Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Ida Simons: Tyhmä neitsyt, 2015
Alkuteos: Een dwaze maagd, 1959
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Francesca Leoneschi
Sivuja:190
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ilmestyi Hollannissa vuonna 1959 ja sai tuolloin kiitosta ja huomiota osakseen. Sitten kirja unohtui vuosikymmeniksi, kunnes 2010-luvulla se nostettiin historian pölystä jälleen lukijoiden iloksi ja siitä otettiin uusi painos. Kirjan kohtalo kuulostaa John Williamsin Stonerin kohtalolta, ja lukijana voi olla iloinen, että tällaisia uusiolöytöjä tehdään.

Tyhmä neitsyt on pieni helmi. Se sijoittuu 1920-1930-luvun Eurooppaan ja kertoo juutalaisperheen tyttärestä, Gittelistä. Gittel havainnoi vanhempiensa ja heidän tuttava- ja sukulaispiiriensä elämää tarkkaavaisesti, vaikkei kaikkia merkityksiä täysin ymmärräkään. Vaikka kertoja muistelee tapahtumia, hän malttaa jättää jälkiviisauden: hän ei selitä 12-vuotiaan Gittelin havaintoja puhki, vaan antaa lukijan täyttää aukot. Kerronta on herkullisen vähäeleistä, mutta silti paljonpuhuvaa, ja Sanna van Leeuwenin suomennoskin tuntuu laatutyöltä.

Juutalaisyhteisön käyttäytymissäännöt ja perheiden keskinäiset hierarkiat täytyy tuntea, jotta suhteet pysyisivät hyvinä. Niistä saadaankin paljon huvia irti: Käsitykset hienoudesta poikkesivat seurakunnassamme suuresti toisistaan. Jokaisella kuppikunnalla oli joku toinen, jota he katsoivat nenänvarttaan pitkin. Saksasta tulleet juutalaiset halveerasivat puolalaisia, jotka puolestaan ylenkatsoivat hollantilaisia, joiden mielestä roskaväkeä taas olivat kaikki muut, joten kaikki voivat olla tyytyväisiä. (S. 49.)

Gittelin isän ja äidin avioliitto noudattaa omia kuvioitaan. Isä on epäonninen liikemies, josta äiti saa välillä tarpeekseen, pakkaa matkalaukut ja muuttaa tyttärensä kanssa sukulaistensa luo Antwerpeniin. Siellä hän kestää urhoollisesti aikansa, kunnes saa puolestaan tarpeekseen omasta suvustaan. Oleskelumme Antwerpenissa noudatti aina tiettyä kaavaa (s. 87).

Gittel soittaa pianoa, sopeutuu ja oppii elämästä kaikenlaisia totuuksia. Hän ystävystyy tuttavaperheen tyttären kanssa ja todistaa tietämättään kiellettyä leikkiä, joka antaa hänelle hänen siihenastisen elämänsä suurimman opetuksen.

Tarina ei ole mitenkään järistyttävä, eikä kirjassa tapahdu sinänsä suuria (kuten ei Stonerissakaan). Simonsin kerrontatyyli on kuitenkin älykästä ja kepeän ironista - erittäin eurooppalaista. Taustalla vilahtavat Rubensin maalaukset sekä Schumann, Bach ja Beethoven, joiden teoksia päähenkilö harjoittelee. Romaania voisi kai kuvata myös sanalla hienostunut, mutta sana johtaa sillä tavalla harhaan, että mistää tylsästä sievistelystä ei ole kyse.

Tyhmä neitsyt on lukunautinto. Sen viehätys on henkilökuvauksessa ja ihmissuhteissa, jotka aina jaksavat kiinnostaa minua kirjallisuudessa enemmän kuin kekseliäät juonet tai yllätykselliset käänteet. Kirjasta tulivat mieleeni sekä Anne Frankin päiväkirjat että Francoise Saganin Tervetuloa ikävä. Kaikissa näissä voi seurata nuoren tytön kasvamista kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta.




Tyhmän neitsyen ovat lukeneet muun muassa Katja, Mari A, Sari, Kaisa V, Tuija, Laura, Susa, Kaisa Reetta T, Niina T. ja Maija. Lähes poikkeuksetta kirjaan on ihastuttu.  Kirja sopii Helmetin vuoden 2018 haasteen kohtaan 42 (kirjan nimessä on adjektiivi) tai 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta).