Anni Kytömäki: Margarita

 Anni Kytömäki: Margarita, 2020

Kustantaja: Gummerus

Kansi: Jenni Noponen

Sivuja: 582

Mistä sain kirjan: oma ostos

Anni Kytömäki voitti juuri Finlandia-palkinnon teoksellaan Margarita. Onnea menestyksestä ja onnea hienosta romaanista! Kytömäen aiemmat romaanit Kultarinta ja Kivitasku toki ovat tätä palkintoa jo uumoilleet. Esikoisteos Kultarinta oli ehdokkaana vuonna 2014, ja jo se oli valmis mestariteos. Mestariteoksia oli silloin, kuten aina, ehdokkaina muitakin, ja silloin palkittiin Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät, joka muistuttaa teemoiltaan jonkin verran Margaritaa, vaikka sijoittuukin nykypäivään. 

Uusimmassa teoksessaan Kytömäki jatkaa aiemmista teoksistaan tutuilla elementeillä: väkevällä luonnonkuvauksella ja kauniilla suomen kielen käytöllä. Kytömäki kertoo satuja, joissa polveilevat joet, historia, ihmeet ja sattumukset ja kaiken yllä humisee korpi, joka ottaa omansa turvaan ikiaikaiseen syliinsä. Luonnossa eläimet, linnut, puut ja sienet nimetään tarkasti - ei ole olemassa vain metsä, vaan kaikki sen osat, kaikki elävä, nimetty: orava, rastas, kuusi, rusokantokääpä, ukonhattu... Luontokuvauksellaan Kytömäki sitoo itsensä tiukasti suomalaisen kirjallisuuden historiaan, jossa miljöönä on usein maaseutu ja jossa luonto kannattelee ihmisten elämää ja ihmiset tuntevat sen. Tällainen kirjallisuus on tuonut Suomeen ja Hämeenkyröön Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1939. 

Kytömäen teokset ovat myös ylistyslaulua introverteille suomalaisille, heille, jotka eivät oikein osaa olla ihmisten joukossa, vaan kaipaavat mieluummin jonnekin pois, esimerkiksi korpeen, jossa heidän ei tarvitse olla ihmisten kanssa tekemisissä. Maan hiljaiset ja ohitetut saavat hänen kauttaan kauniin äänen. Tässäkin Kytömäksi liittyy Finlandia-palkittujen kirjailijoiden ketjuun. Yksinäisistä, hiljaisista tai unohdetuista, pienistä ihmisistä on kirjoitettu voittajaromaaneissa ennenkin: Mikko Rimmisen Nenäpäivässä, Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät, Olli Jalosen Taivaanpallossa...  Suomen kirjallisuuden historiassa tällaisia sankareita on vielä paljon lisää, ja kuikuileepa siellä historiassa myös eräs Silja, nuorena nukkunut.

Margaritan päähenkilöitä on oikeastaan kaksi: toinen on Senni Margarita Sarakorpi ja toinen on margaritifera margaritifera eli jokihelmisimpukka, kansan suussa raakku. Heidän elämänkaarensa kulkevat yhteistä polkua. Ihmisen ja eläimen eroa ei ehkä ole olemassakaan. Kuoreensa sulkeutuva raakku on kuin Senni, joka myös kasvattaa kuorta, jonka suojassa on turvallisinta olla. Raakun sisällä kasvaa helmi, mutta se jää ihmisten katseilta piiloon. Raakut saavat Sennistä suojelijan; Senniä puolestaan suojelevat ystävälliset ja läheiset ihmiset: äiti ja isä sekä joukko kunnollisia miehiä. Juhannusyön taika ja villi vietti ovat kuitenkin koitua Sennin kohtaloksi. Tässä kohtaa kansansadut tai Aino Kallaksen Sudenmorsian hyppäävät lukijan matkaan, ja lopputulos on lumoavaa luettavaa. 

Tapahtumapaikkoina romaanissa ovat Kankariston kylpylä ja Helsinki. Kankariston kuvittelin heti mielessäni Ikaalisten kylpyläksi ja sijoitin Sennin perheineen vanhaan kauppalaan asumaan. Kuljin  Sennin jalanjäljissä Ikaalisten korpi- ja järvimaisemissa sekä seurasin häntä myös Ikaalisten kauniille hautausmaalle. Aamulehden haastattelussa kirjailija paljastikin, että Kankariston esikuvana on juuri Ikaalisten kylpylä. 

Eräänä kantavana teemana Margaritassa on ihmisen oikeus päättää omasta ruumiistaan ja elämästään. Nuoret miehet uhrasivat sota-aikana henkensä ja terveytensä kotimaan puolesta; 1950-luvulla odotettiin naisten synnyttävän menetettyjen poikien tilalle uusia lapsia. Tuolloin suomalainen nainen ei  saanut itse päättää ruumiinsa käytöstä, sillä laillisen abortin saaminen oli vaikeaa. Oman ruumiin itsemäärämisoikeus on rauhan ajan hyvinvointivaltion kansalaisen ylellinen etuoikeus: Suomessa nuoria miehiä ei ole marssitettu rajalle 75 vuoteen, nuoria naisia ei pakoteta avioliittoon, ihmiskauppa on kiellettyä ja ehkäisy on kaikkien ulottuvilla. Lapsen hankkiminen, jonka voi tietysti nähdä eräänlaisena  ruumiin (ja sielunkin) uhraamisena, on täysin vapaaehtoista. 

Itsemäärämisoikeus omaan ruumiiseen katoaa paitsi sodassa ja vanhemmuudessa myös vakavan sairastumisen yhteydessä. Margaritassa tästä muistuttavat sekä Sennin raskaus että poliopotilaiden kuvaus. Senni hoitaa ensin hierojana ihmisiä Kankaristossa. Hän tuntee lihakset ja nikamat, joihin elämä on jättänyt jälkensä esimerkiksi rankan ruumiillisen työn tai suurten surujen seurauksena. Näitäkään ihminen - ihmisruumis - ei itse valitse. Lääkintavoimistelijana poliohoitolassa Senni kuntouttaa polion runtelemia kehoja. Karmeimpana vapauden riistäjänä näyttäytyy rautakeuhko - kuori potilaan ja maailman välissä - joka on välttämätön hengittämisen ylläpitäjä. 

Kylpylä on luonteva kohtaamispaikka helsinkiläiselle älymystölle, jonka seuraan Senni myöhemmin joutuu yhä tiukemmin opiskellessaan Helsingissä lääkintävoimistelijaksi. Senni ei näitä yhteyksiä kaipaisi, mutta niin vaan käy, että hänen elämänsä on yhteydessä muiden ihmisten elämään, eikä se olekaan vain hänen omansa. Taas kuorta tarvitaan, mutta se saa kolhuja.  

Hannu Lintu kertoi Finlandia-palkinnon valintaperusteluissaan, että hän tunsi saaneensa kirjasta uuden ystävän, ilmeisesti Sennin. Senni kyllä tarvitsisi ystävän, sillä sellaisia hänellä ei ole, eikä hän osaa sellaista hankkiakaan, saati kaivata. Hän kääntää päänsä pois, ettei tarvisisi jutella, hän kiiruhtaa kotiin: Jos lähden ripeästi, minun ei pariin päivään tarvitse kantaa hänestä huolta (s.117). Senni on muita ihmisiä kohtaan kovin kylmä, suorastaan töykeä ja välillä jopa ylimielinen. Hänen on helpompi pelastaa raakkuja, kuin rakastaa ihmisiä. Ihmiset ovat äänekkäitä, pelottavia ja vaativia, niin kovin... ihmisiä. Paradoksaalisesti Sennin onni ja pelastus ovat ne muutamat ihmiset, jotka huolehtivat hänestä ja tukevat häntä. Senni saa rauhassa kasvattaa kuortaan ja helmeään, koska hänen herkkyyttään suojellaan. 

Ylistän Kytömäen taitoa punoa satumaista juonta sekä poimia luonnon yksityiskohdat, metsän valot ja varjot, polut ja sammalikot. Hän myös tavallaan uudistaa nykysuomea palaamalla vanhaan suomeen ja perinteiseen kerrontaan. Ajankuvana Margarita onnistuu hienosti kieltä ja nimistöä myöten: sukuniminä Sarakorpi, Kuusilehto tai Kairamaa kalskahtavat komeasti. Miljöö, 1950-luvun Suomi, on Margaritassa täyttä totta pienintä yksityiskohtaa myöten. Onko oikeastaan mitään parempaa kuin historiallinen fiktio, joka käsittelee myös nykyihmiselle tärkeitä teemoja? Esimerkiksi luonnonsuojelu 1950-luvulla kuulostaa ihan samanlaiselta, epätoivoiselta taistelulta aikaa ja ihmistä vastaa, kuin mitä se on nykyäänkin.

Kytömäki on kirjoittanut itsensä vahvasti kiinni suomalaiseen kirjallisuuteen ja jään odottamaan, mitä  helmiä hänen kynästään vielä irtoaakaan. Hän on luonut jo kolme kaunista mestariteosta, ja lisää on varmasti tulossa. Toivottavasti hän jatkaa luonnonkuvaustaan, joka käy suoraan suomalaisen sieluun. Hänen kirjojensa kautta moni pääsee metsään, kuulee kuusen huminan ja aistii männyn tuoksun ja joen solinan. Jos ei oma elämä ja arki mahdollista luonnon läheisyyttä, ainakin kirjan avulla voi solahtaa hetkeksi pois vaativasta todellisuudesta. 

Margarita on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kirja vieköön!, Tuijata.kulttuuripohdintoja ja Kulttuuri kukoistaa.