirjassa. (Aamutoimiautomaattihan on alun perin klassikko jo Tatun ja Patun oudoista kojeista. Se on kone, joka meillä herättää riemua vielä noin sadannen lukukerran jälkeenkin.)

Tatu ja Patu edustavat tämänhetkisen lastenkirjallisuutemme kärkeä. Mainoskielen tapainen kielellinen paatos alkaa paikoin tökkiä tässä uutuudessa, mutta kirjan oivaltavalle kuvitukselle ja keksinnöillehän ei voi kuin nauraa. Ne ovat yksityiskohtiaan myöten niin outoja ja päättömiä, ettei niitä voi kuin ihmetellä. Havukainen ja Toivonen ovat ehdottomasti lyömättömimmät ja löylynlyömimmät lastenkirjailijamme. Mikä voisi olla käytännöllisempää kuin muurikiituri Kiinan muurille tai ruohon leikkaus- ja kampauskone 1700-luvun Ranskan kuninkaille. Poikani totesi omahuonemoduulista: "Minulla olisi kyllä käyttöä tälle laitteelle", ja tyttäreni mielestä paras laite oli renessanssihengessä suunniteltu pihapallo, josta löytyy vaikka millaista pihapuuhaa, jotka on rakennettu palloon nerokkaasti kerroksittain Leonardo da Vincin hengessä.


Omaksi suosikkikeksinnökseni nousi itselleni ajankohtainen koottava keisari. Nyt kun luen Asko Sahlbergin Herodesta, ja Rooman keisarit vaihtuvat siinä kuin liukuhihnalta, Tatun ja Patun keksintö tuntuu aivan loistavalta. Miksi valmistaa lukuisia rintapatsaita, kun yhdellä suurella olisi pärjätty? Siihen olisi varsin kätevä vaihtaa osat (nenä, silmät ja korvat) aina uuden keisarin astuessa valtaan.

Ensi katsannolla Tatun ja Patun maailma näyttää aina vähän turhankin värikkäältä ja pirstaleiselta. Niin nytkin. Yksityiskohtia on tavattoman paljon ja ne ovat nokkelia ja hauskoja. Onko niitä jo liikaa? Ei ole. Kun kirjaa alkaa lukea, uppoaa täysin sen outolalaiseen maailmankuvaan. Yhtä kirjan aukeamaa voisi ihailla vaikka kuinka kauan, ja tulen todella tekemäänkin niin useita kertoja, kuten myös lapseni, jotka saan vähän väliä kiinni kirjan katselemisesta.

Tämäkin Tatu ja Patu sopii sekä tytöille että pojille, myös aikuisille tytöille ja pojille.
Tatun ja Patun vilpittömän innostuneet hahmot ovat piirtyneet nykysuomalaislasten tajuntaan ja luoneet varmasti sellaista kiinnostusta kirjallisuuteen, että tekijöille voisi myöntää vaikka minkälaisen mitalin lukukulttuurin edistämisestä. Luulen, että myös isät innostuvat lukemaan näitä ääneen lapsilleen. Tässä uudessa Tatussa ja Patussa tarjoillaan ihmiskunnan uskomatonta kekseliäisyyttä, eli todellista tietoa keksinnöistä. Ja tieto jää takuulla lasten mieleen, koska se esitellään näin hauskasti. Mielikuvitukselle tekee hyvää yhdistää vaikkapa klassinen palikkalaatikko pyörän keksimiseen tai saada jugurttipurkkipuhelimen teko-ohjeet näinä älypuhelinten aikoina. Poika juuri esitteli minulle legoista rakentamaansa kutituskojetta - inspiroijana tämä keksintökirja.

Katsaus kirjavuoteen 2013

Kirjoja ja muuta elämää

Kirjavuosi 2013 oli taivaallinen. Nautin lukemisesta varmaan enemmän kuin koskaan, ja kohdalleni osui toinen toistaan hienompia lukuelämyksiä. Jossain vaiheessa keksin lisätä blogini ylätunnisteeseen blogilleni eräänlaisen johtoajatuksen: Lukemisen juhlaa arjen keskellä. Siltä se on tuntunut.

Kun perustin Luettua elämää -blogin syksyllä 2012, elin arkea, jossa käteeni oli kasvanut uusi uloke nimeltään tiskirätti. Olin vuorotteluvapaalla, hoidin viisivuotiasta kolme arkipäivää kotona, saattelin ekaluokkalaiset päivittäin kouluun ja kotiin, odotin kuopusta. Tuntui, että olin koko ajan väsynyt ja kiukkuinen ja joko luutu, pyykkipoika tai kauha kädessä. Öisin valvoin ja luin, ja kun sain blogini perustettua, kurotin näppäinten kautta keittiön ulkopuoliseen elämään.

Kirjavuodesta 2013 ei voi kirjoittaa, ellei kirjoita myös pienen pojan syntymästä. Helmikuussa meille syntyi neljäs lapsi, joka mullisti elämän tavalla, joka on vauvojen etuoikeus: vauvasta tuli kuningas, kuten isoveli totesi. Koko vuosi on peittynyt mielessäni onnelliseen sumuun, jossa vauva, lapsiperheen arki ja kirjaelämykset sekoittuvat suloiseen sekasortoon. Tiedän, mitä tarkoittaa sanonta "väsynyt mutta onnellinen" - ja välillä pelkästään väsynyt. Onneksi on kirjat.

Kirjallisia tapahtumia vuonna 2013

Kirjavuoden iloja ovat olleet lukupiirikokoontumiset, kuten aina. Rakkaitten ystävien tapaamiset ja kirjakeskustelut lämmittävät pitkän aikaa. Vuosien tauon jälkeen pääsin myös Helsingin kirjamessuille, ja ensimmäistä kertaa osallistuin Tampereen Työväenkirjallisuudenpäiville. Molemmissa tuntui elähdyttävältä vierailla.

Bloggaajana pääsin osallistumaan muutamaan yhteiseen blogitempaukseen. Kesällä osallistuin elämäni ensimmäiseen lukumaratoniin, syksyllä ostin täysihintaisen kirjan ja osallistuin lukutaitokampanjaan, josta jäi erityisen hyvä mieli. Kun kirjabloggajat lukivat Helsingin Sanomien äänestyslistan  Sata parasta 2000-luvun kotimaista kirjaa, luin listalta kaksi kirjaa: Hannu Väisäsen Toiset kengät ja Eve Hietamiehen Yösyötön. Kirjabloggaajien joulukalenterissa sain laatia ensimmäisen luukun.

Tampereen ensimmäinen kirjabloggaajien tapaaminen marraskuussa oli ihana ja lämminhenkinen tilaisuus Vihtorin kirjastossa, ja tapaamisille on luvassa jatkoa tänä vuonna. Maltan tuskin odottaa.

Tilastoja vuodelta 2013

Luin vuoden 2013 aikana 111 kirjaa, eli edellisvuoden  kirjamäärä (95) ylittyi 16 kirjalla. (Viisi kirjaa on vielä bloggaamatta.) Naiskirjailijoiden teoksia näistä oli 62 ja miesten kirjoittamia 53. Huomaan, että tartun helpommin naisten kirjoittamiin kirjoihin, mutta klassikkokirjat, joita luin lokakuussa, tasapainottivat tilannetta. Vanhat klassikothan ovat miesten kirjoittamia, ja siihen on yhteiskunnalliset syynsä. Klassikoita luin viime vuonna 25 (tässä ovat mukana myös lastenkirjallisuuden klassikot). Määrä voisi olla isompikin, sillä harvoin, jos koskaan, olen lukenut huonoa klassikkoa. Historia on parhaat valinnut.

Vuoden kirjapinosta kotimaisia kirjoja oli 75 ja käännöskirjallisuutta 36 nimekettä. Oikeastaan olen jopa hämmästynyt, että käännöskirjoja kertyi noinkin paljon, sillä kotimainen kirjallisuus on aivan erityisesti sydäntäni lähellä. Käännöskirjoista 29 oli englannista käännettyjä, toiseksi eniten oli venäjästä käännettyjä kirjoja.

Lanukirjoja, eli lasten- ja nuortenkirjoja, tuli luettua 43, joista 13 oli kuvakirjoja ja seitsemän nuortenkirjoja. Lastenromaaneissa oli kolme Harry Potter -sarjan kirjaa, joten voin kehua lukeneeni ääneen tuntitolkulla. (Kaikkia luettuja kuvakirjoja en ehdi bloggaamaan. Bloggaan yleensä erityisen mieleenpainuvat, hauskat tai klassikkomaineiset kirjat.)

Vuonna 2013 ilmestyneitä, uunituoreita kirjoja listalleni kertyi 29 kappaletta, ja niistä suurin osa oli kotimaisia uutuuksia, esikoiskirjoja tosin vain pari. Näistä tämän vuoden uutukaisista kuulette lisää Blogistanian parhaat kirjat -äänestyksen yhteydessä tammikuun lopussa. Lukupinossani on vielä kolme viime vuoden kirjaa, jota yritän lukea ennen äänestystä.

Luin vuoden aikana paitsi romaaneja myös novelleja, ja paitsi epiikkaa myös lyriikkaa ja draamaa. Listoilleni kertyi kuusi novellikokoelmaa ja kuusi runoteosta, joista yksi oli Kirsi Kunnaksen lastenrunoklassikko Tiitiäisen satupuu. Yksi näytelmäkin tuli luettua ja nähtyä: Sirkku Peltolan pysäyttävä Ihmisellinen mies. Tietokirjoja luin vain kaksi kappaletta, ja niistä kirjoitan Blogistanian-äänestyksen yhteydessä. Näyttää siltä, että voin osallistua kaikkiin neljään äänestykseen.

Viihdekirjallinen paheeni, jännityskirjallisuus, jäi viime vuonna aika vähiin, sillä luin vain 12 dekkaria. Tämä lukeminen on selvästi vähentynyt lasten syntymän jälkeen. Huomaan, että minun on lähes mahdoton lukea kirjoja, joissa lapset joutuvat rikoksen uhriksi. Lisäksi dekkarimakuni on hyvin pohjoismainen, eli olen tottunut erinomaisiin dekkareihin - ehkä pettymyksiä on tullut viime vuosina turhan monta, enkä uskalla tarttua mihin tahansa. Onneksi on blogit, joista voi etsiä uusia, mielenkiintoisia dekkareita, esimerkiksi Siilo ja Yönäytös kiinnostaisivat nyt kovasti.

Vuoden 2013 parhaat lukuelämykset

Laadin omaksi ilokseni, ja toivottavasti myös lukuvinkeiksi, listoja vuoden parhaista kirjoista. Kirjoja oli paljon, ja niiden joukossa oli paljon erinomaisia kirjoja. Kokosin listat aakkosjärjestyksessä, koska vuoden ehdotonta huippua en pysty nimeämään. Sokerina pohjalla ovat vielä vuoden parhaista parhaat...

Parhaat kotimaiset

Leena Krohn: Hotel Sapiens
Heidi Köngäs: Dora Dora
Joel Lehtonen Putkinotko
Inka Nousiainen: Kirkkaat päivä ja ilta
Toivo Pekkanen: Lapsuuteni
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Joni Skiftesvik: Tuulenpesä
Jari Tervo: Esikoinen
Hannu Väisänen: Taivaanvartijat
Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Parhaat käännöskirjat

Mihail Bulgagov: Saatana saapuu Moskovaan
Sergei Dovlatov: Matkalaukku
John Galsworthy: Omenapuu
John Irving: Minä olen monta
Yiyun Li: Kulkurit
Alice Munro: Kerjäläistyttö (bloggaus tulossa)
Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Jose Saramago: Elefantin matka
R. L. Stevenson: Aasin kanssa matkalla Sevennien vuorimailla
Paul Theroux: Joulukortti

Parhaat lanut

Aapeli: Vinski 1 ja 2
Chris Haughton: Voi sinua, Sulo!
Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli
Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu
Heli Laaksonen ja Elina Warsta: Aapine
Hannu Mäkelä: Ääni, joka etsi Laulua
Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Lea Pennanen: Piilomaan pikku aasi
Jussi Siirilä: Barrikadikesä
Paul Theroux: Joulukortti

Parhaat runoteokset

Vilja-Tuulia Huotarinen: Seitsemän enoa
Wislawa Szymborska: Täällä


Parhaat dekkarit

Åke Edwardson: Melkein kuollut mies
Ursula Poznanski: Vii5i


Vuoden kummallisuudet (irlantilaiset!)

Roddy Doyle: Rover pelastaa joulun
James Joyce: Runoja pennin kappale (bloggaus tulossa)

Näistä kaikista ihanuuksista syvimmän jäljen jättivät nämä kuusi ikimuistoista kirjaa:

1. Mihail: Bulgagov: Saatana saapuu Moskovaan, joka oli absurdi ja satiirinen, karmea ja kaunis
2. Leena Krohn: Hotel Sapiens, joka oli ironinen ja terävä, filosofinen ja herättävä
3. Joel Lehtonen: Putkinotko, joka oli rönsyilevä ja helteinen, kurja ja rakastava
4. Jose Saramago: Elefantin matka, joka oli riemukas ja haikea, tarinallinen ja kiehtova
5. Hannu Väisänen: Taivaanvartijat, joka oli aistillinen ja kepeä, vahva ja hauska
6. Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta, joka oli nostalginen ja syvällinen, kirkas ja koskettava

Vuoden 2014 lukutavoitteet

Tänä vuonna lupaan lukea vähemmän, mutta entistä parempia kirjoja. Lupaan lukea myös vähemmän sanoja, mutta entistä merkityksellisempiä sanoja - siis runoutta. Aion sukeltaa irlantilaiseen kirjallisuuteen lukupiirin Dublinin-matkaa varten. Lisäksi Tove Jansson- juhlavuoden kunniaksi yritän lukea mahdollisimman paljon hänen kirjojaan.

Kiitos kaikille lukijoilleni kuluneesta lukuvuodesta! Kiitos kannustavista ja keskustelevista kommenteista ja lukuvinkeistä! Toivotan teille lukuisaa uutta vuotta - lentäköön ajatuksenne sanojen avaruuteen!