Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen pippurimylly, 1991
Kuvittaja: Julia Vuori
Kustantaja: WSOY
Kansi: Julia Vuori
Sivuja: 79
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen pippurimylly (Ei liian pienille eikä liian isoille vaan kaikille joilla on pippurihylly.) on lastenrunokokoelma, joka on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1992. Kirjan nimi ja sen alaotsikko muodostavat jo etusivulle runon, ja siitä voi runoseikkailu alkaa. Tämä Kirsi Kunnaksen klassikko päätyi lasteni kirjahyllyyn talven kirja-alennusmyynnistä, ja ihmettelen, miksi en ole jo aiemmin hankkinut sitä. Kirsi Kunnaksen Tiitäisen satupuu on nimittäin meillä luettu melkein puhki ja siinä on monta lasten suosikkirunoa (Ville ja Valle, Kattila ja perunat, Herra Piipoo), eikä Tiitiäisen pippurimylly kauas siitä jää. Kirja on riemukas, ja tekisi mieli sanoa, nerokas, kuten Tiitiäisen satupuukin.

Tiitäisen pippurimyllyn runot ovat lyhyempiä kuin Tiitiäisen satupuun tarinarunot. Oikeastaan pitkät, sadunomaiset runot puuttuvat lähes kokonaan eikä uusista satuhahmoistakaan runoilla kovin pitkästi. Tosin Satupuun Ville ja Valle sekä Vesirotta vilahtavat runoissa. Pippurimyllyn runot perustuvat nimensä mukaisesti (kielen) myllytykseen enemmän kuin satuiluun.

Pippurimyllyn runoissa pysähdytään johonkin elämän ilmiöön tai sanaan, josta on syntynyt oivallus. Runon kautta ilmiötä hämmästellään ja sille voidaan nauraa. Koko hassu juttu voi lähteä elämään aivan omaa elämäänsä, kiertyä mukavaksi nonsense-höpötykseksi, jossa ei ole päätä eikä häntää: Eli Lievestuoreessa tuore lipeäkala, läpikotaisin kipeä kala.; Kun sataa noita-akkoja ja hirveitä hirvenkakkoja - -; Kun kuu on puoliksi valkea ja puoliksi musta, on kumma ettei se halkea ja herätä kummastusta.

Kokoelmassa on 85 runoa, jotka on jaettu kahdeksan alaotsikon alle. Osat on koottu teemoittain, eli on muun muassa hassunhauskoja tyyppejä, kummallisia tavaroita, autorunoja, kissa- ja hiirirunoja, sääilmiöitä ja eläinrunoja. Kirjan lukeminen pätkittyy osiin luontevasti. Saman aihepiirin runot ovat hyvinkin erilaisia ja sanaleikkien lisäksi niistä saattaa putkahtaa melkoisia elämänviisauksia tai tarkkoja luonnekuvauksia. Poikkeuksena ovat autorunot, jotka ovat kaikki limerikin muotoisia.

Kirsi Kunnaksen nonsense-runosuoni on vailla vertaa. Runot ovat kauttaaltaan luontevia, hauskoja, yllättäviä ja kiehtovia. Kuten Tiitiäisen satupuussakin, tässäkin rikotaan runomittaa yllättävästi. Juuri kun lukija on päässyt loppusointuihin kiinni, runoilija käyttää valtaansa ja vie koko höpötyksen uusille urille tai yksinkertaisesti piutpaut välittää riimeistä.

Omaksi suosikikseni valitsin Mistä sinä pidät? -runon (s. 16), jonka kauniit pilkut voivat olla kauneuspilkkuja tai äidinkielenopettajan rakastamia iki-ihania välimerkkejä. Pilkut, peltotilkut ja tähtivilkut sopivat hyvin viimeaikaisiin ajatuksiini siitä, että yritän hillitä kulutusta ja päästä irti tavarasta (kirja ei ole tavara, eihän). Kauneus erottuu, kun karsii turhan pois:

Mistä sinä pidät?

Minä pidän 
   pilkuista
   vilkuista
   ja tilkuista.
Niitä ei kukaan varasta.
Se niissä on parasta.

Kukapa edes mahtaisi?
Kukapa säkkiinsä ahtaisi
pientä peltotilkkua, 
taivaan tähtivilkkua
ja kauneutta, 
   sen pilkkua!

Lasten suosikiksi valikoitui Ovela Olli -runo (s. 23), jossa Ollin tilalle kuvittelimme yksivuotiaan pikkuveljen, joka availee ja sulkee ovia koko ajan. Vähänkö meitä naurattaa tämä runo, jota pitää lukea nyt uudestaan ja uudestaan:

Ovela Olli

Ovela Olli oli ovella
olevinaan ovela.
  Sen kahdesti avasi
  ja kahdesti sulki, 
ees taas ravasi
ja selkä kenossa

  sitä mukaa kulki
  kun ei tahtonut julki
oliko tulossa vai menossa.

Ja sellainen oli lopputulos, 
  sen tähän lisään: 
hän ei päässyt enää ulos
  eikä sisään.

Tiitiäisen pippurimyllyn kuvitus on värikästä ja vauhdikasta. Julia Vuoren kuvissa on liikettä ja mainioita ideoita, esimerkiksi säätilarunot saavat parikseen lintujen päällä liehuvat värikkäät sadetakit ja kengurujen hypyt korostuvat hyppynaruilla. Vahvat värit kiinnostavat lapsia ja hivelevät aikuislukijankin silmää. Kokonaisuus on mielikuvituksellinen ja hauska.

Vaikka lasten loruja ja runoja ilmestyy jatkuvasti, on Kirsi Kunnaksen kynänjäljessä omaperäistä taikaa. Kukaan toinen ei osaa herättää suomen kieltä yhtä kutkuttaviin sanaleikkeihin eikä luoda yhtä elähdyttäviä säröjä sekä kieleen että todellisuuteen. Tiitiäisen pippurimylly on pippurista luettavaa sekä lapsille että aikuisille.


Osallistun Tiitiäisen pippurimyllyllä P. S. Rakastan kirjoja -blogin runohaasteeseen. Kirja on runokuukauteni neljäs runokirja, ja se on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Kornei Tšukovski: Puhelin

Kornei Tšukovski: Puhelin, 1977
Alkuteos: Telefon, 1974
Kuvittaja: V. Andrijevitsz
Suomentaja: Natalia Baschmakoff
Kustantaja: Tammi
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä

Kornei Tšukovskin Puhelin edustaa ehtaa neuvostonostalgiaa. Kirja on ilmestynyt Neuvostoliitossa vuonna 1974 ja se on suomennettu vuonna 1977. Tarina on kerrottu runomuodossa, perinteisillä loppusoinnuilla, joten kirja istuu mainiosti viettämääni runokuukauteen. (Mistä näitä runosatuja nyt pukkaakaan!)

Ystävä toi Puhelin-kuvakirjan lainaan luettavaksi lapsilleni. Kirja on hänen lastensa suosikkikirja heidän lapsuudestaan, ja siksi siis aarre, jonka lupasin palauttaa. Olen nyt lukenut sitä hyvin varovasti, enkä ole antanut sitä omien lasteni käsiin ollenkaan. Kirja on repaleinen ja piirrelty, ja taitaapa jollakin sivulla olla kaakaoroiskeita. Sivut ovat irti kannesta ja kansikin on vähän repeytynyt. Kirjaa on luettu todella paljon. On suorastaan harrasta pidellä käsissään lasten aarretta ajalta, jolloin kuvakirjoja ei todellakaan ollut sellaisia määriä kuin nykyään.

Entäs sitten kirjan idea? Siinä on muovinen puhelimen valintataulu - sellainen rullattava, muistatteko? Numeroita voi pyöritellä, eli kirjaa voi pitää opettavaisena ja suorastaan modernin interaktiivisena. Omat kännykkäsukupolven lapseni pyörittelivätkin numeroita ihmeissään. Poika kävi juuri eskariryhmänsä kanssa Rupriikin viestintämuseossa, jossa oli nähnyt oikeita numerotaulupuhelimia, joten kirja oli hänelle ajankohtainen.




Kirjan tarina on yksinkertainen: Eläimet - elefantti, krokotiili, marakatit, janöjussit, gaselli - soittavat puhelimella. Puhelimeen vastaa aina sama mies, varastonhoitaja. Eläimet tilaavat häneltä erilaisia tavaroita tai pyytävät apua, ja varastonhoitaja tuskailee toimitusten kanssa. Hän on aivan uupunut kummallisista tilauksista ja muun muassa parkuvasta karhusta, jonka asiasta ei saa mitään selvää. Varsinaisesti kirjassa ei ole juonta ja loppukin jää auki: miten oikeastaan pelastetaan suohon uponnut virtahepo?

Kirjan kuvat ovat yksinkertaisia ja selkeitä. Varastonhoitaja on kuvattu todella venäläisen näköiseksi. Jänöjusseista tulee mieleeni Nalle Luppakorva -animaatio, mutta kun yritin etsiä tietoa kuvittajasta, en sitä löytänyt. Kirjailija Tšukovski puolestaan on ilmeisesti tunnettu lastenkirjailija, jonka tytär, Lidia Tšukovskaja, oli neuvostoliittolainen toisinajattelija ja kapinallinen.

Koska kirja on painettu 1970-luvulla, paperin laatu on hauras. Kirjan sivut tuntuvat mukavan pehmeiltä, eikä kuvitus kiillä eikä häikäise. Värit ovat silti kirkkaita, ja perusvärejä on käytetty paljon. Lukukokemuksen nostalgisuuden kruunasi kirjan takakansi, jossa luki selkeästi punaisella pohjalla: PRINTED IN USSR.

Takakansi ansaitsee tulla kuvatuksi. Ensinnäkin sen teksti sinänsä on ihmeellinen - onko todellakin jotain tällaista säilynyt nykypäivään? Lisäksi kuvassa on kalossi lautasella. Kyseessä on krokotiilien ateria. Niilin krokotiilit soittavat varastomiehelle ja tilaavat lisää kalosseja:
                          - Voi kuule... ne jotka lähetit
                           siinä samassa söi meidän mumma,
                           turhan mitätön oli se summa
                            jonka viimeksi lähetit.
                           Ja vesi kielellä odotamme
                           milloin taas lounaalla mutustamme
                           makeaa kalossitusinaa
                           joissa on kosolti rusinaa.

Vaikka suomentajan runosuoni ei syki aivan Kirsi Kunnaksen tahtiin, niin varsin mukavasti tarina eteni. Lapsia naurattivat yksinkertaisimmat riimit: Ja sitten soitti janöjussi: - Lähetä, kuule, makuupussi!; Ja sitten soitti marakatti: - Lähetä punainen autonratti. Pienen toiston ja muutaman kömpelön riimittelyn voi ohittaa iloisesti, sillä sen verran eksoottinen tämä lukukokemus oli. Kiitän ystävääni lainasta! Tällaisia aarteita on syytä vaalia.



Sain Puhelin-kuvakirjalla yhden lisäpisteen Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen. Enpä olisi arvannut, millaisiin seikkailuihin Jaanan haaste minut viekään. Mitähän tässä vielä ehtii tulla vastaan ennen haasteen umpeutumista maaliskuun 1. päivänä?

Vuosi kuvina ja kirjahyllyn kertomaa

Haiharan kartanon ranta 6.2. 2014 Kaukajärvellä

Taas on aika kuvata maisema. Nyt on vihdoin saatu Kaukajärvelle jää ja kuten kuvasta näkyy, ulkoilijat käyvät ahkerasti sekä hiihtämässä että kävelemässä jäällä. Sorsat ovat muuttaneet sulavesiin.

Kirjahyllyn kertomaa -haaste

Sain Sinisen linnan kirjaston Marialta mainioin haasteen, jonka kysymyksiin etsin eilen vastaukset kirjahyllystäni. Kiitos Marialle päivän piristyksestä!

1. Oletko mies vai nainen? Naisen muotokuva

2. Kuvaile itseäsi. Minä olen monta

3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tavallisia ihmeitä

4. Kuinka voit? Hengenahdistusta 

5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Tämä siunattu koti 

6. Minne haluaisit matkustaa? Nuoruuteni Pariisi

7. Kuvaile parasta ystävääsi. Elämän musiikki

8. Mikä on lempivärisi? Ettei maa viheriöisi 

9. Millainen sää on nyt? Lumen taju

10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Pitkän päivän ilta

11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Täällä

12. Millainen on parisuhteesi? Maa ja taivas

13. Mitä pelkäät? Sadan vuoden yksinäisyys

14. Päivän mietelause. Sinun lapsesi eivät ole sinun

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Menkää mielenhäiriöön

16. Miten haluaisit kuolla? Kotiinpaluu

Kirjahyllyn kertomaa -haasteeseen on vastailtu jo paljon, mutta heitän tämän nyt vielä Lurulle Lurun lukuihin.

Mukavia helmikuun päiviä!

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat, 37. painos, 1928 (ensimmäinen osa ilmestynyt 1848, toinen osa 1860)
Alkuteos: Fänrik Ståls sägner
Suomentaja: Paavo Cajander, (suomennoksen tarkistanut Lauri Pohjanpää)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Maamme, Torpan tyttö, Sven Dufva, Sandels, Döbeln Juuttaalla, Sotilaspoika, Porilaisten marssi, Lotta Svärd... Nämä kaikki ja 26 muuta runoa, joista suurin osa on nimetty todellisten sotasankarien nimillä, ovat peräisin Johan Ludvig Runebergin runokokoelmasta Vänrikki Stoolin tarinat. Se kertoo Suomen sodasta (1808 - 1809) ja on yksi suomalaisen kirjallisuuden merkkiteoksista. Koska vietän blogissani runokuukautta ja tänään on Runebergin päivä, on aika lukea kansallisrunoilijan pääteos.

Vänrikki Stoolin tarinoiden kehyskertomuksena on nuoren ylioppilaan ja vanhan vänrikin kohtaaminen. Ylioppilas houkuttelee vänrikin kertomaan sotamuistojaan, ja runot ovat ikään kuin vanhan sotilaan tarinoita. Nuori ylioppilas on tietysti Runeberg, joka kirjoittaa tarinat tenhoavaan runomuotoon. On sinänsä erikoista, millaisia sankareita hän on luonut Ruotsi-Suomen sotilaista, sillä Ruotsihan lopulta hävisi sodan ja menetti Suomen osaksi Venäjää. Runebergillä on taito kääntää tappio voitoksi, ja tietysti hän kirjoittaakin eniten juuri voitokkaista taisteluista ja sankariteoista.

Mitä uutta voi 2000-luvun kirjabloggaaja oikeastaan sanoa klassikoiden klassikosta, suomalaisesta kansallisaarteesta? Suhtautuminen tähän kansallisromantiikan hengessä luotuun kokoelmaan on vaihdellut historian saatossa. Ensin se otettiin riemurinnoin vastaan upeana sankarirunoelmana ja osoituksensa suomalaisten jalosta ja urheasta luonteesta. Ilmestymisaikanaan se palveli suomalaiskansallisen aatteen paloa joka säkeellään. Se suomennettiin melko pian, mutta vasta Paavo Cajanderin suomennos nosti sen koko kansan suosioon (Wikipedia-tieto), ja sitä luettiin kouluissa oppikirjana. Olihan se mitä mainioin historiankirja, joka soveltui myös äidinkielen opiskeluun.

Oma Vänrikki Stoolini on 37. painosta vuodelta 1928 ja selvästi oppikirjana käytetty. Siellä täällä on lyijykynämerkintöjä  ja teksti "Tähän", eli koululainen on ilmeisesti merkinnyt ulkoläksyn paikkoja. Voi vain kuvitella, miten kansakunnan mieleen vaikuttaa kirja, jota luetaan ulkoa jokaisessa koulussa vuosiasadan alussa. Painokseni loppuun on lisätty myös seikkaperäinen esittely kirjan henkilöistä ja paikoista, joissa käytiin merkittäviä taisteluita. Luin nuo tiedot lähes ahmien, niin mielenkiintoisia tietoja niissä oli muun muassa Suomen sodan vaiheista ja ammattisotilaiden urasta Ruotsin armeijassa.

Sisällissodan aikaan Vänrikki Stoolin tarinoista tuli luontevasti osa valkoisen armeijan omaa kirjallisuutta, jonka sotasankareihin samastuttiin, sillä taas pelättiin (kommunistista) Venäjää, jonka vallasta oli juuri itsenäistytty. Voi hyvin kuvitella, kuinka työväestö suhtautui sankarikirjaan jo tuolloin, joten eipä ihme, että Väinö Linna on antanut rivimiestensä siteerata Runebergin säkeitä ironiseen tyyliin Tuntemattomassa sotilaassa. (Jyrki Nummen väitöskirja Jalon kansan parhaat voimat (1993) käsittelee Väinö Linnan romaanien kansallisia kuvia, esimerkiksi suhtautumista Runebergin aatteisiin Linnan tuotannossa.) Aika oli taas toinen, ja runebergiläisyys suorastaan kyseenalaista jatkosodan aikana, jolloin osa suomalaisista epäili sodan oikeutusta.

Vänrikki Stoolin tarinat teki Runebergistä kansallisrunoilijan ja hänen kuvaamistaan suomalaisista kansakunnan, jolla oli oma historiansa. Kirja kuuluu Suomen eniten myytyihin kirjoihin Seitsemän veljeksen, Kalevalan ja Tuntemattoman sotilaan rinnalla. Sen lukuisat suomennokset, joista viimeiset ovat viime vuosikymmeneltä (2007, 2008), kertovat, että kirja elää edelleen.

Lukemani Paavo Cajanderin suomennos hengittää hienosti. Runomitta on rytmikästä luettavaa, eivätkä perinteisen runon loppusoinnut tai vanhat, ylevät sanat, kuten hurme, ylväs, aprikoi tai runon sanamuodot ma, sa, ollehen, uljahalla särähdä ollenkaan korvaan. Lukeminen sujuu helposti. Monet tutut säkeet vilahtavat siellä täällä, esimerkiksi Taas Suomen karhu elämöi, pudisti kämmentään ja löi, on tuttu Tuntemattomasta sotilaasta. Tyyli on tietysti kauttaaltaan sotilaallinen ja mahtipontinen, romanttisesti sankarikuolemaa ihannoiva. Jalo sotilas on peloton ja käy taistoon ilomielin, koska uhraa henkensä isänmaan puolesta. Sotilaspoika-runo tiivistää kirjan hengen: 
                            Mun isän' oli sotamies ja nuori kauniskin, 
                            jo viisitoistavuotisna hän astui rivihin.
                            Tiens' aina kulki kunniaan,
                            iloisin mielin kärsi vaan
                            hän kylmää, nälkää, haavojaan,
                            mun isän' armahin.
  
Naisnäkökulmaa edustava Torpan tyttö -runo esittelee nuorten neitojen tuntoja. Vaikka tytön äiti on neuvonut vävykokelastaan pakenemaan rintamalta, tytär on teosta aivan eri mieltä. Sulhanen olisi ollut parempi kuolleena kuin karkurina:
                        Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa,
                        paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta, 
                        mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan, 
                        ja veljein toivon pettänyt ja isiensä maan.

Suomen sodan syyt juontavat juurensa historiasta, aina suuresta Pohjan sodasta (1700 - 1721). Tuolloin Ruotsi, johon Suomikin kuului, hävisi Pultavan ratkaisevan taistelun Pietari Suuren johtamille Venäjän joukoille. Peter Englund kirjoittaa loistavassa Pultava-teoksessaan (1988, suom. 1989) näin: Suomelle Pultavan häviö merkitsi alkua Venäjän tuhoisalle hyökkäykselle Suomeen, - - Vuosien kuluessa naapurina oleva uusi itäinen suurvalta alkoi vaikuttaa Suomen historiaan ratkaisevalla tavalla. Suomen uhanalainen geopoliittinen asema johti seuraavan sadan vuoden aikana kolmeen sotaan sen alueella; kahdessa ensimmäisessä Ruotsi pyrki revanssiin, mutta molemmat päättyivät veriseen epäonnistumiseen, ja kolmas sota johti koko valtakunnan jakamiseen sekä Suomen ajautumiseen Venäjän yhteyteen yli sadaksi vuodeksi. Sen jälkeen suomalaisten - enemmän kuin ruotsalaisten - on ollut pakko pystyä elämään kovakouraisen itäisen naapurinnsa kanssa, ja he ovat saaneet oppia, että vapaudella ja itsenäisyydellä on aina hintansa. (S. 283.)

Ehkä nykylukijan lukukokemuksen Vänrikki Stoolin tarinoista voisi tiivistää sanoilla yleissivistävä ja - myönnetään - innostunut. Kansallisaatteen vahvuus, 1800-luvun ajankuva ja aatemaailma, sotakohtalot ja -tapahtumat välittyvät tehokkaamin kuin tietokirjoista. Edellisen kerran luin Vänrikki Stoolin tarinat opiskeluaikoina, mutta nyt näen teoksen jotenkin laajemmin kuin silloin. Vänrikki Stoolin tarinoilla on oma paikkansa sekä Suomen historiassa että Suomen kirjallisuuden historiassa. Harva kaunokirja nousee ikinä näin yhteiskunnallisesti merkittäväksi taideteokseksi. Jotain ikiaikaista tenhoa, vilpittömyyttä ja innostusta siitä välittyy nykypäiväänkin. Ja näkyyhän teos edelleen Suomen kulttuurissa aina, kun Maamme-laulu kajahtaa! Nyt innostuin kirjasta niin, että haluaisin käsiini myös uusia painoksia teoksesta.


Loppuun on lisättävä vielä Mauri Kunnaksen näkemys Sven Dufvasta, yksinkertaisesta pojasta, jolta eivät sotaharjoituksetkaan suju mitenkään. Kuva on teoksesta Koiramäen Martta ja Ruuneperi. Sven Dufva ei osaa pitää pyssyäänkkään oikein päin ja hänen tyhmyydelleen nauretaan. Mutta  lopulta hänkin on mies paikallaan, kun käy rohkeasti käsirysyyn estääkseen vihollisen hyökkäyksen siltaa pitkin. "Äl' yli päästä perhanaa - - Noin suomalainen taistelee, se vasta soturi", kannustaa Sandels. Duvfa kaatuu taistelussa, mutta hänestä todetaan:
   "Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaks' ollutkaan; 
   "pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Hyvää Runebergin päivää!

Vänrikki Stoolin tarinat toi minulle jo toisen pisteen Suketuksen mainioon Ihminen sodassa -haasteeseen. Olen nyt sotilasarvoltani sotamies. (Ja niin kuin aioin vain keskittyä muumeihin tänä vuonna, ja jättää sotakirjat vähemmälle.)

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?

Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä?, 13. painos, 1997
Alkuteos: Vem ska tröstä knyttet?, 1960
Kuvittaja: Tove Jansson
Suomentaja: Kirsi Kunnas
Kustantaja: WSOY
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Nyt kuka lohduttaisi Nyytiä ja sanois vaikka näin: 
jää ilman ystäviä se ken kääntää selän muihin päin.

Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä? on ainoita Janssonin kirjoja, joka on minulle tuttu jo lapsuudestani. Olen hankkinut kirjan omaankin hyllyyni ja lukenut sitä lapsilleni aika ajoin. Mikään suosikkikuvakirja siitä ei ole tullut, eivätkä lapset muistaneet edes, että olen sitä heille lukenut. Nyt kun muumien maailmaan on solahdettu oikein todenteolla, niin tätäkin luettiin heti pariin kertaan yhdessä. Ja nyt aivan erilaisella innolla.

Kirjan runomitta, jonka Kirsi Kunnas on hionut ihastuttavan rytmilliseksi, tuntuu suorastaan laulelulta. Runon lukeminen ei tunnu hankalalta tai teennäiseltä missään kohtaan, vaan loppusoinnut putoilevat luontevasti kohdilleen. Erikoista kirjassa on se, että teksti on painettu kaunokirjoituksella. Sivut ovat kokonaisuutena kaunista katseltavaa, sillä Tove Janssonin kuvat ovat Nyyti-kirjassa lumoavia. Kokonaisuus on oikeastaan täydellinen.

Sitä paitsi iltasatukirjaksi tämä on loistava teos, koska runomitta pakottaa lapset keskittymään ja toisaalta lähes hypnotisoi rauhoittumaan. Lisäksi kirjan kuvat ovat salaperäisiä,
iloisia ja raikkaita ja ne tukevat tarinaa, melkeinpä johdattavatkin sitä. Kirjan juoni on sopivan jännittävä, mutta loppu on kuitenkin onnellinen. Filosofista pohdintaa ja miettimistä on juuri sopivasti lapsille - lasta ei aliarvioida missään kohtaa, mutta ei myöskään aseteta liian suurten asioiden äärelle. Aikaisemmin lukemaani Janssonin kuvakirjaan, Vaaralliseen matkaan, verrattuna kokonaisuus on tasapainoisempi ja valoisampi.

Nyyti on pieni, yksinäinen ja pelokas poika, joka joutuu jättämään kotinsakin, koska on niin yksinäinen ja pelokas, ettei oikein uskalla ollakaan. Ovi jää selälleen ja valot palamaan, sillä pois on kiire. Vaikka Nyyti tapaa iloisia seurueita, hän on niin pelokas, ettei uskalla ruveta kenenkään juttusille. Hän päätyy matkallaan meren rannalle ja löytää upean näkinkengän, mutta siitäkään ei ole iloa:
                           Vaan kuka lohduttaisi nyytiä ja sanois: yksinään
                           ei kukaan nauti edes näkinkengästään.

Nyyti löytää rannalta myös pullopostin, jonka on kirjoittanut joku toinen yksinäinen ja pelokas hahmo, Tuittu.
                              ...niin kauheasti pelkään mörön mörinää
                              kun hämärässä olen ihan ilman ystävää...
                              siis lohdutathan minua, jos olet kiltti peikko,
                              on pimeää ja olen pieni tuittunen ja heikko...

Ja yhtäkkiä Nyyti ei olekaan pelokas eikä yksinäinen, vaan hän ottaa pelastaakseen Tuitun. Käydessään kohti seikkailua hän rohkaistuu tervehtimään vastaantulijoita ja uhmaamaan jopa mörköä. Synkät ja pelokkaat ilmeet väistyvät.

Tarinassa on aivan selviä opetuksia. Yksinäisyys on seurausta myös omasta käytöksestä. Jos aina vetäytyy syrjään ihmisistä tai pelkää liikaa, ei voi olettaa, että muut ottaisivat seuraansa. Yksinäisyyden ja pelon voi voittaa oikeastaan vain unohtamalla itsensä ja antautumalla seikkailuun.

Kirjassa on myös interaktiivinen tehtävä lapsille - jo 1960-luvulla! Lukijallle ikään kuin ojennetaan kirjepaperi, jolle he saavat kirjoittaa kirjeen Nyytiltä Tuitulle. Onkohan joku tähän tehtävään joskus innostunut? Kuviteltu kirje kyllä toimii...

Kuka lohduttaisi Nyytiä? on etulehden mukaan omistettu Tuulikille, Tove Janssonin elämänkumppanille, Tuulikki Pietilälle. Nyytissä ja Tuitussa voi tietysti halutessaan nähdä molemmat taiteilijat ja lopulta sen onnen, jonka saavuttaa, kun ei enää tarvitse olla yksin. Silloin ei pelotakaan niin paljon.

Kuka lohduttaisi Nyytiä? aloitti blogini runokuukauden. Ihana, ihana aloitus!

Tammikuun lukutuulet

Tammikuu on takana ja on aika kuitata luettu kuukausi jonkinlaisella yhteenvedolla. Luettua elämää oli kuitenkin, vaikka enemmän pyöritin sairastupaa ja vauvaperhearkea.

Tammikuussa luetut kirjat

Luin tammikussa vain kaksi aikuisten kirjaa. Asko Sahlbergin Herodeksen ja Kjell Westön Kangastus 38:n. Kiitän kirjoista joulupukkia. Herodesta luin kauan ja hartaasti - nautiskelin 2 000 vuoden takaisesta maailmasta ja kiinnyin Herodekseen. Kirja oli siis vaikuttava. Ja enemmänkin - se oli aikamatka.

Toisenkin aikahyppäyksen tein, mutta "vain" vajaan sadan vuoden taakse, 1938 vuoden Helsinkiin Kjell Westön mukana. Luin Kangastus 38:n nopeasti, sillä se oli juoneltaan vetävä. Molemmat historialliset teokset siis saivat kirjasydämeni sykkimään ja vakuuttivat minut taas sitä, että historialliset romaanit ovat aivan ominta ydinlukemistani.

Alice Munron Kerjäläistytön luin jo viime vuoden puolella, mutta kirja on sen verran hyvä, että tammikuinen bloggaus kannattaa nostaa esiin. Nobelistin tuotantoon tutustuminen pääsi sen myötä hyvään alkuun.

Loput luetut kirjat ovatkin sitten lastenkirjoja, joista osa luettiin jo viime vuoden puolella, mutta bloggaaminen venyi tälle vuodelle, kuten Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun kummat keksinnöt kautta aikojen ja Sinikka Nopolan ja Tiina Nopolan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen. Kaksi Tove Janssonin muumikirjaa, kuvakirja Vaarallinen matka ja lastenromaani Muumit ja suuri tuhotulva, aloittivat Tove Jansson -juhlavuoden vieton blogissani. Erikoisin lastenkirja oli Leo Tolstoin tarinakokoelma Kuinka hanhi jaetaan, joka oli erityisesti Matti Pikkujämsän kuvituksen ansiosta mitä mainiointa luettavaa.

Tammikuun muu kirjallinen toiminta

Tammikuuta ei voi ohittaa ilman Blogistanian parhaat kirjat 2013 -äänestystä, johon otin osaa. Äänestys oli jännittävä tapahtuma, ja tuloksista voi olla ylpeä. Kaikkiaan neljässä eri kategoriassa äänestettiin hienoja kirjoja. Finlandian voitti Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, Globalian Haruki Murakamin 1Q84, Kuopuksen Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta ja Tiedon Tuula Karjalaisen Tove Jansson, Tee työtä ja rakasta.

Kuukauden kohokohta oli Riikka Pelon tapaaminen Tampereen pääkirjasto Metsossa. Pelo oli puhumassa uudesta kirjastaan, Jokapäiväinen elämämme, jolla hän voitti Finlandia-palkinnon viime vuonna. Aloitin kirjan viime viikolla, ja olen aivan sen lumoissa.

Tammikuussa kävin tietysti myös lukupiirikokoontumisessa ja tamperelaisten kirjabloggaajien tapaamisessa, jossa meitä oli paikalla peräti kaksi osallistujaa. Kirjoista on aina ilo puhua!

Helmikuu on runokuukausi

Päätin pitää nyt helmikuussa runokuukauden. Luen mahdollisimman paljon runoja, mutta luvassa on myös runoilijoihin liittyvää kirjallisuutta, eli Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme ja Aale Tynni -elämäkerta. Maltan tuskin odottaa.

Kuulumisiin!

Kjell Westö: Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38, 4. painos, 2013
Alkuteos: Hägring 38
Suomentaja: Liisa Ryömä
Kustantaja: Otava
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Kjell Westön Kangastus 38 oli vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ja tuli Blogistanian Finlandia 2013 -äänestyksessä toiseksi. Kirjaa on blogattu paljon ja siitä on pidetty paljon - eikä suotta.

Olen aiemmin lukenut Westöltä kaksi teosta, Leijat Helsingin yllä ja Missä kuljimme kerran -Finlandia-voittajan. Pidin molemmista, ja varsinkin Missä kuljimme kerran on jäänyt hyvin mieleeni. Silti kumpikaan lukemistani kirjoista ei ole noussut suosikkeihini, sillä ne ovat olleet kerronnaltaan turhan verkkaisia ja laveita minun makuuni. Kangastus 38 puolestaan ei ollut verkkainen ollenkaan. Oikeastaan se loppui liian nopeasti.

Kangastus 38 -teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoden 1938 Helsinkiin. Westö on kuvannut Helsingin tuttuun tapaansa tarkasti ja ajanmukaisesti. Lukija voi turvallisin mielin siirtää itsensä kirjan miljööseen ja luottaa siihen, että esimerkiksi Munkkiniemen maisemat on piirretty, kuten ne tuolloin olivat. Kahvilat, tanssiravintolat, elokuvateatterit, vastavalmistunut Olympiastadion, kaikki ovat kohdallaan. Myös ajan ihmisiä, esimerkiksi elokuvatähtiä ja poliitikkoja, on mukavasti siroteltu tarinaan, ja vilahtaapa tänä vuonna juhlittava taiteilija Tove Janssonkin romaanissa pari kertaa. Fakta ja fiktio sekoittuivat herkullisesti päähenkilön ja taiteilijan kohtaamisessa - onhan saaristosssa souteleva faunin näköinen nainen kuin kangastusta hänkin?

Kirjan ulkoiset puitteet ovat moitteettomat, mutta ennen kaikkea kirjassa kartoitetaan Suomen ja Euroopan henkistä tilaa. Ajassa virtaavia aatteita peilataan suomenruotsalaisen sivistyneistön kautta. Ja kyllä ne ovat ahdistavia aatteita. Euroopassa natsi-Saksa marssii Itävaltaan ja uhoaa joka suuntaan. Sodan uhka leijuu ilmassa, ja Suomen on valittava puolensa. Saksa on parempi vaihtoehto kuin kommunistinen Neuvostoliitto. Mutta Saksan suurvaltapolitiikassa on eräs juonne, joka ei istu suomalaisen sivistyneistön aatteisiin, ja se on juutalaisten halveksinta, rotuopin toteuttaminen, jota kammoksutaan.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, asianajaja Claes Thune ja hänen sihteerinsä, Matilda Wiik. Thune edustaa suomenruotsalaista porvaristoa ja sivistyneistöä, jonka ystäväpiiri, Keskiviikkokerho, koostuu kuudesta hyväosaisesta porvarismiehestä. Rouva Matilda Wiik puolestaan edustaa suomenruotsalaisia työläisiä. Sanomattakin on selvää, että tästä asetelmasta on pakko palata kaksikymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja se aika on kuin suoraan helvetistä. Näiden kahden yhteiskuntaluokan tasa-arvoinen kohtaaminen on mahdotonta vuonna 1938 vuoden 1918 tapahtumien takia, ja vaikka liberaali ja hyväsydäminen Thune edustaa kaikkea hyvää ja kaunista, mitä eurooppalaisesta sivistyksestä on jäljellä, se ei riitä. Se ei riitä, koska vastassa ovat 20 vuoden takaiset julmuudet.

Thune muistelee huhtikuuta 1918, jolloin saksalaiset järjestivät Helsingissä voitonparaatin ja hänkin oli ystävineen juhlimassa valkoisten voittoa. Tunnelma oli tuolloin kuitenkin totinen: Ehkä kuoleman majesteetti pani helsinkiläiset tuolloin vaikenemaan, kuoleman majesteetti ja koston? Monet olivat jo heittäneet henkensä molemmilla puolilla, se tiedettiin. Mutta sitä ei vielä tiedetty - vaikka ehkä aavistettiin - että moni sodan hävinneistä kuolisi ja moni voittaja muuttuisi pyöveliksi ennen kuin elämä saattoi taas asettua rauhanomaisiin uomiinsa. (S. 150.)

Westö kirjoittaa hienostuneesti. Jotain eurooppalaisen helppoa hänen tekstissään on, ja vaikka aihe on raskas, siitä puuttuu suomenkielisen kirjallisuuden synkkyys. Silti kirja ei ole missään nimessä kevyt. Hienostunut kerronta korostaa tapahtumien julmuuksia. Liisa Ryömän suomennos on tarkkaa ja elävää, 1930-lukua sykkivää: sanavalinnat, esimerkiksi palttoo, istuvat aikakauteen.

Jossain vaiheessa ajattelin, että luen trilleriä. Kirjassa on vetävä juoni ja jännitys säilyy kirjan loppuun asti. Mutta juoni ei ole kuitenkaan pääasia. Kirjassa on paitsi elävää ajankuvaa, myös ikiaikaisia teemoja. Yksi kantava teema on yksinäisyys, joka vainoaa molempia päähenkilöitä: toinen on petetty ja toinen on jätetty. Vaikka päähenkilöt kurottavatkin toistensa yksinäisyyteen, ei todellista yhteyttä löydy. Kumpikin jää omien kangastustensa vangiksi.

Toinen hallitseva teema on mielenterveys - mitä kauheuksia ihminen voi kestää hajoamatta. Kirjan päähenkilö, hillitty ja vakaa rouva Wiik on joskus jotain muutakin - joskus huolehtiva ja ystävällinen Matilda, joskus arvaamaton ja oikukas Miljaneiti. Toinen mielenterveytensä kanssa kamppaileva henkilö on Keskiviikkokerhon juutalaisjäsen, herkkä taiteilija Jary, jonka mieli horjuu juutalaisvainojen levitessä Euroopassa. Yksi kirjan pysäyttävimpiä kohtia on, kun hän esittää Keskiviikkokerholaisille erään valokuvan jonka pahuus lamaannuttaa kerholaisetkin. Se henkii Euroopan tilaa ja niitä kauheuksia, joita vielä oli edessäpäin. Kuva on Saksan miehittämiltä alueilta, ja siinä on nöyryytetty juutalaisia siten, että heidät on pakotettu siivoamaan katua polvillaan hammasharjoilla. Ympärillä saksalaissotilaat ja tavalliset kansalaiset riemuitsevat:  Muuan kaunis nuori nainen yllään kevättakki ja huivi oli nostanut pikku tyttärensä olkapäilleen, jotta tyttö näkisi esityksen paremmin. Naisen katse oli suunnattu ylös ja sivulle, hän katsoi tytön osoittelevaa etusormea ja hänen katseensa uhkui rakkautta. (S. 110.)

Molemmat mielen järkkymiset ovat seurausta äärettömästä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta, kohtuuttomuudesta. Rouva Wiik muistuttaa asianajaja Thunea: Toivottavasti ette pahastu, rouva Wiik sanoi, mutta minua hämmästyttää, että te luulette että oikeudenmukaisuus on jotain itsestään selvää. Oikeudenmukainen kohtelu on etuoikeus. (S. 126.) Oikeudenmukainen kohtelu ei ollut Suomen sisällissodassa hävinneiden etuoikeus, eikä toisen maailmansodan aikana juutalaisten etuoikeus.

Westön uusin kirja on kuitenkin osoitus kaunokirjallisuuden voimasta: Teoksessa on kuvattu urheilukilpailuja upouudella Olympiastadionilla. Kisojen sadan metrin juoksukilpailun voitti juutalainen urheilija, mutta hänet julistettiin kilpailussa neljänneksi, koska katsomossa istui saksalaisvieraita. Urheilijoiden nimet on teoksessa muutettu, mutta tapahtuman taustalla on tositapaus. Väärä tuomio on vihdoin oikaistu: Suomen Urheiluliitto on korjannut tuloslistan. Kaunokirjallisuus voi tuoda edes hitusen oikeudenmukaisuutta sinne, missä sitä ei aikanaan ollut.

Kirjaa on luettu melkein jokaisessa kirjablogissa. (Linkitän lisää sitä mukaa, kun ehdin): Eniten minua kiinnostaa tie, Täällä toisen tähden alla, P. S. Rakastan  kirjoja, Opuscolo, Kirjainten virrassa (joka raportoi Helsingin kirjamessujen lukupiiristä), Mari A:n kirjablogi, Leena Lumi, Ilselä, Kulttuuri kukoistaa, Kannesta kanteen ja La petite lectrice.

Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen.