Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja, 2018
Kustantaja: Teos
Kansi: Marika Maijala
Sivuja: 236
Mistä sain kirjan: arvostelukappale



Maija Sirkjärven Barbara ja muita hurrikaaneja pääsi iskemään lukijalta ilmat pihalle. En meinaa uskoa ollenkaan, että kyseessä on esikoiskirja, sillä niin taitavasti Sirkjärvi vie lukijaa ihan miten haluaa.

Kokoelman ensimmäinen novelli, Kolme kuulustelua, on ikään kuin lämmittelyä. Siinä kuulustellaan hiukan outoja, mutta periaatteessa viattoman tuntuisia tyyppejä, jotka kaikki ovat olleet yhteyksissä Raimo Jotuniin. Mistä me puhumme, kun puhumme Raimo Jotunista? kysyy novellin minäkertoja (s. 7). Viittaus Raymond Carveriin ja hänen mestarinovelliinsa on ilmiselvä. Nimi Raimo Jotuni yhdistää sekä tuon amerikkalaisen novellitaitajan että kotimaisen novellitaiturin, Maria Jotunin. Esikuvat on paalutettu. Toisaalta: Raimo Jotunia syytetään kaikkiaan 22 rikosnimikkeestä (s. 33). Sirkjärvi taitaa vitsailla.

Varsinainen paukku on kokoelman toinen novelli, Ullan ja Banskun tuho, joka iskee ne ilmat pihalle. Noin vaan, yhtäkkiä. Mene hetki aikaa ennen kuin hengitys tasoittuu. Sen jälkeen lukeminen onkin yhtä railakasta menoa kokoelman loppuun saakka.

Sirkjärven novelleissa on vinkeää twistiä, joka kiertyy salakavalasti lukijan ympärille. Novellin päähenkilö ei välttämättä ymmärrä tapahtumista yhtään mitään, vaikka onkin niiden keskipisteessä. Eikö hän nyt huomaa, että hänen ympärillään tapahtuu kaikenlaista hämärää! Lukija kyllä huomaa vihjeet ja alkaa täydentää kuvaa. Alkaa pelottaa. Ja sitten - pum: pihalle tunkeutuu outoja tyyppejä, maaseudulla käydään kyseenalaista huutokauppaa tai Forssasta löytyy uhrialttari.

Joskus kertoja päästää lukijan pinteestä. Kertoja kertoo, tarina kehkeytyy, lukija täydentää aukkoja ja alkaa pelätä - ja sitten uhkaava tilanne vältetäänkin viime hetkellä. Lukijalla on helpottunut, mutta vähän huijattu olo. Meinasiko äsken sattua jotain tosi kammottavaa, vai kuvittelinko vain? Voin kuulla kirjailijan naurun tässä kohtaa.

Sirkjärven huumori on yhtä mustaa kuin hänen joidenkin henkilöidensä mieli. On kostonhimoa, mustasukkaisuutta, manaajan tarvetta, onnettomuusalttiutta, epätoivoista yritystä muuttua reippaaksi Southern belleksi...

Varmaa on, että arki uhkaa nyrjähtää. Tuttu muuttuu kummalliseksi. Oikeastaan mikään ei mene, niin kuin ehkä normaalisti menisi. Tai tiettyyn pisteeseen asti voi mennäkin aika tavallisesti, mutta sitten alkaa jokin juttu hiertää kuin kivi kengässä... Alkaa ärsyttää se kiinteistönvälittäjä, naapurin typerät vieraat... Meinaa mennä hermot. Jollakulla meneekin.

Sirkjärven huumorissa tunnistin jotain samaa kuin Sari Pöyliön novelleissa. Groteski meininki, silloin kun se tuodaan keskelle arkea, toimii virkistävästi. Huomaan, että uni karisee silmistä ja niskavillat nousevat pystyyn. Sitä rupeaa katsomaan omia kuvioitaan ja päähänpinttymiään eri silmin. Entäs jos tästä lähdettäisiin kulkemaan vähän vinoon? Missä menee oudon ja normaalin raja?

Näissä novelleissa tapahtumat paljastuvat vähitellen, mutta kaikkea ei kerrota koskaan. Vaaditaan lukijan mielikuvitusta täyttämään tekstin aukot. Pidän siitä, että kirjailija näin kunnioittaa lukijan mielikuvitusta ja antaa sille tilaa laukata. Se on riemastuttavaa laukkaa.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Kirja on luettu jo näissä kirjablogeissa: Kirjojen keskellä, Reader why did I marry him?, Kosminen K ja Tekstiluola. Kuittaan kirjalla Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteen kohdan 37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi (tyttärelläni).