José Saramago: Kertomus sokeudesta

José Saramago: Kertomus sokeudesta, 4. painos, (ilm. I kerran suomeksi 1997)
Alkuteos: Ensaio sobre a Cegueira, 1995
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 372
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



- - Tarkoitatteko että meillä on liikaa sanoja, Minä tarkoitan, että meillä on liian vähän tunteita, Tai niitä on, mutta me olemme lakanneet käyttämästä sellaisia sanoja, joilla ne tulisivat ilmaistuiksi, Ja sitten olemme menettäneet tunteetkin, Minä tahtoisin että te kertoisitte minulle, millaista teidän elämänne karanteenissa oli, Minkä vuoksi, Minä olen kirjailija, Siellä olisi täytynyt olla itse, - - (s. 330).

José Sarmago (1922 - 2010)  sai kirjalllisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1998. Yksi hänen pääteoksistaan on Kertomus sokeudesta, joka on järisyttävän hieno tutkielma ihmisyydestä. Se on myös erittäin ajankohtainen teos juuri nyt, kun todellisessakin elämässä eletään epidemian aikaa.

Kertomus sokeudesta alkaa kuvauksella, jossa tavallinen mies sokeutuu ajaessaan autoa. Hän on tapahtumahetkellä onneksi liikennevaloissa ja saa avukseen tuntemattoman miehen, joka saattaa hänet kotiin. Silmälääkärikään ei löydä syytä sokeutumiselle, mutta ei mene kauaakan, kun miestä avustanut henkilö ja silmälääkäri sokeutuvat ja epidemia alkaa levitä. Vain silmälääkärin vaimo säilyy näkevänä.

Valtio eristää sokeutuneet nopeasti hoitolaitokseen, johon heille tuodaan ruokaa. Hoitajia ei ole, koska ketään ei haluta altistaa näin vaaralliselle epidemialle. Myös altistuneita eristetään samaan laitokseen. Altistuneet ja sokeat jätetään selviytymään keskenään, ja kun epidemia jatkaa leviämistään, laitoksessa on  pian pelkästään sokeita, joiden huoltoyhteyskin katkeaa.

Miten ihmiset onnistuvat selviämään poikkeusoloissa? Kun pelko ottaa vallan, miten käy ihmisyyden? Kun sokeita on tarpeeksi monta, sähkönjakelu, tavaroiden kuljetus ja puhtaan veden saanti loppuu ja alkaa tulla pula elintarvikkeista ja vedestä. Kenelle sitä riittää, kuka jää ilman? Kuka jaosta päättää?

Saramagon tutkielman pääosissa ovat silmälääkäri ja hänen vaimonsa sekä ensimmäinen uhri ja häntä avustanut mies, jolla ei ole aivan puhtaat jauhot pussissaan. Ensimmäisiin sairastuneisiin kuuluu myös nuori, kaunis nainen ja 10-vuotias poika sekä vanhempi mies. Heistä muodostuu kertomuksen ydinjoukko, joka yrittää pitää toisistaan huolta. Heidän joukkonsa muodostuu sattumanvaraisesti, mutta he ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Myöhemmin kytköksiä syntyy muidenkin sairastuneiden kesken, mutta muut ryhmät jäävät ikään kuin sivurooleihin, kun tämän pääjoukon vaiheita seurataan.

Merkittävää on, että romaanihenkilöillä ei ole nimiä. Tämä on eräänlainen etäännyttämisen keino, mutta toisaalta myös korostaa sitä tosiasiaa, että epidemia kohtaa meidät kaikki, kenet tahansa, aivan miten sattuu. Kukaan ei ole siltä turvassa. Ainakin minulla oli koko lukemisen ajan vahva tunne siitä, että olin itse mukana, sokeana, eristettynä ja taistelemassa olemassaolostani. Kirja tarjosi siis vahvan eläytymisen paikan, vaikka lukuhetkelläni koronasta ei ollut tietoakaan.

Luin kirjan viime vuoden lopussa Helmetin lukuhaasteeseen, enkä kuvitellutkaan kirjan tulevan muutamassa kuukaudessa ajankohtaiseksi. Olosuhteet eivät todellisuudessa onneksi ole riistäytyneet käsistä yhtä nopeasti ja yhtä totaalisesti kuin Saramagon dystopiassa. Silti tilanteen hyväksikäyttöä, vahvemman valtaa ja välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä on havaittavissa nytkin eri puolilla maailmaa.

Saramagon tyyli on omanlaistaan, mutta olen lukenut häneltä aiemmin teoksen Elefantin matka, jossa jo totuin kirjailijan tapaan kirjoittaa dialogi jatkumoksi, jossa vain isot kirjamet ja pilkut kertovat puhujan vaihtumisesta (aina eivät nekään) ja jatkaa virkkeitä vaikka puolen sivun mittaisiksi. Kappalejaosta on turha odottaa apua tekstin rytmitykseen. Silti tekstissä on oma virtansa, johon on oikeastaan aika helppo suostua mukaan. Erkki Kirjalaisen suomenos tuntuu sujuvalta ja ajatusta on vaivatonta seurata. Saramagon sarkasmi, jonkinlainen "huonon huumorin" estetiikka nousee esiin näkemiseen liittyvissä sanonnoissa, joita kieleen on kätketty paljon. Maailmankuvamme perustuu näkemiselle, mutta entäs jos emme todellisuudessa näekään? Tai jos näemme väärin? Saramagon tarkoitus on herättää lukija tarkkailemaan totuuksia ja itsestään selvyyksiä: Entäs jo ne otetaan meiltä pois? Entäs jos joku totuutena pidetty asia onkin vain ohut kuori, jonka alta pahuus ja itsekkyys ryntäävät esiin, heti kun mahdollista?

Kertomus sokeudesta sai minut voimaan välillä pahoin. Eläydyn usein kirjoihin fyysisesti: itken, nauran, jännitän, jne. Nyt en välillä voinut jatkaa, koska mahaa kouristi. Eristettyjen sokeiden keskellä leviävät lika ja ulosteet, vähitellen myös väkivalta ja julmuudet, jotka on kuvattu hyvin elävästi. Lukijan olo käy tukalaksi. Muistan kokeeneeni samanlaista epätoivoa aikanani, kun luin William Goldingin Kärpsten herraa, jossa myös tutkitaan ihmisen syvintä olemusta. Kuinka ihmisyyden käy, jos järjestäytynyt yhteiskunta ympäriltä hajoaa? Albert Camus'n Rutto tutkii puolestaan enemmän yksilön mielenliikkeitä epidemian keskellä, vaikka ruttotaudin kuvaus on siinäkin karmeaa.

Saramagon teosta en voi kuin suositella. Voisinpa sanoa, että se tarjoaa epätodennäköisen vaihtoehdon ihmisen toiminnalle kriisitilanteessa, että se olisi vain dystopiaa. Ikävä kyllä se kuvaa ihmisyyttä sellaisella taidolla, kuin nobelistilta sopii odottaakin.



Saramagon mestariteoksella aloitan Lukuviikon vieton. Kertomus sokeudesta on luettu muun muassa Nannan kirjakimarassa, Satun luetut -blogissa ja Kirjaluotsi-blogissa. Helmetin haasteessa se sopii vaikka kohtiin 40 (2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirja) ja 4 (kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta henkilöä).

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani, 4. painos (suomeksi 1988)
Alkuteos: Beloved, 1987
Suomentaja: Kaarina Sonck
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 330
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


"Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50).

Toni Morrison on nobelisti, jonka teoksia olen kerännyt hyllyyni monta vuotta. Olen aina tiennyt, että ne iskisivät suoraan tajuntaani. Sitten vihdoin vuonna 2011 tartuin Minun kansani, minun rakkaani -teokseen ja aloitin sen. Muutaman sivun jälkeen itkin jo niin, etten nähnyt tekstiä. Kirjassa asuva suru on joka sivulla niin valtava, etten pystynyt lukemaan kirjaa kuin 20 sivua. Tässä tapauksessa suru riehuu: se on kuolleen vauvan haamu, joka on täynnä vihaa. Se on Rakkain, Beloved.

Ensimmäisen lukuyrityksen aikaan olin juuri menettänyt oikeassa elämässä läheisen lapsen. Oma suruni oli valtava, ja sitten sain Morrisonin kirjasta Sethen, karanneen orjan, surut päälleni. En pystynyt silloin kantamaan molempia. Nyt, toisella yrityksellä, astelin Sethen rinnalla loppuun asti. Eivätkä ne askeleet olleet helppoja. Sethen suru on käsittämätön, upottava, ylivoimainen, koska sillä on sukupolvien surut mukanaan.

Viime vuonna luin Margaret Mitchellin klassikon Tuulen viemää. Se sijoittuu samaan aikaan kuin Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani -romaani. Molemmissa kirjoissa kerrotaan 1800-luvun puolivälin ja Yhdysvaltojen sisällissodan (1861-65) ajasta ja ajasta sen jälkeen, eli noin 1850-1870-lukujen Yhdysvalloista.  Scarlett ja Sethe, kaksi naista, jotka elävät etelän viimeisiä kukoistuksen hetkiä ja jatkavat elämäänsä kaiken tuhon jälkeen. Molemmat kärsivät ja kohtaavat suuria suruja, molemmat joutuvat selviämään yksin, molemmat saavat suurimman turvan toisista naisista. Mutta jos palaan aiempaan väitteeseeni, niin etelän kukoistuksen hetket olivat valkoisten kukoistuhetkiä ja tuho oli heidän yltäkylläisen, riistoon perustuvan maailmansa tuho. Mustille orjille ajanjakso näyttäytyy juuri päinvastaiselta: sukupolvia jatkunut tuho, häväistys ja kärsimys alkoivat murentua vasta sisällissodan ja orjien vapauttamisen myötä.

Toni Morrison (1931 - 2019) antoi mustien kärsimykselle sanat. Silti mitkään sanat eivät riitä. Morrisonin kertojan ääni on vahva ja silti hapuileva. On kuin tarina etsisi muotoaan. Se haluaisi tulla kerrotuksi, mutta eihän kukaan voi kertoa tuollaisia tarinoita suoraan. Ne ovat yksinkertaisesti liian kauheita tarinoita.

Niinpä Morrison paljastaa kauheudet vähitellen. Joku kertoo jonkun osan ja toinen seuraavan, kolmas ehkä vähän lisää. Sethen tarinan kertoo Sethe itse, mutta sen kertoo myös hänen tyttärensä, hänen anoppinsa, hänen auttajansa. Kuullaan muitakin tarinoita, niin hirveitä, että valkoisena lukijana häpeän syvästi ja silti tiedän, että sillä ei ole merkitystä. Sukupolvien kärsimykset eivät katoa mihinkään. Mustien orjien jälkeläiset joutuvat elämään niitä yhä edelleen. 

Minun kansani, minun rakkaani on yhtä aikaa yhden naisen tarina ja samalla kaikkien orjien tarina. Sethe on karannut orjanainen, joka pelasta lapsensa orjuudelta. Hänen suurin virheensä on rakastaa lapsiaan enemmän kuin mitään muuta. Tämän tietää Paul D, Kultaisesta Kodista karannut orja hänkin: Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri, hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisen valtakunta. Mikään kookkaampi ei tullut kysymykseenkään. Nainen, lapsi, veli - sellainen iso rakkaus olisi repäissyt ihmisen halki Georgian Alfredissa. (S. 197.)

Sethen virhe oli rakastaa lapsiaan.

Morrisonin tarinankerronnan taito on ylivertainen. Hän ei paiskaa tarinoita katsojan syliin, vaan antaa lukijan itse täydentää ne. Ne eivät ala jostain ja pääty johonkin, vaan ne ovat lauseita, häivähdykiä, hetkiä, joihin putoaa kuin kaivoon. Kaarina Sonckin suomennoksesta välittyy hienosti Morrisonin luoma maaginen tunnelma.

Rakkaimman hahmo jää arvoituksesksi. Kuka hän on? Mistä hän tuli? Onko hän Sethen syyllisyys vai anteeksi annettu teko? Siitä saadaan vain vihjeitä. Joka tapauksessa hän ilmestyy kirjaan juuri silloin, kun Sethe on kokenut jonkinlaisen onnen ja yhtenäisyyden tunteen, ensimmäistä kertaa vapaana ja ensimmäistä kertaa 20 vuoteen. Se on taas kohdattava. "Se sattuu aina kun joku mikä on kuollu rupee taas elään" (s. 50). 

Kaiken takana elävät vahvat uskomukset, henget, laulu ja usko, jotka kannattelevat mustia. Toisten auttaminen ja huolenpito ovat elinehto ja toivo paremmasta. Kipeimmät muistot, liian suuri rakkaus, kärsimykset, väkivaltaiset kuolemat, Rakkain. Kaikki he, joiden tarinat jäävät kertomatta, joiden tarinoita ei kannattanut kertoa eteenpäin. Morrison kertoo heistä.



Minun kansani, minun rakkaani -teoksesta voit lukea lisää näistä kirjablogeista: P. S. Rakastan kirjoja, Sallan lukupäiväkirja, Kirjapeto, Lumiomena, Nenä kirjassa, Kirjaluotsi, Kirjan Pauloissa ja  . Kirjasähkökäyrä. Kuittaan kirjalla Helmetin-lukuhaasteen kohdan 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet, 2014
Alkuteos: Shikisai o motanai Tazaki Tsukuru to, kare no junrei no toshi, 2013
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Tammi
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 330



Värittömän miehen vaellusvuodet on seitsemäs Haruki Murakamilta suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on suomennettu suoraan japanista. Raisa Porrasmaa on tehnyt hyvää työtä ja on hienoa ajatella, että kirja on nyt mahdollisimman autenttinen suomalaisille lukijoille.

Olen aiemmin lukenut Murakamilta ainoastaan kirjat Norwegian wood ja Sputnik-rakastettuni, joista Sputnik-rakastettuni on suosikkini. Toki Norwegian woodkin on jäänyt mieleeni varsin hyvänä lukukokemuksena, joka lukupiirissä herätti paljon keskustelua. Tartuin tähänkin Murakamiin varsin positiivisella mielellä ja sain oikeastaan juuri sitä, mitä odotinkin.

Murakami kirjoittaa helppolukuista ja sopivasti kiehtovaa proosaa. Kolmen lukemani kirjan perusteella hänen päähenkilönsä ovat miehiä, joiden nuoruudessa on tapahtunut merkittäviä henkisiä kokemuksia: vahvaa ystävyyttä tai rakkautta, joissa koetut pettymykset johdattavat kokijansa syvään masennukseen tai henkiseen myllerrykseen ja lopulta ehkä jopa kypsymiseen. Norwegian wood ja nyt tämä Värittömän miehen vaellusvuodet eivät kuitenkaan juurikaan sisällä Murakamin tavaramerkkiä, eli maagista realismia, jota oikeastaan kaipaisin. Onneksi minulla on vielä maagisia kokemuksia edessäni, sillä aion lukea lisää Murakamia.

Värittömän miehen vaellusvuosissa päähenkilö on 36-vuotias Tazaki Tsukuru, joka on juuri tavannut kiehtovan naisen, Saran. Sara haluaa tuntea Tsukurun perin juurin ja vaatii häntä selvittämään menneisyytensä kipeimmän kokemuksen, jotta se ei vaikuttaisi heidän suhteeseensa. Selvitystyö kuljettaa Tsukurun takaisin kotikaupunkiinsa mutta myös Suomeen asti. Suomen vierailusta tuleekin kirjan kiinnostavin osa, ainakin suomalaiselle lukijalle.

Tsukuru on nuorena päässyt osalliseksi pyyteettömästä ja reilusta ystävyydestä, joka tuolloin täytti hänen koko elämänsä. Ystävyksiä oli viisi: pojat Aka, Ao ja Tazaki sekä tytöt Shiro ja Kuro.  Aka tarkoittaa punaista, Ao sinistä, Shiro valkoista ja Kuro mustaa, ja heidän lempinimensä tulevat heidän sukunimistään. Tsukurua kutsuttiin ystäväjoukossa etunimellä Tazaki, joka tarkoittaa "monta nimeä", eikä siis viittaa mihinkään väriin.  Miten hyvä olisikaan ollut, jos hänelläkin olisi ollut värillinen sukunimi, Tsukuru pohti ties kuinka monta kertaa aivan vakavissaan. Silloin kaikki olisi ollut täydellistä. (S. 10.) Tsukurun maailma romahtaa, kun ystävät erottavat hänet ryhmästä.

Alkuasetelma on lupaava, ja kirjaan sekoittuu myös dekkarimaisia piirteitä, kun Tsukuru lähtee selvittämään, mikä aiheutti hänen hylkäämisensä. Tsukurun suru ja masennus, joiden valtaan hän joutuu, kun ystävät kääntävät hänelle selkänsä, on kuvattu sydäntä riipaisevasti. Tapahtuma muovaa Tsukurun minäkuvaa, ja onkin mielenkiintoista verrata kuvaa, joka hänelle muodostuu itsestään siihen kuvaan ja asemaan, joka hänellä muiden mielessä on ollut. Onko hän niin väritön kuin itse kuvittelee?

Lukemisen aikana jään kuitenkin vähän väliä ihmettelmään, miten Murakami pystyy sekoittamaan niin vaivattomasti raskasta ja kepeää. Juuri kun hän on kuvannut mielettömän hienosti pyyteetöntä ystävyyttä tai itsemurhan partaalla roikkuvan ihmisen mielenmaisemaa, hän saattaa seuraavaksi heittäytyä kuvaamaan naisen tyylikästä asua, jonka värisävy sopii täydellisesti hänen käyttämäänsä kynsilakkaan. Tylsää.

Moni asia tässä kirjassa on hienoa: Frans Lisztin pianokappale Le mal du pays soi surumielisenä kirjan taustalla; Tazaki Tsukurun nimi tarkoittaa rakentajaa ja sellainen hänestä tuleekin; Tsukurun rakkaus rautatieasemiin ja juniin on tärkeä hänen sielunmaisemansa rakentamisessa. Kirjassa on kiehtovia ihmisiä, kiehtovia kohtaamisia ja tarinoita. Osa tarinoista jää roikkumaan ilmaan, ja sellaisesta juuri pidän.

Tulkitsen myös teoksen dialogin jotenkin japanilaisiksi ja eksoottiseksi. Se on paikoin kömpelöä ja kummallista, mutta en osaa arvioida, onko kaikkien japanilaisten puhe sellaista kuin Murakami sen kirjoittaa: toisaalta dialogi on hyvin pidättyväistä ja muodollista, ja sitten yhtäkkiä ladataan kaikki intiimeimmätkin asiat puhekumppanin  kuultavaksi. Muistan kyllä saman ilmiön tulleen vastaan Norwegian woodissakin. (Maailmankirjat-blogissa on pohdittu enemmänkin Värittömän miehen vaellusvuosien dialogia ja verrattu suomennosta ja englanninnosta keskenään.)

Kolmen luetun Murakamin teoksen perusteella en ole valmis luokittelemaan  häntä lempikirjailijoihini, mutta ilmeisesti en ole lukenut hänen parhaita luomuksiaan. Luen mielelläni Murakamin kirjoja, sillä viihdyn haikeissa tunnelmissa, mutta aivan täydellistä lukukokemusta en ole hänen kirjoistaan vielä saanut. Nytkin Murakami sai minut itkemään, mutta paikoin myös ärsyynnyin kirjan asetelmista. Mikähän Murakami kannattaisi lukea seuraavaksi?



Värittömän miehen vaellusvuodet on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjaluotsi, Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä, Mari A:n kirjablogi, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Ullan luetut kirjat, Kannesta kanteen ja Iltaluvut. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Munro Alice: Viha, ystävyys, rakkaus, 3. painos, 2010
Alkuteos: Hateship, friendship, courtship, loveship, marriage, 2001
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Kansi: ?
Sivuja: 398
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Minun on vaikea kuvitella mitään nautinnollisempaa luettavaa kuin Alice Munron novellit: niiden lukeminen on silkkaa juhlaa. Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelma sisältää yhdeksän laadukasta novellia, toinen toistaan hienompia tarinoita.

Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät -novelli aloittaa kokoelman sellaisella tarinalla, että lukijalta lyödään ilmat pihalle. Kyseessä ei ole mikään nopeatempoinen tai mutkikas juonenpunonta, vaan hyvin niukka ja viipyilevä, mutta samalla vangitseva ja yksityiskohtiin pureutuva kerrontatapa. Novellin päähenkilö Johanna on palvellut pitkään herra McCauleya ja hänen tytärtään. Hänellä on kuitenkin salaisuus, joka saa hänet laskemaan koko elämänsä yhden kortin varaan. Vaikka lukija aavistelee, että tässä ei hyvin käy, kertojalla onkin muutama yllätys takataskussaan. Lopulta juonesta tulee tämän novellin tähti. Tai no, kyllä tähdeksi nousee myös Johanna, harmaa hiirulainen.

Kohtalo, sen voima ja valta ja sen mukanaan kantamat elämän käännekohdat, jotka sisältävät kaikki maailman mahdollisuudet. Ihmiset, jotka seisovat risteyksissä, tai ihmiset jotka oivaltavat jotain elämästä. Se mitä muistetaan on erään novellin otsikko ja kiteyttää paljon Munron teemoista. Sen aiheensa on syrjähyppy, jonka yksityiskohdat on säilytettävä muistissa ja toisaalta muutettava, jotta sen kanssa voisi elää. Ja jotta arkensa kanssa voisi elää: Nuoret aviomiehet olivat siihen aikaan ankaria. Vain vähän aikaisemmin he olivat olleet kosijoita, melkein huvittavia otuksia hillittömässä ja epätoivoisessa seksinpuutteessaan. Mutta nyt, saatuaan mitä halusivat, he olivat päättäväisiä ja paheksuvia. He lähtivät töihin aamuisin siististi ajeltuna, solmio poikamaiseen kaulaan sitaistuna, viettivät päivän ties mitä raataen, palasivat kotiin illalliselle luodakseen arvostelevan katseen tarjolla olevaan ateriaan ja avatakseen sanomalehden kilveksi itsensä ja keittiön sekamelskan, vaivojen ja tunteiden ja vauvojen väliin. (S.273.)

Huumori, jota voi nähdä ihmisen elämän surkuhupaisuudessa ja melankoliassakin, iskevät puolestaan novellikokoelman viimeisessä tarinassa Karhu tuli vuoren takaa. Siinä aviomies joutuu seuraamaan sivusta, kun hänen dementoitunut vaimonsa rakastuu toiseen mieheen.  Huumoria on myös Pilarissa ja palkissa, jossa nainen käy kauppaa kohtalon kanssa tai Queenissä, jossa pikkurouvan rooli houkuttelee tytönhupakon mennessään. Paljon, niin paljon näissä novelleissa on kotirouvan ja vaimon rooleihin ladattuja oletuksia ja odotuksia, epätoivoista onnen tavoittelua ja haikeutta tavallisen elämän rajojen edessä.

Vaikeat aiheet - sairaudet ja kuolema - eivät Munroa pelota. Hän käy niitä päin rohkeasti ja varmasti ja kirjoittaa niistä kaunistelematta. Silti hän osaa nostaa myös pienet asiat merkityksellisiksi, kauniiksi ja pysäyttäviksi. Novellisssa Nokkoset nainen tapaa yllättäen lapsuudenystävänsä. Hän muistaa heidän yhteiset leikkinsä ja kiintymyksen, jota hän tunsi poikaa kohtaan. Kun he aikuisina kohtaavat, käy ilmi, että mies muistaakin eri asioita kuin hän, eikä yhteys olekaan niin mutkatonta kuin lapsena. Silti, kun he taas kokevat yhdessä jotain kummallista, he löytävät vanhan luottamuksen, mutta myös jotain suurempaa. Yhtäkkiä nainen näkee miehen surun, jolle ei maailmassa ole mittaa.

Munron taide on omaäänistä, mutta siinä on tunnistettavissa Raymond Carverin vaikutusta, joka puolestaan pohjaa amerikkalaisen realismin perinteelle. Mieleeni nousevat John Steinbeckin novellikokoelma Punainen poni tai John Williamsin puhutteleva romaani Stoner. Nämä kertojat ovat puolestaan jotain velkaa James Joycen luomalle modernille kirjallisuudelle. Näiden kerronnan mestarien henkilökuvaus on niin totta ja tulee niin lähelle, että lukijan on vaikea päästä henkilöistä irti. Siinä he tuntuvat käyvän vierellä pitkän aikaa viiltävän todellisina.

Munron novelleissa on useimmiten päähenkilönä tai kertojana nainen. Kertojaäänenä voi olla ulkopuolinen tarkkailija tai sitten seurataan minäkertojan ajatuksia ja havaintoja. Minäkertoja saattaa kuitenkin kertoa toisen ihmisen tarinan, eli hän ei olekaan itse tarinan tärkein henkilö, mutta näkee tai pohtii toisen henkilön elämän kautta omiakin valintojaan. Näin käy esimerkiksi novellissa Queenie tai novellissa Perintökalusto. Tarkkailija-kertoja on usein kirjoittamisesta haaveileva nainen, eronnut oman tiensä kulkija, joka joutuu kasvokkain menneisyytensä kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennostyö on kirkasta ja piirun tarkkaa. Hän loihtii esiin novellien haikean tunnelman, eikä lukijalla ole epäilystäkään, etteikö joka lause ole juuri sitä, mitä Munro on kirjoittanut.

Olen aiemmin lukenut Munrolta vain Kerjäläistyttö-teoksen. Siinä on toisaalta yhtenäinen juoni - sama päähenkilö - mutta sen tarinoissa on itsenäisiäkin piirteitä. Olin häikäistynyt jo Kerjäläistytöstä, vaikka sitä on mainittu Munron hajanaisimmaksi teokseksi. Olen vakuuttunut siitä, että Munro on Nobel-palkintonsa ansainnut ja onnittelen itseäni siitä, että minulla on vielä monta hänen teostaan lukematta. Toivoisin, että hänen kirjojaan riittäisi luettavakseni loppuelämäkseni.


Viha, ystävyys, rakkaus on luettu myös Pienessä kirjastossa, Kirjakaapin avain -blogissa, Kuutar lukee -blogissa ja  Tea with Anna Karenina -blogissa. Kannattaa käydä lukemassa myös Kirjainten virrassa -blogin Hannan analyysi Alice Munron tuotannosta.

Kuittaan novellikokoelmalla HelMetin vuoden 2017 -lukuhaasteen kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne (oikeastaan jopa kolme!). Saan samalla luettua yhden kirjan TBR100-listaltani, ja kaiken huipuksi osallistun Ompun novellihaasteeseen, johon voidaan laskea yhdeksän novellia lisää. Olen veikannut, että tuossa haasteessa saadaan luettua 1012 novellia ja luulenpa, että lopulta aika helpostikin. Missähän lukemissa nyt ollaan menossa? Novellikokoelmasta saan aineksia myös Sivutiellä-blogin feministiseen lukuhaasteeseen, mutta tähän aiheeseen palaan myöhemmin.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni, 3. painos, 2012
Alkuteos: Supuutoniku no koibito, 1999
Suomentaja: Ilkka Malinen
Kustantaja: Tammi, 2003
Sivuja: 252
Mistä sain kirjan: oma ostos


Sumire ja minä olimme monessa suhteessa samanalaisia. Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen. Jokaisena vapaana hetkenämme asetuimme johonkin rauhalliseen nurkkaukseen ja käänsimme sivun toisensa perään. Japanilaisia romaaneja, ulkomaisia romaaneja, uutuuksia, klassikoita, avantgardesta eniten myytyihin - kunhan kirjassa vain oli jotakin älyllisesti kiihottavaa, me luimme sen.

Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä? Haruki Murakamin Sputnik-rakastettuni alkaa lukemisen ylistyksellä ja siitä tulee lukemisen juhlaa. Kuinka lukeminen yhdistää ihmiset ja kuinka rakkaus erottaa heidät.

Kirjailijanurasta haaveileva Sumire ja nuori opettaja K ovat ystäviä, vaikka K on rakastunut Sumireen ja toivoisi jotain enemmän. (K on jopa lahjoittanut Sumirelle Nuuskamuikkus-mukin!) Sumire puolestaan rakastuu itseään huomattavasti vanhempaan naiseen, Miuhun. Rakastumisen myötä Sumire muuttuu. Hänen sisäinen ja ulkoinen minänsä alkaa etääntyä K:sta, kunnes hän katoaa kokonaan.

Kun Sumire todellakin katoaa pienellä kreikkalaisella saarella, K lentää sinne etsimään häntä. Hän löytääkin jotain - mutta mitä? Oikeastaan hän löytää tarinan toisestakin kadonneesta.

Sumire ja K ovat intohimoisia kaunokirjallisuuden lukijoita, kun taas tyylikäs bisnesnainen Miu lukee aivan eri tavalla: Miu tuskin vilkaisikaan kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta tyhjänpäiväisiä viihdekirjoja ajankuluksi. En koskaan pääse eroon ajatuksesta, että se on kaikki keksittyä, hän selitti, joten en koskaan pysty tuntemaan minkäänlaista empatiaa henkilöhahamoja kohtaan. Olen aina ollut sellainen. Tästä syystä hänen lukemisensa rajoittui kirjoihin, joissa todellisuutta käsiteltiin todellisuutena. Enimmäkseen kirjoihin, joista oli apua hänen työssään.

Jos Miun onkin vaikea tuntea empatiaa "keksittyihin ihmisiin", niin kaunokirjallisuuden ystävillä on aivan päinvastainen ongelma. Välillä minunkin on vaikea muistaa, että kirjallisuuden hahmot eivät ole eläviä. Nytkin jännitin ihan tosissani, voisiko Sumiren ja Miun rakkaussuhde onnistua, vaikka heidän ajatusmaailmansa ovat niin erilaiset? Onko heidät tuomittu ikuisesti kiertämään omia ratojaan avaruudessa, pysymään Sputnik-rakastettuina toisilleen? Lopulta jäin pohtimaan, mitä Sumirelle oikein tapahtui.

Sumire yrittää sulautua Miun maailmaan ja alkaa muistuttaa häntä. Japanilaisesta boheemista alkaa tulla Miun kaltainen tyhjä kuori. (Se, että japanilaistyttö katoaa nimenomaan Kreikassa, länsimaisen sivistyksen kehdossa, on ehkä symbolista. Tai sitten ei. Ehkä Kreikan saaristoon on helppo kadota tai ehkä se on vain yksinkertaisesti ihanimpia paikkoja maapallolla.) Näin K kuvailee eurooppalaistunutta Miuta: Miu oli kuin tyhjä huone, josta kaikki olivat lähteneet. Jokin tavattoman tärkeä seikka - sama joka veti Sumirea puoleensa kuin pyörremyrsky, joka ravisutti sydäntäni seistessäni lautan kannella - oli kadonnut Miusta iäksi. Jäljelle ei ollut jäänyt elämä vaan sen poissaolo. Ei mitään elävästä olennosta, vain hiljainen muisto.

Sputnik-rakastettuni ei ole täydellinen kirja. Se on kaukana siitä. Rakenteeltaan se on vähintään epätasainen ja rosoinen. Siinä on kaksi päällekkäistä rakkaustarinaa, ja kolmannestakin vähän tunnelmia. Siinä liikutaan Tokiossa ja Kreikassa, rakastetaan kirjoja ja kirjoitetaan intohimoisesti, kunnellaan musiikkia, rakastutaan vääriin ihmisiin ja ollaan vähän opettajana ja rakastajanakin. Siinä on maagista realismia ja yritystä ymmärtää käsittämätöntä. Välillä heitetään suuria ajatuksia, välillä kuvaillaan piinallisen tarkasti naisten asuja. Ja silti - silti, sen rosoihin on mukava sovitella itseään, hämmästellä identiteetin rakentumista ja katoamista, tai jopa identiteetin jakautumista. Ehkäpä ymmärtää taas jotain rakastamisen vaikeudesta ja jostain omastakin kadonneesta rakkaudestaan.

Kirja sisälsi myös yllättäen sellaisen määritelmän opettajuudesta, joka kolahti minulle enemmän kuin mikään muu määritelmä ikinä: Seisoin luokkani edessä opettaen sille kielen, elämän ja maailman perusasioita, ja huomasin samalla opettelevani itse näitä perusasioita uudelleen näiden lasten mielen kautta. Oikein tehtynä tämä oli elähdyttävä kokemus. Suorastaan syvällinen. (S. 71.)

Sputnik-rakastettuni on samalla tavalla kuulas ja haikea kuin Murakamin Norwegian Wood. Kirjojen teemat ovat pitkälti samat: identiteetin etsintä, sielun mureneminen, nuori rakkaus, haparoivat ihmissuhteet. Siinä missä Norwegian Wood oli rakenteeltaan hallitumpi ja selkeämpi, Sputnik-rakastettuni viehätti rosoisuudellaan, enkä osaa panna kirjoja paremmuusjärjestykseen. Ehkä minun ei tarvitsekaan - kunhan vaan annan kirjojen henkilöiden elää.

Kirjablogeissa Murakamin kirjoja rakastetaan ja luetaan paljon. Eikä suotta. Ainakin Lumiomena,  Luetut, lukemattomat, Koko lailla kirjallisesti, Booking it some more,  P.S. Rakastan kirjoja ja Sinisen linnan kirjasto ovat arvioineet tämän kirjan. Mielipiteet vaihtelevat hyvästä loistavaan. Jos joku haluaa kruunata kesänsä vielä yhdellä hyvällä lukuelämyksellä, niin Sputnik-rakastettuni on varmasti sellainen.

Paul Auster: New York -trilogia

Paul Auster: New York -trilogia (9. painos, 2012)
Osat:  Lasikaupunki (1985, suom. 1988)
          Aaveita (1986, suom. 1988)
          Lukittu huone (1986, suom. 1989)
Suomentajat: Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola
Kustantaja: Tammi
Keltainen pokkari -sarja
Sivuja yhteensä 361





Paul Austerin New York -trilogia on ollut minulle syksyn löytö, sillä jo ensimmäinen osa, Lasikaupunki, sai minut puhisemaan innoissani: luen postmodernia romaania, joka on kaiken lisäksi hyvä. Postmodernismia hehkutettiin kirjallisuuden luennoilla 1990-luvun alussa ja kerrottiin, että sen tarkoitus on leikkiä todellisuudella: hajottaa sitä ja kyseenlaistaa se. En ole kuitenkaan koskaan lukenut postmodernia romaania, sillä jos olen sellaisiin törmänyt, en ilmeisesti ole päässyt puusta pitkään, vaan laskenut kirjan ylivoimaisena käsistäni. Nyt postmodernismi tuntui herkulliselta.

Lasikaupungin päähenkilö on kirjailija Daniel Quinn. Hän on viimeksi julkaissut rikosromaaneja salanimellä William Wilson, ja rikosromaanien päähenkilönä on puolestaan yksityisetsivä Max Work. Eräänä yönä Quinn saa oudon puhelun, jossa kysytään yksityisetsivä Paul Austeria. Kun puhelut jatkuvat, Quinn päättää esittää Paul Austeria ja vastaanottaa tehtävän. Hänen tehtävänään on suojella Peter Stillman -nimistä miestä tämän vankilasta vapautuvalta isältä. Tehtävä venyy, ja jossain vaiheessa Quinn kadottaa otteensa todellisuudesta ja elämästä kokonaan.

Kirjan lopussa tavataan myös yksityisetsivä Paul Auster, joka onkin oikea kirjailija Paul Auster. Vai kuka olikaan kuka: "Ja sitten, kaikkein tärkeintä on muistaa kuka olen. Muistaa, kuka minun pitäisi olla. Ei tämä taida olla leikkiä. Toisaalta mikään ei ole selvää. Esimerkiksi: kuka sinä olet? Ja jos luulet tietäväsi sen, niin miksi sinä yhä valehtelet siitä? Ei minulla ole mitään vastausta. Voin vain sanoa, että kuuntele minua. Minun nimeni on Paul Auster. Se ei ole oikea nimeni"

Aaveita-romaanissa päähenkilönä on yksityisetsivä Blue. Hän saa White-nimiseltä mieheltä tehtäväksi vakoilla Black-nimistä miestä. Blue ryhtyy toimeen ja viettää päivät pitkät Blackiä vastaapäätä sijaitsevassa asunnossa Orange Streetillä ja kirjoittaa Whitelle raportteja näkemästään. Mitään ei tapahdu, ja Blue alkaa vähitellen pitkästyä. Niinpä hän alkaa kertoa raporteissaan aivan perättömiä tarinoita, eli hän alkaa vääristellä totuutta. "Bluelle sanat ovat läpikuultavia, avaria ikkunoita hänen ja maailman välissä, eivätkä ne tähän asti ole koskaan estäneet näkyvyyttä tai tuntuneet edes olevan olemassa. -- Tämä on ensimäinen kerta, jolloin hän huomaa raporttia kirjoittaessaan, etteivät sanat välttämättä toimikaan ja että ne voivat peittää näkyvistä asioita, joita niiden pitäisi ilmaista." Vähitellen Bluen ote elämästä katoaa, ja kohta ollaankin tilanteessa, jossa ihmetellään, kuka tarkkailee ja ketä, ja tarvitsemmeko aina jonkun, jonka katse tekee meistä eläviä.

Lukittu huone poikkeaa edellisistä romaaneista siten, että kertoja on nyt minäkertoja. Hän saa lapsuudenystävänsä, Fanshawen, vaimolta kirjeen, jossa tämä kertoo miehensä kadonneen ja pyytää kertojalta apua. Hän saa arvioitavaksi Fanshawen julkaisemattomat käsikirjoitukset, joista tuleekin jättimenestys. Kirjailijan katoaminen tekee kirjoista lähes myytillisiä. Minäkertoja rakastuu Fanshawen vaimoon ja alkaa kirjoittaa Fanshawen elämäkertaa. Hän ikään kuin alkaa elää lapsuudenystävänsä elämää.

Kertoja saa kuitenkin lapsuudenystävältään kirjeen, joten hän alkaa tuntea uuden elämänsä uhatuksi. Niinpä hän alkaa etsiä Fanshavea tappaakseen hänet. Pakkomielle vie hänet Pariisiin, johon hän kadottaa itsensä pitkäksi aikaa. Lopulta hän tapaa Fanshaven Bostonissa, jossa tämä piileskelee lukitussa huoneessa ja puhuttelee päähenkilöä vain lukitun oven takaa. Romaanin lopussa esiin putkahtavat Lasikaupungista tutut hahmot: Quinn, Stillman ja Dark. Ja taas lukija ihmettelee, kuka olikaan kuka. Myös minäkertoja paljastaa itsensä. "Koko tarina pelkistyy lopun tapahtumiin, ja ilman tuota loppua sisälläni minun olisi ollut mahdotonta aloittaa tätä kirjaa. Sama koskee kahta ensimmäistä teosta Lasikaupunkia ja Aaveita. Nämä kolme tarinaa ovat lopulta sama tarina, mutta jokainen edustaa eri tietoisuuden tasoa, tarinan sisällön kannalta." Minäkertoja oli siis koko ajan kirjailija Paul Auster, vai oliko sittenkään?

Näissä kaikissa kolmessa romaanissa on mainiota identiteetillä leikkimistä. Kertoja puhuttelee välillä lukijaa, mutta sitten taas sekoittaa koko todellisuuden. Nimillä leikittely, niiden keksiminen ja pyörittely hämmentävät lukijaa oikein kutkuttavasti. Jotain hyvin chandlermaistakin näissä tarinoissa oli. Henkilöiden etsiminen ja tarkkailu tuovat mieleeni Philip Marlowen synkät toimeksiannot, mutta New York -trilogian hahmot kokevat vielä suurempaa eristymistä oikeasta elämästä kuin Marlowe.

Kaikissa romaaneissa on myös viittauksia kirjallisuuden merkkiteoksiin ja -kirjailijoihin: Whitman, Thoreau, Milton, Melville, Cervantes... Jospa vain tuntisin heidän teoksensa paremmin, niin tavoittaisin New York -trilogiasta varmasti paljon lisää! Joka tapuksessa tästä trilogiasta jäi hyvä mieli, joten luen varmasti Austeria lisää. Poimin tähän loppuun viellä Aaveita-romaanin päähenkilön Bluen oivalluksen, jonka hän puolestaan poimi Thoreaulta: " - kirjoja täytyy lukea yhtä harkiten ja pidättyvästi kuin ne on kirjoitettu - ja äkkiä hän tajuaa, että pitää lukea hitaasti, hitaammin kuin hän on koskaan tekstiä tutkinut."

Kreikan auringon alla

"Ilonaiheeni ja nautintoni täällä ovat suuret, sillä ne ovat hyvin yksinkertaiset ja peräisin ikuisista elementeistä: raitis ilma, aurinko, meri, ohraleipä, ja iltaisin ihmeellinen Sinbad merenkävijä, joka istuu jalat ristissä edessäni ja puhuu; hän puhuu ja maailma avartuu minulle. Toisinaan, kun sanat eivät riitä, hän hyppää ilmaan ja tanssii. Ja kun tanssikaan ei riitä hänelle, hän asettaa santourin polvilleen ja alkaa soittaa."

Niko Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas (ilm. 1947, suom.1954, ranskan kielestä suomentanut Vappu Roos) oli juuri sopivaa lukemista Rodoksen aurinkoon, vaikka teos sijoittuukin hiukan etelämmäksi, Kreetan saarelle (jonne joskus toivon pääseväni). Myönnettäköön, että välillä raskassoutuinen elämänfilosofian pohdinta tahtoi hidastuttaa lomanautiskelijan laiskanpulskeaa lukutahtia entisestään, mutta lopulta lukukokemus oli oikein palkitseva.

Otteessa kirjan kertoja, "musteentuhrija", kuvailee Zorbasta, jonka on palkannut malmikaivoksensa työnjohtajaksi. Zorbas on ihmeellinen kansanmies ja täydellinen vastakohta kirjan kertojalle, joka on synkkyyteen taipuva, elämän tarkoitusta pohtiva, mutta elämänarka, 35-vuotias mies. Zorbas, elämäniloinen nautiskelija, ihmettelee luontoa, ruokaa ja naisia ja johtaa rohkeasti kaivostyömiesten joukkoa. Hän on seikkaillut sodat, avioliiton, ulkomaat ja lukuisat naissuhteet, mutta kääntää aina tappiot voitokseen ja säilyttää innostuksensa. Mikä luonnonlapsi!

Zorbakseen verrattuna kirjan kertoja, eli kirjalija, on tylsähkö ja turhanpäivänen älykkö. Hän on kuitenkin elämäntuskassaan päättänyt muuttaa elämäntapansa, hylätä turhanpäiväiset pohdiskelut ja perustaa kaivoksen. Zorbas sattuu hänen tielleen, ja noin vuoden kestävä yhteistyö alkaa. Suhteesta muodostuukin kaunis tarina ystävyydestä. Kaivosbisnekset eivät suju suunnitelmien mukaan, eikä oikeastaan mikään muukaan, mutta Zorbaksen innoittamana kertoja oppii ehkä hiukan nauttimaan elämästään. Hän heittäytyy jopa intohimoiseen naissuhteeseen, vaikka yrittää taistella sitä vastaan. Ennen kaikkea näiden täysin erilaisten miesten ystävyys ja kunnioitus toisiaan kohtaan on kaunista luettavaa.

Molempien ystävysten naissuhteiden käy huonosti. Oikeastaan Kreetan rannalla eletty paratiisimaisen yksinkertainen elämä loppuu suorastaan farssimaisesti, mutta ystävyys ja kunnioitus jäävät molemminpuolisesti elämään. Ja kaiken keskelle on kertoja ujuttanut mielestäni upean kuvauksen hyvästä kertomakirjallisuudesta. Se muuttui Kreikan maisemissa ja Zorbasta lukiessa todellisuudeksi: "Tämä Kreetan maisema muistutti mielestäni hyvää proosaa: huoliteltua, niukkasanaista, vapaata turhasta rihkamasta, väkevää ja hallittua. Se ilmaisi olennaisimman yksinkertaisin keinoin. Se ei laskenut leikkiä, se halveksi keinotekoisia tehovaikutelmia, se ei suosinut paatosta, se sanoi sanottavansa miehisen karusti. Kuitenkin sen karujen piirteiden joukosta erottui yllättävää herkkyyttä ja pehmeyttä - suojaisissa rotkoissa tuoksuivat appelsiini- ja sitruunapuut ja kauempaa, meren aavalta huokui ehtymätön runollisuus."