Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäki: Kivitasku, 2017
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 645
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä



Anni Kytömäki on kertoja vailla vertaa! Hänen esikoisteoksensa, Kultarinta, nousi Finlandia-ehdokkaaksi ilmestyessään vuonna 2014 ja nyt tämä toinen teos, Kivitasku, lunastaa kaikki lupaukset suuresta tarinankertojasta. Kytömäki kertoo satua ja historiaa. Hän johdattaa lukijan  luontoon, tekemään tarkkoja havaintoja, kuulemaan kuuset, tuntemaan laineet ja lämpimät kalliot. Kaiken päälle tulevat salaperäiset hahmot, ihmiset, joilla on omat kipunsa ja salaisuutensa.

Siinä missä Kultarinta kertoi isän ja tyttären tarinan, Kivitasku kertoo sukutarinaa 1800-luvun puolivälistä nykypäiviin. Se ei kuitenkaan ole suoraviivainen historiikki vaan yllätyksiä täynnä. Kuka on Helena? Kuka on Sergei? Kuka on Veka? Heidän tarinansa kietoutuvat yhteen ensin hennosti, mutta lopulta monin säikein. Koska he kaikki ovat vieraita myös itselleen - ainakin ajoittain - heidän tarinoihinsa punoutuu taikaa, joka kantaa sukupolvesta toiseen. Lopulta kaikki on selvää, koska he olivat, keitä he olivat ja elivät sellaisen elämän kuin elivät. Kaikki he elävät samaa kohtaloa.

Kivitasku on lukemisen juhlaa kannesta kanteen. Helenan tarina pakahduttaa heti ensi sivuillaan. Sergein tarina puolestaan heittää keskelle 1800-lukua niin vetävästi, että olisin halunnut jäädä sinne. Veka, jonka salaisuudet säilyvät pitkään, kamppailee hänkin ihmisenä olemisen kanssa. Heidät sitoo yhteen kallio, kivet, kivitasku.

Kivitasku ei ole hätäisen lukijan kirja. Se vaatii kärsivällisyyttä, mutta palkitsee hienoilla kuvilla, yllättävillä juonenkäänteillä ja koskettavilla ihmiskohtaloilla. Kun nyt kertaan kirjan tapahtumia, en oikeastaan voi edes valita vaikuttavinta kohtaa kirjasta. Niitä on monta. Kytömäelle on taito kietoa lukija tarinan poimuihin ja herättää lukijan uteliaisuus. Kansanperinteen uskomukset ja luonnon kunnioittaminen huokuvat kirjan joka sivulla. Ne ovat läsnä kaikessa, mitä ihminen tekee:
- Kerro alisesta maailmasta. Mitä muuta kautta sinne pääsee kuin järven pohjasta?
Maaria on pitkään vaiti. Heidän hengityksensä sekoittuvat yhdeksi huminaksi.
- Arvaa itse, Maaria kuiskaa lopulta. - Sen sanon, että ahtaita kaikki reitit ovat.  (S. 217.)

Lukiessani pohdin ihmisen oikeutta muuttaa maisemaa, räjäyttää ikiaikaista kalliota, raivata vesille uusia reittejä ja rakennuttaa palatseja. Koko maailma kuuluu kuitenkin yhteen: sademetsistä meille kulkeutuu sieniä; kivipatsaan voi rakentaa suomalaisen järven rantaan tai Pääsiäissaarelle ja siinä se vartioi ihmisiä. Kaikista ihmisten teoista jää jälki, joita kivet jäävät todistamaan. On olemassa jotain pyhää, kallioon kätkettyä elämää, jota ihmiset ovat osanneet kunnioittaa, mutta tuntevatko ihmiset sitä enää.

Kirjan koskettavin teema liittyy mielen sairauteen ja terveyteen. Onko niiden välillä rajaa ja missä se raja kulkee? Kytömäki kuvaa taitavasti ihmisen mielen järkkymistä ja rajoja, joita ei ehkä olekaan. Raja tämän maailman ja alisen maailman välillä on joillekin ihmisille tutumpi kuin toisille, mutta se on heille raskas taakka.

Kivitasku on myös surun kirja. Se kertoo ihmisten välisisyä yhteyksistä, joita syntyy ja joita on, vaikka kuinka kaipaisi yksinäisyyteen eikä oikein osaisi ollakaan muiden seurassa. Jokaisen ihmisen jälkeen jää kaipaus:
- - Äiti alkaa hyräillä. Yö ohenee, ulkona ritisee pakkanen, pirtissä lämpöpatteri. Keskityn kuuntelemaan äitiä. Hän hyräilee Kertun laulua, jonka sanoja en enää muista. Laulu kuulosti ikivanhalta jo lapsena. Virsi se kai on, jotain siinä aneltiin. Kerttu veisasi sitä, kun kävimme keväisin Riutanlahden hautausmaalla.
   En kuule sanoja, mutta muistan niiden kaiun.
   Joku on kadonnut pimeään. Häntä lauletaan palaamaan. (S. 86.)

Kytömäen kerronta on varmaa ja taidokasta. Se on kauniisti vanhanaikaista, satujenkerronnan perinteelle rakennettua tarinan punontaa ja notkeaa, runsasta sanastoa. Juonenkäänteisiin on upotettu valtava määrä tietoa historiasta, luonnosta ja kansanperinteestä. Voiko lukija oikeastaan muuta kuin huokailla onnellisena?



Kivitasku on luettu myös näissä blogeissa: Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön!, Sivutiellä, Tekstiluola, Tuijata, Kirja hyllyssä, Amman lukuhetki, Kirjojen keskellä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä, Opus eka ja Jokken kirjanurkka.

Koska sain kirjan loppuun 29.12.2017, eli samana päivänä jolloin uusi Helmetin lukuhaaste julkaistiin, aloitan Kivitaskulla vuoden 2018 lukuhaasteen kuittaamalla siitä kohdan 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana. Komea aloitus, vai mitä!