tiistai 8. huhtikuuta 2014

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut

Joel Lehtonen: Kuolleet omenapuut, 1918
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 116
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä




Puiden varjot tuolla notkoissa ovat vielä pitkät ja vilpoisat. Usvia kohoilee vesistä ja noroista, lahden reheviltä rannoilta. Pienimmänkin ruohon kärjessä kiiluu vesipisara, monivärinen. Käet kukkuvat. Kaikkialla välkkyy värisevä kauneus. (S. 4)

Suomalaisten klassikkoteosten luontokuvaus on aina hätkähdyttävän kaunista. Se tuntuu syntyvän helposti ja tavoittavan heti jotain meille kaikille yhteistä. Mutta luontokuvaus ei ole ainut kotimaisen kirjallisuuden vahvuus. Kansankuvauksen mestariteoksia meillä riittää. Tässä on taas yksi sellainen: Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut on novellikokoelma, joka on tavoittanut jotain hyvin inhimillistä ja siksi kestänyt hyvin aikaa. Se on toinen osa Lehtosen kirjoittamasta Putkinotko-sarjasta. Sarjan ensimmäinen osa, Kerran kesällä, ilmestyi vuonna 1917, novellikokoelma Kuolleet omenapuut heti kansalaissodan jälkeen vuonna 1918 ja Putkinotko kahdessa osassa vuosina 1919-1920.

Luin Putkinotkon viime syksynä ja upposin sen kesäiseen hellepäivään. Sen päähenkilöt, saamaton köntys, Juutas Käkriäinen ja ihanteellinen kirjakauppias, Aapeli Muttinen, jäivät unohtumattomina mieleeni. Nyt kun vietetään valtakunnalista Lukuviikkoa, jonka teemana on Kohtaamispaikkana kirja, oli sopiva hetki kohdata nämä henkilöt uudestaan - he nimittäin ovat päähenkilöinä tai sivuhenkilöinä useimmissa kokoelman novelleissa, joita on yhteensä kymmenen.

Kävi kuitenkin niin, että aluksi vierastin lyhyitä tuokiokuvia Aapeli Muttisen ja Juutas Käkriäisen seurassa - olisin nimittäin halunnut viipyä heidän seurassaan pitempään, kuten syksyllä, Putkinotkon sivuilla, tein. Novellit eivät ikään kuin riittäneet. Tai no, jos aivan rehellinen olen, niin Käkriäisen seurasta en ehkä tosielämässä piittaisi, vaikka romaanihenkilönä hän onkin herkullinen. Olen kuitenkin vallan iloinen, että Joel Lehtonen siirsi nämä henkilönsä vielä suurromaaninsa sivuille ja kirjoitti mestariteoksensa Putkinotko.

Kuolleet omenapuut -teoksen novellit ovat Lehtosen tuttua, persoonallista, rönsyilevää kerrontaa, jonka rytmiin on turvallista upota heti ensimmäisestä novellista alkaen. Novellien tunnelmat vaihtelevat lyyrisestä, rakkauden sulostuttamasta kesäpäivästä kansalaissodan kauhunhetkiin lumihangessa. Kaiken ylle nousee Lehtosen henkilökuvauksen taituruus. Hän luo sellaisia henkilöitä lukijan eteen, että lukija alkaa väkisinkin katsella vastaantulijoitakin eri silmin: jokainen olisi kuvauksen arvoinen.

En voinut olla vertaamatta äskettäin lukemaani James Joycen Dublinilaisia -novellikokoelmaa tähän Lehtosen kansankuvauskokoelmaan. Vaikka Joyce on niukkasanainen tyylittelijä ja Lehtonen maalaileva lavertelija, heissä on jotain samaa. Tapa, jolla he kuvaavat henkilöidensä ulkomuotoa, on melko tyly. Tässä Lehtosen taidonnäyte: Siinä seisoo Käkriäinen, hiukan köykkyselkäinen mies. Hänen käsivartensa ovat tavattoman pitkät, ikäänkuin gorillan; kämmenet ovat leveät, jalat hyvin lyhyet.  - - Hänen suustaan valuu, paitsi silloin tällöin sylkäistessä, muulloinkin ruskeaa mällinestettä, vankkojen leukojen karkealle sängelle. Housujen takalistosta riippuu riekaleita, joista jotkut sipuvat kasteista ruohikkoa, pitkinä kuin rättimaton kuteet. (S. 12.)

Lehtosen huumori pilkahtelee kaikissa novelleissa, myös niissä vakavahenkisimmissäkin. Se on ironista, juttelevaa, mutta hirvittävän terävää. Elämän julmuus on viiltävää, kuten novellissa Heitukan kohtalo, jossa poika löytää kauan etsimänsä äidin ja aikoo pitää hänestä huolta. Mutta miten äiti kohteleekaan poikaansa! Novelli on riipaisevaa luettavaa.

Vakavien sävyjen keskelle Lehtonen kirjoittaa muutaman niin ilottelevan luonnekuvauksen, että on pakko nauraa ääneen. Mikä satiirin taitaja hän onkaan! Urheilija Tommola -novellissa Muttinen on saanut maalle vieraakseen reippaan liikemiesystävänsä, joka on ruvennut vaalimaan terveyttään. Nykyajan terveysintoilijat ovat valjuja tapauksia tämän alastomana kekkuloivan auringonkylpijän ja rymistelijän rinnalla: Sitten alkoi Tommola voimistella: Hän mylleröi, lukien ääneen: "Yks, kaks, yks, kaks". Jalat löivät permantoon, nikamat natisivat. Sen jälkeen voimisteli hän punnuksilla. Ja sitten hän huusi Muttiselle seinän läpi: "Joko sinä olet mylleröinyt, Aapelus? Minä olen. Kuulepas, Aapelus, sinun täytyy ruveta mylleröimään, muuten et sinä saa pois ishiaasi. Joka aamu, lyhyen ajan, mutta rajusti. Mutta nyt tule, minä menen uimaan." (S. 36.)

Niminovelli Kuolleet omenapuut on suosikkinovellini ja sisältää kokonaisen elämänfilosofian, elämään taipumisen. Unelma 500-700 omenapuusta vaihtuu 30 kuolleeseen omenapuun luurankoon. Novellista muodostuu kuva ihmisen elämästä, kauneuden ja ihanteiden vähittäisestä hiipumisesta ja lopullisesta nöyrtymisestä. Minkä määrän ihminen näkee vaivaa vaaliessaan elämää, taivoitellesaan unelmiaan ja miten kaikki on kuitenkin hyvin haurasta ja voi tuhoutua hetkessä. Novellin voi tulkita myös kansalaissodan vertauskuvana. Aapeli Muttinen, joka on itse kansan kasvatteja, haluaa tehdä kansalle hyvää, jakaa hyvästään ja nähdä kansan kukoistavan - kuin omenankukat - ja sivistyvän, nousevan köyhyydestään. Hänen hyväntekeväisyytensä kohde, Juutas Käkriäinen, ei kuitenkaan tunne kiitollisuutta, vaan vihaa häntä.

Novellissa Muttisen Aapeli sodassa tiivistyy kansallaissodan järjettömyys ja rumuus. Muttisen hahmo, joka on tulkittu Lehtosen alter egoksi, yrittää ymmärtää, miksi kansa on jakautunut kahtia. Hahmoon on kirjoitettu melkoinen määrä itseironiaa: kirjakauppias piileskelee kotonaan, syö luumujaan (joista nälkää näkevä kansa ei osaa edes uneksia) ja pelkää niin, että lopulta eivät luumutkaan maistu. Muttinenkin joutuu rintamalle, mutta sota nujertaa hänet ja ylittää hänen käsityskykynsä: "Tämä, tämäkö on Runebergin kansaa, Topeliuksen kansaa (s. 92)?" Eräänlaisen vastauksen tähän Muttisen kysymykseen tarjoaa Putkinotko, huima tutkielma meistä suomalaisista.


Kuolleet omenapuut on luettu blogeissa Onko kaunosieluista kyborgeiksi? ja Akanvirtaa. Lisäksi kokoelman nimikkonovellista on ansiokkaasti kirjoittanut Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni. Osallistun teoksella Ihminen sodassa -lukuhaasteeseen - kohti korpraalin arvoa mennään.

8 kommenttia:

  1. Ymmärsinkö oikein, että tämän voisi siis lukea ennen Putkinotkoa? Että tämä tavallaan esittelee ne henkilöt, jotka myöhemmin esiintyvät Putkinotkossa? Haluan kyllä lukea molemmat, mutta mietin vielä järjestystä... :)

    Vertaus Joyceen on mielenkiintoinen. Olet kyllä lukenut todella kiinnostavia klassikoita viime aikoina! Ihailen, ja samalla oma lukulistanikin kasvaa kaiken aikaa, sillä haluan lukea monia sinun viime aikoina lukemistasi. :)

    Ja tuo alun kaunis luontokuvaus tuo mieleen F.E. Sillanpään. Kuten viimeksi oli puhetta, olen saanut huomata että vaikken Sillanpään pienoisromaaniin Elokuu viime vuonna ihastunutkaan (melkeinpä päinvastoin), on kirja jättänyt mieleen väkevän lukumuiston ja melkein vasten tahtoani joudun myöntämään että piru vie, on se omalla tavallaan sittenkin ihan hyvä kirja. :)

    VastaaPoista
  2. Putkinotko oli minulle elämys, ja onneksi luin sen ensin. Melkein suosittelisin lukemaan sen ihan "kylmiltään" ja sitten lukemaan täydennyksenä tämän. Siten kansankuvaus menee suoraan luihin ja ytimiin, nimittäin tässä novellikokoelmassa oli herrojen näkökulmaa kuitenkin enemmän.

    Mietin, onkohan Lehtonen ollut Joycen novelleista tietoinen, kuinka paljon niistä on kirjallisuuspiireissä kohistu, vaikka suomeksihan niitä ei ole ollut ennen vuotta 1965. Lehtonen nojaa vankasti realismiin ihmiskuvauksessaan, vaikka luontokuvaus on paikoin romanttista. Ja lempeää jaaritteluakin paikoin riittää. Joyce puolestaan on jo modernisti.

    F. E. Sillanpään luontokuvaus on lähes vertaansa vailla jopa suomalaisissa klassikoissa. Hän kuvaa parhaimmillaan luonnon osana ihmistä tai ihmisen osana luontoa niin, että rajaa on vaikea erottaa. Ihmiset suviyössä on tästä hyvä esimerkki. Elokuu on puolestaan minulla lukematta, ja taidanpa tarttua siihen piankin.

    VastaaPoista
  3. Nyt mieltäni vaivaa se, etten muista olenko lukenut tämän/tätä. Nimittäin opiskeluaikaan tästä joko puhuttiin luennolla tai sitten kirjaa käsiteltiin yhdessä seminaarissa. Niin tai näin, Lehtosta olisi hyvä lukea kaikkien näiden vuosien jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle jäi opinnoista Putkinotkon kokoinen aukko, jonka vihdoin sain viime syksynä paikattua. Lehtosen lukeminen tekee hyvää.

      Poista
  4. Blogissani on sinulle haaste! Ei kiirusta vastaamiseen... :) http://kaisareetta-t.blogspot.fi/2014/04/kohtaamisia-kirjassa-haaste.html

    VastaaPoista
  5. Joel Lehtosen tapa kirjoittaa on hyvin viehättävä. Siinä on jotakin hyvin runollista ja toisaalta myös realismia, juuri noissa ihmiskuvissa. Hieno teksti, kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Kaisa Reetta! Lehtosen tyyli on persoonallinen ja nimenomaan viehättävä. Se on tosiaan sekoitus runoa ja realismia, jotain erinomaisen lämmintä ja viisasta siinä on.

      Poista

Kiitos kommentista!