Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja

Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja, 2018
Alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres, 1969
Suomentaja: Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Kansi: Jenni Saari
Sivuja: 162
Mistä sain kirjan: arvostelukappale


Clarice Lispector (1920 - 1977) oli minulle ennestään tuntematon kirjailija, jonka tuotannon merkitys ja maine oli mennyt minulta täysin ohi. Kuten kirjan takakannesta käy ilmi, niin mainetta ja kunniaa hänelle on esimekiksi tärkeimpänä juutalaiskirjailijana sitten Franz Kafkan. Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanoista ja googlettamalla selvisi kirjailijan lapsuudenperheen matka Ukrainasta Brasiliaan ja kirjailijan myöhemmät vaiheet brasilialaisen diplomaatin vaimona. Mielenkiintoinen elämä ja mielenkiintoinen tuotanto, epäilemättä. En aio missään nimessä jättää Lispectorin tuotantoon tutustumista tähän kirjaan, sillä sen verran erikoisen vaikutuksen kirja teki.

Oppiaikaa eli Nautintojen kirjaa luonnehditaan kirjan takakannessa tekijänsä kauneimmaksi rakkausromaaniksi, mutta Härkösen mukaan kirjailija itse oli pitänyt sitä huonoimpana teoksenaan. Omat kokemukseni lukijana ovat ristiriitaiset. Välillä elin mukana kirjan syvissä tunnelmissa, mutta välillä kirja ikään kuin heitti minut pihalle, koska en kertakaikkiaan pystynyt ymmärtämään sitä naisen roolia, joka siinä oli tarjolla. Teoksen keskiössä on asetelmaltaan hyvin perinteinen rakkaustarina, mutta onneksi siinä on paljon muutakin.

Kirjan päähenkilö, Lóri, on nuori alakoulun opettaja. Hän elää yksinäistä elämää ja kärsii masennuksesta, tai vähintäänkin jonkinlaisesta lamaannuksesta. Hänen elämäänsä on kuitenkin astunut mies, häntä huomattavasti vanhempi yliopiston opettaja Ulisses, joka on rakastunut häneen. Lóri on tietenkin kaunis ja salapeäinen hahmo, ristiriitaisuudessaan vastustamaton.

Suhde olisi valmis syttymään, mutta nyt etsitään todellista rakkautta, ei lyhyttä huumaa. Ulisseus tuntuu olevan rakkauden asiantuntija, mutta onko Lóri valmis rakkauteen? Tästä tulee Lórille ja Ulisseukselle filosofinen kysymys, jota kierretään kuin kissa kuumaa puuroa koko kirjan ajan. Ulisseus on valmiuden arvioija. Hän odottaa ja ohjaa Lórin kypsymistä, vaikka pitää samalla yllä muitakin naissuhteita. Vasta Lórin oppiajan loppupuolella hän ilmoittaa luopuneensa muista naisista. Lóri sen sijaan pysyy hänelle uskollisena koko valmistautumisensa ajan.

Asetelma on nykylukijalle vähintäänkin ärsyttävä: Mieskö on lähtökohtaisesti valmis myös rakkaudessa - oletusarvo siihenkin taitoon? Nainen ei kelpaa miehelle kuin vasta täydellisenä, selvitettyään henkiset esteensä. Vasta sitten he voivat olla rakkaudessa tasavertaisia. Naisen oppiajan jälkeen on luvassa nautinnon osuus, palkinto kärsivälisestä itsensä kouluttamisesta: mies.

Onneksi kirjassa on kyse paljosta muustakin kuin miehelään valmistautumisesta. Rakkauden filosofinen pohdinta on syvää ja kiehtovaa. Lisäksi erityisen virkistävänä - voinko oikeastaan sanoa "virkistävän", koska sana tuntuu kovin pinnaliselta tässä yhteydessä? -  koin kirjan mystiikan. Mystiikalla tarkoitan  henkilökohtaista jumaluuden ja jumalasuhteen pohdintaa. Se on nykykirjallisuudessa niin vähäinen, ellei olematon aihe, että se kiehtoi aivan erityisesti. Päähenkilö kokee jumaluuden ruumiillisesti ja henkisesti ja miettii uskoaan ja olemustaan - ne ovat yhtä. Myös maallinen rakkaus ja siihen valmistautuminen ovat jumalallisia kokemuksia. Lóri herää vähitellen osaksi maailmaa, hän kokee sen kaikilla aisteillaan, avoimena ja elävänä.

Lórin kilvoittelu on syvää. Hän yrittää myöskin alentaa itsensä, nöyrtyä, vaikka on lukijan silmissä kovin nöyrä jo ennestään. Oman tien ja oman itsen etsintä on kuvattu hyvin voimallisina kokemuksena: Suurta vastausta ei ollut annettu meille. On vaarallista sekaantua suureen vastaukseen. Hän rukoili mieluummin nöyrästi eikä ylpeydestään käsin joka oli valtava: hänestä tuntui että hän oli valtava ihminen. Ja että hänen piti pitää varansa. Vai pitikö? Hän oli pitänyt varansa koko ikänsä, jottei olisi liian suuri itsensä sisällä ja tulisi haavoitetuksi. (S. 57.)

Oppiaika eli Nautintojen kirja on ilmestynyt vuonna 1969 kirjalijan oman juutalaisen perinnön ja Brasilian katolilaisen kulttuurin keskellä. Se on varmastikin ollut ilmestyessään rohkea kirja  maallisen rakkauden ja intohimon kuvauksena, vaikka nykylukijalle se on sellaisena melko kesy. Tuorein ajatus nykylukijalle on siinä, että kirjassa jumaluus, Jumala, on osa aitona ihmisenä olemista, yhteyttä maailmaan. Ajatuksena tämä avaa nykyihmiselle sellaisia syvyyksiä, joita ei suorittamisen ja kiireen keskellä ehdi pohtia. Kirjallisuutta lukemalla ehtii edes vähän.

Pidin myös Lispectorin ilmaisuvoimaisesta kielestä ja omintakeisista virkeratkaisuista. Kirja esimerkiksi alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tarina jää siis tarinaksi muiden tarinoiden keskelle, Lórin ja Ulisseuksen tarina jää kesken. Suomentaja Tarja Härkönen on onnistunut kääntämään väkevää tekstiä ja välittämään tiheää tunnelmaa hienosti:

    Ei ollut sattumaa että hän ymmärsi niitä jotka etsivät tietä. Miten ankarasti hän itse etsikään omaansa! - -  Mutta hän tiesi myös yhden asian: kun hän olisi valmiimpi, hän kulkisi itsensä luota kohti toisia, hänen polkunsa olivat toiset ihmiset. Sitten kun hän tuntisi jonkun toisen täydellisesti, hän olisi turvassa ja ajattelisi: tämä on portti josta astun sisään.
    Mutta sitä ennen hänen piti olla yhteysessä itseensä, sitä ennen hänen piti olla yhteydessä maailmaan. (S. 57 - 58.)



Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta!

Lispectorin kirja on luettu myös blogeissa Kirjasta kirjaan, Donna mobilen kirjat ja Reader, why did i marry him. Kuittaan teoksella Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kohdan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.