torstai 7. helmikuuta 2013

Suvi Valli: Ohijuoksija

Suvi Valli: Ohijuoksija, 2011
Kustantaja: Otava
Kansi ja kuvitus: Kirsti Maula
Sivuja: 113



Suvi Vallin runokokoelma Ohijuoksija on hämmentävä ja teemoja täynnä. Ja silti se on kaunis, rauhallinen ja soiva.

Runoja yhdistää muutama motiivi: saksan kieli, Saksan kulttuuri, joet (Kemijoki, Rein ja Kymijoki), musiikki, runous ja historia. Kaikki ikään kuin virtaa ja sekoittuu, kuten kirjan kannen ja kuvituksen rihmat. Välillä ollaan solmussa.

Sitaatit saksasta pitävät hereillä, istuvat runoihin ja ohjaavat lukijaa - ja tarjoavat mukavaa vaihtelua englannin ylivaltaan. Kokoelman alussa kerrotaan Anni-mummun suhteesta saksalaismieheen jatkosodan aikana :

Sanokoot että valitsin väärän puolen, oikeus ja vääryys ovat katsojasta kiinni
       niin kuin oikea                                                               ja vasen:
 isä tolkutti että nyt otat Anni lusikan joenpuoleiseen käteen,
syödessä olin aina joen puolella, kirjoittaessa pellon
                                                       posti kulki hitaasti
odotellessa ehdin naimisiin ja                            Suomi oli äkkiä puolensa valinnut
                                                        syyllinen

Runo "Auf dem Kemijokki" sekä teoksen osa "Kleine Anni" sitovat tämän kirjan Suomen historiaan, jatkosodan saksalaisyhteyksiin, joista olen vastikään lukenut sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden -kirjassa että Heidi Köngäksen Dora, Dorassa. Oli yllättävää törmätä tuohon aikaan myös runoissa.

Mutta Vallin runot soljuvat eteen- ja taaksepäin jatkosodan ajasta. Runojen kertoja juoksee Reinin (Rhein) varrella, löytää Joseph von Eichendorffin runon, kirjoittaa Ludwig van Beethovenista ja tämän isästä sekä Johann Gottfried Seumesta, saksalaisesta valistuskirjailijasta, joka käveli Saksasta Suomeen vuonna 1805 onnettoman rakkauden ajamana. Schillerin runo "An die Freude" vilahtaa siellä täällä.

Teoksen taitos oli kutkuttava. Runoja saattoi lukea joko sivu kerrallaan tai aukeaman runot rivi riviltä aukeaman yli. Rihmoja syntyi paitsi tekstistä myös kauniista kuvituksesta.

Sitten voisi kysyä, paljonko ymmärsin runoista. Ja paljonko runosta pitää ymmärtää, paljonko tuntea, paljonko antautua rikottujen lauseiden, jopa sanojen varaan, paljonko yrittää saada kokonaisesta ajatuksesta irti? Nykyrunon trendi tuntuu yhä enemmän olevan sellainen, jossa lukijalle heitellään täkyjä moneen suuntaan, mutta lukijan päässä ei ehkä synnykään mitään kokonaista kuvaa, pelkkiä rihmoja sieltä täältä.

Suoraan sanottuna minua välillä ärsytti vaikeaselkoisuus ja rikkonaisus, välillä syntyi oivalluksia, joita voisi kutsua kuviksi kaaoksessa. Valli osaa kutsua historian mukaan, sekoittaa sitä omaan elämäänsä. Sitähän me olemme, elämän ohijuoksijoita, kaikkien ohijuoksijoiden ketjussa. Taide ja ihmiskohtalot koskettavat meitä aikojen takaa. Ehkä elämä jääkin välähdyksiksi, eikä sen tarvitse muuta ollakaan.

-- on siis sattunut niin että reitit menivät ristiin riippuen historiasta

eikä historiaa ole kuin kirjoittajaa, ei sotkanmunaa
kuin runonlaulajaa on vain toistemme suut
ja mutkikkaat korvat maat meret luvuttomat kuvitelmat
                                joissa me voitamme aina

2 kommenttia:

  1. Heh, vaikuttaa perin hämmentäviltä nuo tekstinäytteet! Mutta eipä se mielestäni runoa pahenna, vaikkei niistä juuri mitään ymmärtäisikään. Silti voi tehdä vaikutuksen :)

    Minulla on muuten haaste sinulle blogissani.

    http://matkallamikamikamaahan.blogspot.fi/2013/02/haaste-ja-tunnustuksia.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä hämmentävästäkin lukukokemuksesta huolimatta ostin kirja-alesta vielä pari uutta kotimaista runoteosta. Vallin runot pyörivät vieläkin päässä, joten kyllä ne vaikuttavia tosiaan olivatkin. Ihanaa päästä ihmettelemään lisää kotimasta runoutta!

      Käynpäs katsomassa haasteen!

      Poista

Kiitos kommentista!