Torstain messuilut: eräs väkivaltaa purkava teos ja suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta

Messut on messuiltu ja ensimmäinen messulöytö jo luettu (Gabriel García Márquezin Kukapa evertille kirjoittaisi). Messupäiväthän ovat kirjabloggaajan vuoden juhlapäiviä, ja tänä vuonna pääsin paikalle peräti kahtena päivänä, torstaina ja lauantaina. Yritin tiivistää yhteen raporttiin, mutta totesin asiaa olevan niin paljon, että jaoin tekstin suosista kahteen osaan.

Torstaina seuranani oli rakas ystäväni, jonka kanssa lähdimme toteuttamaan kunnianhimoista päiväohjelmaa, jonka laatiminen oli ollut minun tehtäväni. Olimme paikalla hyvissä ajoin ennen kuin Juha Hurme esiintyi Akateemisen pisteessä. Vaikutuimme Hurmeen puheesta ja sivistyksestä, eikä messupäivällä olisi voinut olla parempaa alkua.

Hurme kertoi, että ryhdyttyään kirjoittamaan uutuusteostaan Niemi, hän löysikin alkusointuisen runon viehätyksen, vaikka oli siihen asti suorastaan inhonnut Kalevala-mittaa ja saanut siitä koulussa aivan tarpeekseen. Tutkiessaan historiaa hän oli ymmärtänyt, että se on ollut tarpeellinen muistamisen väline ja sitä kautta perimätiedon välittäjä Suomen alueella asuneille kansoille. Se on ehkä ollut myös syy suomen kielen säilymiseen, vaikka alueelle, tälle niemelle, on tullut maahanmuuttajia maailman joka kolkasta. 

Hurme oli päättänyt ottaa teoksensa lähtökohdaksi alkuräjähdyksen, jotta Suomen historia asettuisi oikeisiin mittasuhteisiin. Hänen väitteensä on, että kaikesta tästä kansallisesta 100-vuotismeuhkaamisesta huolimatta meidän historiaamme on "kapea, aneeminen ja heikko" - varsinkin jos vertaa kaikkeen siihen loistavaan ihmiskunnan historiaan, joka on lähtöisin Mesopotamiasta tai muualta Euroopasta. Kirjan tarkoitus on kuulemma kuitenkin osoittaa, että meillä on edessämme suorastaan loistava tulevaisuus sivistyksen puolesta taistelevana kansana. 

Hurme on huolissaan, siitä, että viime vuosina Suomessa on tehty typeryydestä politiikkaa ja silloin väkivalta on lähellä. Hän kertoo Niemen olevan väkivaltaa purkava teos. Voiko kirjallisuudella tärkeämpää tehtävää ollakaan!


Loistavan Juha Hurmeen jälkeen halusimme istua alas ja hengitellä. Päädyimme seuraamaan esikoiskirjailijoiden kolmen minuutin esittäytymisiä Aleksis Kivi -lavalla. Siellä nähtiin esikoiskirjailijat Pierre Charrel (Väinämöisen veljeskunta), Lauri Törhönen (Elämäni banaanin kuorena), Terhi Törmälehto (Vaikka vuoret järkkyisivät), Pauliina Lindholm (Komendantti), Mikko Kamula (Ikimetsän sydänmailla) sekä Satu Lepistö (Lintutarha). 
Toivotan menestystä heille kaikille! 
Olen itse lukenut vasta yhden näistä esitellyistä teoksista, Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät, ja voin suositella sitä lämpimästi. 

Esikoiskirjailijoiden jälkeen messujen divariosasto imaisi meidät syövereihinsä. Divarihyllyjen tarjonta on vuosi vuodelta kiehtovampaa ja huomaan, että voisin kuluttaa tunteja vaeltelemalla siellä vanhoja kirjoja hipelöimässä. Osasto on myöskin messujen rauhallisin, sillä siellä ei jatkuva haastattelujen häly katkaise keskittymistä - tuntuu kuin paikalla olisivat vain kirjat ja minä, vaikka toki väkeä riittää sielläkin. Tunnelma on kuitenkin harras. 

Varsinaisen ohjelman pariin palasimme, kun Jukka Petäjä haastattteli Miki Liukkosta ja Jaakko Yli-Juonikasta kello 15.00 Aleksis Kivi -lavalla. Nuoret miehet oli kutsuttu keskustelemaan aiheesta "Suomalaisen kirjallisuuden uusi suunta" ja molemmilla olikin varsin kunnianhimoisia näkemyksiä kirjallisuudesta. 

Miki Liukkoselta on ilmestynyt tänä vuonna teos nimeltä O ja Jaakko Yli-Juonikkaalta on ilmestynyt Jatkosota-ekstra -niminen teos. Molempien miesten romaaneissa on rakenteellisena erikoisuutena alaviitteiden käyttö eikä kummastakaan voi antaa juonitiivistelmää. Liukkonen kertoi, että hänen romaanissaan on 102 henkilöä ja se sisältää mahdollisimman paljon havaintoja ja aspekteja todellisuudesta. O on kuvaus siitä, miltä infoähky tuntuu. Jatkosota-ekstra puolestaan on oikeistopopulismista kertova kirja, johon Yli-Juonikas kertoi keränneensä aineistoa kauan. Samalla kirja on kirjailijan esikoisteoksen, Neuromaanin, jatko-osa. 

Molemmat kirjat ovat massiivisia. Liukkonen kertoi, että hän oli joutunut karsimaan  teoksestaan 400 sivua ja siihen jäi vielä 858 sivua. Kustannustoimittaja oli ehdottanut tiivistämisiä ja ei-tärkeiden kohtien pois jättämistä - ja niitä kohtia oli paljon -  mutta Liukkosen mukaan niitä piti jättää romaaniin juuri siksi, että ne ovat turhia. Liukkosen tavoitteena on kuitenkin, että mahdollisimman moni ymmärtäisi teoksen, eikä se jäisi liian vaikeaselkoiseksi. Samalla hän tavoittelee näkemyksen tuoretutta ja yrittää aina miettiä, miten saisi kerrottua ideansa uusista näkökulmista. Hänen mukaansa yksi hänen unelmistaan on täyttynyt, kun hänen romaaniaan, avantgardismia, myydään Kärkkäisellä koiranruokien vieressä.

Yli-Juonikkaan teoksessa on 600 sivua ja sen graafinen ilme on osa kirjan tulkintaa. Petäjä esittelikin yleisölle kirjan lopun erikoista muotoa. Yli-Juonikas kieltää ajattelevansa kirjoittaessaan, että hän olisi jotenkin tietoisesti uudistamasta suomalaista kirjallisuutta. Hän on tavoitellut romaaniinsa labyrintti-rakennetta, joka vaatii lukijalta luovimista. 

Vaikka en etukäteen ollut järin innoissani nuorten miesten kirjoista, niin Jukka Petäjän innostus tarttui. Lupaan ainakin yrittää lukea molemmat. Haastattelun perusteella odotan kirjallisia seikkailuja  ja haasteita.

Torstain messupäivä kului loppuun aivan liian nopeasti. Monta mielenkiintoista keskustelua jäi kaikumaan halliin, kun jouduin kiiruhtamaan junaan. Hiukan minua kuitenkin lohdutti tieto siitä, että pääsisin messuille lauantaina uudestaan. Siitä sitten raporttia tunnempana.