Kurt Vonnegut: Teurastamo 5

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 eli lasten ristiretki, 7. painos, 2007, (I suomenk. laitos 1970)
Alkuteos: Slaughterhouse Five, or The Children's Crusade, 1969
Suomentaja: Juhani Jaskari
Kustantaja: Tammi
Kansi: Pekka Loiri
Sivuja: 189
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on puistattavan hyvä kirja. Se on rakenteeltaan postmoderni, ja silti sodanvastaisuudessaan järisyttävän johdonmukainen ja selkeä. Kirjaa on helppo lukea, varmaankin myös suomentaja Juhani Jaskarin ansiosta. Joka tapauksessa kirjan ansioita on se, ettei se selitä asioita puhki, vaan johdattaa lukijan avaruusmatkalle asti. Lopussa lukija on kuitenkin varma siitä, että järjettömintä maailmankaikkeudessa ovat ihmiset ja heidän aikaansaannoksensa maan päällä.

Vonnegut on niitä harvoja, jotka selvisivät hengissä Dresdenin pommituksista helmikuussa 1945. Hän oli paikalla saksalaisten sotavankina ja selvisi hengissä teurastamon kellarissa. Hän etsi monta vuotta sodan jälkeen tapaa, jolla kirjoittaa sen kauheuksista. Vihdoin syntyi Teurastamo 5 eli lasten ristiretki vuonna 1969. Se ei todellakaan ole mikään perinteinen sotaromaani, jossa soditaan ja kaadutaan sankarillisesti rintamalla. Kirjassa kyllä kuollaan oikein olan takaa, viimeksi dresdeniläiset (joiden tarkasta määrästä kiistellään edelleen), mutta sankarikuolemia ei koeta yhtään. Jokaisen kuoleman yhteydessä kertoja tokaisee "Niin se käy" ja niin kuolemisesta tulee arkea. Kuolemaan turtuu.

Teurastamo 5 on satiiri sodasta ja näyttää sen ihmisten järjettömyyksistä järjettömimpänä. Satiiri siitä tulee kaikkien niiden hölmöjen ja täysin turhien kuolemien johdosta, joita kirjassa kuvataan ja satiiri siitä tulee Billy Pilgrimin elämän kautta. Niin, Billy, antisankarien antisankari, joka on rintamalla aivan turha ja taitamaton, nuori, viaton, sinisilmäinen, hölmö ja naurettava - täysi lapsi, selviää kuin ihmeen kaupalla hengissä koko järjettömyydestä.

Hänellä on myös taito tehdä elämässään aikamatkoja, koska avaruusolennot kaappaavat hänet, kunnollisen amerikkalaisen perheenisän, ja sen jälkeen hänelle jää tralfamadorilaisten kyky kokea aika yhtäaikaisena. Hän on muun muassa nähnyt kuolemansa ennalta ja on oppinut, että kaikki ihmisen elämänvaiheet ovat hänessä läsnä koko ajan. Siksi niiden välillä voi matkustaa koko ajan.

Aikahyppäyksillä kirjaan tulee kummallisella tavalla lisää realismia, vaikka asiahan on järjetön - mutta onko se lopulta sen järjettömämpää kuin Billyn kokemukset saksalaisten sotavankina?  Billyn aika tralfamadorilaisten luona seksipommi Montana Wildhackin seurassa näyttää paratiisilta verrattuna hänen sotakokemuksiinsa ja tylsään, varakkaan amerikkalaisen perheenisän ja aviomiehen arkeensa. Tralfamador - mikä mieletön pakopaikka!

Vonnegutin Teurastamo 5 yllättää joka sivullaan. Se on juuri niin sodanvastainen kirja kuin ennalta osasin odottaa ja silti se on paljon enemmän. Se on nerokkaasti scifin suuntaan kallellaan ja ilmaisultaan aivan poikkeuksellisen tärisyttävä. Lukemisen aikana tuntui kuin aivoihin olisi syntynyt uusia ratoja, kun itketti ja nauratti yhtä aikaa. Joskus vain itketti ja seuraavaksi taas nauratti Billyn vilpitön tapa ottaa elämä vastaan avaruusolentoineen kaikkineen. 
"Se oli pakko tehdä," Rumfoord sanoi Billylle tarkoittaen Dresdenin hävitystä.
   "Tiedän", sanoi Billy.
   "Sellaista sota on."
   "Tiedän. En minä valita."
   " Se oli varmasti helvettiä siellä maan pinnalla."
   "Oli se", sanoi Billy Pilgrim.
   "Sääli miehiä joiden täytyi tehdä se." 
   "Minä säälinkin."
   "Te koitte varmaan ristiriitaisia tunteita siellä maan pinnalla."
    "Se oli niin kuin piti", sanoi Billy. "Kaikki on niin kuin pitää, ja kaikkien on tehtävä juuri sitä mitä tekevät. Sen minä opin Tralfamadoressa." (S. 176.)

Billy säilyy lapsena, vaikka vanhenee, sota on hänessä aina, kuten hänen avioliittonsa, isyytensä, ammattinsa ja rikastumisensa, jotka jotenkin vain osuvat hänen tielleen. Hän on onnekas ja onnellinenkin, mutta samalla myös suuren järjettömyyden uhri, elämässään edestakaisin ajelehtiva sivullinen, kuten ehkä koko sukupolvi näitä 20-vuotiaita nuoria miehiä (lapsia), jotka kokivat II maailmansodan.

Toisin kuin Billy, lukija ei missään nimessä jää sivulliseksi eikä ajattele, että "kaikki oli niin kuin piti olla". Dresdenin joukkotuho, jossa siviilejä pommitettiin palopommeilla suunnitellusti ja systemaattisesti kolmen päivän ajan, herättää kysymään, kuka tämänkin järjettömyyden keksi. Kuka sen suunnitteli? Oliko se välttämätön siinä vaiheessa, kun Saksan häviäminen oli vain muutamasta kuukaudesta kiinni? Miten tulimyrskystä selvinneet ovat ikinä pystyneet jatkamaan elämäänsä?

Vonnegutin romaani antaa yhden vastauksen selviämiselle. Ehkä jokainen Dresdenistä (tai ylipäätään sodasta) selvinnyt on tarvinnut oman Tralfamadorensa. Teurastamo 5:ssä suru on puettu viiltävästi satiirin valepukuun: Ja niin he yrittivät keksiä uudelleen itsensä ja maailmankaikkeutensa. Tieteisromaaneista oli paljon apua. (S. 94.)



Teurastamo 5 tuli eteeni jonkin kirjaston sivuilta ja jonkun kirjastonhoitajan suosittelemana kirjana, kun etsin kirjaa HelMetin vuoden 2017 haastekohtaan 50 (kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja). Muistin heti, että kirja on hyllyssäni ja odottanut lukemistaan jo hetken aikaa. Se on muun muassa TBR100-listallani, jonka olen koonnut oman kirjahyllyni lukemattomista kirjoista, ja näin ollen saisin sillä kuitattua myös yhden kirjan Hyllynlämmittäjä-haasteeseen.

Teurastamo 5 on klassikko ja sitä luetaan koko ajan. Se on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie, Maailman ääreen, Yöpöydän kirjat, Kannesta kanteen, Opus eka, Jos vaikka lukisi, Kirjakuiskaaja ja Kujerruksia.