Janica Brander: Lihakuu

Janica Brander: Lihakuu, 2011
Kustantaja: Otava
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 142



Immi ajattelee, että on turha jakaa valintoja vääriin ja oikeisiin, koska elämää ei voi  verrata mihinkään arkiseen.

Janica Branderin Lihakuu on talven löytö! Se sisältää 10 novellia, joista kaikista pidin aivan valtavasti. Luin kirjaa herkutellen ja hitaasti, pari novellia päivässä. Ja nyt kun kirja on luettu, palaan novelleihin uudestaan ja luen merkitsemiäni kohtia, etsin tunnelmat. Tunnelmat ovat taianomaisia ja herkkiä. Ja miten hienoja virkkeitä! Lauseet ovat kirkkaita ja selkeitä, novelleissa ei ole mitään turhaa. Niukkuudesta huolimatta kieli kohoaa paikoin kuin runoudeksi, muttei etäiseksi tai vaikeaksi, vaan toteavan kauniiksi. Tyyli toi mieleeni Aki Ollikaisen Nälkävuoden selkeät virkkeet, joihin sisältyy paljon elämää.

Viidessä novellissa päähenkilönä on lapsi tai nuori. Mutta lapset eivät ole samanlaisia, eivätkä suinkaan yksinkertaisia tai alistuneita, vaikka aikuiset kohtelevat heitä välinpitämättömästi tai aliarvioiden. 'Maailman makuu' -novellissa valtio ilmoittaa tekstiviestillä maailmanlopusta. Silloin haetaan mummu paikalle ja isä tuo talouteen myös uuden rakkautensa, jonka kanssa haluaa viimeiset päivänsä viettää. Mitä siitä vaikka perheen äidille viimeisistä päivistä tuleekin yhtä painajaista. Perheen tyttö ja mummu tuntuvat ottavan maailmanlopun kaikkein viisaimmin ja toteuttavat yhdessä mummun viimeisen toivomuksen.

'Tummassa puussa' vaari pakottaa Siirin kiipeämään korkeaan puuhun, mutta väittää sitten kiipeämisen olleen Siirin oma idea. Isosisko ymmärtää Siirin hädän ja lohduttaa hurjan kokemuksen jälkeen. Siskokset lupaavat pysyä aina toistensa rinnalla: He letittivät toistensa hiukset toisiinsa kiinni, rusehtavat ja pellavanvaaleat. Niistä punoutui verkko, jota ei voi rikkoa.

Niminovellissa 'Lihakuu' poika elää keskellä riitaisaa ja rahavaikeuksissa olevaa perhettä. Hän joutuu jouluna etsimään äitinsä lumihangesta. Eipä siis ihme, että hän inhoaa lomia:
-- En tykännyt koulusta, mutta lomat olivat vielä pahempia. Silloin päivät eivät meinanneet loppua ja minua jännitti koko ajan. Äiti piti joka päivä yöpaitaa ja aamu ei erottunut kunnolla nukkuma-ajasta.
  Taivaalla roikkui painava kuu, mutta tähtiä ei näkynyt.
  Kuu oli syönyt ne kaikki, ahne ja paha Lihakuu.
  Tiesin, ettei äiti ollut tahallaan väsynyt ja isä pahalla tuulella.

Suosikeiksini nousivat kuitenkin novellit 'Sielumies', 'Penkit' ja 'Kotiinpaluu'. Ne ovat näennäisen eleettömiä mutta jollakin tavalla koko elämä. 'Sielumiehessä' kerrotaan avioparista, joka on kyläläisten mielestä liian onnellinen. Mies, Kalevi, on liian ystävällinen, liian työteliäs, liian hyvä aviomies: Eukot pelottelivat Saimia, ettei Kalevi olisi enää yhtä ihana kun he menisivät naimisiin. Mutta ei, Kalevi ei ollut sellainen. Kun Saimi pudotti kellertävän alttarileningin päänsä ylitse, Kalevi katsoi häntä kuin ritari. Heidän sanoissaan ei ollut ei koskaan, miksi et ja miksi taas. Kalevin kanssa oli vain kiitos, kyllä ja ihanaa.

Lopulta vaimo ei kestä ilkeitä kyläläisiä ja heidän kateuttaan ja silloin "Kalevi kasvatti siivet, jotka loistivat kaikissa väreissä. - - Kalevin siivet kantoivat perheen kaukaiseen maahan, jossa puhuttiin kolmen kielen sekameteliä, hikoiltiin ja hidastettiin sydämen tahtia iltapäivällä."

'Penkit'-novellissa kerrotaan isän ja pojan yhteisistä avantouintireissuista. Poika on eroamassa ja tarvitsee isäänsä tuekseen. Isä ymmärtää, että hänen oma vaikea avioliittonsa on ollut sen väärti, että hän sai juuri tämän pojan. Kun pojan elämä alkaa taas sujua, hän peruu viikottaisen yhteisen avantouinnin. Pettynyt isä kuitenkin hyväksyy tämän ja osaa olla poikansa puolesta onnellinen. Novelli on suorastaan sydäntäsärkevä ja viisas.

Ehkäpä juuri se, että Lihakuun novelleissa oli välittämistä ja toivoa, teki niistä niin viehättäviä lukea. Jokin taika nosti ne arjen yläpuollelle. Esimerkiksi 'Kotiinpaluussa' mielenterveyspotilas palaa hoidon jälkeen kotiin ja ottaa haparoivia askelia toipumisen tiellä. Ja kuinka ollakaan, hän saa arjesta kiinni, vaikka rakkaus tuottaa pettymyksen. Hän saa itseluottamusta ja löytää oman tehtävänsä.

Branderin ote on varma. Kaikissa novelleissa piirtyy kokonainen ihmiselämä muutamalla virkkeellä ja muutamien tapahtumien kautta. Perheet ja ihmissuhteet paljastuvat repliikeissä ja kohtaamisissa. Paljon ei tarvita, ehkä hiven taikuutta ja uskoa, ja kaikki on taas hiukan paremmin.

Lihakuusta ovat pitäneet myös Ilselän Minna ja Jos vaikka lukisi... -blogin Anu. Sen sijaan Salla jäi kaipaamaan novelleihin vielä jotain. Minua nämä säväyttivät juuri näin.

 

Hyvää Runebergin päivää kaikille lukijoille!

Runebergin päivän kunniaksi oli ilo blogata hyvä kotimainen kirja. Alun perin haaveilin bloggaavani suomalaista runoutta, mutta Suvi Vallin runoteos Ohijuoksija vaatiikin enemmän lukuaikaa, joten bloggaan sen kunhan ajatukset vähän muhivat. Lohduttaudun sillä, että Janica Branderin kieli kohosi paikoin lähes runoudeksi, ja siitä syystä myös sitaatteja oli tänään näin paljon.

Ja toinen helmikuun kirjallisista tavoitteistakin toteutui: nämä runebergintortut. Nam!