Christel Rönns: Perin erikoinen muna

Christel Rönns: Perin erikoinen muna, 2012
Alkuteos: Det vidunderliga ägget, 2012
Suomentaja: Mirjam Ilvas
Kustantaja: Schildts & Söderström
Kansi: Christel Rönns
Sivuja: 31
Mistä sain kirjan: oma ostos


Christel Rönns on minulle tuttu kuvittajana - viimeksi uusimpien Risto Räppääjien kuvittajana. Wikipedian mukaan hän onkin kuvittanut yli 60 teosta, joten hän on melkoisen tuottelias alallaan.

Rönns voitti sekä kirjailijana että kuvittajana Finlandia Junior - palkinnon vuonna 2012 teoksellaan Det vidunderliga ägget. Rönnsiä voisi luonnehtia kilpailun konkariksi, sillä hän on ollut ehdolla palkinnon voittajaksi aiemmin jo viisi kertaa. Vuoden 2012 palkinnon saajan valitsi Mari Rantasila ja kanssakilpailijoina Rönssillä oli sellaisia nimiä kuin Aleksi Delikouras Nörtti, New Game -kirjallaan ja Aino Havukainen ja Sami Toivonen Tatu ja Patu pihalla -kirjallaan. Rönnsin kirja ilmestyi aluksi vain ruotsinkielisenä, mutta voiton jälkeen se suomennettiin nopeasti.

Tänä talvena löysin Perin erikoisen munan kirja-alekorista ja ostin sen kuopukselle omaksi. Suosio on ollut valtaisa. Kaksivuotias osaa lausua kirjan nimenkin niin valloittavasti, että naurattaa - kiitos suomentajalle oivalluksesta. Kirjan sisältö on puolestaan mainio sekoitus lapsiperheen lomaa ja arkea, johon kuuluu olennaisesti yhä suurempia mittasuhteita saava lemmikki.

Lomapäivänä rannalta nimittäin löytyy se "perin erikoinen muna", joka päätyy perheen olohuoneen ikkunalaudalle koristeeksi. Perheen yllätykseksi munasta kuoriutuu Koi-Koi, joka on... Niin, mikä se oikeastaan onkaan? Sillä ei lopulta ole niin väliä, koska Koi-Koi asettuu taloksi ja hänestä tulee perheen toinen lemmikki Freija-koiran rinnalle.

Kokonaisuutena kirja on hyväntuulinen ja aurinkoinen. Se naurattaa mukavasti lämpimällä huumorillaan ja pysyy onnellisen, tavallisen arjen tunnelmissa. Haikeuttakin kirjassa on, mutta haikeus väistyy viimeisellä sivulla, kun Koi-Koin salaisuus paljastuu. Loppu nauratti varsinkin yhdeksänvuotiaita lukijoita, jotka eivät varsinaisesti enää lue kuvakirjoja, mutta lukevatpa kuitenkin jokaisen uutuuden, joka ovesta kannetaan sisään.

Rönnsin kuvitus on värikkyydessään kaunista ja vaivatonta katsottavaa. Kirjan perhe elää turvallista elämää ja uusi tulokas otetaan ennakkoluulottomasti vastaan. Kuvissa on ilmeikkyyttä ja hymyjä, arjessa huolenpitoa ja sopivasti boheemia lekottelua. Erityisesti ihastuin pienten tyttöjen leikkien kuvaukseen, esimerkiksi barbieleikki on juuri sen näköistä kuin se on meilläkin. (Itse Koi-Koista en halua julkaista kuvaa blogissani, sillä toivon, että uteliaat lukijat etsivät kirjan käsiinsä ja pohtivat itse, mistä on kyse...)

Perin erikoinen muna on osoitus laadukkaasta kotimaisesta kuvakirjatarjonnasta, joka tuntuu ehtymättömältä. On hienoa, että kuvakirjasadosta nostetaan edes joitakin helmiä myös palkinnoille. Tätäkin kirjaa lukee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen ääneen, mikä on takuuvarma hyvän kuvakirjan merkki.

Kirja on luettu ainakin blogeissa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Kirjavinkit ja Opuscolo. Kuittaan kirjalla HelMetin Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Johanna Venho: Ilman karttaa

Johanna Venho: Ilman karttaa, 2000
Kustantaja: WSOY
Kansi: Marjaana Virta
Sivuja: 63
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Tänään on kansainvälinen Maailman runouden päivä. Se on Unescon (YK:n kasvatus-. kulttuuri- ja tiedejärjestö) järjestämä päivä, jolla halutaan muistuttaa maailman kielien monimuotoisuudesta ja kielen vapaudesta.

Tällaisena päivänä sopii lukea lempirunoilijansa säkeitä. Olen jo pitkän aikaa kaivannut suosikkirunoilijani sanoja, sillä on kulunut muutama vuosi, kun nämä runot viimeksi luin. Samalla minua on vähän jännittänytkin tarttua tähän kotimaiseen suosikkiini - olenko kenties muuttunut liikaa? Ehkä runot eivät enää liikuttakaan minua samoin kuin silloin, kun ne löysin.

Johanna Venhon Ilman karttaa oli minulle vuosituhannen vaihteessa tärkeä kirja. Sen nimi on minusta edelleenkin yksi parhaista ikinä. Ilman karttaa on kaksoismerkitykseltään hieno - runollinen, kepeä ja vapaa, mutta silti vähän pelottava.

Runokoelman alussa runoilija ihmettelee osaansa, miettii runoilijana olemisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Runoissa on huumoria, itseironiaa, joka hymyilyttää:
Outo osa:
tiivistää näkemäänsä
muutamaan sanaan, ja pelätä
onnistuvansa. - - (S. 11)

Venhon runot aukeavat moneen suuntaan. Ne pysäyttävät hetken, mutta liikkuvat samalla historiassa ja tulevaisuudessa. Kalevalaiset kuvat kantavat vuosisatojen yli ja kieli on väkevää. Runoissa on paljon naiseutta, joka kuljettaa sukupolvien yli:

Leveäotsaiset naiset savipellolla,
kahvinporoja kynsien alla. Äidit. - - (S. 32.)


Lapsi joka syntyi joulusaunaan, 
mökki jonka piteli pakkanen,
valkoiset viirit, punaiset viirit,
selkä joka taittui kaivostöissä
raamattu joka vinnillä selattiin silkoksi
kantavat montusta monttuun.

Sain tehvävänkin: jatkua, jatkua. Muistan sinut,
aitan, yön sirityksen. (S. 45.)


Rakkaus ja elämä eivät muutu, vaikka sukupolvet vaihtuvat. Elämään kuuluu pettymyksiä ja toiveita, intohimoa, rakkauden päättymistä ja rakkauden todellisuutta ja lopulta myös uuden elämän alkamista. Johanna Venho singahti lempirunoilijakseni näillä säkeillään:

On silti kohta kartalla jota et
pysty katsomaan, saati kulkemaan sen poikki.
          Miten oli tarjolla
          se, mitä ihmiset tavoittelevat:
          rakkaus, jonkinlainen (kuten aina), ja suojaisa komero: 
et vain pystynyt, et pystynyt vain. - - (S. 15.)


Elämisen kepeydestä ja raskaudesta voi puhua monella tapaa, mutta runouden tehtävä on puhua aina vähän uudella kielellä, näyttää elämä erilaisista näkökulmista. Tämäkin säe osoittaa, että Johanna Venho onnistuu oudossa runoilijan osassaan:
        - -
       onni ei ole kevyt reppu (s.23).


Venhon runous on yksityistä ja yleistä yhtä aikaa. Siksi se menee luihin ja ytimiin. Edelleenkin.

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen

Minna Maijala: Minna Canth, Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: Tiia Javanainen
Sivuja: 370
Mistä sain kirjan: lainasin koulun kirjastosta




Minna Maijalan kirjoittama Minna Canth -elämäkerta Herkkä, hellä, hehkuvainen on kannesta kanteen mielenkiintoista luettavaa. Omaa lukukokemustani siivitti se, että Minna Canth herättää minussa pakahduttavia ihailun ja kiitollisuuden sekaisia tunteita, joten olin jo valmiiksi virittäytynyt melko innokkaasti tämän elämäkerran lukemiseen.

Muistan, kuinka törmäsin Minna Canthin tuotantoon nuorena kirjallisuuden opiskelijana. Kirja, joka ravisteli maailmankuvaani oli tietysti Työmiehen vaimo, jonka luin järkyttyneenä. Heräsin ruususen unestani jonkinlaiseen historian tajuun ja  siihen tosiasiaan, että vain sata vuotta aikaisemmin suomalaisen naisen asema oli sellainen, josta ei olisi lähdetty yliopistoon opiskelemaan - eihän naisella ollut 1800-luvun lopulla arvoa yhteiskunnallisena toimijana, vaan hänen tehtävänsä oli lähinnä miellyttää miehiä ja tehdä lapsia. Joku oli ottanut ensimmäisen askeleen naisten ihmisarvon parantamiseksi, ja Suomessa sen askeleen oli ottanut Minna Canth.

Opiskelijana ahmin Minna Canthin tekstejä vinot pinot samaan syssyyn, ja vaikka nyt tunnistan niissä paljon melodraamaa, ovat ne vieläkin sävähdyttäviä ja kieleltään eläviä tekstejä. Anna-Liisasta olen nähnyt useita hienoja teatteriesityksiä, ja näytelmä on aiheeltaan aina ajankohtainen. Äitien tekemiä lapsenmurhia ei nykyäänkään pystytä täysin estämään, sillä raskauden jälkeinen masennus on salakavala ja häpeälliseksi koettu sairaus. Jo 1800-luvun lopulla ilmiöstä oltiin huolissaan, vaikka sitä ei osattu nimetä. Maijalan elämäkerta paljastaa, että Minna Canth kärsi itsekin masennuksesta viimeisen lapsensa syntymän jälkeen, ja joutui pyytämään läheisiään vahtimaan itseään, ettei hän olisi vahingoittanut nuorimmaistaan. Hän oli jäänyt leskeksi 35-vuotiaana, vähän ennen kuopuksen syntymää.

Jos oma kuopukseni olisi ollut tyttö, hänen nimekseen olisi tullut Minna, koska ajattelin, että nimen mukana tytöstä tulisi rohkea. Nyt, Minna Canthin elämäkerran lukemisen jälkeen, ajattelen, että nimen mukana olisi tullut paljon muutakin kuin rohkeutta - älyä, innostusta, hellyyttä, oikeudentuntoa.

Elämäkerran lukemisesta tuli vaikuttava kokemus, sillä huomasin käsitykseni idolistani olleen hyvin yksipuolinen. Olen pitänyt Minna Canthia nimenomaan tendenssikirjailijana, enkä ole ymmärtänyt hänen kykyjään aikansa psykologisten virtausten kuvaajana. Enkä ole käsitykseni kanssa yksin. Maijala ravisteleekin pinttyneitä mielikuvia Minna Canthista ja osoittaa, että käsitys hänestä tendenssikirjailijana oli varhaisen elämäkerturin, Lucina Haggmanin oman idealismin värittämä taiteilijanäkemys. Nimensä mukaisesti Maijalan elämäkerta paljastaa Canthista herkkyyden, joka hänellä oli aikansa aatteiden aistijana ja välittäjänä.

Sain Maijalan teoksesta paljon uutta tietoa Canthin elämästä, hänen arjestaan ja kirjoittamisestaan, aatteistaan ja aktiivisuudestaan. Maijala on jakanut kirjan kolmeen laajaan osaan: ensimmäinen osa esittelee Canthin elämänvaiheet, toinen osa hänen kirjallisen työnsä ja kolmas osa niitä aatteita, jotka hän otti omakseen. Maijalan kerronta on elävää. Erityisesti kiittelen Maijalaa siitä, että hän päästää Canthin oman äänen kuuluviin. Otteita Canthin kirjeistä on paljon, ja niiden kautta "herkkyys, hellyys ja hehkuvaisuus" tulevat todeksi. (Taas kerran mietin, mitä nykypäivän tekstareista ja sähköposteista jää seuraavien sukupolvien tutkittavaksi - ehkä muutama hymiörivi.)

Kirjan luettuani olen entistä suurempi Canth-fani. Miten ihmeessä tuo nainen jaksoi kaiken arkisen työnsä ohessa kirjoittaa - ja kirjoittaa niin paljon ja rohkeasti kuin hän kirjoitti. Mikä palo hänellä olikaan kirjoittamiseen! Kun hänellä vain oli pienikin hetki, hän nosti kirjoitusvälineensä esiin ja kirjoitti sohvapöytänsä ääressä keinutuolissaan.

Minna Canth eli lyhyen elämän, vain 53-vuotiaaksi. Hän kirjoitti lehtiin paitsi kannanottoja myös pohdintoja ajan aatteista, muun muassa naiskysymyksestä, työväen elinoloista, siveysaatteesta, raittiusaatteesta ja terveydenhoidosta. Kirjoittamisen ohessa Minna Canth oli mukana yhdistyksissä, jotka ottivat kantaa päivänpoliittisiin aiheisiin, saivat aikaan lakimuutoksia ja perustivat kouluja, joihin tytötkin pääsivät. Aktiivisin kaunokirjallisuuden kirjoittamisaika hänellä kesti kymmenisen vuotta, alkaen Työmiehen vaimosta (1885) ja päättyen Anna Liisaan (1895). Kymmeneen vuoteen mahtuu melkoinen määrä taitavaa ihmiskuvausta ja ajankohtaisia aiheita, joita Minna Canth ei hätkähtänyt, vaan päinvastoin oli innokkaasti tuomassa kansainvälisiä aatteita ja uusimpia tieteellisiä tutkimuksia suomalaisten tietoisuuteen.

Maijalan elämäkerran lopussa on luku Sairaus omakuvana, jossa kerrotaan ajan lääketieteellisestä muoti-ilmiöstä, neurestaniasta eli heikkohermoisuudesta, josta Minna Canth koki kärsivänsä. Hän tunsi olevansa hermostollisesti hektisessä tilassa. Kirjailija seurasi useita ulkomaisia lehtiä, kävi aktiivista kirjeenvaihtoa, kirjoitti näytelmiään ja lehtikirjoituksiaan, luki kaikki tieto- ja kaunokirjat, mitä maailmalta sai käsiinsä. Hän oli aikakautensa "uhri", sillä 1800-luvun loppua pidettiin kiihottuneena halujen aikakautena, poikkeuksellisen levottomana aikana, joka laukaisi (erityisesti naisissa) hermostollisia mielisairauksia.

Nykylukijaa tällainen kuva 1800-luvun hektisestä elämäntahdista vähän huvittaa, mutta kieltämättä Minna Canthin elämä tuntuu olleen täynnä toimintaa. Minna Canthin sydänvaivoja hoidettiin muun muassa kieltämällä häneltä lehtien ja kirjallisuuden lukeminen, jotta hän ei kiihottuisi liikaa. Elämänsä loppupuolella Minna Canth oli hoidettavana Naantalin kylpylässä, jossa hän tunsi pitkästyvänsä kuoliaaksi. Luulenpa, että Minna Canth olisi ollut nykypäivän tietotulvassa kuin kotonaan.

Erityisesti ihailen Minna Canthia hänen salonkinsa avaruudesta. Kanttilan verhot olivat aina auki, joten ohikulkiessaan saattoi kurkistaa sisään ja tarkistaa, oliko rouva kotona. Canth nautti keskusteluista, hehkui niissä. Maijalan elämäkerrasta tulee vahva tuntu siitä, että Kuopio oli 1800-luvun lopulla suomalaisen kulttuurin keskipisteessä. Yhteys Helsinkiin oli suora, koska sellaiset kulttuurihenkilöt kuin Järnefeltit, Juhani Aho ja Kaarlo Bergbom olivat tuttu näky Kanttilassa. Minna Canthin esimerkki myös velvoittaa - maailma muutetaan kynällä ja keskustelemalla.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Jos näin Minna Canthin päivänä haluaa lukea Canthin tekstejä, Projekti Lönnrotin sivuilta voi ladata ilmaiseksi Canthin teoksia. Esimerkiksi novellit Kuoleva lapsi tai Lapsenpiika eivät jätä ketään kylmäksi ja ovat oivallisia esimerkkejä Minna Canthin terävästä ja herkästä kynästä.

Maijalan teos on luettu useissa blogeissa ja se valittiin vuoden 2014 Blogistanian Tieto -palkinnon voittajaksi. Kannattaa vilkaista ainakin nämä arviot: Täällä toisen tähden alla, Amman lukuhetki, Erjan lukupäiväkirja, Sinisen linnan kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Kirjakaapin avain, Kirjatarha ja Kirjojen kamari.

Nappasin kirjalla pisteen HelMetin Kirjan vuosi 2015 -haasteeseen, kohtaan 22. Muistelmateos tai elämäkerta. Lisäksi osallistun kirjalla Les!Lue!-blogin Reettan elämäkerta-haasteeseen.

Vihtorin kirjaston kirjamessuilla 14.3.2015

Pyörähdin melko pikaisesti 14.3.2015 Suomen pienimmillä kirjamessuilla eli Vihtorin kirjaston kirjamessuilla hotelli Tammerissa. Pienikin pyörähdys oli kuitenkin elähdyttävä kokemus. Hotelli Tammer on kuin kulttuuritapahtumia varten luotu. Se on kauniisti entisöity ja henkii arvokkuutta, jossa sielu lepää. Viime vuonna ehdin nauttia tunnelmista pitempäänkin, ja mikäli minusta riippuu, nämä eivät jääneet viimeisiksi Vihtorin kirjamessuiksi, joihin osallistun.

Kuuntelin messuilla kirjailija Antti Heikkisen haastattelun. Hän oli kertomassa Juice Leskis -elämäkerrastaan Risainen elämä. Tammerin sali oli täynnä kuulijoita, olihan Leskinen paitsi savolainen myös vankasti tamperelainen taiteilijapersoona.

Heikkinen kertoi haastatelleensa kirjaansa varten 174 ihmistä ja työn kestäneen kaksi vuotta. Tuloksena on perusteellinen ja kerronnaltaan intensiivinen järkäle kansantaiteilija Leskisestä.

Heikkinen on valloittava, savolainen sanailija, joka kertoi elävänsä ja työskentelevänsä Nilsiässä. Hänen mielestään kirjailija-toimittajan ammattia voi tehdä missä vaan, miksei sitten aivan hyvin kotimaisemissaan. Ensi syksynä kirjailija pääsee myös näyttämölle esittämään Kuopion kaupunginteatteriin pääosaa näytelmässä Pihkatappi, joka pohjautuu hänen kirjoittamaansa kirjaan.

Heikkisen haastattelun jälkeen tunnelma salissa tiivistyi entisestään, kun Tulenkantaja-palkinnon voittajan julkistaminen lähestyi. Tulenkantaja-palkinto on Aamulehden ja Tulenkantajat-kirjakaupan jakama 5 000 euron arvoinen palkinto, jonka tarkoitus on tukea suomalaista kirjallisuutta käännösmarkkinoille.

Ennen ehdokkaiden haastattelua palkintoraadin puheenjohtaja Leena Lehtolainen kertoi paitsi omasta työstään myös ehdokaskirjoista. Lehtolaiselta ilmestyy syksyllä uusi Maria Kallio -romaani, jota yleisö tuntuu odottavan innokkaasti. Lehtolainen on Suomen luetuimpia ja käännetyimpiä kirjailijoita, joten hänen kummiutensa tämän vuotiselle Tulenkantaja-palkinnon voittajalle on varmasti arvokas asia.

Lehtolainen kehui kaikkia ehdokaskirjoja ja muisti erityisesti kiitellä viime vuotta loistavien esikoiskirjojen vuodeksi. Kuudesta Tulenkantaja-palkintoehdokkaastakin peräti neljä oli esikoiskirjoja. Tämänvuotiset palkintoehdokkaat olivat Antti Salmisen Lomonosovin moottori, Antti Holman Järjestäjä, Jessica Sunin Hoito, Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, Markku Soikkelin Läpinäkyvä kuolema ja Anni Kytömäen Kultarinta. Sen verran innostuneeseen sävyyn Lehtolainen näitä ehdokkaita kuvaili, että sain monta uutta luettavaa lukulistoilleni.


Ehdokaskirjailijoita haastattelivat Aamulehden toimittajat Matti Posio (äärimmäisenä vasemmalla) ja Markus Määttänen (äärimmäisenä oikealla). Vain Pajtim Statovci ei ollut päässyt paikalle, mutta kaikki muut kirjailijaehdokkat keskustelivat kirjoistaan leppoisaan sävyyn. He ovat vasemmalta Markku Soikkeli, Antti Holma, Antti Salminen, Anni Kytömäki ja Jessica Suni.

Oma voittajasuosikkini oli tietysti Anni Kytömäen Kultarinta, jota äänestin Blogistanian Finlandiassa viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi kirjaksi. Tosin muita kirjoja en ole ehdokkaista lukenutkaan, mutta Tulenkantajien hengessä olisi varmaan syytä tarttua niihinkin. Voitte kuitenkin arvata, että olin ikionnellinen, kun Kytömäki voitti palkinnon. (Tästä Aamulehden uutisesta pääsee katsomaan Anni Kytömäen kiitospuheen.)

Toivotan Kultarinnalle ja suomalaiselle luonnolle menestetystä myös ulkomailla!


Vihtorin kirjamessuilta raportoi myös Kannesta kanteen Kaisa, joka ehti nähdä lavalla myös Juha Hurmeen, ja varmaankin piakkoin raporttinsa julkaisee myös P. S. Rakastan kirjoja Sara!

Riina Katajavuori ja Liisa Kallio: Herra Paasio

Riina Katajavuori: Herra Paasio, 2014
Kuvittaja: Liisa Kallio
Kustantaja: Karisto
Kansi: Liisa Kallio
Sivuja: 30
Mistä sain kirjan: Lainasin kirjastosta







Riina Katajavuoren Wenla Männistö oli sen verran riemullinen lukukokemus, että päätin etsiä käsiini myös Katajavuoren kirjoittamia lastenkirjoja. Herra Paasio odottikin Metson hyllyssä, joten se lähti kotiin luettavaksi.

Herra Paasio on nalle, jonka sympaattiset sukulaistädit tuovat lahjaksi pienelle Rauli-vauvalle. Aluksi Herra Paasio on isompi kuin Rauli, mutta jossain vaiheessa Herra Paasio huomaa, että Rauli onkin kasvanut hänestä ohi.

Raulin ensimmäinen sana oli: "Paasio."
Jos Raulia itketti, hän huusi: "Hella Paasio!"
Tulin apuun.
Sitten hän haroi päätäni ja nukahti. 
Minäkin nukahdin.

Tarina on kerrottu herkullisesti nallen näkökulmasta. On hellyttävää seurata nallen ja pojan ystävyyttä. Nalle tuo ensin turvaa pojalle, sitten sen kanssa leikitään ja touhutaan, käydään leirillä ja leirikoulussa. Eikä Rauli hylkää Herra Paasiota, vaikka lopuksi on jo aikuinen.

Liisa Kallion kuvitus on konstailematonta, voisi sanoa että perinteistä lastenkirjakuvitusta. Värit eivät hypi silmille, vaan kuvat ovat lempeitä ja rauhallisia ja kunnioittavat herkkää tekstiä. Pojan kasvaminen on kuvitettu kauniisti, ja Herra Paasio - no, katsokaa itse, miten elävä ja sympaattinen nalleherra hän onkaan.

Kahden pienen pojan äitiä tämä kirja hymyilytti mukavasti, mutta se myös kosketti itkuhermoa. Lapsen kasvaminenhan on paitsi toivottavaa myös haikeaa seurattavaa. Mihin katoaa se pieni pallero, jota saa rutistaa kainalossaan? Miten ikinä selviän päivästä, jolloin pojan ylähuuleen ilmestyy haituvia? Entäs se päivä, kun hän pakkaa rakkaimmat tavaransa ja muuttaa pois kotoa?

Perheen kaksivuotias poika rakastaa tätä kirjaa, vaikka hän ei tekstin syvintä tarkoitusta ymmärräkään. Hän osoittaa Rauli-vauvaa ja ehdottaa: "Tuossa on Hella Paasio." Kertojana toimiva nalle on hänelle hämmentävä ajatus, hänen mielestään kertoja on pieni poika. Hämennys ei silti haittaa ihastusta - kirjaa pitää lukea uudestaan ja uudestaan. (Tosin hän hyppää mielellään viimeiset sivut yli - niissähän Rauli on jo iso mies.)

Isommat lapsetkin ovat kirjan kuunnelleet ja katselleet. Heidän mielestään Herra Paasio pyykkinarulla oli kirjan paras kohta. Kuva toi mieleeni Uppo-Nallen, ja niin oli varmaan tarkoituskin. Kaikkinensa Herra Paasio on mitä mainioin lisä maailman nallekirjojen genreen. Ihastuttava persoona tämä Herra Paasio.


Herra Paasio on luettu myös kirjablogeissa Lastenkirjahylly, Sininen keskitie ja Sinisen linnan kirjasto.

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

Juha-Pekka Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään, Romaani talvisodasta, 2015
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 352
Mistä sain kirjan: arvostelukappale





 - Näinä aikoina jokainen meistä on huomannut, kuinka mitätön on ihminen Jumalan suuruuden edessä. Kenen aika on tullut, hänen on lähdettävä ja kenen on tarkoitus elää, hän jää eloon pahimmankin tykistötulen keskellä. Ennen kaikkea meidän pitää muistaa se, että Jumala on puolellamme. Tämä vääryys ei voi jäädä kostamatta, sillä Stalin ja ja Molotov ovat rikkoneet kaikkia lakeja vastaan. Me seisomme tällä rajalla puolustamassa sivistystä idän laumoja vastaan. Jumala on valinnut juuri meidät tätä tehtävää varten, sillä vain me voimme sen kestää. (s. 277.)

Näin puhuu suomalainen sotamies Pietari jouluaattona 1939 Kollaalla. Pietari on sivuhekilö ja rivisotilas Juha-Pekka Koskisen uusimmassa romaanissa Kuinka sydän pysäytetään. Hänen puheessaan tiivistyy kuitenkin talvisodan henki, vahva usko kansan taistelutahtoon ja tietoisuus suuresta epäoikeudenmukaisuudesta, jonka keskelle Suomi joutui.

Juha-Pekka Koskisen romaani Kuinka sydän pysäytetaan ilmestyy tänään. Se on alaotsikkonsa mukaisesti Romaani talvisodasta. Tänään, 13.3.2015, on kulunut 75 vuotta talvisodan loppumisesta. Rauha saatiin kovin ehdoin, mutta puna-armeija ei koskaan pystynyt miehittämään Suomea. Talvisodan ihme.

Koskisen romaanin päähenkilö on suomalainen sotilas, mutta ei kuitenkaan kukaan tavallinen rivimies, vaan tiedustelu-upseeri Juho Kivilaakso. Sotilaan luontonsa hän on perinyt isältään, joka oli tsaarin armeijan ratsuväen eversti, sotilas henkeen vereen. Isä kasvatti poikansa spartalaisten arvojen mukaisesti, vaatii mielen karaisemista ja epäinhimillisiä harjoituksia jo pieneltä pojalta, kunnes loikkasi Venäjän vallankumousken myötä puna-armeijan upseeriksi ja jäi niille teilleen Neuvostoliittoon. Jännite isän ja pojan, kahden sotilaan välillä, nousee huippuunsa tietysti siinä kohtaa, kun he kohtaavat talvisodassa rintaman eri puolilla.

Tällaisesta perheasetelmasta syntyykin aika monta juonenkäännettä. Juhon tie vie punaisten vankileiriltä Mannerheimin uskotuksi mieheksi Moskovan ja Berliinin suurlähetystöjen kautta taistelemaan Kollaalla ja käväisemään Raatteellakin. Ehtiväinen mies, joka sekaantuu asekauppoihin ja myy tietojaan myös hyötyäkseen itse. Rohkeutta Juholta ei tosiaankaan puutu.

Romaani talvisodasta on sotaromaani, johon on sekoitettu noir-tyylistä rikoskirjan henkeä. Päähenkilön sanailu on katkeran sävyistä mustaa huumoria, kauniit naiset pyörivät hänen ympärillään ja kaiken kattava kyynisyys sopii ajan henkeen. Koko Eurooppa vehkeilee ja solmii salaisia sopimuksia, vakoillaan, tehdään asekauppoja, etsitään liittolaisia. Kyllä sinne yksi Kivilaakso hyvin mahtuu sekaan.

Romaanin parasta antia minulle oli kuitenkin se, miten talvisotaan johtaneet historialliset tapahtumat kerrattiin. Kirjasta paljastuu hyvin Suomen epätoivoinen asema Euroopan suurvaltapolitiikassa. Neuvostoliiton ja laajenevan Saksan rajat alkoivat lähentyä ja sodan uhkaa siirrettiin Ribbentrop-sopimuksella, jonka salaisen pöytäkirjaosan mukaan Suomi oli jaettu Neuvostoliiton etupiirimaaksi. Kun Suomi ei suostunut Neuvostoliiton aluevaatimuksiin, Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.1939. Suomi jäi totaalisen yksin. Minkäänlaista apua ei lopulta saatu mistään, aseita ei ollut.

Koskinen kuvaa hyvin vuoden 1939 epätoivoiset historialliset käänteet ja lopulta myös taistelujen tunnelman. Suomalaisten taitava sodankäynti ei kuitenkaan auta miesylivoiman edessä. Sodan kauhut eivät jää epäselviksi. Näin talvisodan päättymispäivänä on varmasti syytä käyttää edes hetki tuon kohtalokkaan talven muistelemiseen. Talvisodan ihme on minusta edelleenkin myös siinä, miten yksityiset ihmiset ja suvut siitä selvisivät.

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Petri Tamminen: Meriromaani

Petri Tamminen: Meriromaani, 2015
Kustantaja: Otava
Kansi: Piia Aho
Sivuja:142
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Ja jos laivoja merellä upposikin, Gladin isäntä lisäsi, se oli kokonaan toinen juttu, merellä sattui kaikenlaista jos miehessä oli miestä merelle asti menemään (s.127).

Petri Tammisen Meriromaani on romaani, johon haluaisin tuhlata ylistäviä adjektiiveja - hieno, huikea, järisyttävä - mutta koska ne jäävät kovin kauas kirjan hengestä ja luovat turhia odotuksia, en aio käyttää niitä. Sitä paitsi kirja on pieni, oikeastaan pienoisromaani. Eihän pienoisromaani voi olla "järisyttävä", vaikka se aiheuttaisi melkein huutoitkun kaltaisen reaktion lukijassaan. Toisaalta, olihan Aki Ollikaisen Nälkävuosikin järisyttävä lukukokemus. Mutta tämä ei ole yhtä traaginen kirja. Meriromaani on nimittäin hauska kirja.

Miten hauska kirja voi itkettää?

Jo nimessään tämä kirja kantaa ironiaa. Mietin viime vuosina lukemiani meriaiheisia romaaneja (joita listasin vastikään blogissani), esimerkiksi Ulla-Lena Lundbergin Jäätä. Miten suuri romaani se on! Tai Tove Janssonin Muumipapan urotyöt. Urotyöt! Eiväthän ne niin kovin mittavia lopulta olleet, mutta Muumipapan itsensä silmissä kyllä olivat. Mietin myös mielikuvaani meriromaneista, joita en ole lukenut: Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija - varmaankin järkyttävän surullinen; R. L. Stevensonin Aarressari - vaaroja ja sankareita...

Merillä tehdään suuria tekoja, seikkaillaan, kuollaan, ollaan osa luontoa, palataan myrskyistä kotiin. Meriromaanit nyt vain ovat sellaisia, koska niissä on se ihmistä suurempi meri koko ajan siinä yllättämässä. Mutta Tamminenpa tuo heti kirjansa ensi virkkeessä meriromaaneihin jotain uutta, jota en ole ikinä osannut niihin yhdistää - en luettuihin, enkä varsinkaan lukemattomiin. Se sana on "häpeä": Merikapteeni Vilhelm Huurna häpesi eilistä ja pelkäsi huomista, mutta nykyhetken kanssa hän oli tullut aina hyvin toimeen (s. 5).

Hylkään ylistävät adjektiivit myös siksi, että ne eivät sovi häpeän kanssa yhteen.

Ehkä otan avuksi substantiivin ja yritän sovittaa sitä pariksi tämän kirjan kanssa. Kuinka olisi tällainen virke: Meriromaani on elämä. Onhan se merikapteeni Vilhelm Huurnan elämä, ja kuitenkin minusta tuntuu, että se on myös minun elämäni tai kenen tahansa elämä. Mertahan on perinteisesti verrattu elämään: on myrskyt ja tyvenet, haaksirikot ja turvalliset satamat - kuten tiedätte.

Niinpä niin, Tammisen kirja voisi tömähtää karille ja upota kliseisiin - upota kuten merikapteeni Huurnan laivat. Mutta Meriromaani ei uppoa, vaan se vain on. Se onnistuu kuitenkin pelkällä olemisellaan olemaan kaikki nuo meriromaanit, joita olen lukenut ja kaikki nekin, joita en ole lukenut. Lisäksi se on myös Volter Kilven Alastalon salissa, jota en myöskään ole lukenut.

Silti metaforani ontuu. Eihän elämä voi vain olla. Elämä on jotain merkityksellistä, enkä ole ihan varma, onko Huurnan elämä sen merkityksellisempää kuin oma elämäni tai kenen tahansa elämä. "Elämä" on liian mahtipontinen sana tämän kirjan kuvaamiseen.

Yritän sovitella vähän pienempää sanaa kirjalle pariksi. Sopisiko ehkä tämä: Meriromaani on ihminen. "Ihminen"? Nainen vai mies? Mies, suomalainen, sulkeutunut mies, merikapteeni Huurna. Mutta tämä mies, joka on välillä avuton ja saamaton, ei oikein sovi suomalaisen romaanin sankariksi. Jos on saamaton, niin pitäisi olla edes joskus sisukas, kiukkuinen jäärä, kuten Joel Lehtosen Putkinotkon Juutas Käkriäinen. Huurna ei ole jäärä, hän on sympaattinen ja kiltti mies.

Voisinhan etsiä metaforan kasvikunnasta. Meriromaanista nimittäin opin, että mänty on metsän isäntä, kuusi on vanha emäntä ja koivu on metsän morsian. Tähän tulokseen tulevat jäykkyyteen taipuvaiset Askaisten perunanviljelijä-isännät etsiessään Huurnalle laivapuita metsistään. Luonto ja naiset herkistävät joskus suomalaismiehenkin.

Mutta ehkä Meriromaani on kuitenkin ennemminkin kukka kuin puu. Ehkä kanerva? Vaatimaton, sitkeä ja kaunis. Kyllä, kauniskin: Hän oli aina pitänyt muistiaan huonona, mutta kaikki ne naiset, jotka olivat hänet joskus torjuneet, hän muisti hyvin. Hän muisti heidän torjuvat ilmeensä ja asentonsa ja heidän pahoittelevat katseensa, ja hän muisti sen paikan, jossa he olivat hänet torjuneet, ja säätilan ja valaistuksen, ja hän muisti sen tien, jota pitkin hän jälkeenpäin kulki epäonnistumistaan ja kömpelyyttään muistellen. (S. 60.)

Mutta "kanerva". Haloo! En ole tähänkään tyytyväinen, sillä tämäkin metafora on vaarallisen lähellä matalikkoa, ja kaiken lisäksi se on metsässä, ei merellä. Ja metsään minut johdattivat nuo isännät, jotka ovat kirjassa vain sivuosassa, vaikka oikeastaan lähettävät kiltin Huurnan yhä uudelleen merille.

Pitääkö antaa periksi? Kirjailija Tamminen varmaan nauraisi tällaiselle yrittämiselle, sillä hänen virkkeensä ovat pakottomia ja tavallisia mutta sisältävät paljon enemmän kuin pinnalta näyttää: Kotikylällä uskottiin perunaan, isä kalasti (s. 6).

Lopulta löydän sopivan sanan kuvaamaan Meriromaania. Se löytyy Huurnan laivoista, niiden nimistä. Huurnan ensimmäinen laiva on nimeltään Reipas, vaikka reippaus on kaukana merikapteenista, joka upottaa Reippaan toisensa jälkeen. On siis monta Reipasta, on Armo ja Rauha ja Onni. Jokaista laivaansa Huurna rakastaa vaatimattomin häivähdyksin, kokee heiveröistä onnellisuutta niiden kannella, oppii elämästä ja itsestään asioita, jotka seuraavassa hetkessä tietää unohtavansa. Häpeä ja pelko saattelevat ihmisen elämää, mutta niin tekee myös onni. Ehkä vain hetkittäin, mutta kuitenkin. Siksi Meriromaani myös itkettää: Meriromaani on armollinen kirja.


Meriromaanin ovat lukeneet myös Tuija, Kirsi ja Laura. Minä toivon, että tämä kirja ei unohdu, kun syksyllä jaetaan palkintoja kirjallisissa mittelöissä.

Merta päin - kohti Bengtskäriä!

Rakkaan ystäväjoukon kesken perustimme muutama vuosi sitten hyvin epämuodollisen luku-matkapiirin tai matka-lukupiirin. Tavoitteena on valita vuosittain uusi matkakohde, johon reissaamme yhdessä. Ennen matkaa yritämme lukea mahdollisimman paljon kyseisen matkakohdemaan kirjallisuutta - kukin kuitenkin oman arkensa puitteissa. Voi siis valita, onko päämäärä eli matkakohde tärkeämpi kuin itse matka (ne kirjat) vai matka tärkeämpi kuin päämäärä. Reissulle voi lähteä lukematta yhtään kirjaa tai voi lukea kirjoja lähtemättä matkalle.

Tämän idean mukaan luimme ensimmäisenä vuonna ruotsalaista kirjallisuutta ja kävimme Tukholmassa (jonne en päässyt mukaan) ja toisena vuonna luimme virolaista kirjallisuutta ja kävimme Tartossa.

Viime vuonna, lukupiirimme kolmantena vuonna, matkakohteena oli Dublin, joten luimme irlantilaiskirjallisuutta. Matkasta syntyi pari kirjallista bloggausta, ensin irkkukirjallisuudesta yleensä ja sitten James Joycen Dublinista.

Bloggaukseni majakkakuva on Howthista, Irlanninmeren rannalta. Tässä maisemassa syntyi idea tämän vuoden matkakohteesta, joka ei olekaan maa, vaan meri. Olemme lähdössä kesällä Bengtskäriin!

Tänä vuonna olisi siis pitänyt lukea erityisen paljon meriaiheista kirjallisuutta. Kuinka ollakaan, olen lukenut vasta kaksi kategoriaan sopivaa kirjaa, nimittäin Petri Tammisen Meriromaanin (josta bloggaan mahdollisimman pian) ja Pablo Nerudan Andien mainingit -runokokoelman, jossa on paljon muutakin kuin merta.

Blogiaikanani olen kuitenkin lukenut nämä meriaiheiset kirjat:

• Johan Bargum: Syyspurjehdus
• Tove Jansson: Kesäkirja
• Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
• Niko Kazantzakis: Kerro minulle, Zorbas
• Ulla-Lena Lundberg: Jää
• Iris Murdoch: Meri, meri
• Joni Skiftesvik: Tuulenpesä
• J. M. Synge: Aransaaret
• Viveca Sten: Sisäpiirissä

Näistä Kesäkirja, Kerro minulle, Zorbas, Jää ja Tuulenpesä ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Aransaarilla olen käynytkin, joten irlantilaisen J.M. Syngen Aransaaret on suorastaan rakas kirja.

Toivoisin nyt lukijoilta vinkkejä hyvistä meriromaaneista!

Lähdin mukaan haasteeseen - parempi myöhään kuin ei milloinkaan

Nyt kun Kirjan vuosi 2015 on hyvässä vauhdissa, uskaltaudun minäkin mukaan tähän HelMetin lukuhaasteeseen. Tarkoitus on lukea 50 kirjaa tänä vuonna ja valita ne tämän listan mukaan. Oikeasti moni kirja uppoaa vähän vahinogossa useampaan kohtaan, joten urakka ei ole mahdoton. Strategianani on se, että luen kirjoja tuttuun, epämääräiseen tapaani ja yritän ruksia kohdat vuoden mittaan.

Tässä on tämänhetkinen tilanne:

Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
2. Kirja, josta on tehty elokuva: Siri Kolu: Me Rosvolat 
3. Vuonna 2015 julkaistu kirja 
4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
6. Kirja, jonka nimi on yksi sana: Kirsti Kuronen: Suksin
7. Novellikokoelma: Rosa Liksom: Väliaikainen
8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle: Auli Leskinen: Petojen aika 
9. Tietokirja
10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja 
11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon 
14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja: Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkan väriset silmät
15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta: Riina Katajavuori Wenla Männistö
18. Yli 100 vuotta vanha kirja
19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä 
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
22. Muistelmateos tai elämäkerta
23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
26. Kirjatrilogia
27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja: Terhi Rannela: Läpi yön
28. Kirja, jonka nimessä on väri: Salla Simukka: Musta kuin ebenpuu
29. Kirja, jossa on taikuutta: Iiro Küttner ja Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita. Ritari
30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
31. Elämäntaito- tai self-help-kirja: Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja (Tiedetään. Tämä on parodia self help -kirjasta, mutta tämän parempaan en kykene. Pitäisi varmaan lukea kirja "Kuinka pystyn lukemaan elämäntaitokirjan kannesta kanteen". Ehkä johtuu ammatista, että en kestä sitä, että "mua tullaan neuvomaan".)
32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta:  Pablo Neruda: Andien mainingit
34. Kirja, jonka nimessä on numero
35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
36. Runokirja 
37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 
41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
43. Kirja, jossa on yli 500 sivua: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
44. Klassinen rakkausromaani 
45. Kirja, joka pelottaa sinua 
46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 
47. Hauska kirja 
48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
49. Jännityskirja tai dekkari 
50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja, äänikirja, 2013
Lukija: Miitta Sorvali
Kustantaja: WSOY
Kansi: Elina Warsta
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Raikasta päivää, hyvät kuulijat!

Maailman äänen lukemisen päivän kunniaksi bloggaankin tänään äänikirjasta. Viime syksyn työmatkojeni sulostuttaja numero yksi on tässä: Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja äänikirjana. Sen lukee lämminääninen Miitta Sorvali, joka on Orvokki Leukaluu. Kyseessä on vilpittömän auttamishaluinen, vaikkakin itseriittoinen ja jäykähkö ammatinvalintapsykologi, joka tarjoaa ratkaisun mihin tahansa ammatilliseen pulmaan.

Esimerkiksi kuhmolaista Kallea Orvokki neuvoo valitsemaan eräoppaan ammatin. Ammatissa on omat haasteensa: Luontohan omana itsenään on äärettömän tylsä. Siellä ei tapahdu mitään. Sammal kasvaa ja tuuli humisee, käkönen ehkä kukahtaa. Joten eräoppaan itsensä täytyy edustaa villiä luontoa.

Kuuntelin kirjan sopivissa osissa puolen tunnin työmatkoillani. Huomasin, että pitempinä jaksoina idea alkoi puuduttaa - 40 ammattivaihtoehtoa on aika paljon. Parhaita paloja kuuntelin kuitenkin useaan kertaan, sen verran hauskoja ne olivat. Eräopas, suurtalouskokki, jalkahoitaja, konservaattori ja kampaaja eivät koskaan enää näyttäydy minulle arkisina ammatteina, sillä nyt olen ehkä ymmärtänyt ammattien todelliset nyanssit. Uutena, mahdollisuuksien uravalintana kuulin nyt myös uima-allaspojan ammatinkuvasta.

Supisen teksti on nokkelaa. Orvokki Leukaluu uskoo työn absoluuttiseen arvoon. Hän on sietämättömän kaikkitietävä, mutta ah, niin rakastettavan vilpitön, että moisesta persoonasta ei voi olla pitämättä. Leukaluu auttaa ammatinvalintaongelmissa niin finniongelmaista maalaispoikaa kuin uranvaihdosta haaveilevaa, stressaantunutta konttorirottaakin, jolle hän ehdottaa suurtalouskokin uraa: Mikään ei ole yhtä rauhoittavaa kuin vihannes. Paitsi ehkä juures. Suurtalouskokin työ koostuu soseuttamisesta, pilkkomisesta ja raastamisesta. Hänen elämänsä on katkeamaton virta punajuuria, lanttuja ja porkkanoita. Ja toden totta - miten rauhoittava tuo ajatus juuresten virrasta onkaan!

Kaikki Leukaluun ehdotukset aivät osu aivan kohdilleen. Onkohan konservaattorin ura aivan paras valinta eläinrakkaalle ihmiselle, joka on kärsinyt koko tähänastisen elämänsä ajan siitä, ettei ole saanut omaa lemmikkiä? Mutta mitäs meni kysymään. Orvokki Leukaluu intoutuu keksimään täytetyille eläimille monenlaisia uusia käyttötarkoituksia.

Ihailen tapaa, jolla Supinen luo huumoria ja osaa katsoa arkisia asioita uusista näkökulmista. Jalkahoitajan ammatti on Urakirjan kuuntelun jälkeen yksi lempiammateistani - ja ehdottoman tärkeä. Orvokki Leukaluu näkee ammatin jalona kutsumuksena ja heittäytyy runolliseksi: Melkein jokainen ruuminosa saa ainakin jonkin verran hellyyttä ja huomiota elämässään. Käsi on aina ensin hypistelemässä ja päsmäröimässä. Kasvoissa on sielun peilit ja sielun puhetorvi ja ne kiinnostavat kaikkia. Vatsa saa ruokaa. Sukupuolielinten elämässä on todelliset huippuhetkensä. Mutta jalka - mitä se saa? Ei mitään.

Entäs sitten oma ammattini, opettaja? Orvokki Leukaluu tietää leipätyöni parhaat puolet: opettajat saavat nauttia päivät pitkät takavarikoimistaan alkoholijuomista ja huumeista opettajainhuoneen porealtaassa. Jostakin syystä tämä tieto nauratti minua niin, että olin vähällä ajaa ojaan.


Orvokki Leukaluun urakirja on luettu tai kuunneltu ainakin näissä blogeissa: Kirjainten virrassa, Ilselä, Kirsin kirjanurkka, Mari a:n kirjablogi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjojen keskellä ja Kirjasfääri.

Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Riina Katajavuori: Wenla Männistö, 2014
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 268
Mistä sain kirjan: oma ostos


Alli. - - Mutta nuoruus, nuoruus on vain kerran elämässä. Wenla on juuri siinä kohtaa elämää, ja pelaa nyt minun poikieni kanssa polttopalloa. (S. 62.)

Wenla Männistö on riemastuttava kirja. Se on Riina Katajavuorelta taidonnäyte ja herkkujen herkku. Nautin joka sivusta - välillä hohotin ääneen, välillä itkin. Kokonaisuus hykerrytti.

Wenla Männistö on niin hottis. Hänen peräänsä kuolaavat ne kaikki naapurin veljeksetkin: Jukolan Jusa, Aapo ja Tommi, Simppa, Timi ja Late sekä Eppu, vähiten kuitenkin Late ja Eppu. Wenlan nuoruus on häpeämätöntä ja aitoa, se ei meinaa kuoressaan pysyä, vaan pursuilee anteliaana tissivakona kaikkien eteen, säteilee kainostelematta lupauksiaan. Kyse on vain siitä, kenet hän ottaa.

Entäs Ansku Seunala, enkeleihin uskova herkkis? Hän sanoittaa laulut, katsoo kaiken vähän syvemmältä, pohtii, tuo Wenlalle parhaat seksikohtaukset luettavaksi. Hän on Wenlan bestis, hyvä sellaisena kuin on, tuumii Wenla.

Nuoruuden vastapainoksi on elämänkokemusta: Alli Jukola, veljessarjan äiti, jonka rakkaus hohtaa pilvenlongaltakin ja sydän ymmärtää kaikkia miehiä - poikia ja heidän isiään, isiä ja heidän poikiaan; Rajamäen Kajsa, saunottaja Luojan armosta, antaa verensä viedä, on sopivasti ylpeä ja levoton, tuntee sormissaan ihmiset ja parantaa heidät; Ja sitten on Marja Männistö, Wenlan tunnollinen ja kunnollinen mami, jolla on salaisuus.

Näistä naisista Aleksis Kivikin kertoi Seitsemässä veljeksessään. Vai kertoiko? Tässä he nyt kuitenkin ovat 150 vuotta myöhemmin, ja saavat olla. Jokaisen sydän avara kuin taivas ja jokaisen sydämessä mies, miehiä, lapsi, lapsia, enkeleitä ja elämää.

Kiitän kirjailijaa erityisesti äitiyden avaruuksista ja halun havainnollistamisesta. Paljosta muustakin kiitän, mutta näistä löysin eniten itseäni:

Alli. Se pitäisi muistaa joka kerta kun lastaan halaa. Että tämä pehmeä kakkupulla katoaa käsistäni ja niin on määrä (s. 13).

Alli. Olimme monin tavoin eri kokoiset, eri muotoiset, eri paria ja eri kansallisuutta, mutta tunsin itseni vapaaksi ja täydeksi hänen kanssaan (s. 158).

Katajavuori tuntee Kivensä. Hän antaa suomen kielen lentää, ryydittää tekstin sananparsilla ja puhekielellä. Muotokin on Kiveltä, on ensimmäisen suomenkielisen romaanin hapuilu ja vapaus: näytelmämuotoinen dialogi, runot (laulut) siivittämässä tuntoja ja kansantarinat (tv-sarjat) ajanvietteinä. Veljekset sekoilevat, kasvavat ja ovat yhtä raivostuttavia ja tunnistettavia kuin alkuperäisessäkin tarinassa.

Miten se onkin niin, että vaikka miehet ovat kuinka hulttioita, naisissa on viisaus ja voima rakastaa heitä vaikka vain hetken! Naisilla on tilikirjansa, omat konstinsa pitää jalat maassa ja koota särkyneet sydämensä, silitellä lapset uneen.

Nyt on pakko myös vähän selittää. Wenlahan oli käsissäni jo viime syksynä. Olin Hämeenlinnan Taiteiden yössä kuuntelemassa Riina Katajavuoren haastattelua. Silloin kavahdin ajatusta Seitsemän veljeksen päivittämisestä. Miksi täydellistä pitäisi mennä sorkkimaan? Olin juuri opettanut peruskoulun opetussuunnitelman mukaisesti kansalliskirjailijan elämänvaiheet ja käsitellyt merkkiteoksen, luettanut otteita, huumaantunut taas kielestä ja tarinasta. Ei kai siihen nyt mikään naisnäkökulma sovi!

Mutta onhan siinä naisille tilaa! Kyllä vaan. Onneksi kuluvan vuoden tammikuussa pääsin kuuntelemaan Katajavuorta jo toisen kerran. Nyt tartuin kirjaan uteliaana - ja sehän oli menoa! Riina Katajavuoren Wenla Männistö on iloleikki!

Katajavuori on kirjoittanut aikaisemmin sellaiset romaanit kuin Hevikimmat ja Lahjat. Molemmat löytyvät hyllystäni. Olen myös blogannut eräästä hänen lastenkirjastaan, Mennään jo kotiin!, jonka hän on tehnyt yhdessä Salla Savolaisen kanssa. Aikoinaan Hevikimmat sanallisti nuoruuttani ja Lahjat sanallisti tuoretta äitiyttäni. Molemmat kirjat ovat olleet minulle tärkeitä, rakkaita lukukokemuksia. (Lahjat on myös lähtenyt käsistäni lahjaksi monelle äiti-kollegalle.) Nyt Riina Katajavuori teki sen taas: hän iski suoraan sieluuni. Olisi pitänyt tajuta se heti, kun Wenlasta puhuttiin ensimmäisen kerran.

Wenla Männistö on luettu ainakin näissä blogeissa: Mari a:n kirjablogi, Kirjakko ruispellossa, Kirjojen keskellä, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi,  Booking it some more, Morren maailma, Ilselä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia ja Annelin kirjoissa.