Joel Lehtonen: Putkinotko

Joel Lehtonen: Putkinotko, 1920
Kustantaja: SKS, 1995
Kansi: Jorma Hinkka
Sivuja: 546
Mistä sain kirjan: oma ostos



Mutta kaunista on se karu paikkakunta. Kaunista syksylläkin, milloin ei sada päivät pääksytysten ja sulje ihmistä katon alle, ahdistavaan harmauteen. Tai jos ei myrskyä niin, että järvet ovat yhtä valkeaa kuohujen hyppimistä ja kiehumista kallioiden kärjillä, joten ei usein viikkoon pääse kulkemaan minnekään, tuota ainoaa helpompaa tietä, vettä, pitkin. Mutta toista on tyyninä syyspäivinä, hiljaisina ja syksyisesti utuisina. Kauniit ovat silloin kalpeansiniset järvet. Niiden takaa kuultavat keltaiset koivut jo harmaaseen vivahtavilta vaaroilta. Mutta lahtien louhisilla rannoilla paistavat haapojen lehdet mustanpuhuvasti punaisina kuin villein veri. (S. 5-6.)

Joel Lehtosen Putkinotko vei minut mennessään jo ensi sivuilta. Kun päätin viettää lokakuussa kotimaisten klassikoiden teemakuukautta, olin odottanut juuri jotain tällaista: suomalaista luontokuvausta, joka piirtää maiseman eteeni ja saa korven huokailemaan. Ja Putkinotkossa Saimaan pohjoisrannat ovat heti osa tarinaa - on metsää, on polkuja, jylhiä rantoja, järvi ja lampia, suota...

Seuraavaksi kertoja lähestyy Putkinotkoa, kuvailee sen kauneutta, sen rannat ja rakennukset maisemassa. Sitten pysähdytään heinäkuun viimeisten päivien aamuun ja Putkinotkon mökin pihasta alkaa kuulua pienen vuonan mäkätystä. Kohta pihaan astuu Putkinotkon emäntä, Rosina Käkriäinen, ja alkaa päivän loputtomat työnsä.

Lähikuva mökistä ja sen väestä ei sitten enää olekaan kovin kaunis. Kun lukijalle käy ilmi, kuinka valtava perhe nukkuu mökin saunassa ja miksi, on asetelma selvä: nyt ollaan keskellä todellisen, köyhän kansan kuvausta. Ei ole tarkoituskaan kaunistella mitään, mutta eipä liioin jäädä mitään kauhistelemaankaan. Lukijan on hypättävä aurinkoiseen kesäpäivään mukaan. Ja siellä sitä lennetään Rosinan mukana hoitamaan lampaita ja lypsämään lehmiä, lasten mukana pyörähtelemään pihamaalla, laulamaan ja leikkimään, Juutaksen kanssa venyttelemään ja lataamaan piippua.

Niin, se Putkinotkon isäntä, Juutas Käkriäinen: Juutas nyt on sellainen köntys. On mitä on. Hidas luonteeltaan. Ja itsepäinen se on kuin synti. Ei sitä saa liikkeelle kangella kääntäenkään silloin, kun sille se puuska tulee. Eipä silti, ettei hän tekisi työtäkin, milloin alkaa: silloin se kaivaa yölläkin peltoa ja touhuaa muuta. Mutta se alkaminen on niin vaikeaa. (S. 34.); Juutas Käkriäinen on paitsi epäluuloinen myöskin kovin pikavihainen. (S. 60.) Tupakkamällit ja ainainen piipun tupruttelu, partaa pitkin valuva ruskea tupakkavesi, resuiset vaatteet, örähtely, mörötys, isottelu... Ei mikään uljas luonne, saati uljas näky.

Kukapa sen mökin pystyssä pitäisi, ellei Rosina Käkriäinen, tuliluontoinen, ahkera ja sisukas vaimo! Hän komentelee lapsiaan, kiljuu töihin ja sitten: Ylen hellästi vetää Rosina pikku Repekkaa syliinsä. Hyväilee tyttöä, silittelee hänen kosteaa ja tuuheaa tukkaansa, painaa suunsa hänen suukkoonsa, sokeltelee ja livertelee, sanoo kantavansa hänet mammimaan, saunaan. (S. 487.) Samaa rakkautta hänellä on jakaa kaikille lapsilleen ja sydän huolta täynnä vanhempien lasten puolesta. Rosinan äitiys on kuvattu riipaisevasti.

Eihän lastenkaan elämä ole pelkkää laulua ja leikkiä, vaan isommilla on jo omia murheitaankin. On aivan hämmästyttävää, kuinka elävästi Lehtonen saa kymmenen lapsen luonteenpiirteet esiin. Lasten ajatukset ja seikkailut ja murheet ovat sydäntäsärkeviä. Pieni Jopikin, joka on niin odottanut kaupunkimatkaansa ja millainen siitä tuleekaan... Ja Rosina huomaa kaiken, on huolissaan lapsistaan, perheen elannosta, koko perheen kohtalosta. Osaansa vain on sopeuduttava, elettävä. Juutaksestakin on huoli, kuitenkin: Ja samaa pesuuttapa he toki olivat, Rosina ja Juutas, kylki-kylkeisiä (s. 322).

Putkinotko on yhdistetty kahdesta Putkinotkoon sijoittuvasta romaanista: Putkinotkon metsäläisistä (1919) ja Putkinotkon herrastelijoista (1920). Niinpä kirjan puolivälissä paikalle saapuu kirjakauppias, Aapeli Muttinen neitinsä kanssa. Ne herrastelijat siis. Herrasväen rakkaussuhde on kutkuttavasti kuvailtu, ja lukija seuraa sitä hymy huulillaan - varsinkin kun se vertautuu Käkriäisten avioliiton arkeen.

Aapeli Muttinen on kyllästynyt kaupunkiin ja omaisuuden kerämiseen - hänen paratiisinsa on Putkinotko. Siellä hän nautiskelee luonnosta ja kiireettömästä (1900-luvun alussa!) elämästä. Samaan aikaan talonväki yrittää tehdä heinää ja keksiä, millä saisi elantonsa irti "paratiisisissa". Herrasväen ja Käkriäisten maailmojen kohtaamisessa kuvastuu kansan kahtijako ja köyhien ikuinen viha ja epäluulo parempiosaisia kohtaan. Muttinen yrittää ymmärtää ja kasvattaakin Käkriäisiä, mutta kaikki yritykset valuvat hukkaan. Kirjassa ei varsinaista juonen taitekohtaa ole, mutta sellaiseksi jää ehkä Muttisen viimeinen ja liian myöhään tuleva yritys pelastaa Käkriäiset kohtaloltaan, joka kuitenkin samaisena päivänä ajatutuu askeleen lähemmäksi perikatoa. Kirjan epilogit kuitenkin pääsivät yllättämään ainakin minut.

Teos on Lehtosen yritys ymmärtää, miten kansalaissota oli mahdollinen. Mutta se on ilman muuta myös Lehtosen suuri rakkaudenosoitus Suomen kansaa kohtaan - onhan Aapeli Muttinen Lehtosen alter ego ja Käkriäisten perheelläkin esikuvansa oikeassa elämässä.

Putkinotko on yhden päivän romaani, eli siinä seurataan elämää Putkinotkossa aamusta iltaan. Yli 500-sivuinen romaani täyttyy helposti päivän tapahtumista. Kaikkitietävä kertoja seuraa vuorollaan eri henkilöiden kintereillä ja asettuu sitten kertomaan muutaman henkilön ajatuksia. Pääosan saavat Rosina ja Juutas sekä Aapeli Muttinen, mutta osansa saavat myös Rosinan äiti sekä lapsista Ananias, Jopi ja Saara. Ja millaisia luonteita he ovatkaan! Lehtonen on mestarillinen henkilökuvaaja!

Kirja on kirjoitettu preesensmuodossa ja on siksi hyvin (elo)kuvallinen. Kohtaukset vaihtuvat sujuvasti, ja kerronnan tahti on luontevaa. Tunnelmat ovat väkeviä! Välillä lukijaakin ahdistaa, kun kaunis heinäntekopäivä tuntuu kuluvan hukkaan, koska sinne pellolle ei päästä millään. Sitten jo kuukahdetaan ruuan jälkeen nurmelle päivälevolle koko talonväki. Vanhanajan elämän rytmi ja työtavat tempaavat mukaansa, eikä tylsää hetkeä tule, vaikka luontoakin pysähdytään välillä kuvailemaan. Kertojanääni on savolainen, vaikka savolaismurretta ei vuoropuhelussakaan käytetä. Sanasto on kuitenkin savolaista, kerronnan rytmi rönsyilevää ja värikästä, aitoa.

Luin Putkinotkoa nautiskellen. Teos asettui suomalaisen realistisen kansankuvauksen perustalle omalle paikalleen. Sen minkä Kianto teki Kainuun kansalle ja Sillanpää hämäläisille, tekee Lehtonen savolaisille: kertoo köyhän kansan tarinaa. Näin Aleksis Kiven päivänä ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä nostan lipun salkoon myös Putkinotkon kunniaksi. Kirjasta tuli tähän mennessä vuoden paras lukukokemus. Putkinotko asettui sydämeeni.

Hyvää suomalaisen kirjallisuuden juhlapäivää!

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-haasteeseen.