Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset, 2014
Kustantaja: Teos
Kansi: Pekka Laitinen
Sivuja: 469
Mistä sain kirjan: arvostelukappale




- Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä. Jos kohta Volter Kilven Saaristolaissarja, ehdottomasti yhtenä jakamattomana kokonaisuutena avautuva, on myös kahdeksan itsenäistä tekstiä. (S.5.) Volter Kilven koti- ja sielunmaisemasta tempaistaan liikkeelle kahden kaveruksen, hyvämuististen ja lukeneiden miesten, Aimon ja Köpin, merisoutumatka Kustavista Hailuotoon.

Kun lukija astuu veneeseen näiden veijareiden seuraan, eipä hän paljon voi aavistaa, millaiselle huimalle kulttuurimatkalle hänet paiskataan. Lopputulos on kuitenkin kiistaton: Juha Hurme on kirjoittanut 2000-luvun tärkeimmän suomalaisen kirjan. (Tai no, Sofi Oksasen Puhdistus ehkä kilpailee samasta määritelmästä, ja täytyy kai myöntää, että ihan kaikkia 2000-luvun suomalaisia kirjoja en ole kuitenkaan lukenut. Pakkohan tässä olisi ottaa kantaa myös kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden määritelmiinkin, mutta niputan ne nyt samaan ryhmään: kirja). Sen lisäksi, että Hurme on kirjoitanut 2000-luvun tärkeimmän kirjan, hän on kirjoittanut Suomen historian hauskimman kirjallisuushistorian. Ei enempää eikä vähempää.

Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset  kuuluu jokaisen kirjallisuuden rakastajan yöpöydälle. Se on humanistin opas humanismin syvimpään olemukseen, tinkimätön pamfletti taiteen ja kulttuurin puolesta, kirjallisuuden korkeaaveisua kannesta kanteen: Taide ei ole ikinä ajassa kiinni. Taide ei ole mukavaa. Taide ei selitä eikä opeta. Taide ei vikise, se vie ja panee sinut selkä seinää vasten, tarttuu raivelista kiinni ja sanoo: ajattele itse, kukaan ei ehdi nyt avuksi. (S. 53.)

Miten Juha Hurme tekee sen? Aimo ja Köpihän vain soutavat ja puhuvat. Heidän matkansa etenee hitaasti pitkin Suomen länsirannikkoa. Paikkakunnat tuovat soutajien mieleen kirjailijoita ja miesten tarinointi singahtaa aiheesta toiseen. Merellä on vastatuulta, myrskyäkin, on tyyntä ja on sopivaa tuulta, välillä soutaminen on näännyttävää - jopa siinä määrin, että kaverusten sanallinen arkkukin ehtyy (mikä on erittäin harvinaista) - välillä päästään etenemään purjeella. Luonto tarjoilee yllätyksiä:
   - Ei saatana, lisäsi Köpi, me ollaan eksytty.
Ja niinpä he olivatkin, vaikka eivät sentään mitenkään kohtalokkaalla tavalla, vaan oikeastaan sopivasti, tämänlaatuisen esteettis-filosofisen soutuvaelluksen luonteeseen natsaten, suorastaan piristävästi. (S. 53.)

Soutajien tahdissa myllää myös lukijan mieli. Välillä hengästyttää, sitten naurattaa ja lopulta itkettääkin, sillä niin vauhdikkaasti, antaumuksella ja viisaasti ystävykset ruotivat kirjallisuuden, teatterin ja musiikin syntyjä syviä. He miettivät maailman, jumalan (-Tämä on saarna jumalasta pienellä j:llä!) ja ihmisen olemusta ja merkitystä, taiteen määritelmää ja historian kummallisuuksia.

Kun päivän (tai yön) soudut on soudettu ja lähestytään leiripaikkaa, kuullaan paikallinen kansantarina. Näin soutumatkan ehkä ylevätkin mietteet ankkuroidaan takaisin maanpinnalle, tavallisten ihmisten keskelle, sillä se on Hurmeen ydinajatus. Hurme nimittäin riisuu kulttuurin kaikesta pönötyksestä. Hän tekee siitä joka jätkän etuoikeuden. Missään kohtaa mikään taide ei ole niin sanotusti korkeaa, vaan se on kaikkien yhteistä, yleistä ja mitä suurimmassa määrin suositeltavaa.- Aion puhua kuin ruuneperi kansallisrunoilija Johan Ludvig Runebergistä. Koska hänen nimeensä on, hänestä itsestään riippumattomista syistä, tarttunut niin paljon vinoutuneiden tulkintojen kuonaa, unohduksen sienirihmastoa ja aikakausien ruosteista patinaa, kutsun häntä jatkossa selkeyden vuoksi Jussiksi, aivan kuten sinä, samoin perustein, puhuit eilen Kivestä Stenana. (S. 330.)

Hurme on kirjoittanut Nyljettyihin ajtuksiin esseen toisensa perään, mutta ne tarjoillaan sellaisella innolla ja sopivasti matkanteon ryydittämänä, että lukijan mieli pysyy valppaasti mukana, vaikka ei olisi kyseisestä taiteilijasta aiemmin kuullutkaan. Eniten mieltäni lämmittivät tietysti kirjallisuuden historian tutut ja tuntemattomat suurmiehet (ja muutama nainenkin), jotka Juha Hurme on asettanut samalle viivalle. Hänen kykynsä intoutua Stenasta ja Jussista siinä missä August Pyölniitusta tai Josef Julius Wecksellistä on sitä luokkaa, että lukija haluaisi saman tien tarttua kaikkiin niihin teoksiin, joita tämä armoitettu innostaja mainitseekaan.

Juha Hurme on kulttuurijätkä, jota ilman suomalainen teatteri ja kirjallisuus olisi valtavan paljon tylsempää. Hurme on tinkimätön tekijä, ja hänen näkemyksensä on niin maalaisjärkinen ja riemastuttava, että lukijaa viedään kuin pässiä narussa. Ja pässiksi tässä itsensä tunteekin, sillä sellainen määrä kirjallisuutta ja kulttuurin tuntemusta tällä miehellä on muistissaan ja ajattelussaan sisäistettynä.

Lopuksi siteeraan vielä Aimoa, joka kadehtii Poroholman leirintäalueella rugbylätkämatsin kuuluttajan äänentoistolaitteita:
-Jos minulla olisi tuommoinen ämyri, niin huutaisin ihmisille, että ihmiset, lukekaa kirjoja! Lukekaa ulkona, lukekaa sisällä, lukekaa ulkoa, lukekaa sisältä, surussa lukekaa ja ilossa, surussa lohduksi ja ilossa tasoitukseksi. Lukekaa kotona, matkalla, pitkittäin ja poikittain. (S. 61.)

Nyljetyt ajatukset on luettu ainakin näissä blogeissa: Donna Mobilen kirjat, Lainamaailmat ja Ullan luetut kirjat. Juha Hurme voitti teoksellaan vuoden 2015 Jarkko Laine -palkinnon ja Lause-Finlandian. Toivottavasti palkinnot tuovat kirjalle lisää lukijoita, sillä tämä kirja ei tee itsestään numeroa. Se vain on aidosti sitä mitä on: kirjojen kirja.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

12 kirjaa riippukeinuun

Kirjablogeissa on aloiteltu kesää suosittelemalla kesälukemista, ja kannanpa minäkin kirjani kekoon. Haaste on alun perin lähtöisin Katveita-blogista, ja se on otsikoitu 12 kirjaa riippukeinuun. Kannattaa käydä kurkkimassa kirjabloggaajien suosituksia!

Jaan lukuvinkkini neljään ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään valitsen ne kirjat, jotka mielestäni sopivat kesävuodenaikaan ehdottomasti parhaiten. Toiseen ryhmään kokoan erinomaisia kirjoja, joita voi lukea milloin vaan, mutta jos ei vielä ole niitä lukenut, niin tämä kesä voisi olla niille juuri sopiva aika. Kolmanteen ryhmään kokosin blogiaikani parhaat dekkarit, ja neljännessä ryhmässä on pari kirjaa, jotka aion itse lukea tänä kesänä.

Kesäkirjojen aatelia:

1. Benedict Zilliacus: Kertomus kadonneesta saaresta

Kertomus kadonneesta saaresta on muistelma, jonka herkkyyttä on vaikea ylittää. Kirjaa kannattaa lukea omassa, rakkaassa kesäpaikassa, jolloin sen kokee joka solullaan.

2. Anni Kytömäki: Kultarinta

Kyömäen Kultarinta on ylistys suomalaiselle luonnolle. Sitä on hyvä lukea kesäyönä, kuunnella yölaulajia ja kenties eksyä metsään.

3. Tove Jansson: Kesäkirja

Janssonin kirjan tunnelmat liittyvät otsikkonsa mukaisesti kesään. Isoäidin ja lapsenlapsen yhteiset hetket on kerrottu niin aidosti, että lukija lumoutuu. Jansson on modernismin mestari ja tämä kirja on kirkas helmi.

4. Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset 

Juha Hurme on kulttuurijätkä, joka on tällä kirjallaan tehnyt palveluksen Suomen kirjallisuudelle, yleissivistykselle ja humanismille. Mikä lukuriemu! (Arvio on vasta tekeillä.)

Lukunautintoja:

1. Edmund de Waal: Jänis, jolla on meripihkan väriset silmät

Edmund de Waalin Jänis, jolla on meripihkan väriset silmät on erään suvun tarina, ja suvun kautta se on sukellus Euroopan historiaan. Se on eleetön ja toteava, nöyrästi ja ihmetellen kerrottu teos, joka liikauttaa syvältä. Lisäksi se on pelottavan ajankohtainen, sillä ne aatteet, jotka johtivat toiseen maailmansotaan, ovat täysissä voimissa nyky-Venäjällä.


2. Jari Tamminen: Meriromaani

Tästä ei lukunautinto parane. Tammisen Meriromaani on sivumäärältään pieni, mutta sisällöltään suuri romaani.

3. Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Pekka Saurin kirja oli minulle tämän kevään yllättäjä. Se ilmestyi jo viime vuonna, ja olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi valikoitunut lukupiirikirjaksi. Kirja on avainromaani, mutta oikeastaan paljon enemmän. Siitä kehkeytyy veijariromaani, jonka ironisesta sävystään huolimatta osoittaa optimismin voiman.

4. Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuoren Wenla Männistö kertoo Seitsemän veljeksen naisista. Kertoopa se veljeksistäkin näiden naisten kautta. Kerrassaan mainio lukukokemus!

Muutama huippudekkari:

1. Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Järvelä kirjoitti viime vuoden parhaan dekkarin! Jatko-osakin, Tyttö ja rotta, on nyt ilmestynyt!

2. Ursula Poznanski: Vii5i

Itävaltalaisen Poznanskin Vii5i on hyytävää jännitystä alusta loppuun.  Voi tosin olla, että geokätköilyharrastukseen tulee pieni tauko tämän kirjan lukemisen myötä.

Omat lukusuunnitelmani: 

1. Leena Krohn: Erehdys

Odotan Krohnin uutuudelta paljon, sillä hänen Hotel Sapiens -teoksensa parin vuoden takaa räjäytti tajunnan. Voi olla, että kesään ei muuta kirjaa tarvitakaan. Tässä voi olla kaikki.


2. Pirkko Saisio: Signaali

Saision Signaalia olen jo aloittanut ja olen vallan ihastunut. Tämän kesäkirjan sivujen myötä työasiat painuvat mukavasti unholaan! Ystävä suositteli kirjaa, ja lisäksi Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara ovat kehuneet kirjaa - eivätkä suotta.


Blogikirjoitustani koristaa kuva Runebergien talon puutarhasta Porvoosta. Pääsin ihailemaan Fredrikan kädenjälkiä toukokuun 20. päivänä ja haluaisin ehdottamasti päästä puutarhaan myöhemminkin tänä kesänä, kun kaikki kukat ovat loistossaan. Jos jollakulla on hakusessa sopiva kesäretken kohde, niin Porvooseen kannattaa ehdottomasti suunnistaa ja käydä rauhoittumassa kulttuurihistoriallisessa puutarhassa. Siellä voi edelleen aistia Runebergien hengen.

Hyviä kirjoja riippukeinuun!

Alfonso Zapico: James Joyce, A Portrait Of A Dubliner

Alfonso Zapico: James Joyce, Portrait Of A Dubliner, 2013
Alkuteos: Dublinés, 2011
Espanjasta englanniksi kääntänyt: David Prendergast
Kustantaja: The O'Brien Press
Kansi: Alfonso Zapico
Sivuja: 226
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta ja ostin omaksi Dublinista

Ennen viimekesäistä Dublinin-matkaani jouduin hieraisemaan silmiäni Hervannan kirjastossa. Mikä James Joycen kirja hyllyssä olikaan? Portrait Of A Dubliner? James Joycen Dublinilaisia (Dubliners) ja hänen esikoisteoksensa Taiteilijan omakuva nuoruudenvuosilta (A Portrait of the Artist as a Young Man) on nyt jotenkin sekoitettu... Kävi ilmi, että käsissäni olikin toisenlainen aarre: James Joycesta kirjoitettu ja piirretty sarjakuva-elämäkerta. Kirjailijan nimi, Alfonso Zapico, oli hämäävästi vasta kirjankannen alareunassa. 

Hervannan kirjaston aarre tuli ahmaistua yhdeltä istumalta, ja kun pääsin Dubliniin, marssin paikalliseen kirjakauppaan ja ostin kirjan omakseni. Luin sarjakuvaa myös Joycen synnyinkaupungissa, jossa seurasin hänen jalanjälkiään ja vierailin James Joyce -museossa. (Otin tietysti myös selfien Joycen patsaalla, joka on sijoitettu ihmisten tasolle Earl Street Northilla).

Nyky-Dublin hengittää Joycen tahtiin, vaikka kaupunki aikoinaan ahdisti Joycea, eikä se ensin tunnistanut hänen nerouttaan. Vasta kun Joyce haki kannuksensa ulkomaiden kautta, kotimaa alkoi ymmärtää kirjallisuuden uudistajan arvon. Nyt Joyce on Irlannin tunnetuin ja rakastetuin kirjailija. Hänen elämänsä ja teoksensa ovat yhtä kuin kaunis ja rujo Dublin.

Alfonso Zapicon kirjoittamassa ja piirtämässä elämäkerrassa James Joyce kävelee Dublinin katuja ja kasvaa katolilaisuuden puristuksessa. Hän kohtaa elämänsä rakkauden, Noran, jättää Irlannin ja kiertää Euroopassa - Trieste, Pariisi, Zürich - työn perässä. Lopulta hän tekee läpimurtonsa Dublinilaisia-novellikokoelmallaan ja kirjoittaa suurteoksensa Ulysseus. Molempia teoksia ensin kummeksuttiin ja pidettiin moraalittomina. Joycen oli vaikea löytää niille kustantajaa.

Zapicon kynänjälki on taidokasta sarjakuvakerrontaa. Ruutujen koot vaihtelevat ja sivut saattavat olla kuin taideteoksia, yksittäisiä kuvia, jotka ilmentävät historiallista aikakautta. Kaupunkien ilmapiiri on aito, ja Joycen persoona häkellyttävän elävä. Teoksen sivuilla seurataan 1900-luvun alun eurooppalaista henkeä ja kohdataan tuon ajan kulttuuripiirit. Käy mielessä, voisiko elokuvakaan olla elävämpi kuin nämä kuvat ja kulissit, joihin Joyce asettuu.

Joyce-sarjakuva ilmestyi alun perin espanjaksi, mutta käännettiin pian englanniksi. Pienellä googletuksella selvisi, että Zapico voitti tällä albumillaan National Comic Prize 2012 -palkinnon. Joyce-sarjakuvasta tuli ensimmäinen englanninkielinen kirja, josta bloggaan. Sen ymmärtäminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, sillä kuvat tietysti auttoivat tarinan seuraamista.

Ihastuin tähän sarjakuva-elämäkertaan ikihyviksi. Se on kaunistelematon, mutta tyylikäs kokonaisuus, johon on kätketty myös aimo annos huumoria. Joycen ristiriitainen ja omahyväinen persoona on joka sivulla läsnä. Elämän vastoinkäymiset: rahahuolet, alkoholismi, tuskallinen silmäsairaus ja tyttären sairastaminen tulevat lukijan iholle asti. Vaikka Joycesta ei voi aina pitää, hänen ristiriitaista taiteilijapersoonaansa on pakko ihailla, sillä häntä seuraa aina ja kaikkialle myös kirjoittamisen pakkomielle, tinkimätön taiteilijuus.

Zapicon sarjakuva-elämäkerta James Joycesta ei kaunistele mitään, mutta tekee siitä huolimatta kunniaa Joycelle. Albumia voi suositella kaikille Joyce-faneille, mutta myös Irlanti-faneille, sillä Joycea ei voi Irlannissa ohittaa.    

Osallistun kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteeseen kohtaan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani. Osallistun myös Les!Lue!-blogin elämäkertahaasteeseen ja kuittaan Kirjakaapin kummitus -blogin kirjankansibingon kohdan sininen.

Jukka Itkonen: Sirkusjuna saapuu

Itkonen Jukka: Sirkusjuna saapuu, 2015
Kustantaja: Lasten keskus
Kansi:Elina Warsta
Sivuja: 92
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta

Jukka Itkosen nimi on tullut minua vastaan useammassa lastenkirjablogissa, mutta en ole aiemmin lukenut häneltä yhtäkään teosta. Nyt kun kirjastossa silmiini osui kirjailijan uutuus, päätin kokeilla, miltä tämän sanataiturin teksti mahtaisi maistua. Kirjan kansi oli sopivan värikäs houkutin minulle, ja koska kirjassa oli myös mukavannäköinen kuvitus, ajattelin testata kirjan ekaluokkalaisella pojalla. Arvasin, että poika ei innostu musta-valkokuvituksesta,  mutta kun tarjouduin lukemaan kirjaa ääneen, niin johan syntyi sopimus.

Jossain vaiheessa poika ilmoitti, että hän voisi jatkaa kirjan lukemista itse, mutta en halunnut enää siinä vaiheessa itse irrottaa kirjasta, vaan halusin lukea sen ääneen, jotta saisin tietää, miten tässä käy. Kirja siis koukutti meidät molemmat.

Sirkusjuna saapuu kertoo Rahtusen perheen erikoisesta päivästä, johon saadaan vauhtia vankikarkurista ja sirkuksesta. Kirjan päähenkilö on Rahtusen perheen tytär, Lilli, jolla on tekemisen puute ja tylsä elämä tylsässä Nurkanpyhtään kaupungissa. Lilli haaveilee koiranpennusta ja osaa ajatella mukavia:
 - Tämä kaupunki on täynnä pieniä kaupunkeja, jotka ovat isompia kuin tämä kaupunki, Lilli ajatteli, ja samassa mehiläinen tömähti hänen otsaansa. 
 - Paljonko mehiläisiä on tässä kaupungissa? Lilli pohti. - Nekin pitää ottaa huomioon. On pidettävä huolta myös näistä pisteliäistä. Ilman niitä ei olisi omenoita. Mehiläisten on annettava elää omaa elämäänsä. Niin kuin meidän isän, joka ei ole mikään sankari mutta on silti olemassa. - - (S 55.)

Vaikka kirjan päähenkilö on tyttö, se ei haitannut 7-vuotiaan pojan lukuintoa. Kun vankikarkuri astuu kuvioihin, kirja alkaa vetää sen verran mainiosti, että poika hekotteli ääneen. Jokunen kohta piti lukea yleisön pyynnöstä pariin kertaan uudestaan, jotta saatiin hekottaa lisää. (Kirjassa on myös kohtaus, joka toistuu ja palvelee juuri tätä pienen pojan toiston tarvetta.)

Rahtusen perheen persoonallisuudet - äiti, isä ja Lilli - toimivat jokainen tahollaan, ja heidän jokaisen kautta saadaan kirjaan mukavia sivujuonia. Isällä on kiireinen aamu, äiti saa yllättävän kotiapulaisen ja Lilli tapaa sirkustirehtöörin ja muutakin sirkuksen väkeä. Kirjassa on oikeastaan kaikki jännittävät ainekset, sopivasti lempeää huumoria ja rauhallisia ajatuksiakin mukana.

Elina Warstan kuvitus tukee tarinaa, eikä hypi silmille. Kuvat ovat eloisia ja hyväntuulisia - silmälle sopivia.

Erikoista tässä kirjassa on se, että järkevimmän ja rauhallisimman oloinen tyyppi on kirjan lapsi. Aikuiset koheltavat ja järjestävät toimintaa, mutta Lilli on se, joka luo rauhaa ja koskettavia hetkiä. Mukava sanailu luo huumoria, joka toimii monella tasolla. Aikuista hymyilyttää ja lasta naurattaa, mutta ei välttämättä yhtä aikaa.

Kirja on luettu jo muutamassa blogissa, ja se on herättänyt ihastusta. Tsekkaa nämä blogit: Lastenkirjahylly, Sinisen linnan kirjasto, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Sininen keskitie.  Osallistun tällä kirjalla Suketuksen Pojat, lukemaan! -haasteeseen.

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi, 2014
Kustantaja: Kaiku Books
Kansi: Joel Melasniemi
Sivuja: 491
Mistä sain kirjan: oma ostos




Kuvitellaanpa neljä ystävystä, jotka haluavat parantaa maailmaa. Mitä he muka voisivat tehdä? Eivät juuri mitään.

Niinhän sitä luulisi, mutta kun otetaan Pete, Jussi, Tero ja Anja, ja annetaan jokaiselle 24 tuntia vuorokaudessa (yöunista pitää kyllä vähän nipistää), niin maailma totisesti alkaa muuttua. Perustetaan kansanliike, perustetaan lehti, perustetaan puolue, kehitetään filosofiaa, jonka pohjalle koko maailmankattava demokratia voidaan perustaa. Sitten ollaankin jo puoluejohtajia, kaupunginvaltuuston puheenjohtajia, presidenttiehdokkaita, meppejä, mitä vaan... Väitän, että tämän nelikon jäljiltä maailma on ainakin piirun verran parempi paikka elää.

Keitä nämä neljä ystävystä oikein ovat? Heidän esikuvansa voi käydä kurkkaamassa Osmo Soininvaaran blogista, jos haluaa. Ilman tätä tietoakin pärjää, mutta ainakin minua auttoi se, että Soininvaaran blogiteksti antoi henkilöille kasvot ja historian, joihin romaanin saattoi sijoittaa.

Pekka Sauri on kirjoittanut romaanin Vihreän liiton perustamisesta. Voisi melkein väittää, että historiikin. Mutta historiikki tämä ei ole, vaan paljon, paljon parempaa. Parempaa kuin seksi on avainromaani, mutta ei pelkästään sitäkään, vaan siinä on aineksia elämäntarinaksi, elämänfilosofiaksi ja veijariromaaniksi:
  - Mä tarkotan sitä että meillä täytyy ainakin itsellämme olla rikkumaton kokonaiskäsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta, Jussi sanoi. - Muuten me ei pystytä perustelemaan poliittisiakaan tavoitteitamme aukottomasti. Tai ainakaan mä en pysty, en tiedä susta. Anjanhan ei tarvitse mitään perustella, se toimii toisella tavalla. Kuten lienet huomannut. Mutta mulle pelkkä intuitio tai mystiikka ei riitä maailmankatsomuksen perustaksi, Jussi sanoi.
   Sanoin olevani tässä asiassa samalla kannalla. Oli varmasti parempi, että kykenisimme vastaamaan aukottomasti kaikkiin olemassaolon peruskysymyksiin kuin että harhailisimme epävarmuudessa. Aukottoman kokonaiskäsityksen muodostaminen todellisuuden olemuksesta kuulosti kuitenkin jonkinlaiselta urakalta kaiken muun touhun ohessa. - - (S. 51.)

Kirjassa kertautuu mainiossa muodossa maailman ja Suomen lähihistoria 1970-luvun lopusta näihin päiviin. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että nelikko on mukana vähän joka paikassa; Teron tulkinnan mukaan he voivat täysin sydämin ottaa vastuulleen esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisen ja Berliinin muurin murtumisen - oikeastaan kaiken hyvän, mitä maailmassa tapahtuu. Aina kun demokratia ottaa edistysaskeleen maailmanhistoriassa, ystävykset kilistävät samppanjalasilliset (ja lahjoittavat pullon arvon verran rahaa hyväntekeväisyyteen) ja onnittelevat itseään.

Romaanin sivujuonena seurataan Viipurin tapahtumia kesäkuussa 1944. Miten kävi niin, että suomalaiset luovuttavat Viipurin venäläisjoukoille lähes taistelutta? Viipuriin hypätään tuosta vaan, ilman varoituksia. Mutta aiheesta toiseen hypätään muutenkin. Kriittinen lukija voisi väittää, että kirjan rakenne on mitä sattuu. Mutta minä en ole kriittinen lukija, vaan innostunut lukija. Saurin kirjoitustyyli on kepeä ja syvä yhtä aikaa, ja se tavoittaa totuutta ehkä enemmän kuin mikään historiikki ikinä pystyisi tekemään.

Parempaa kuin seksi osoittautui hersyvän hauskaksi ja viiltävän itseironiseksi helmeksi. Kirjaa oli ilo lukea näin vaalien aikaan, varsinkin, kun Vihreät sai pienoisen vaalivoiton. Ystävysten työ ei ole mennyt hukkaan - eikä mene. Kirjan kertoja, Pete, ei säästele ystäviään, mutte ei kyllä itseäänkään. Lopputulos on se, että kun kirja loppuu, lukija hyvästelee haikean liikuttuneena nämä (romaani)henkilöt, joihin on kirjan mittaan syvästi kiintynyt.

Viime aikoina käsiini on osunut vaikuttavia dystopioita, jotka ovat tulleet uniin, kuten esimerkiksi Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Pelottavan dystopian jälkeen luin Saurin romaania helpottuneena. Se on nimittäin osoitus siitä, että maailman katastrofeja ei saa jäädä seuraamaan sivusta, vaan niille voi oikeasti tehdä jotain. Tekemistähän riittää: - - Jos tässä nyt tosissaan oltiin pelastamassa biosfääriä ja ihmiskuntaa ja sivilisaatiota jälkipolville, tietysti oli järkevää tehdä jonkinlainen työnjako. - - (S. 304.)

Kirja osoitti myös kirjoittamisen voiman. Ihminen, joka osaa kirjoittaa, pystyy muuttamaan maailmaa. Ystävykset takovat vuorotellen Planeetta-lehtensä pääkirjoituksia, keskustelevat yöt läpeensä ja kirjoittavat puolueohjelmaa, ja myöhemmin paljon paljon muutakin. Kirjoittaapa Pete lopulta ylös myös elämästä selviytymisen perussäännöt. Jos ette mitään muuta tästä kirjasta lue, niin lukekaa ainakin sivut 473 - 474, josta ne kaikki 10 löytyvät. Siteeraan tässä vain ensimäisen ohjeen, mutta tästä ne vain paranevat:
1. Maailma rakentuu puhumalla, neuvottelemalla ja sopimalla. Siksi kannattaa opetella puhumaan, neuvottelemaan ja sopimaan. (S. 473.)

Parempaa kuin seksi oli lukupiirikirjana. Se on ilman muuta löytö, jota en olisi itse tehnyt. Mikä vaikutus kirjalla olikaan! Kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka kaikki eivät olleet tunnistaneetkaan avainhenkilöitä. Vaikka kirja on fiktiota, romaani, se kurottaa niin kutkuttavasti todellisuuteen, että kunnioitus romaanihenkilöitä kohtaan vain syveni. Se pyyteetön into, jolla maailma vielä pelastetaan, osoittaa kirjassa voimansa.

Kirjablogeissa kirja on lähes ohitettu, mutta on sentään Kulttuuri kukoistaa blogin Arja, joka oli kirjasta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, ja Kirjavuoren Kirjavuorenpeikko, joka myös piti kirjasta.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, 6. painos, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miau! Nuolen huuliani tyytyväisenä ja alan kehrätä - olenhan latkinut kupillisen kirjanystävän kermaa.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on lukukokemus, joka jättää mielen sopivasti hämilleen ja häiritsee ajatuksia pitkään. Se tempaisee mukaansa rajulla alullaan, vakuuttaa kauniilla kielellään ja pyörittelee lukijan keskustelemaan kissan kanssa ja tuntemaan boan syleilyn ihollaan. Se etsii menneestä syyn nykyisyyteen ja näyttää, miten sota kohtelee elämää.

Kirjassa on ihmisiä, eläimiä ja kotimaita. On poika ja äiti, Bekim ja Emine, on käärmeitä ja kissoja, on Suomi ja Jugoslavia. Aiheina perheen tarina, Jugoslavian sota, vuosisatoja vanhat perinteet ja kulttuurien väliset erot, teemoina yksinäisyys, pakolaisuus, identiteetin etsiminen ja tietysti - rakkaus.

Kirjan vahvuus on siinä, että se punoo kaikki nämä aiheet ja teemat yhteen ilman kliseiden häivääkään. Miltä tuntuu kun ei ole sitä eikä tätä, ei kuulu oikein mihinkään maahan ja edustaa seksuaalista vähemmistöä? Vaikka kuinka yrittää elää kissojen tai käärmeiden kanssa, yksinäisyys ja pelot eivät hellitä. Saisiko pelkoineen päivineen olla minä, sellainen kuin on? - - Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. - - Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. - - (S. 74.)

Kissani Jugosalavia kertoo pojan tarinan ja äidin tarinan, joista muodostuu jatkumo. Ei ole toista ilman toista; toinen selittää toista. Äidin, Eminen, tarina alkaa Jugoslaviasta Kosovon albaanien keskeltä, 1980-luvulta. Albaaninaisen elämässä perinteillä on vahva ote, ja naisen ja miehen roolit ovat selkeät. Itse asiassa Eminen tuntemukset 1980-luvun Kosovossa muistuttavat 1800-luvun lopun suomalaisen kirjallisuuden naishahmojen tuntemuksia: Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvolle eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää, vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai - lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenän kautta. (S. 27.)

Kaiken vanhan ja totutun, kaiken varman, tuhoaa Jugoslavian sota. Tuhon pohja luodaan enteellisesti Eminen hääpäivänä, kun tuleva aviomies rikkoo röyhkeästi perinteitä. Myöhemmin Eminelle paljastuu, että juuri hääpäivänä myös Jugoslavian historia oli lähtenyt kulkemaan omaa kulkuaan. Historialle ei kukaan voi mitään, ja perheen kohtalona on pakolaiselämä Suomessa, jossa Jugoslavian uutisia seurataan televisiosta. Vanha kotimaa raunioituu, kuten perhekin: poika kasvaa Suomessa käärmepainajaisissa ja kahden kulttuurin puristuksessa. 

Äidin ja pojan kautta kirja kertoo kolmannenkin elämäntarinan. Se on tarinoista surullisin, menetetty. Se tarina on miehen, Bajramin, joka valitsee aseen ja kuoleman sijasta perheensä ja pakolaisuuden. Isä pelastaa perheensä sodan keskeltä hyvinvointivaltio Suomeen turvaan. Mutta miten täällä käy miehen, jonka identiteetti perustuu vahvaan patriarkaaliseen perinteeseen? Miten käy arvostetusta suvusta tulevan miehen, jolla ei ole enää kotimaata, eikä sukua turvanaan?  Suomessa patriarkaalinen hegemonia mureni sata vuotta aiemmin, 1800-luvun lopussa. Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja.

Bajram, syntymästään asti kunnioitettu, ei saa Suomessa minkäänlaista arvostusta osakseen. Hänellä on väärä ihonväri, väärä kieli ja uskonto ja väärät asenteet ja tavat: En ole koskaan nähnyt tällaisia ihmisiä, Bajram sanoi. He jäävät katsomaan kuin puut tai patsaat, hän nauroi ivallisesti, katsokoot sitten. Eikä hän suostunut ymmärtämään, kun yritin selventää, että he katsovat luultavasti siksi, että he eivät halua meitä tänne, heidän maahansa. (S. 169.)

Kissani Jugoslavia avaa ajattelua moneen suuntaan. Se toimii, kuten vaikuttava kaunokirjallisuus toimii. Varsinaisen kaunokirjallisen herkkukerman siitä tekee sen maagisuus - ne arvoitukselliset kissat. Erityisesti ensimmäinen kissa, joka jatkaa kunniakkaasti kirjallisuuden kissahahmojen perinnettä. Mieleeni tulivat Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon Begemot, joka röyhkeydellään ja ilkeydellään voittaa melkein itse Saatanan. Entäs Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä tuttu Maukka! Omahyväinen ja nautinnonhaluinen taiteilija ja laiskottelija Maukka sopisi hyvin Statovcin kissan sisarhahmoksi. Onhan näitä muitakin: Liisa Ihmemaassa -tarinan Irvikissa ja Fedja-sedän neuvokas kissa Matroskin... Kissat ovat persoonia.

Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä. Entäs jos kissan kanssa heittäytyy parisuhteeseen? Miten selittää asia sukulaisille tai itselleen? Bekim löytää ensimmäisen kissansa, vastustamattoman viettelijän, baarista, ja koska Bekim on biseksuaali, kissa voi olla mies tai nainen, sen ei ole väliä. Kissan ja nuoren miehen parisuhde näyttää, että sukupuolella ei ole niin paljon merkitystä kuin osapuolten luonteilla ja traumoilla. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, myös Bekimin kissan viehätysvoima on aluksi vasustamaton, mutta paljastaahan kissa lopulta kyntensä.

Kyntensä näytti myös Pajtim Statovci voittamalla tällä esikoisteoksellaan Helsingin Sanomien kirjapalkinnon viime vuonna. Tällaista lisää!


Kissani Jugoslavia on herättänyt kirjablogeissa ihastusta ja täysin aiheesta. Kannattaa käydä lukemassa arvioita esimerkiksi näistä blogeista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T., Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä...

HelMetin kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit, 2010
Alkuteos: The Year of The Flood, 2009
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 521
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Odotuksen tunne kasaantuu kuin vuorovesi. Sitä alkaa toivoa, että kaikki olisi jo ohi. Huomaa sanovansa taivaalle: Antaa tulla! Tee pahin mihin pystyt. Päästään siitäkin. Toby tunsi kuinka pelon värinä kulki pitkin selkäpiitä sekä unessa että valveilla. Se ei kaikonnut koskaan, ei edes tarhureiden luona. Eikä ajan mittaan etenkään tarhureiden luona. ( S. 295.)


Margaret Atwoodin Herran tarhurit on hurja dystopia. Sen lukeminen on matka kohti ihmiskunnan viimeistä rantaa - tai uutta paratiisia. Aivan kuten haluatte.

Herran tarhurit kuvaa lähitulevaisuuden maailmaa, joka on perustaltaan hyvin samanlainen kuin nykymaailmakin. Se on maailma, jonka yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat on jo kylvetty (jos saan kuvailla sitä Herran tarhureiden omalla sanastolla). Köyhät on eristetty omiin kaupunginosiinsa, joissa väkivalta ratkaisee katujen kuninkuuden. Maailman elinkelvottomat alueet on hylätty ja rajat suljettu. Silti kulutusjuhlat jatkuvat, sillä ostoskeskukset tarjoavat kimmalletta ja muotikuteita, SalaBurger halpaa liharuokaa (jonka alkuperää ei ole varaa kysellä) ja Pyrstömaailma ruumiin hekumaa. Rikkaat asuvat aitaustensa sisällä ja johtavat korporaatioitaan. He ovat palkanneet turvakseen TurPo-yrityksen, joka on vähitellen saavuttanut pelottavan monopoliaseman järjestyksen ylläpitäjänä. Se on poliisi ja armeija yhtä aikaa, ja eliminoi kaiken korporaatioille epämieluisan aineksen hyvin tehokkaasti. Laki on korporaatioiden laki. Korporaatiot jatkavat hillitöntä luonnon riistoa. Ne sairastuttavat ihmiset voidakseen sitten myydä heille hoitoa ja kehittävät vastuuttomasti geeniteknologiaa. Millaisia hirviöitä ihmiset osaavatkaan luoda maailmaan!

Onko ihmisyyttä enää olemassakaan?

Kaikesta huolimatta ihmiset myös kapinoivat. Herran tarhurit on uskonnollinen ryhmä, kuten nimestä voi päätellä. Kirja kerrotaan heidän näkökulmastaan. Tarhurit kunnioittavat kaikkea elämää ja näkevät sen Jumalan luomana järjestyksenä, jonka ihminen on tuhonnut. Luonto on heille pyhä. He ovat kierrätyksen ja energian säästämisen mestareita, kasvissyöjiä ja viljelijöitä. He joutuvat toimimaan maan alla, piilossa TurPolta. Lahkon arki on työteliästä ja vaatimatonta.

Arkisen aherruksen ja hyväntekemisen keskellä johtaja Aatami Ensimmäinen pitää saarnojaan, joissa muistellaan sukupuuttoon kuolleita eläimiä, ylistetään luontoa ja edesmenneitä luonnonsuojelijoita, jotka on nostettu pyhimyksiksi. Saarnan jälkeen lauletaan luonnonilmiöön liittyvä virsi, joiden sanoitukset Atwood on luonut hyvin "virrellisiksi" (ja ne on myös oikeasti sävelletty, paljastuu kirjailijan kirjoittamassa Kiitokset -osiossa kirjan lopussa.).

Saarnat ja virret ovat hyvin jumalallisia, kuten uskontoon kuuluukin. Niiden hartaus huvittaa, mutta myös kammoksuttaa, sillä niistä paljastuu kaikki se, mitä luonnosta vielä nyt on jäljellä, mutta mikä voi kadota hetken päästä - osittain on jo kadonnutkin, eli kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Mitä aikaa kirjaa siis kuvaakaan: tulevaa vai olevaa?

Kirjan rakenne on tehokas: Tarina etenee vuosi vuodelta kohti Tulvan vuotta (The Year of the Flood). Päähenkilöt Toby ja Ren kertovat vuorotellen nykyisyydestään ja muistoistaan. He ovat taiten luotuja naishahmoja, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta toisaalta myös samastuttavia selviytyjiä. Nuoren Renin ääni on minäkertojan ääni, kun taas vanhempi nainen, sitkeä Toby kuvataan kaikkitietävän kertojan kautta.

Kääntäjä Kristiina Drewsin työ loistaa juuri päähenkilöiden luomisessa. Hän on siirtänyt henkilöiden persoonat kieleen, jolla heistä kerrotaan. Lisäksi kirjassa on riemastuttavia käännösoivalluksia, esimerkiksi Nuorenessanssi, bioletti ja lempaat - kirjan henkeen käännettyjä uusia hirveyksiä.

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Sen puuduttavana toistuva rakenne toimii kuin mantra, joka upottaa yhä syvemmälle kirjan maailmaan. Lopussa tapahtumien vauhti kiihtyy ja kirja on pakko ahmia loppuun. Ja minkälaisen lopun Atwood tarjoileekaan! Tekisi mieli hohottaa ääneen, sillä se on juuri sellainen kuin ansaitsemme.

Herran tarhurit on itsenäinen jatko-osa Oryx ja Grake -kirjalle, joka aloitti samaan aikakauteen sijoittuvan trilogian (Oryx ja Grake vilahtavat henkilöinä myös Herran tarhureissa). En ole sitä lukenut, enkä varmasti heti luekaan. Atwoodin maailma on yksityiskohtiaan myöten niin iljettävä ja niin totta, että kammottaa. Atwood on ilman muuta myös humoristi, mutta ah, miten mustaa hänen huumorinsa on.

Olen aiemmin lukenut Atwoodin dystopian Orjattaresi. Muistan hämärästi sen juonen, mutta sitäkin vahvemmin tunnelman. Sekin oli toisaalta puuduttava, toisaalta koukuttava ja kauhistuttava lukukokemus. Atwoodin voima on yksityiskohdissa, joiden luomiseen hänen kykynsä ovat rajattomat.

Kirja oli luettavana lukupiirissä, johon kuulun Kannesta kanteen -blogin Kaisan ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Siitä syntyi hieno keskustelu. Eräs piiriläinen oli nähnyt Atwoodin haastattelun, jossa hän oli kertonut laajasta avustajaryhmästään. Herran tarhureidrn lopussa on pitkä luettelo ihmisiä, joita kirjailija kiittelee. Luulen, että heidän avullaan esimerkiksi nykyteknologian mahdollisuudet, lempeä mehiläistenhoito, muuttunut ilmasto ja uskonnollinen yhteisö on tutkittu tarkoin ja sitten kirjoitettu osaksi mielikuvituksen juhlaa. Tuloksena on romaani, jonka maailma puistattaa, eikä jätä rauhaan.


Herran tarhurit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kannesta kanteen, Lumiomena, Kirjamielellä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Taikakirjaimet, Lukuneuvoja, Booking it some more ja Kirsin kirjanurkka.