Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista, 2012
Alkuteos: Chroniques de Jerusalem, 2011
Suomentaja: Saara Pääkkönen
Kustantaja: Wsoy
Sivuja: 334
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Kanadalaisen Guy Delislen perheen elämä on ollut kansainvälistä perheen äidin lääkärintyön ansiosta. Perhe on asunut pitkiä aikoja maailman eri kolkissa, ja näin sarjakuvataiteilija Delisle on päässyt tutustumaan kulttuureihin ruohonjuuritasolla. Kokemuksista on syntynyt sarjakuva-albumeja, joita on ahkerasti myös suomennettu: Shenzhen (suom. 2010), Pjongjang (suom. 2009) ja Merkintöjä Burmasta (suom. 2008). Merkintöjä Jerusalemista palkittiin vuonna 2012 ranskankielisen sarjakuvan Angoulêmen-palkinnolla.

Sarjakuvat ovat ikään kuin Delislen päiväkirjoja. Niissä seikkailee taiteilijan itsensä näköinen päähenkilö, joka kertoo tapahtumista minä-muodossa.

Delislen sarjakuvataiteelta on turha odottaa vauhdikasta menoa. Sävy on ennemminkin mietteliäs, jopa filosofinen. Delisle haluaa tutustua asuinympäristöönsä ja ymmärtää kulttuuria, johon hänet on paiskattu selviämään arjesta perheen kanssa. Hän osaa tarkastella kulttuuria aidosti ihmetellen ja huvittuneena. Huumori on hienovireistä ja liittyy arjen havaintoihin. Silti se ei pilkkaa ketään.

Kulttuurin lisäksi sarjakuvissa polttelee taiteilijan halu päästä piirtämään näkemäänsä. Jokin kivenpala saattaa jäädä kiinnostamaan häntä, ja se pitäisi päästä piirtämään. On virkistävää seurata, kuinka kerrankin mies kamppailee oman itsensä toteuttamisen ja lastenhoidon arjen välillä. Koti-isän arjen kuvitus on herkullista luettavaa. Toki Delisle saa lapset päiväkotiin ja hankkii työhuoneenkin, mutta vaimo saattaa viipyä työmatkoilla, joiden aikana isä on yksin vastuussa lapsista.

Taiteilijan näkemys puolestaan hivelee silmää. Delisle piirtää hyvin niukasti, mutta aivan riittävästi. Maisema tai henkilö syntyy muutaman viivan kautta ja henkii heti elämää. Delisle piirtää usein itsensä piirtämässä, ja noissa kuvissa on aina rauhallinen tunnelma. Ikään kuin piirtäessä maailma pysähtyisi. Titysti näin myös käy, kun hetki tai maisema ikuistetaan paperille.

Entäs sitten miljöö, eli Jerusalem? Koska Jerusalem on kristittyjen, muslimien ja juutalaisten pyhä kaupunki, siellä riittää piikkilankaa, sotilaita ja aseita, vartioituja alueita, rajanylityspaikkoja,  terrosismin uhkaa, uskonnollisten ryhmien alaryhmiä, sotilasoperaatioita ja jännitteitä, jotka hankaloittavat normaalia arkea. Historiallisesti mrkittäviä paikkoja on joka nurkalla. Kaupungin asukkaat ovat kummallisesti sopeutuneet monimutkaisiin olosuhteisiinsa ja elävät kaupungissa rinta rinnan. Delisle puolestaan turhautuu välillä siihen, että mikään ei tunnu sujuvan rationaalisesti.

Kaupungissa riittää juhlia, sapatteja ja jokaisen uskontokunnan omia tapoja! Lukijasta näyttää, että kaupungissa on aina syytä juhlaan joko Israelin kansan orjuudesta vapautumisen tai jossakin taistelussa kuolleiden muiston kunnioittamiseksi. Sotaisa historia luo merkkipäivien tarvetta.

Vaikka Jerusalem on kuvattu perin selkein kuvin, siitä muodostuu eksoottinen kokemus lukijalle. Silmät ymmyrkäisinä ja tiedonjanoisena ahmin joka sivun tästä vähäeleisestä teoksesta. Delislen tyyli on sympaattista ja havainnollista. Hän on mainio opas jerusalemilaiseen arkeen.


Merkintöjä Jerusalemista on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Mari A:n kirjablogi. Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä ja Sallan lukupäiväkirja.

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo

Liv Strömquist: Einsteinin vaimo, 2019
Alkuteos: Einsteins nya fru, 2018
Suomentaja: Helena Kulmala
Kansi: Sören Vilks
Sivuja: 139
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Liv Strömquistin sarjakuvat ovat käsite. Hänen uusin kokoelmansa Einsteinin vaimo käy voimalla kohti lukijaa, aivan kuten hänen aiemmatkin teoksensa. Feministinen, yhteiskunnallinen, paatoksellinen, opettavainen, ronski, hävytön, hauska, kapinallinen, sarkastinen, karnevalistinen... Siinä muutama adjektiivi kuvaamaan tämän taiteilijan sarjakuvia. Jos joku näistä adjektiiveista pelottaa, niin sitä suuremmalla syyllä Strömquistin sarjakuviin on syytä tarttua - ja heti.

Nyt Strömquist ampuu kovilla jokaista alistavaa poikaystävää ja aviomiestä, jotka ovat kehdanneet tai kehtaavat kohdella tyttöystäviään tai vaimojaan huonosti. Siitäs saatte, Albert Einstein, John Lennon, Elvis Presley ja monet muut. Strömquist vaimo ei silittele miehiä myötäkarvaan missään kohtaa. Ensimmäisenä huutia saa Karl Marx: Vaikka Marx kannusti kaikkien maiden työläisiä nousemaan kapinaan työnantajiaan vastaan, se ei estänyt häntä makaamasta palvelustyttönsä kanssa. - - Palvelustytöllä (nimeltään Lenchen) oli vähintäänkin kurjat työolot. Sen lisäksi, että hän joutui makaamaan Karl Marxin kanssa työajallaan, hänen piti myös hoivata tämän vuodepotilaana ollutta vaimoa, Jenny Marxia. (S. 8 - 9.) Makuukammarin kautta katsottuna moni suurmies on yllättävän pieni ihminen.

Välillä mietin, onko poikaystävien käsittely jo liiankin julmaa - eiväthän he kaikki ole enää puolustamassa itseään. Ehkä heillä oli jokin syy kohdella vaimojaan ja tyttöystäviään julmasti. Ehkä vaimot olivat ärsyttäviä tyyppejä ja ansaitsivat alistamisen, vapaudenriiston ja pettämiset. Ehkä vaimot todellakin ansaitsivat kaiken henkisen väkivallan, jonka kohteeksi he joutuivat. Strömquistin käsittelyn jälkeen melkein säälittää jo Stalinkin: että miljoonien ihmisten kuolemasta vastuussa ollut mies tuomitaan vielä surkeaksi aviomieheksikin ihan omalla nimellään.

Oikeasti hei! Mikä meitä naisia riivaa, kun suostumme suurmiesten ja kuuluisuuksien, jopa rikollisten miesten vaimoiksi hinnalla millä hyvänsä. Sarjakuva Miesesikuvia kertoo siitä, miten miespuliset rikolliset saavat ihailijapostia vankilaan, kun taas naispuolisia murhaajia ei kukaan mies lähesty rakkauskirjeillä. Mikä ihme tässä nyt on... Naiset, herätkää! Miehet, ryhdistäytykää! Mikä maailmaa vaivaa, kun nostetaan jalustalle suurmiehiä - yhä uudestaan miehiä - jotka eivät pysty elämään ihmisiksi.

Strömquist antaa huutia romanttisen rakkauden palvonnalle ja ydinperheen ideaalille. Nämä molemmat ilmiöt kun vaativat usein kovan hinnan. Niissä on syy siihen, että naiset eivät ajattele itsenäisesti, vaan sopeutuvat rakkauden tai idyllin nimissä pitämään kulisseja yllä tai etsimään oman terveytensä (henkisen tai ruumiillisen) uhalla olematonta onnea. Naiset ja miehet, ottakaa vastuu itse omasta elämästänne!

Ehdoton suosikkini näistä kaikista kuuluisuuksien vaimoista on Yoko Ono, josta tuli John Lennonin muusa ja jota kutsuttiin apuun koko maailman voimin, kun Lennonin elämä alkoi luisua alamäkeen. Yoko kertoo parin antamassa yhteishaastattelussa näin: Länsirannikolta soiteltiin minulle ja sanottiin: kuule, sinun täytyy tulla tänne. John on aivan hukassa, hän juo ja... Ja minä sanoin: Pyh, hänhän pitää vain hauskaa. Ne ovat bisnesihmisiä, jotka ajattelevat: "Tämä on John Lennon, hän on meille taloudellisesti arvokas. Ja sinä olet nainen - pidä hänestä huolta." Siinä naisten tehtävä. But I don't operate like that." (S. 136.) Eläköön Yoko, eläköön Liv!

Strömquistin sarjakuvat ovat valistavia. Ja mikä tärkeintä, tämän jälkeen jokainen huono aviomies saa olla varuillaan: Liv Strömquist voi tulla tekemään sarjakuvan juuri sinusta, ja sen sarjakuvan päähenkilönä on joku samanniminen tollo, kuin itsekin olet! Jos nämä Strömquistin sarjakuvat saavat yhdenkin naisen ajattelemaan itsenäisesti, ne ovat tehtävänsä tehneet.

Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä  kuuluisi yleissivistävänä teoksena jokaisen ihmisen lukupinoon. Se nostaa naisen seksuaalisuuden pimeän historian silmiemme eteen ja puhuu asioista niiden oikeilla nimillä. Samalla se riisuu sitä häpeää, johon naiset on sukupolvi toisensa jälkeen kasvatettu ja alistettu. Sarjakuvateos Nousu ja tuho puolestaan  osoittaa, mikä kaikki on pielessä tässä länsimaisessa, kapitalismiin uskovassa maailmassa.

Strömquistin teokset ansaitsisivat palkinnon siitä, että ne vaativat ajattelemaan. Vaatimus esitetään niissä huutamalla, ja se on pelkästään hyvä asia, sillä tässä on nainen, joka saa äänensä kuuluviin ja puhuu myös alistuvien ja alistettujen naisten puolesta. Kannattaa kuunnella, mitä hänellä on sanottavanaan. Varoitan kuitenkin siitä, että oma - se ehdottomasti oikea - maailmankuva voi järkkyä näitä lukiessa. Lisäksi saattaa naurattaa ääneen.



Einsteinin vaimo on luettu jo kirjablogeissa Kirja vieköön! ja Mitä luimme kerran.

Will Eisner: Talo Bronxissa

Will Eisner: Talo Bronxissa, 1982
Alkuteos: A Contract with God, 1978
Suomentaja: Annikki Malin
Kustantaja: Kustannus Oy Jalava
Sivuja: 187
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Erään sarjakuvahaasteen yhteydessä törmäsin sarjakuvamaailman klassikkoon nimeltä Talo Bronxissa. Will Eisnerista (1917 - 2005) en ollut ennen kuullutkaan, mutta kun sain kirjan luettua, ihmettelin, miksei tästä kirjasta ole otettu uusintapainosta. Eisner on amerikkalainen, palkittu sarjakuvalegenda, ja ainakin tähän teokseensa hän on vanginnut jotain perin inhimillistä.

Teoksen miljöönä on 1930-luvun slummikortteli Bronxissa. Kortteli on kansojen sulatusuuni, unelmien tukikohta, ponnahduslauta Amerikan ihmemaahan... Todellisuudessa ympärillä velloo lama. Eisner sarjakuvista tulee koskettavia juuri sen takia, että ihmisten unelmat ja todellinen elämä ovat niissä läsnä joka ruudussa. Niiden välinen ristiriita tekee meistä niin haavoittuvaisia. Talo Bronxissa sisältää neljä tarinaa, jotka kertovat paljon enemmän kuin pelkästään päähenkilöidensä tarinat.

Ensimmäinen tarina on nimeltään Sopimus Jumalan kanssa. Sen päähenkilö on venäläissyntyinen juutalaismies, Frimme Hersch, joka on tehnyt poikasena sopimuksen oikeudenmukaisen jumalansa kanssa. Kaikki näyttääkin menevän parhain päin, mutta kun Jumala ei pidäkään omaa osuuttaan sopimuksesta, Hersch ottaa uuden suunnan elämäänsä.

Tarinoista muodostuu pieniä novelleja, jotka lavenevat ruutujensa ulkopuolella. On hämmästyttävää, miten paljon voi kertoa yhden kuvan kautta. En muista näin elävää piirrettyä ihmishahmoa aiemmin tavanneeni sarjakuva-albumin sivuilla: Pään asento, ryhti, toiveikas pään nosto, katse... Jokainen viiva on luomassa ihmistä, joka on pelkkää liikettä. Koko ihmisen persoona ja hänen historiansa näkyvät yhdessä ruudussa.

Kuvat ovat ilmavia ja tummasavyisiä, mutta eivät synkkiä. Surut, menetykset, toiveet ja ilot vaihtelevat asukkaiden elämässä. He kurkottavat kohti unelmaa, jota ei  heille oikeasti ole saavutettavissa. Pienet onnen hetket ovat ohimeneviä, silkkaa harhaa.

Katulaulaja-tarinassa unelma näyttää vihdoin käyvän toteen, onni on potkaisemaisillaan. Kortteleihin kohoavat kauniit sävelet lupaavat yhtäkkiä vaikka mitä. Talonmies-tarinan päähenkilö on karski ja tyly tyyppi, mutta niin vain hänkin kohtaa voittajansa. Bronxin kaduilla hallitsevat elämän kovat lait - syö tai tule syödyksi. Maalaisloma puolestaan kertoo siitä makeasta elämästä, josta voi saada kesän aikana maistiaisia, kun vuokrataloista lähdetään maaseudulle lomailemaan. Vapaus näyttää avaralta ja mahdollisuudet ovat aivan siinä käden ulottuvilla, mutta ne karkaavat jonnekin: Ja niin kesä taas päättyy ja vuokrakasarmien asukkaat palaavat muuttolintujen lailla takaisin kaupunkiin, jossa elämä kiertyy normaaleihin uomiinsa (s. 185). 

Elämän haavoittuvuus ja paljaus on kiinni näissä hahmoissa, eikä heitä voi olla rakastamatta.
En yhtään ihmettele, että tämä sarjakuva on voittanut palkintoja ja siihen viitataan klassikkona. Nykylukija voi lukea siitä paitsi ihmiskohtaloita ja sydämeenkäypiä tarinoita, myös New Yorkin historiaa.

Kokonaisuus on kiehtova ja tunteikas. Tarinat ovat niin totta, että sivut kääntyvät sydän sykkyrässä. Voi kunpa köyhyys väistyisi, kunpa rakkaus voittaisi, kunpa heille suotaisiin edes pala kauneutta.



Talo Bronxissa on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja hyllyssä, Nenä kirjassa ja Hurja hassu lukija. Sain kirjan käsiini kirjaston varastosta, mutta kyllähän tällainen klassikko kuuluisi jokapäiväiseen käyttöön kirjastossa.

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet

Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet, 2010
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 135
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet on jo pienoinen kotimaisen sarjakuvan nykyklassikko. Sillä on jatko-osiakin: Mustasuon mysteeri ja Seitsemäs vieras. Olen säästellyt niiden lukemista, sillä niin suuren vaikutuksen Saniaislehdon salaisuudet teki, että tiedän jatko-osienkin olevan takuuvarmaa laatua. Seitsemäs vieras saikin ilmestyessään Sarjakuva-Finlandian vuonna 2015.

Saniaislehdon salaisuudet kertoo orvosta Agnes-tytöstä, joka asuu Plankton-nimisessä pikkukaupungissa isoäitinsä hoidossa. Agnes on hymytön, pikkuvanha tyttö, joka haluaisi selvittää kadonneiden arkeologivanhempiensa kohtalon. Kyllähän hänelle paljastuukin kaikenlaista -  kotikaupunki nimittäin tuntuu olevan täynnä salaisuuksia. Oikeastaan kaupungissa ei taida olla mitään täysin normaalia.

Tunnelma Planktonissa on goottihenkinen, ajoittain jopa makaaberi. Kummalliset asiat tuntuvat etsiytyvän Agneksen näköpiiriin, ja vaikka hän yrittääkin elää normaalia arkea, se ei tahdo onnistua. Esimerkiksi koulutahtäväksi saatu kasvion kerääminen osoittautuu Agnesille mukavaksi tulonlähteeksi... Työharjoittelu paikallisessa alusvaatekaupassa on turhankin opettavaista...

Agneksen maailma on täynnä mustaa huumoria. Kuvat ovat tummasävyisiä ja mukavasti vinksahtaneita. Pienet yksityiskohdat hahmoissa viittaavat salaisuuksiin, jotka eivät ehkä kestä päivänvaloa. Viimeistään zombit palvelusväkenä heittävät lukijan johonkin toiseen todellisuuteen...

Saniaislehdon salaisuudet on episodimainen kokonaisuus, sillä se koostuu 10 tarinasta, jotka kaikki sijoittuvat Agneksen kotikaupunkiin. Niistä muodostuu pieniä sarjakuvanovelleja, joistakin jopa kauhunovelleja. Keskiössä on Agnes, joka alkaa vähitellen tuntua ainoalta normaalilta tyypiltä koko kaupungissa. Tarinoissa Agnes saa ihanan ystävän, pääsee muun muassa oopperaan ja huomaa yllätyksekseen rakastuneensa. Menneisyydestä paljastuu jo jotain: isoäidin elämäntarina on kaikkea muuta kuin herttainen. Omien vanhempiensa kohtalon jäljille Agnes ei vielä tässä osassa pääse, mutta ehkä sitten jatko-osissa.

Olisin lukenut näistä Agneksen elämän tapahtumista enemmänkin. Tarinoiden luoja on osannut heittää tarinat kutkuttavasti vähän kesken. Kuvassa saattaa olla vihjeitä, joita teksti ei paljasta, ja lukija saa itse täydentää tarinan.

Kati Närhen taituruutta on se, miten hän saa hahmot vinksahtamaan pienin yksityiskohdin - tummat silmänympärykset, toljottava katse tai avoin, luottavainen ilme kertovat henkilön luonteesta paljon. Hahmoihin tulee sävyjä, jotka oikeastaan tunnistaa ympäriltään, kun katsoo tarkemmin. Eiköhän vain jokaisella vastaantulijalla ole jotain pikimustaa peiteltävää!



Saniaislehdon salaisuudet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Sallan lukupäiväkirja, Kirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen teos sopii ainkin kohtaan 16 (kirja liikkuu toden ja epätoden rajamailla).

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuninkaan aarre

Janne Kukkonen: Voro, Kolmen kuinkaan aarre, 2016
Kansi: Janne Kukkonen
Kustantaja: Like
Sivuja: 280
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Janne Kukkosen Voron myötä pyörähtää blogissani käyntiin oma pieni sarjakuvaviikkoni. Olen lukenut loistavia sarjakuvia pienen pinon verran, mutta niistä bloggaaminen on jäänyt, ja nyt alkavat albumien palautuspäivät paukkua.

Janne Kukkosen Voro, Kolmen kuninkaan aarre voitti Sarjakuva-Finlandian vuonna 2016. Se on hänen esikoisteoksensa, mutta kaikin puolin niin hallittu ja jännittävä kokonaisuus, etten yhtään ihmettele voittoa. Aamulehden haastattelussa Kukkonen kertoo kehitelleensä sarjakuvansa käsikirjoitusta peräti 15 vuotta, ja hiominen näkyy lopputuloksesta. Kokonaisuus on taiteellisesti tasapainoinen ja juonellisesti huikaiseva.

Nythän Voroon on ilmestynyt jo seuraava osa, Tulikiven armeija, ja aion hankkia sen käsiini mahdollisimman pian. Luvassa on trilogia, joten kolmaskin osa saadaan joskus luettavaksi.

Voro kertoo Liljasta, pienikokoisesta, 10-12-vuotiaasta, ammattivoro-oppilaasta. Hän haaveilee saavuttavansa joskus Mestarivarkaan arvonimen. Lilja on sopivasti sukupuoleton hahmo, joka voisi hiippahupussaan olla kumpi vaan, tyttö tai poika. Koska ammatinvalinta on vakavasti miesten maailmaan kallellaan, ei käytös voi olla missään määrin tyttömäistä. Eikä olekaan! Lilja käyttäytyy röyhkeästi, pomottaa jopa opettajaansa ja ylpeilee taidoillaan.

Voron ammatti on vaarallinen ammatti: toisella puolella vaarana on joutua virkavallan kynsiin (hirteen), toisella puolella uhkana ovat muut lainsuojattomat, jotka eivät todellakaan ole mitään enkeleitä. Kaikki Liljan vastustajat ovat aikuisia miehiä, toinen toistaan palottavampia hahmoja, mutta Lilja kyllä pärjää...

Kirjan alussa esitellään ryöstökeikka, jossa Liljan taidot pääsevät oikeuksiinsa ja lukija koukuttuu. Varsinainen seikkailu käynnistyy, kun Lilja kuulee suojelijansa ja kiltamestarin keskustelun, jossa kiltamestari vähättelee häntä ja kieltäytyy antamasta hänelle vaativia keikkoja. Suutuksissaan Lilja varastaa itselleen keikan. Alkaa seikkailu, jossa Lilja on sekä etsijän että pakenijan roolissa. Tämä tuplarooli tekee hänen elämästään melkoisen vauhdikasta.

Sana pelko ei kuuluu Liljaan sanavarastoon. Hän kohtaa rumat pahikset, petturit ja yliluonnolliset ilmiöt pää pystyssä. Neuvokkuutensa, ketteryytensä ja rohkeutensa ansiosta hän selviytyy kiperistä tilanteista.

Voro on väritykseltään mustavalkoinen, mutta ei sävytön. Kukkosen piirrosjälki on elävää, eikä kuvista liikettä puutu. Myös keskiaikainen miljöö herää eloon albumin sivuilla. Seikkailun kehkeytyminen puolestaan on ilmiömäistä ja yllättävää, eikä lukija voi kuin ihailla taituruutta, jolla juonen monet langat punoutuvat kokonaisuudeksi. Lukija saa haukkoa henkeään Liljan puolesta.

Voro on fantasiaseikkailu, jonka toivoisi kuluvan kaikkien yli 10-vuotiaiden käsissä. Sitä nuoremmille kuvitus luurankoineen voi olla vähän pelottavaa. Erityisesti suosittelen sarjakuvaa kaikille niille aikuisille, joille sarjakuvaa edustaa Aku Ankka - kaikki kunnia Akulle, mutta muutakin sarjakuvaa on tarjolla. Voro on laadukasta, kotimaista sarjakuvaa, joka ei muuta kaipaa kuin lukijoita.


Voro, Kolmen kuninkaan aarre on luettu kirjablogeissa: Oksan hyllyltä, Hurja hassu lukija, Yöpöydän kirjat ja Kirjojen pyörteissä, josta löytyy lisää linkkejä.

Margaret Mitchell: Tuulen viemää

Margaret Mitchell: Tuulen viemää, 2. painos, 2008 (I painos suomeksi 1937)
Alkuteos: Gone with the wind, 1936
Suomentaja: Maijaliisa Auterinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Aimo Virtasalo
Sivuja: 894
Mistä sain kirjan: kirjaston kierrätyshyllystä




Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas - nyt jo 9. kerran. Haastetta emännöi tänä kesänä Tuntematon lukija -blogi, ja sieltä löytyy tarkemmat tiedot haasteen säännöistä sekä lista tänään osallistuvista blogeista. Kannattaa käydä kurkkimassa bloggareiden ajatuksia klassikoista!

Tänä vuonna tartuin innokkaana klassikkojärkäleeseen nimeltä Tuulen viemää. Löysin Margaret Mitchellin romaanin ennen joulua kirjaston kierrätyshyllystä ja aloitin sen jo joululomalla. Ensimmäiset 400 sivua siitä sujuivatkin lennossa. Sen jälkeen lukeminen eteni pienissä osissa ja  pysähtyi jonnekin sivun 500 tienoille. Niillä main sain lopullisesti tarpeekseni kirjan päähenkilöstä,  Scarlett O'Harasta, enkä sietänyt enempää hänen itsekkäitä tempauksiaan. Vasta klassikkohaasteen lähestyminen motivoi minut lukemaan kirjan loppuun. Nyt olen klassikosta pyörryksissä, aivan sen lumoissa.

Ennakkoluulojeni perusteella odotin Mitchellin suurromaanin olevan pelkästään rakkausromaani, koska sellaiseksi muistan elokuvankin, jonka olen nähnyt joskus 1980-luvulla. Kirjaa ei voi kuitenkaan luonnehtia vain rakkausromaaniksi, koska rakkaus ei ole siinä pääasia, vaikka Scarlett O'Haran ja Rhett Butlerin suhde kannatteleekin juonta. Kirja on ennen kaikkea sotaromaani, Yhdysvaltojen sisällissodan (1861 - 1865) kuvaus aina sen syttymisestä sen seurauksiin saakka. Taisteluja ja joukkojen liikkumista seurataan kotirintamalla Georgiassa, ja näkökulma on vahvasti Konfederaation eli Etelävaltioiden puolella. Tuulen viemää on siis sekä sotaromaani että rakkausromaani, mutta on se paljon muutakin, muun muassa selviytymistarina (sekä Etelän että Scarlettin) ja kasvutarina.

Vaikka olen aivan kirjan lumoissa, en voi sanoa, että lukukokemus olisi ollut pelkästään riemukas. Scarlettin kanssa kyllä pärjäsin, lopulta suorastaan erinomaisesti, mutta vielä suurempia vaikeuksia tuotti kirjan sanasto, jossa mustaihoisista ihmisistä käytetään sanaa neekeri. Epämukava olo hiersi jokaisen ruman sanan kohdalla, ja kirjan alentuva asenne mustia kohtaan hätkähdytti.

Tuulen viemää on siis ilman muuta loistava mutta myös hankala romaani. Se on monella tavalla häikäisevää kirjallisuutta, mutta nykylukijan on vaikea suhtautua siihen. Saako siitä edes pitää? Saako siitä innostua? Se on paitsi historiallinen romaani, joka kertoo Yhdysvaltain sisällissodasta 1860-luvulla, myös kuva ilmestymisaikansa, eli 1930-luvun Yhdysvalloista. Se on ikään kuin tuplasti historiallinen romaani.

Tällaista klassikkoa ei voitaisi kirjoittaa enää. Halventavien sanojen kirjoittamista ei enää hyväksyttäisi, eikä Etelävaltioiden sosiaalisia kerrostumisia enää päästäisi kuvaamaan yhtä verevästi kuin Mitchell tekee: Korkeimmasta sosiaalisesta statuksesta nautti valkoinen omistajaväestö, plantaasi-isännät ja heidän perheensä. Scarlett O'Haran isä edustaa perheineen juuri tätä kansanosaa. Hierarkian seuraavalle portaalle nostettiin kotiorjat, joita isäntäperheet pitivät perheenjäseninä. He osallistuivat perheiden arkeen lastenhoitajina (kuten Scarlettin suuresti rakastama Mammy) tai arvostettuina palvelijoina. Kirjan kertoman mukaan kotiorjat myös tunsivat arvonsa ja halveksivat alempia kansankerrostumia, joihin he itsekin laskivat sekä pelto-orjat että valkoisen roskaväen.

Pelto-orjien tehtävänä oli hoitaa raskas puuvillasadon korjaaminen, ja heidän joukostaan vain älykkäimmät ja luonteiltaan mukavimmat saatettiin nostaa kotiorjiksi. Arvion näistä ominaisuuksista tekivät tietysti heidän omistajansa. Pelto-orjiakin alempana kansanosana pidettiin valkoista roskaväkeä, joka ei omistanut maata, vaan joutui elättämään itsensä kuka mitenkin. Heidät kuvataan selkärangattomaksi ryhmäksi, joka on valmis myymään Konfederaation ylevät periaatteet ja hyötymään plantaasiomistajien ahdingosta. Sisällissota romutti tämän hierarkisen, sosiaalisen rakennelman. Etelävaltiot eivät pelkästään hävinneet sotaa, vaan niistä hävisi kokonainen maailmanjärjestys ja elämäntapa.

Kirjan kertoo häviäjien kärsimyksistä ja puhdistaa plantaasiomistajien mainetta. Teoksen mukaan he olivat orjien isäntinä paljon mainettaan rehdimpiä ja oikeudenmukaisempia. Mustien ja heidän isäntiensä suhteet on kuvattu positiivisessa hengessä, pitkän luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen suhteiksi. Silti on selvää, että orja on ollut orja ja omistajat omistajia. Kun kirjassa orjat saavat vapautensa, ja he pääsevät Etelävaltioiden uuteen hallintoon mukaan, kertoja suomii heidän käytöstään kovin sanoin. Kiitosta eivät kyllä saa Pohjoisvaltioista tulleet valloittajatkaan, jotka käyttävät häikäilemättömästi hyväkseen asemaansa ja kahmivat verorahat omiin taskuihinsa sen sijaan, että varat käytettäisiin etelän jälleenrakantemiseen. Epäluottamus ja katkeruus valloittajia kohtaan värittää sodan jälkeistä aikaa. Esimerkiksi Ku Klux klaanin toiminta selitetään kirjassa  kunniantunnon menettämisen seuraukseksi ja sen julmat teot ovat enemmänkin valloittajien mielivaltaisen hallinnon syytä.

Häviäjien historian kirjoittaminen on suuri teko. Suomessa häviäjien historian kirjoittajana on kunnostautunut erityisesti Väinö Linna, joka kirjoitti Täällä Pohjantähden alla -romaanissaan punaisten näkökulman vuoden 1918 tapahtumiin. Häviäjien historiaa on myös Tuntematon sotilas. Ne ovat suomalaisten lempikirjoja. En yhtään ihmettele, miksi Tuulen viemää sai Pulitzerin vuonna 1936, ja siitä tehtiin yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista elokuvista, joka kahmi aikanaan peräti 8 Oscaria.

Toinen ihmisryhmä, jonka puolesta Mitchell kirjoittaa, ovat naiset. Mitä nerokkuutta kirjailijalta onkaan asettaa nainen sotaromaanin päähenkilöksi! Ja millainen nainen! Scarlett O'Hara ei ole ollenkaan perinteisen, etelävaltiolaisen naisen ilmentymä. Hän ajattelee itse ja inhoaa naiselle varattua roolia: "Toivonpa totta totisesti, että olisin naimisissa", huokasi Scarlett käydessään vastenmielisesti jamssiin käsiksi. "Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnollinen enkä tehdä, mitä tahdon. Olen kyllästynyt teeskentelemään, etten syö enempää kuin lintu, ja kävelemään silloin, kun tahtoisin juosta, ja sanomaan yhden valssin jälkeen, että minua pyörryttää, vaikka voisin tanssia kaksi päivää väsymättä. Olen kyllästynyt toitottamaan:'Miten viisas olettekaan!' typerille mieheille, joilla ei ole puoleksikaan niin paljon järkeä kuin minulla, ja olen kyllästynyt olemaan, niinkuin en mitään tietäisi, niin että miehet saavat kertoa minulle asioita ja tuntea itsensä tärkeäksi..."  (S. 69) Jo Scarlett on korviaan myöten täynnä mansplainingiä eli miesselitystä, ilmiötä, josta Rebecca Solnit kirjoitti kuuluisan esseensä.

Scarlett osaa kyllä esittää naisellista bimboa, mutta hän käyttää avujaan häikäilemättä hyödykseen. Todellisuudessa hän on huikentelvainen, oikukas ja pohjattoman itsekäs. Hän on opportunisti, melkeinpä narsisti. Hänen vastaparikseen kirjailija on asettanut hyvyyden ruumiillistuman, naisellisista naisellisimman, uskollisen ja herttaisen Melanien. Kontrasti on toimiva, ja kertoja pudottelee henkilökuvauksiin myös aimo annoksen kirkasta feminismiä: Melanie teki vain sen, mitä kaikkia etelävaltiolaisia tyttöjä oli opetettu tekemään - koetti saada ympärillään olevat ihmiset tuntemaan olonsa mukavaksi ja tyytyväiseksi. Tämä naisten onnistunut salajuoni se teki Etelävaltioiden elämän niin miellyttäväksi. Naiset tiesivät, että sellaisessa maassa, missä miehet olivat tyytyväisiä, missä heitä ei kukaan vastustanut ja missä he saivat nauttia loukkaamattomasta turhamaisuudesta, naistenkin elämä saattoi käydä varsin miellyttäväksi. Niinpä siis naisten pyrkimyksenä kehdosta hautaan saakka oli pitää miehet tyytyväisinä itseensä ja tyytyväiset miehet palkitsivat sen heille kitsastelematta ritarillisuutena ja ihailuna. Miehet antoivatksin naisille mitä tahansa muuta paitsi sitä tunnustusta, että heilläkin oli älyä. Scarlett kehitteli itsessään aivan samoja viehätyskeinoja kuin Melanie, mutta harkitun taitavasti ja opetellun tehokkaasti. Näiden kahden tytön ero oli siinä, että Melanie puhui ystävällisiä ja imartelevia sanoja tehdäkseen ihmiset onnellisiksi, vaikkapa vain vähäksi aikaakin, mutta Scarlett vain edistääksen omia tarkoitusperiään. (S. 132.

Ympäristö halveksii Scarlettia milloin mistäkin syystä, muun muassa siksi, että hän toimii kuin mies johtaessaan sahayritystään. Kirjassa myös kerrotaan, kuinka Scarlettin silloinen aviomies Frank tulee vaimonsa yrittäjyydestä suorastaan onnettomaksi ja kärsii siitä kovin. Yrittäjyys kun ei ollut tuon ajan naiselle ollenkaan sopivaa käytöstä. Scarlett on kuitenkin nainen, joka ottaa oman elämänsä ja Taran selviytymisen omaksi asiakseen. Vaikeudet ja pettymykset eivät lannista häntä. Kun elämä murjoo häntä erityisen lujaa, hän ei jää sen armoille vaan kurkottaa tulevaisuuteen: "En jaksa ajatella sitä tänään, ajattelen sitä huomenna."

Scarlettin hahmo on varmasti ollut 1930-luvun Yhdysvalloissakin kauhistuttava naishenkilö. Hänen ristiriitainen persoonansa murtaa naiselle sopivan käytöksen myyttiä. Jopa hänen äitiytensä on itsekästä, sillä yrittäminen ja rikastuminen ovat hänen elämänsä sisältö. Lukija kuitenkin pääsee todistamaan hetken, jolloin Scarlett tekee valintansa. Sodan kurjuuden ja kärsimyksen keskellä Scarlett päättää, ettei enää koskaan aio nähdä nälkää. Hän nousee toimijana miesten rinnalle. Onneksi on myös olemassa yksi mies, joka hyväksyy Scarlettin sellaisena kuin hän on ja antaa hänen jatkaa yrittäjänä - ja jopa kehuu hänen älyään!

Kun Mitchell sai teoksestaan Pulitzer-palkinnon vuonna 1937, hän sai sen varmastikin monesta syystä. Teos on juoneltaan koukuttava, siinä on mielenkiintoiset henkilöt ja taidokkaasti rakennettuja jännitteitä (Scarlett ja Melanie, Rhett ja Ashley, etelävaltiolaisten kunnia ja jenkkien röyhkeys, jne.). Se on loistelias, historiallinen romaani. Scarlettin hahmo on ristiriitaisuudessaan lihaa ja verta, ja uskon, että palkinto tuli osittain myös siitä syystä, että Mitchell uudisti kirjallisuuden naiskuvaa rohkeasti.

Margaret Mitchell ei kerro sisällissodasta mustien näkökulmasta, mutta olisiko sitä kukaan - ja varsinkaan kukaan valkoinen nainen - voinut kirjoittaa vielä 1930-luvulla. Atlantalainen Mitchell kirjoitti romaaninsa niistä asioista, jotka tunsi ja tiesi, ja orjien lapsille jäi vielä pitkä tie kuljettavaksi ennen kuin oli mahdollista valita musta mies Yhdysvaltain presidentiksi. Presidentiksi kuitenkin nousi ennemmin musta mies kuin kukaan nainen. Vaikka Tuulen viemää siis jättää orjien kohtalon ajattelematta (kuten Scarlett teki kaikille vaikeille asioille), kansakunta ei niin tehnyt. Näyttää ennemminkin siltä, että kansakunta on ohittanut Scarlettinsa.   

Rhett Butlerin kuuluisat sanat "Frankly my dear, I don't give a damn" ovat kuin hyvästit koko entiselle Etelälle, koko sille elämänmuodolle, joka tuhoutui sisällissodan myötä. Kaipaajia varmasti  riittää edelleen, mutta heitä tuskin on mustien tai naisten keskuudessa kovin paljon. Tuulen viemää jättää Syvälle etelälle haikeat jäähyväiset, mutta jäähyväiset yhtä kaikki. Klassikko on tehnyt tehtävänsä.

Olen osallistunut kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen joka kerta ja aiempina vuosina olen blogannut seuraavista klassikoista:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma


Tuulen viemää on luettu ainakin näissä blogeissa: Kirjaneidon tornihuone, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tuulin viemää ja Matkalla Mikä-Mikä-Maahan. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen kuittaan kirjalla kohdan 33. Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan. Tästä saan pinnan myös toiseen haasteeseen: Mitä luimme kerran -blogin Joka päivä on naisten päivä -klassikkohaasteeseen.

Ann Cleeves: Mykkä vesi

Ann Cleeves: Mykkä vesi, 2018
Alkuteos: Dead Water, 2013
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kustantaja: Karisto
Kansi: Andy & Michelle Kerry / Trevellion Images
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Viime syksynä olin kuuntelemassa Ann Cleevesiä Helsingin kirjamessuilla, sillä hänen Shetlanti- sarjansa oli saanut jatkokseen uuden suomennoksen nimeltä Mykkä vesi. Sarja on ollut yksi parhaista dekkarisarjoista, joita olen viimeisen 10 vuoden aikana lukenut. Kirjoja on ilmestynyt aiemmin suomeksi neljä: Musta kuin yö, Valoisat illat, Punaista tomua ja Sininen sarastus. Niiden kaikkien päähenkilönä on karismaattnen Jimmy Perez, joka ratkoo kotiseutunsa murhia kylmäpäisesti mutta lämmöllä.

Ann Cleevesin dekkarien lukeminen on ilo, mutta myös hänen kuulemisensa oli ilo. Hän kertoi dekkareistaan ja niiden filmatisoinneista rauhalliseen ja sydämelliseen tyyliin. Monelle on tuttu myös Cleevesin Vera Stanhope -sarja. Itsekin olen lukenut sarjasta yhden osan, mutta en ihastunut siihen niin paljon kuin Shetlanti-sarjaan ja sen sankariin, Jimmy Pereziin. Stanhope-tv-sarja puolestaan on ollut hyytävän hyvä, ainakin ne jaksot, joita olen päässyt näkemään.

Cleeves kirjat ovat niin sanottuja cozy crime -dekkareita, joissa juonenkuljetus pysyy tahdiltaan suhteellisen rauhallisena, pahimmat väkivallanteot ja raakuudet ohitetaan ja välillä istutaan teekupposen ääressä ratkomassa arvoitusta. Shetlanti-sarjan viehätyksen salaisuus piilee Jimmy Perezin sympaattisessa hahmossa, mutta aivan yhtä paljon myös miljöössä - karu Shetlanti on aivan vastustamaton paikka. Cleeves saa rantatyrskyt kuulumaan myös lukijan korvissa, ja varsinkin Shetlanti-sarjan 4. osa, Sininen sarastus, puhalsi merituulet täyteen voimaansa.

Cleevesin kirjoissa luonto heijastelee tunnelmia. Mykkä vesi alkaa Aithista, keskeltä sumua: Jimmy Perez pysähtyi hetkeksi hengähtämään ja katsoi merta. Tyynen, levollisen päivän valo suodattui korkealla purjehtivien pilvien lomasta ja sai veden hohtamaan metallinharmaana. Horisontista lähestyi sumurintama. (S. 9.) Sumun hälvennyttyä salmesta paljastuu perinnevene, josta löytyy ruumis. Ruumis kuuluu oman kylän pojalle, Jerry Markhamille, nykyiselle tunnetulle journalistille, joka on tullut kotiseudulle tekemään jymyjuttua. Kukaan ei vain tiedä, mikä tuo jymyjuttu oli. Se kuitenkin maksoi ilmeisesti miehen hengen.

Juoni alkaa punoutua varsin mukavasti. Pienestä yhteisöstä paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia, kuten Jerryn entinen tyttöystävä, jonka polttareita vietettiin juuri murhailtana. Mitä puolestaan salailee yleinen syyttäjä, Rhona Laing, joka löysi Jerryn ruumiin? Pian saarelle tupsahtaa myös yllättävä vieras, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan Jerryn omaisista. Entäs miten asiaan liittyy raha? Kaupunkiin nimittäin  suunnitellaan vuorovesivoimalaa, joka on herättänyt myös vastustusta.

Perez on sairaslomalla ja haluaa keskittyä suuresta surusta toipumiseen ja lapsipuolensa hyvinvointiin, mutta tutkinnanjohtajaksi lähetetty nuori nainen, komisario Willow Reeves, saa hänet kiinnostumaan jutusta. Kohta hän jututtaakin kyläläisiä vanhaan malliin. Elämään alkaa tulla valoa.

Annukka Kolehmaisen suomennos on varsin sujuvaa, ja lukemiseen tulee ahmimisen tuntu, kuten koukuttavassa dekkarissa kuuluukin. Kerronnassa ei sinänsä ole yllätyksiä, vaan teksti etenee perinteiseen, selkeään tyyliin. Näkökulmat vaihtuvat henkilöstä toiseen, ja dialogi on luontevaa. Sarjasta ollaan ilmeisesti suomentamassa myös viimeiset kolme osaa, joita jään odottamaan.

Ann Cleevesin lisäksi olen tänä vuonna innostunut myös Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarjasta, joka sijoittuu Norfolkin rannikolle. Siinäkin nimenomaan meri on keskeinen tunnelman rakentaja. Brittidekkaristeilla on vankka perinne psykologisten dekkarien kirjoittajana, sillä Agatha Christien jalanjäljissä on hyvä kulkea. Murhamamman tuotannosta voisin vinkata tähän merenrantaan sijoittuvan dekkarin nimeltä Askel tyhjyyteen, jossa eivät seikkaile sen paremmin Hercule Poirot kuin neiti Marplekaan.


Mykkä vesi on luettu myös blogissa Kirjarouvan elämää. Osallistun teoksella kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi Tuija.