Will Eisner: Näkymättömät ihmiset

Will Eisner: Näymättömät ihmiset, 1993

Alkuteos: Invisible people, 1992

Suomentaja: Soile Kaukoranta

Kustantaja: Kustannus oy Jalava

Kansi: Will Eisner

Sivuja: 110

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Will Eisner on sarjakuvataiteen nero. Olen aiemmin lukenut häneltä suomennetun teoksen Talo Bronxissa, jonka ilmaisuvoimaiset tarinat jäivät mieleen kaihertamaan. Eisner kertoo vähäosaisten tarinoita sellaisella intensiteetillä, että ihmiskohtalot tuntuvat syöpyvän ihon alle.

Vähäosaisista ihimisistä Eisner kertoo myös teoksessaan Näkymättömät ihmiset. Jälleen liikutaan New Yorkissa, miljoonakaupungissa, johon on helppo piiloutua ja jossa on helppo muuttua näkymättömäksi. Takakansiteksissä Eisner itse krtoo: "Minua kaupungin kaduilla ympäröivien ihmisten nimettömyys on askarruttanut meltäni nuoruuteni varhaisista päivistä lukien. Suurkaupunkilaisten välinpitämättömyys toisiaan kohtaan tuntui ristiriitaiselta sen yleisesti hyväksytyn ajatuksen rinnalla, että kaupungit luotiin ihmisten turvallisuuden vuoksi."

Näkymättömiat ihmiset sisältää kolmen näkymättömän ihmisen tarinan. Ensimmäisen tarinan päähenkilö Pincus huomaa jo lapsena, että on turvallisinta tekeytyä näkymättömäksi, paeta paikalta tai piiloutua, kun aikuisilla on jotain asiaa. Tarinassa ei kerrota, miksi Pincus tulee tähän lopputulokseen, mutta oviaukkoon ilmestyvän isän hahmo on sen verran uhkaava, että lukija saa syistä ihan tarpeeksi vihjettä. Aikanaan Pincus löytää piilopaikan erään pesulan takahuoneesta prässääjänä. 

Erinäisten tapahtumien myötä Pincus katoaa näkymättömiin, vaikka hän ei ole kadonnut mihinkään. Hän kuolee, vaikka ei ole kuollut. Miten tämä on mahdollista? Tapahtumien absurdi ketju on johdateltu nerokkaasti sellaisiin mittoihin, että Pincuksen tarina lyö lukijan ällikällä. 

Tarinassa Voima tavataan Morris, joka jo nuorena huomaa, että hänelleä on taito parantaa sairaita. Hän haluaa tehdä taidollaan hyvää. On kuitenkin olemassa niitä, jotka haluavat käyttää Morrisin taitoa hyväkseen, eikä lempeä Morris osaa sanoa kenellekään ei. Löytyypä sellainenkin ihme, kuin kristillinen yhteisö, johon Morris turvautuu ja toivoo siellä saavansa totetuttaa taitoaa. Pian hänet karkotetaan sieltäkin, koska hänen maineensa ei jollain kummallisella tavalla sovi kristillisyyteen. Lopulta Morriskin katoaa väkijoukkoon, näkymättömiin. 

Viimeisessä tarinassa tavataan kirjastonoitaja Hilda, joka on uhranut elämänsä isänsä hoitamiseen. Kun isä sitten kuolee, Hilda yrittää luoda itselleen jonkinlaisen elämän niistä rippeistä, joita hänellä on jäljellä. Hän tarratutuu kollegaansa, yhtä näkymättömään Hermaniin, mutta Hermanin taustalla onkin vähintään yhtä suuri voima: Hermanin äiti. Alkaa kaksintaistelu Hermanista.

Ketkä tekevät ihmisistä näkymättömiä? Toiset ihmiset, kyllä, mutta ennen kaikkea ihmiset itse. Milloin näkymättömyys on turva, milloin se muuttuu uhaksi: - No, hän pysyttelee jossain varaston uumenissa... Tulee ja menee... Niin kuin... Voisi sanoa näkymätön ihminen! - Hmm!? En ole ikinä huomannutkaan. (S. 110.)

Eisnerin piirrosjälki on poikkeuksellisen elävää. Hänen hahmonsa ovat rujoja, mutta heidän sisimpänsä on täynnä kauneutta, tai ainakin kauneuden kaipuuta. On ironiaa, että heillä on vain heidän oma, pieni elämänsä, jonka he ovat melkein onnistuneet häivyttämään, ja silti he haluaisivat pitää siitä pienestäkin omastaan kiinni. Sitten kun näkymättömyydestä on tullut suorastaan taidetta, sitä ei pysty enää murtamaan.

Eisner piirtää hahmoihinsa ahdistuksen, uhman ja nöyrtymisen. Henkinen tila näkyy hahmon koko olemuksessa. Valot ja varjot luovat dramaattisia kontrasteja ja kuvakoot vaihtelevat sivuilla luontevasti.  Tuntuu, että tarinoihin sukeltaa täysin mukaan. Ihmisten nuhjuinen elämä ja ankeat tai olemattomat ihmissuhteet kurottavat kohti lukijaa teoksen sivuilta. Eisnerin käsittelyssä näkymättömistä ihmisistä tulee näkyviä edes hetkeksi. 

 

Eisnerin sarjakuvia on luettu muun muassa blogeissa Hurja hassu lukija ja Valopolku.