Messulauantai: yhdessä lauseessa koko elämä ja mistä niitä lauseita löytää

Helsingin kirjamessujen lauantai on vuosittain messujen vilkkain päivä. Perinteisesti se on ollut myös meidän koko perheen messupäivä, ja kaikesta hälinästä huolimatta lapset odottavat messuja joka vuosi kiihkeästi. Nytkin meitä lähti messureissuun kaksi aikuista ja viisi lasta (neljä omaa ja yksi lainalapsi) ja matkaan lähdettiin suut hymyssä, vaikka herätys oli aikainen.

Kun saavuimme messukeskukseen, isot lapset saivat rahaa taskuunsa ja he katosivat metrilakujen kiilto silmissään ihmisvilinään. Nuorimmaiselle annettiin iPad käteen ja minä suunnistin Aleksis Kivi -lavaa kohti kuuntelemaan kirjakeskustelua. 

Runoutta ja täydellistä lausetta metsästämässä

Eniten olin odottanut keskustelua Suomalaisen runon äänestä, mutta koska seitsemän hengen liikuttaminen Tampereelta Pasilaan oli liian optimistisesti ajoitettu, kuulin keskustelusta vain viimeiset 15 minuuttia. Torstaina seurasin keskustelua kirjallisuuden uudesta suunnasta ja silloin keskustelijoiksi oli kelpuutettu vain nuoria miehiä, mutta nyt runouden perinteestä ja merkityksestä keskustelivat keski-ikäiset naiset, eikä miehiä näkynyt missään. Puhetta johti Anna Kortelainen ja keskustelemassa olivat Jenni Haukio, Anja Salokannel ja Vilja-Tuulia Huotarinen. Keskustelusta välittyi into ja ilo sekä vahva tunne runouden merkityksestä sekä kansakunnalle että yksityisille ihmisille. Jos miehet luovat uutta, niin perinne on naisilla hyvässä turvassa.

Runouden lämmöstä kiiruhdin Aino-saliin, jossa kirjailijat Pertti Lassila ja Johan Bargum keskustelivat aiheesta "Yhdessä virkkeessä kokonainen elämä". Keskustelu oli sisällöllisesti lähes päinvastainen torstaiseen kahden nuoren kirjalijan, Miki Liukkosen ja Jaakko Yli-Juonikkaan, keskusteluun verrattuna.  Liukkonenhan muun muassa kertoi halunneensa jättää kirjaansa paljon turhaa, koska siellä pitää sellaista olla. Edellisen sukupolven kirjailijat Bargum ja Lassila ovat puolestaan molemmat tiiviin tekstin kirjoittajia.
Johan Bargum muun muassa lohkaisi, että kirjailijan paras ystävä on roskakori. Luulen, että Miki Liukkonen ei uskoisi tätä väitettä.

Pertti Lassila puhui muun muassa runouden ja proosan erosta, jossa ajallinen jatkumo luo romaaniin juonen ja juoni syntyy usein kuin itsestään, huomaamatta. Kirjailijan tehtävä on luottaa kieleen, koska kieli kantaa teosta. Kävi ilmi, että sekä Bargum että Lassila hiovat lauseitaan pitkään. Pertti Lassila kertoi etsivänsä tiiveintä muotoa lauseelleen ja vaihtavansa sanoja ja sanajärjsetystä moneen kertaan. Kun yleisöstä esitettiin kysymys, kuinka usein hän poistaa tekstiään ja kirjoittaa sitä uudestaan, Pertti Lassila vastasi, että aina. 

Haastattelija oli huomannut sekä Bargumin että Lassilan kirjoista paljon yhtäläisyyksiä. Paitsi, että molemmat käyttävät tiivistä kieltä, molemmat keskittyvät kuvaamaan ihmisten välisiä suhteita ja heillä on molemmilla huumoria kirjoissaan. Tämä huomio saikin kirjailijoissa aikaan myhäilyä ja Johan Bargum väitti, että ilman huumoria elämämme olisi juuri niin surkeaa kuin se onkin. Hänellä on kokemusta kabaree-kirjailijan urasta 60-luvun lopulta ja hän on huomannut, että asiat kannattaa usein panna ylösalaisin ja katsoa niitä eri vinkkelistä. Pertti Lassila puolestaan muistutti, että jos ihmistä katsoo tarkkaan, hän on aika naurettava värkki. Pateettisuus ja intoilu näyttäytyvät usein naurettavina ja tarvitaan suhteellisuuden ideaa.

Lukijan merkityksestä kirjan toisena tekijänä puhuttiin myös. Bargumin mukaan valmis kirja on oikeastaan vain jäävuoren huippu, se kolmio, joka jää veden pinnalle näkyviin. Lukija muodostaa päässään loput jäävuoresta, eli sen pinnan alle jäävän, suurimman osan teoksesta. Bargumin mukaan kaikki tarinat maailmassa on jo kerrottu, mutta kirjailijan tehtävä on kertoa niitä uudestaan niin, etteivät lukijat tajua jo kuulleensa tämänkin tarinan.

Puoli tuntia näiden charmanttien kirjailijoiden seurassa vilahti aivan liian nopeasti, mutta sitten olikin aika rientää jälkikasvun kanssa kirjaostoksille. Tässä kohtaa heitän suhteellisuuden idean romukoppaan ja myönnän suoraan, että kirjaintoiluni saattaa näyttää vähintäänkin naurettavalta...

Ostoksia

Kaikki lapset saivat uusia kirjoja, tosin kuopus vain yhden kuvakirjan. Isommille annoin vapaat kädet valita kahden euron lavoilta kirjoja ja jotain myös uutuushyllyiltä. Kotiin lähti 10-vuotiaalle pojalle Aku Ankan taskareita, Kapteeni Kalsari -kirja ja Guinnesin ennätystenkirja peleistä. Isosiskoille, 12-vuotiaille kaksostytöille, puolestaan löytyi Rick Riordanin uutuuskirja ja lisäksi vino pino scifiä, fantasiaa ja tyttöenergiaa. Kaikki tuntuu kelpaavan... Tosin kun törmäsin lavalliseen Soturikissat-kirjoja (jotka meillä on jo kaikki), ymmärsin taas tyttärieni innon. Miten paljon ja miten houkuttelevan näköisiä kirjoja heille onkaan tarjolla! 

Kaksoset ovat melkoisessa ahmintaiässä ja kirjojen kulutus on huimaa. Kun ihmettelin, aikovatko he lukea kaikki 12 valitsemaansa kirjaa, vastaus oli, että kyllä ne varmasti tulee luettua. Kirjojen kohdeikäryhmä näyttää olevan äkkivilkaisulla melko laaja: 10-16-vuotiaat, eli paitsi kirjallisuudenlajit, myös kirjojen aihepiirit ja kohderyhmät saavat olla näille ahmijoille melkein mitä vaan. Hämmästyksekseni toinen tyttäristä pyysi myös uusimpia Risto Räppääjä - ja Ella-kirjoja omiksi, mutta ilmoitin, että taidan ostaa ne omiksi vasta tosi hyvästä tarjouksesta, sillä kuopusta ne eivät vielä kiinnosta ja tytöillä on niin paljon muutakin luettavaa. (Tiedän kuitenkin, että kun ne joskus kirjahyllyyn hankin, isommat lapsetkin lukevat ne nostalgian vuoksi saman tien. Jotain turvallisen tuntuisia lukuperinteitä heille on selvästi syntynyt.)

Olin myös iloinen siitä, että toinen tytär oli tunnistanut messuilla vastaan tulleen Siri Kolun. Kolu on hänen kirjailijaidoleitaan, sillä hän on lukenut kaikki Me Rosvolat ja saanut joskus omistuskirjoituksenkin Siri Kolulta uuteen Rosvolaansa. Kirjailijan ja lukijan kohtaamisilla on merkitystä - messuilla tehdään uusia lukijoita! 

Kuten eilisessä raportissani kerroin, divariosasto on messujen rauhallisin alue ja sinne kiirehdin taaskin tekemään muutaman ostoksen itseäni varten. Tarjouskirjojenkin seasta haalin mukaani muutaman kirjan, mutta oikeastaan olin lopulta tyytyväinen siihen, että omat ostokseni pysyivät maltillisina - vain seitsemän kirjaa. Tässä ne ovat kaikki: Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla, Salman Rushdien Keskiyön lapset, Gabriel García Márquezin Kukapa everstille kirjoittaisi, Kazuo Ishiguron Silmissä siintävät vuoret, Chigozie Obioman Kalamiehet, Agatha Christien Rakkauskirjeiden salaisuus ja Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto. 

Rushdien ja Christien hankin ystäväni yllyttämänä divariosastolta. Márquez oli pakko ostaa, sillä kun sen näin, minulle tuli kauhea ikävä Macondoon. (Luin nimittäin viime keväänä Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden ja sehän jätti ikuisen jäljen sydämeeni.) Ishiguron Silmissä siintävät vuodet oli tietysti löytöjen löytö, ja ensimmäisenä messupäivänä vielä mahdollinen. (Lauantaina etsin divariosastolta myös Rushdien Maurin viimeistä huokausta ja Eeva Kilven teoksia, jotka näin siellä torstaina, mutta niitä ei enää ollut. Divariostokset täytyy tehdä heti torstaina, jos aikoo saada sen, mitä haluaa!)

Obioman Kalamiehet ja Kolbertin Kuudes sukupuutto löytyivät Atenan tarjouskirjoista ja olin juuri lukenut Kirsin kirjanurkan mainion tekstin aiheesta "Unohdetut kirjat", jossa molemmat kirjat mainittiin. Nyt minulla on varastossani kaksi unohdettua kirjaa, jotka aion lukea mieluummin kuin unohtaa. Ulitskaja on puolestaan kirjailija, jonka teoksia olen kerännyt jo jonkin aikaa luettuani hänen kirjansa Tyttölapsia, joka nousi heti suosikkikirjojeni joukkoon. 

Kuten huomaatte, jokainen hankintani on hyvin perusteltu - siis välttämätön!

Lauseita tosielämästä

Ennen lähtöä ehdin vielä kuuntelemaan Anna-Leena Härkösen haastattelun hänen uutuudestaan Valomerkki. Keskustelu polveili sujuvana ja kiinnostavana. Valomerkin päähenkilö on kirjalija, joka tuskailee ammattinsa kanssa ja miettii, onko siinä mitään järkeä.

Hän kärsii masennuksesta ja pohtii jopa, onko mitään syytä elää. 

Härkönen kertoi, että Valomerkin päähenkilön kokemuksissa on paljon hänen omia kokemuksiaan kirjailijan ammatista, johon liittyy paljon yksinäisyyttä ja paineita. Kirjailija kertoi muun muassa olevansa itse vuosi vuodelta herkempi kritiikille ja kertoi, ettei oikeastaan enää edes lue kritiikkejä. Hän kertoi myös miettineensä kirjailijan ammatin jättämistä ja kolmannen ammatin hankkimista (Härkönenhän on myös näyttelijä). Toisaalta hän tietää kuitenkin kirjoittavansa kuolemaansa saakka, sillä kirjailijan ammatti on ollut hänen haaveensa siitä asti, kun hän oppi kirjoittamaan. 

Taas kerran ihailin Härkösen sanavalmiutta ja huumoria. Hänellä on kyky kertoa vaikeistakin asioista ironian kautta. Hän myöntää suoraan, että juonen kehittäminen on hänelle erityisen vaikeaa. Hänen unelmakirjassaan ihmiset istuisivat juomassa kahvia ja kekustelisivat. Minä haluaisin lukea sen kirjan, sillä dialogin kirjoittajana Härkönen on mielestäni Suomen paras kirjailija. Hänellä on hallussaan puheen rytmi ja dialogin taju, joka hakee vertaistaan. 

Härkönen kertoikin keräävänsä lauseita tosielämästä. Hän kirjoittaa kaikki kuulemansa herkulliset lauseet tai käymiensä keskustelujen parhaat palat muistiin. Kun hän sitten kirjoittaa uutta kirjaa, hän selaa muistiinpanojaan ja kirja saattaa lähteä kehittymään uuteen suuntaan jonkin 15 vuotta sitten kuullun lauseen ympäriltä.

Härkösen haastatttelun jälkeen kotijoukot alkoivat olla kypsiä siirtymään hotellille. Niinpä kirjabloggaajankin oli aika jättää hyvästit messuhulinalle ja ryhtyä odottamaan ensi vuoden messuja. Odotellessä luetaan tietysti läjäpäin hyviä kirjoja!

Härkösen innoittamana kaivan muististani tähän loppuun erään lauseen tosielämästä. Lainaan siis ystävääni: 

"Onhan tämä aivan mieletön tapahtuma!"