Kuvittaja: Oiry Stéphane
Suomentaja: Anssi Rauhala
Kustantaja: Sininen jänis
Sivuja: 48
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Nyt taisin osua kertaheittämällä pieneen aarteeseen. Instagramin kuvavirrasta bongasin Maggy Garrisonin ja innostuin heti. Voiko näistä kuvauksista muuta kuin innostua: Dekkarisarjakuva, jonka päähenkilö on nuori nainen. Sijoittuu Lontooseen.
Ei muuta kuin albumi varaukseen kirjastosta.
Ahmaisin teoksen yhdeltä istumalta. Koska Maggy on niin hyvä tyyppi. Koska piirrosjälki ja tarina vetävät vastustamattomasti noir-tyyliin. Koska pääsin brittitunnelmaan.Olinkin vähän yllättänyt, kun etsin taustatietoja teoksesta: tekijät ovatkin ranskalaisia! Olisin pannut pääni pantiksi heidän britteytensä puolesta. Löytyi myös iloinen uutinen, että Maggy-sarjakuvia on jo ilmestynyt kaksi lisää. Toivon, että Sininen jänis julkaisee suomeksi myös ne - ja pian. Lisäksi googlailemalla kävi ilmi, että Kvaak-sarjakuvayhteisö oli äänestänyt Maggy Garrisonin viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi.
Onpas tämä Maggy nyt suosittu henkilö, vaikka hän on aivan tavallinen nuori nainen. Nyt ei olla povikuningattaria, eikä bimboja, eikä toimita miesten ehdoilla. Maggy on pikemminkin syrjäytymisvaarassa oleva hahmo. Hän on työtön, tupakoiva, hiukan ylipainoinen sinkku, joka ei myöskään sylje lasiin. Mutta Maggy tuntee oman arvonsa, on neuvokas ja rohkea tyyppi. Hän ottaa elämänsä ohjat omiin käsiinsä, kun tilaisuus osuu kohdalle. Ja sehän osuu: Maggy saa työpaikan yksityisetsiväfirman sihteerinä, ja kun pomo osoittautuu nyhjäkkeeksi, Maggy päättää selvittää tapaukset itse.
Taskuun alkaa kerääntyä mukavasti massia, mutta sitten Maggy huomaa sekaantuneensa vähän suurempaan juttuun, kun ovelle ilmestyykin uhkaava parivaljakko, joka on vastuussa pomon hakkaamisesta. Meneekö Maggylla sormi suuhun? No ei mene.
Noir-henkeen kuuluu, että laillisuuden rajat venyvät, eivätkö sankarihahmotkaan ole puhtaita pulmusia. Mikä on oikein ja mikä on väärin? Oman edun nimissä moraalikysmyksissä pitää vähän joustaa. Kehen voi luottaa ja kehen ei? Sehän selviää vain luottamalla. Riskejä on pakko ottaa.Kuvien noir-henki syntyy tummilla sävyillä, joihin punainen tuo hehkua. Maggyn olemus on täynnä karismaa. Hän pitää päänsä pystyssä, vaikka elämä ei ole ruusuilla tanssimista, ja hän todellakin tietää sen. Voiko hänestä olla pitämättä, vaikka häneltä harvoin saa hymyä osakseen?
Suomentaja Anssi Rauhala on myös tehnyt vakuuttavaa työtä. Teksti on sujuvaa ja kuitenkin ilmeikästä, kuten hyvässä sarjakuvassa pitää olla.
Loppua kohti sarjakuvan tunnelma kiihtyy ja jännitys tihenee, aivan kuten dekkarissa pitääkin. Enkä voi kuin ihailla Maggyä, pitää häntä vähän sankarinakin, vaikka hän varmastikin itse kieltäytyisi kaikesta ihailusta ja kohauttaisi vain olkiaan - ja pyytäisi ehkä tarjoamaan tuopillisen.
Heittäydyin muutama viikko sitten mukaan Hurjan hassun lukijan Sarjakuvahaasteeseen, ja nyt olen siis jo lukenut kolme teosta sitä varten: Graig Thompsonin Habibin, Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen Vihan ja inhon internetin ja nyt tämän Maggy-albumin. Pari sarjakuvateosta tuossa odottaa vielä pinossa, joten aloitus on ollut vauhdikas, kun vertaa tilannetta viime vuoteen, jolloin en lukenut sarjakuvia edes yhden albumin vertaa, en varmaan edes yhtä kokonaista Aku Ankkaa pojilleni.
Maggy Garrissonin ensimmäinen osa on arvioitu ainakin näissä blogeissa: Tähtivaeltajablogi, Kvaak ja Kirjavinkit. Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kuittaan teoksella kohdan 3. Kirja aloittaa sarjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!