Kristina Carlson: Maan ääreen

Kristina Carlson: Maan ääreen, 3. painos, 1999
Kustantaja: Otava
Kansi: Leena Majaniemi
Sivuja: 192
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Kristina Carlsonin Maan ääreen on Finlandia-voittaja vuodelta 1999. Lienen hankkinut sen kirjahyllyyni heti seuraavana vuonna, mutta se on jäänyt jostain syystä lukematta. Nyt kun Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteen myötä olen kääntänyt katseeni myös oman hyllyni lukemattomiin kirjoihin, löysin sieltä tämänkin laadukkaan romaanin.

Olen lukenut Carlsonilta aiemmin yhden teoksen, William N. päiväkirjan, ja ihastuin sen eteeriseen, viipyilevään ja samalla särmikkääseen tunnelmaan. Carlson kuvaa henkilöitään hyvin läheltä ja silti arvostavasti, vaikka lukijan eteen piirtyvät myös henkilöiden negatiiviset piirteet. Ne saattavat jopa ärsyttää.

Niin kävi Maan ääreen -romaanin päähenkilönkin kanssa. Nuori ylioppilas Lennart Falk on lähtenyt pakoon epämääräistä elämäänsä ja perheen asettamia odotuksia vuonna 1868. Hän on lähtenyt etsimään onneaan Amurinmaasta. Niin juuri, Amurinmaasta, eli Siperian kaukaisimmasta kolkasta. Tarkoitus on päästä käsiksi lähes asumattoman seudun kätkemiin maan rikkauksiin, kuten esimerkiksi kivihiileen - mihin tahansa, mistä saisi suhteellisen helposti käärittyä rahaa: Amurinmaa, Eldorado. Voiko onnellisemmaksi tulla? Istun puutarhassa olkihattu päässä. Koivu kuiskailee. Onko se Betula penula? Gantz tietäisi. Matkustin kauas, kauemmaksi. Se on Siperia. -- (S.90.)

Lennart Falkin Eldorado ei osoittaudukaan helpoksi paikaksi elää. Nahodkassa on yksinäistä, piirit ovat pienet ja paikka on - no, onhan se maan ääressä. Siellä on kylmää ja pimeää, ehkäpä vielä ankeampaa kuin kotimaassa: Olen yksin. Hiljaisuus humisee. Muistan kevätillan Helsingissä. - - Ulkoa lankesi valo, himmeä ja hohtava kuin heijastus hopealusikassa. Avonaisesta ikkunasta kuului pianonsoittoa. Sävelet putosivat pihakuiluun hitaasti, yksitellen. Kuvittelin näkeväni, mitkä sävelet irtoavat mustista ja mitkä valkoisista koskettimista. Ajattelin, että näin yksin en ole koskaan ollut. En tiennyt. (S. 30.)

Lennart Falk on sinisilmäinen hölmö, ajattelee lukija. Silti tästä haaveilijasta ei voi olla pitämättä, ja hänestä tuntuu pitävän myös hänen asuintoverinsa, ystävällinen lääkäri Theodor Gantz, joka on toinen kirjan kertojista. Falk rakastuu kahteen naiseen, esimiehensä vaimoon ja tyttäreen, ja lisäksi hän alkaa punoa hämäräperäisiä suunnitelmia erään isä Spirosin kanssa. Eräänä iltana hänet sitten yritetään murhata.

Murhayrityksen ympärille kutoutuu hiukan dekkarimaista tunnelmaa, joka oikeastaan jää kuin unennäöksi. Lukija aavistelee kaikenlaista, mutta Carlson onnistuu kuvaamaan nuoren Lennartin päävammasta johtuvan sekavuuden ja yksinäiset ajatukset niin aidon tuntuisesti, että lukijakin tuntee ajatustensa pyörivän. Lennart ei saa oikein otetta mistään. Mitä on tapahtunut? Kuka on syyllinen?

En ollut aiemmin tiennytkään, että Suomesta on lähdetty 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi itään, niinkin kauas kuin Nahodkaan. Carlson kuvaa suomalaisten onnenonkijoiden rankkoja seikkailuja Amurinmaan kovissa olosuhteissa, joihin hän on ilmiselvästi perehtynyt huolella. Sain kirjasta paljon uutta tietoa, ja tunnelma oli aidosti ankaran siperialainen. Elämään tarrataan siellä kaikin voimin kiinni: kaiken mudan ja jään keskellä yhteisön naiset yrittävät pysyä viimeisimmn pariisilaismuodin mukana ja salarakkaudet tuovat jännitystä elämään, samppanjaa ei säästellä.

Carlsonin Maan äärestä tulee mieleen toinen Finlandia-voittajateos, Rosa Liksomin Hytti nro 6 ja sen melankolinen venäläistunnelma. Melankolia syntyy tietenkin kuvatuista olosuhteista, mutta kyllä Carlson luo sitä ennen kaikkea kielellään: Rakkaudessa ei ole lepoa, koska kiinnipitämisestä herää eron pelko. Kaipaaminen on helpompaa. Se on kuin huone, johon poissaoleva voi saapua. (S. 47.)



Kirja on luettu myös näissä blogeissa. Eniten minua kiinnostaa tie, Oksan hyllyltä, Kirjojen kamari ja Luettua. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen  kohdan 48. Kirja aiheesta, josta tiedän hyvin vähän.