Maria Jotuni: Huojuva talo

Maria Jotuni: Huojuva talo, 2007 (1935, julk.1963)
Kustantaja: Otava
Sivuja: 577
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Noustuaan sanoi Lea itselleen usein: "Tänä päivänä ei mitään pahaa, jos voin sen estää." Mutta hän ei pystynyt estämään. Sen määräsivät hänen ulkopuolellaan olevat seikat. Pahaa tulvi kuin suurissa tulivuorenpurkauksissa laavaa, joka peittää alleen kaiken. Sitä oli ilma täynnä, sitä huokui kaikkialta, sitä hengitti sisäänsä kuin myrkkykaasua ja se sai sydämenlyönnit kiihkeiksi, koko ihminen oli kuin sen läpitunkema. (S. 298.)

Maria Jotunin (1880 - 1943) Huojuva talo kertoo Lea ja Eero Markun avioliitosta. Takakansi lupaa, että teos on kriittinen avioliittoromaani, mutta kriittinen on mielestäni lievä ilmaus, sillä kirja on kauhuavioliittoromaani - mitä muuta on väkivaltainen avioliitto kuin silkkaa kauhua? Älkää tulko väittämään, että kyse on rakkaudesta.

Tunnustaudun Jotuni-faniksi. Suomen kirjallisuuden opiskelijana luin hänen rohkeat ja terävät novellikokoelmansa Suhteita, Rakkautta ja Kun on tunteet. Niissä on tarkkoja huomioita naisen yhteiskunnallisesta asemasta 1900-luvun alussa ja heidän mahdollisuuksistaan rakkauden pelikentillä. Novelleissa naiset kyllä yrittävät pelata, mutta yleensä he häviävät. Mitään miellyttäviä tyyppejä Jotunin kuvaamat naiset eivät suinkaan kaikki ole, vaan heidätkin kuvataan välillä julmina ja piittaamattomina oman edun tavoittelijoina.

Jotunin sarkastiset näytelmät sen kuin korostavat asetelmaa, jossa puhtaalla rakkaudella ei ole mitään tekemistä parisuhteen tai avioliiton kanssa. Miehen kylkiluu, Tohvelisankarin rouva ja Kultainen vasikka kertovat karua tarinaa ihmisten ahneudesta, vaikka komedioita ovatkin. Rakkaus näyttäytyy niissä lähinnä kaupankäyntinä. Jotunin pienoisromaani Arkielämää on puolestaan hallittua ja hienoa kaunokirjallisuutta, kerronnaltaan moderni teos.

Miten Huojuva talo sijoittuu Jotunin tuotannossa? Se on teoksena täysosuma, enkä ihmettele yhtään, että se on nostettu Jotunin pääteokseksi. En muista pitkään aikaan lukeneeni näin koukuttavaa ja rakenteeltaan täydellistä kirjaa. Se etenee vääjäämättömästi kohti kauheuksia, joiden väliin se ujuttaa piinaavia keskusteluja. Väkivalta ei jää pääasiaksi, vaan aviopuolisoiden käymä dialogi ja Lean analyyttiset pohdinnat luotaavat ihmisenä olemisen perustaa, naisen asemaa, äitiyttä, ihmisissä olevaa hyvää ja pahaa sekä oikeutta vapauteen - josta muodostuu aviomiehen kornilta kuulostava pääargumentti. Vapautensa nimissä hän saa mitätöidä, lyödä ja pettää ja kadota perheen arjesta töihinsä, suhteisiinsa ja alkoholiin.

Eeron ja Lean henkisen taantumisen kuvauksena kirja on uskottava. Siinä missä Eeron pahuus paljastuu ja syvenee pikkuhiljaa, Lean masentuminen ja lamaantuminen imaisevat lukijan pauloihinsa. Puolisoiden käymät keskustelut, joiden sävyn muutoksia vaimo yrittää ennakoida, ovat hyytävää luettavaa sairaan mielen toiminnasta. Mies on ihmisraunio ja vaatii vaimoltaan milloin myötätuntoa, milloin ymmärrystä, milloin alamaisuutta. Sinä olet minun, hän muistuttaa. Lean elämän vastapainona seurataan hänen hemmotellun ja villin Toini-sisarensa itsenäistä elämää - Toini on niin vapaa kuin nainen voi olla, mutta onko hänkään onnellinen.

Kirjailija otti teoksellaan osaa romaanikilpailuun vuonna 1935, mutta ilmoitti kilpailevansa vain voitosta. Kun romaani sitten sijoittui kilpailussa toiseksi, Jotuni kielsi sen julkaisemisen, ja se julkaistiin postuumisti vasta vuonna 1963. Teoksen henkilöt ovat tunnistettavia: Eero Markussa tunnistettiin Maria Jotunin aviomies, kirjallisuuden professori Viljo Tarkiainen, ja Lea oli tietysti Jotuni itse. Kohu oli valmis, eikä ole vieläkään laantunut.

Miksi Lea ei jätä Eeroa? Tämän kysymyksen esittää nykyajan nainen ja sitä kysyvät myös teoksessa 30-luvun naiset. Naisen aseman rajat tulevat kirjassa selviksi. Taloudellinen riippuvuus miehen tuloista nöyryyttää naisen anelijaksi, ja jatkuva pelko kuluttaa ja vie vaimon voimat. Kodin ilmapiiri karkottaa kaikki ihmiset perheen ympäriltä, ja vaimo jää yksin. Jäljelle jää primitiivinen äidinvaisto, joka käskee hankkimaan lapsille ruokaa. Se vaisto rakentaa Lean ympärille vankilan muurit:  Jos naisella olisi toimeentulonsa, niin että hän voisi elättää lapsensa, muuttuisi avioliitto vapaiden ihmisten yhteenkuuluvaisuudeksi. Ristiriidat eivät lakkaisi kokonaan, mutta orjuusmuoto lakkaisi. (S. 238.)

Kirjan loppu ei täysin vastaa kirjan muita kaunokirjallisia ansioita, mutta täytyyhän taideteokseen jokin särö jäädä. Kokonaisuus on vaikuttava ja unohtumaton. Kun vielä muistaa kirjan kirjoittamisajankohdan, eli 1930-luvun, se näyttäytyy modernina ja rohkeana, feministisenä teoksena. Se on silkkaa timanttia.

Tartuin Huojuvaan taloon Kirjabloggaajien 6. klassikkohaasteen innoittamana, sillä olen osallistunut tähän mennessä kaikkiin klassikkohaasteisiin, eikä tätäkään siis voinut jättää väliin. Tässä aikaisempiin klassikkohaasteisiin lukemani kirjat:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva

Huojuva talo on virunut hyllyssäni lukemattomana monta vuotta, enkä voi kuin harmitella, etten ole tätä(kään) klassikkoa aiemmin lukenut. Nappaan teoksella nyt ensimmäisen pisteen tämän vuoden Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Lisäksi Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteeseen kirja sopii kohtiin 4 (kirjan nimessä on paikka), 9 (kirjan kansi on yksivärinen), 17 (kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa), 19 (kirja käsittelee vanhemmuutta), 24 (surullinen kirja) ja 31 (kirjaan tarttuminen hieman pelottaa).

Huojuva talo on luettu useissa kirjablogeissa  ja linkitän tässä Kirjasähkökäyrä-blogiin, jossa blogeja on luetteloitu enemmänkin. Suosittelen myös Tampereen teatterissa parhaillaan esitettävää näytelmää Huojuva talo. Siinä asetelma on käännetty niin, että avioliittotyrannin rooli on annettu naiselle ja tapahtumat on tuotu nykyaikaan. Aihe ei ikävä kyllä taida koskaan vanheta.

Heidi Köngäs: Hyväntekijä

Heidi Köngäs: Hyväntekijä, I nidottu painos, 2007
Kustantaja: Otava, 2006
Kansi: Anna Lehtonen
Sivuja: 221


En kestä hänen kävelyään, en kumpaankaan suuntaan, en pois itsestäni, enkä kohti, enkä sitä, etten voi olla katsomatta.

Heidi Köngäksen Hyväntekijä on kertomus Alman talvesta. Alma on keski-ikäinen nainen. Hän on lukiolaispojan yksinhuoltaja, kahden työn tekijä ja iäkkäiden vanhempien ainoa lapsi. Poika pitää elättää ja tarjoilijan työt hoitaa kunnolla. Lisäksi äiti sairastuu ja isä ei jaksa hoitaa häntä. Niinpä Alma käy töidensä välillä hoitamassa äitiään mahdollisimman paljon ja tekee samalla väistämätöntä eroa hänestä.

Keskelle tätä raskasta elämää osuu suuri rakkaus. Eräänä iltana ravintolan pöydässä istuu Juhani, joka tulee seuraavana päivänä takaisin. Juhani on älykäs ja karismaattinen, mutta katoaa Afrikkaan, koska hän on "lääkäri ilman rajoja". Rakkaussuhteesta tulee intohimoinen mutta raastava. Miehestä ei kuuluu pitkiin aikoihin mitään ja sitten saattaa tulla jalat alta vieviä viestejä ja kiihkeitä tapaamisia. Kirja etenee Alman raskaan arjen ja kaipauksen ristiaallokossa: Hengitän päiviä eteenpäin.

Odotin Hyväntekijältä paljon. Luin talvella Köngäksen Dora, Doran ja häikäistyin siitä. Köngästä on myös kehuttu blogeissa paljon. Mutta jotenkin tämä Hyväntekijä jätti tahmaisen olon. Rakkaustarina oli minusta niin moneen kertaan luettu. Juhani oli itsekäs, enkä päässyt yhtään mukaan hänen vetovoimaansa. Alma tuntuu avuttomalta roikkujalta, vaikka oli muilla elämän osa-alueillaan varsinainen selviytyjä.

Koskettavinta kirjassa oli Alman ja hänen äitinsä suhde. Vaikka "hyväntekijä" viittaa Juhaniin ja hänen sankarilliseen työhönsä maailman parantamiseksi, niin minulle hyväntekijäksi, uhrautuvaksi naissankariksi nousi Alma. Alma huolehtii pojastaan ja töistään hyvin. Lisäksi hänen ja hänen äitinsä suhde on lämmin. Alma toimii ikään kuin puskurina kiivaan isän ja lempeän äidin välillä. Äidin joutuminen hoitokotiin ja lopulta sairaalaan on kuvattu niin kipeästi, että itkin: Aika tiivistyy kahdessa pisteessä, alussa ja lopussa. Kun ihminen syntyy, hänen ensimmäisiä tuntejaan lasketaan tarkkaan, kun elämä päättyy ajan mittayksikkö täyteläistyy samalla tavalla.

Kirjassa rinnastetaan moneen kertaan Alman ja Juhanin maailmat. Alma väheksyy itseään ja omia pieniä ympyröitään ja ihailee Juhanin suuria, maailmaa syleileviä velvollisuuden tunteita. Kumpi on lopulta tärkeämpää, naisten vastuu arjesta vai miesten vastuu maailmasta?

Kaiken kaikkiaan Hyväntekijä oli minusta hyvin epätasainen teos. Paikoin kieli oli häikäisevän kaunista ja tunteiden kuvaukset oivaltavia: On joitakin huoneita, joista en pääse koskaan irti, joitain ikävän kohtia, jotka eivät lähde, on aina mummoa ikävä, aina viiliä, sitä paksua nukkaista kerrosta lasisien viilikupin päällä, aina pihaa, jossa kasvaa marjapuskia ja jonka nurkkaan on unohtunut tahko.

Seuraavaksi taas puheenvuoroissa oli kömpelyyttä. Esimerkiksi puhekielen ilmaus "kamoon" toistui ainakin kolme kertaa. Enkä voi mitään sille, että samaan virkkeeseen sullotut päälausejonot tökkivät tosi pahasti: Teen lounaan, mekaanisesti, syön perillä jäätelön, mutten voi jäädä hiekalle, lapset kirkuvat liian kovalla äänellä, jatkan matkaa.

Hyväntekijää ovat kehuneet ainakin Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa, Pihi nainen ja Annika K. Minulle kirjasta tuli puhutteleva aivan muilta osin kuin aavistinkaan. En pystynyt eläytymään kirjan rakkaustarinaan, vaan kirja liittyi samaan jatkumoon kuin Merete Mazzarellan Juhlista kotiin ja Anja Kaurasen Ihon aika, joissa kerrotaan äidin kuolemasta - yhdestä elämän raskaimmista asioista.

Antti Tuuri: Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa, 2006
Kustantaja: Otava, 1982
Kansi: Hannu Taina
Seven-pokkarit
Sivuja: 364



-- niin että loppujen lopuksi koko maailma on yhtä syntymistä ja kuolemista, -- vain maa pysyy, muuttuu koko ajan, mutta pysyy. Sitä mummo kertoi miettineensä ja sen varaan paljon laskeneensa. Kysyin, aikoiko se pysyä yhtä kauan kuin maa.
  Mummo ei kuullut mitä kysyin tai ei sitä leikiksi ymmärtänyt, kertoi ihmetelleensä jo pitkään, minkä takia Pohjanmaalla viisaus on aina vanhoissa naisissa, viisaus ja hyvyys, ja kun kysyin, mikä täälläpäin sitten on miehissä, se mietti sitä jonkin aikaa ja arveli, että niissä asui jonkinlainen hulluus.

Hakalan mummo, eli isu, keskustelee tässä pojanpoikansa Erkin kanssa. Mummon tuumailu pohjalaisten naisten viisaudesta ja miesten hulluudesta on varmaan Antti Tuurin siteeratuin ajatus. Olin tyytyväinen, kun törmäsin siihen Pohjanmaassa.

Joudun heti myöntämään, että minulla on ollut sivistyksessäni Antti Tuurin tuotannon kokoinen aukko, vaikka sukujuureni ovat puoliksi pohjalaiset. Olen aina ajatellut Tuurin tuotannon miesten kirjallisuudeksi. Mielikuvaan ovat vaikuttaneet elokuva Pohjanmaa, jonka muistan juopotteluksi ja ammuskeluksi, ja Talvisota-elokuva, joka on minusta niin pakahduttava, etten tiedä, uskaltaisinko kirjaa lukea. Nyt tietysti haluan etsiä sen käsiini. Antti Tuurista tuli komea täydennys "Koen 13 uuttaa kotimaista kirjailijaa vuonna 2013" -haasteen suorittamiseeni.

Pohjanmaa on kuusiosaisen Pohjanmaa-sarjan aloitusteos ja ilmestynyt vuonna 1982. Sen tapahtumapäivä sijoittuu 1970-luvun loppuun. Sittemmin sarjaan on ilmestynyt osia, jotka sijoittuvat ajallisesti kauemmas menneisyyteen, Hakalan veljesten isän ja isoisän aikoihin. Nyt Pohjanmaa on ajallisilta tapahtumiltaan sarjan 4. osa. Sarjan päättää kirja Lakeuden kutsu, jolla Tuuri voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1997.

Jonkin aikaa minulla kesti, että aloin sulaa veljeksille, eli Paavolle, Veikolle, Sepolle ja Erkille. Erkki on kirjan minä-kertoja. Hän on veljessarjan nuorin, 28-vuotias, töissä paperisäkkitehtaalla Pietarsaaressa ja ainut, joka ei ole naimisissa. Paavo on vanhin poika, Hakalan tilan jatkaja ja kolmen aikuisen, tai lähes aikuisen pojan, Markun, Anteron ja  Raimon, isä. Veikko on veljessarjan epäonnisin yrittäjä, joka tempoilee ja uhoaa elämässän sinne tänne ja on kokenut mattokutomonsa konkurssin. Seppo on eniten kouluja käynyt veli, nykyään vaasalainen insinöörismies ja pienten poikien isä.

Suku on kokoontunut Kauhavalle kotitaloon jakamaan isoisän vaatimatonta perintöä. On helteinen, heinäkuinen päivä ja tuvassa 15 henkeä: veljekset ja heidän vaimonsa ja lapsensa sekä veljesten äiti. Mummo, poikien isän äiti, asuu dementoituneena pienessä omassa talossa pihapiirissä, ja häntä käydään välillä katsomassa. Veljekset nousevat päähenkilöiksi, mutta naiset eivät todellakaan jää statisteiksi, vaikka he pyörivätkin lähinnä tuvassa. Pohjalainen nainen kohoaa sanavalmiina pohjalaismiehen rinnalle, eikä vähästä hätkähdä. Perheen äiti jopa lukitsee Veikon ja Paavon, aikuiset poikansa, talliin, jotta nämä eivät pääsisi kylille riehumaan.

Päivässä tuntuu painostava ukkosen aavistus, ja ukkoseksi kaikki lopulta muuttuukin. Ilmassa on  kostoa, väkivallan uhkaa, viinahöyryjä ja uhoa. Siitä huolimatta veljesten välinen sanailu ja letkauttelu kertoo myös keskinäisestä vahvasta luottamuksesta. Veljekset vastaan muu maailma -asetelma on selvä, veljesten rintama pitää yhtä.

Kaiken juopottelun ja ammuskelun seuraukset ovat tietysti arvattavissa - ukkonen käy päälle. Silti kerronta ei jää pelkästään kiljun juomiseen ja Suomi-konepistoolilla ammuskeluun, vaan välissä muistellaan Lapuan liikkeen ja Mantsälän kapinan vaiheita 1930-luvulta, mm. isun terävinä havaintoina. Talvisodan ja jatkosodan kohtaloihinkin päästään käsiksi, kun poikien seuraan lyöttäytyy kylän opettaja, poikien Martti-isän sotakaveri. Nämä historialliset muistelut olivat mielestäni mielenkiintoisia ja luontevasti osa tapahtumia.

Vaikka kirja lopulta sai minut puolelleen, ihmettelen vielä joitakin kerrontaratkaisuja. Kirjassa ei juurikaan ole suoraa tapahtumien kerrontaa, vaan kaikki perustuu epäsuoraan dialogiin, joka melkein puudutti minut, vaikka olikin parhaimmillaan suorastaan mehevää. Suorasanaista dialogia on yhden puheenvuoron verran, kirjan aloitusvirkkeessä: - Ja jesus mä pänttään ne kummakkin, Veikko huusi jossakin sisällä--  Olisin kaivannut pohjalaismurretta enemmänkin.

Jossain vaiheessa kyllästyin myös  tyyliin, jossa verbien perfekti- tai pluskvamperfektimuodoista oli jätetty olla-apuverbi pois. Muutenkin olla-verbi saattoi kadota jonnekin: -- sankarivainajia siinä molemmin puolin, talvisodassa kaatuneita lähes yhtä paljon kuin jatkosodassa, vaikka talvisotaa kestänyt vain 105 päivää ja jatkosotaa neljättä vuotta. Mutta miehet olivat olleet talvisodan Taipaleenjoella, jossa tappiot suuret ja raskaat kantaa suomenkielisille pohjalaispitäjille -- Miksi olla-verbi pitää jättää pois? Jos tavoitteena oli jutusteleva puhekieli, niin epäsuorasti kerrotussa sanailussa vajaa virke ei toiminut, vaan ärsytti. Myös virkkeiden sanajärjestys oli välillä vaikea. Olisikin kinnostava verrata, onko Tuuri pitänyt tyylinsä, vai onko kieleen tullut vaihtelua. 

Kielen häiritsevistä piirteistä huolimatta kiinnyin Pohjanmaan viisaisiin naisiin ja hulluihin miehiin. Jotain vastustamatonta, tuttua ja aitoa heissä oli. Pohjanmaa-romaani on tehnyt vaikutuksen myös Kaiken voi lukea -blogin Joriin. Häneltä opin myös uuden näkökulman Tuurin teokseen. Jori oli  nimittäin huomannut Jari Tervon tyylin yhteyden Tuurin tyyliin. Huumori on nasevassa sanailussa ja ihmisten pikkusieluisuudessa, joka paikoin avartuu elämän suuriksi totuuksiksi.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Miika Nousiainen: Maaninkavaara, 4. painos, 2012
Kustantaja: Otava, 2009
Kansi: Markus Pyörälä
Sivuja: 351


Venyttelen takareidet ja menen suihkuun. Tämä on isälle iso juttu. Minä en petä. Isä saa olla minusta ylpeä. Ehkä se pääsee jaloilleen Jarkon jäljiltä. Ei ehdi murehtia, kun kaikki aika menee valmentamiseen. Minä juoksen isän masennuksesta.

Tartuin Miika Nousiaisen Maaninkavaara-teokseen hiukan ennakkoluuloisena. Ensinnäkin: voiko Vadelmavenepakolaista ylittää? Toiseksi: jaksanko innostua suomalaisesta juoksuhulluudesta?  Ja vastaan: Maaninkavaara nousi Vadelmavenepakolaisen rinnalle, ja  ylikin. Ja kyllä, suomaisen kestävyysjuoksuintoilun syvintä olemusta oli viihdyttävä lukea. Tällä kirjalla aloitin tämän vuoden, ja valinta oli hyvä, sillä Miika Nousiainen kirjoitti taas onnistuneen satiirin. Odotan jo, että pääsen tarttumaan hänen viimeisimpään kirjaansa, Metsäjättiin.

Maaninkavaarassa seurataan Huttusen perheen, eli Martti-isän, Sirkka-äidin ja Heidi-tyttären elämää. Kirjan alussa perhe lähtee Helsinkiin Jarkko-poikaa vastaan. Jarkko on ollut Ruotsissa maastojuoksukisoissa, mutta hän ei koskaan astu maihin ruotsinlaivalta, vaan hän on kadonnut matkalla. Huttusten on pakko elää sen asian kanssa, että poika on kuollut. Joulu on Martin kokemuksena suorastaan pakahduttavan surullinen: Surusta huolimatta Sirkka on tehnyt kaiken viimeisen päälle. Siinä kaikessa on yksi paha vika. Kaikki muistuttaa Jarkosta. Aamupuurosta Jarkko löytäisi mantelin. Kohta lähtisi lenkille. Sitten löylyttelisi isänsä alas lauteilta. -- Ja mikä pahinta, tuossa se istuisi. Nyt ei istu. Vaikka siinä jököttää tyhjänä neljäs tuoli kolmihenkisessä perheessä. Arkena tyhjän tuolin jotenkin sietää. -- Jouluna siitä tuli tyhjä tuoli. Niin surullista, ettei sitä voi käsittää, eikä todennäköisesti pidäkään.

Tämä kirjan surullinen alku luo pohjan koko kirjalle, sillä se selittää Heidin päätöksen ruveta pelastamaan isä. Isällä on pakkomielteenä suomalainen kestävyysjuoksu, jonka nousun ja tuhon hän tuntee kuin omat taskunsa. Hän on myös valmentanut poikaansa ja toivonut hänestä suuria. Avoimeksi jää, onko Jarkon putoaminen laivalta ollut vahinko vai hänen oma valintansa, ainoa keino paeta hulluutta. Nyt Heidi astuu Jarkon tilalle valmennettavaksi. Ei mene kauaakaan, kun isä innostuu liikaa.

Sirkka-äiti seuraa tilannetta sivusta, kuten on seurannut koko avioliittonsa. Martti kiitteleekin vaimoaan: Kaikki päähänpistoni Sirkka on antanut anteeksi. On ravattu milloin minkäkin juoksijan perässä ympäri Suomea ja aina Sirkka on tullut mukana. Kyllä sen on pakko minua rakastaa. Alttarillahan se sen sanoi. Kai tuo ilmoittaa, jos mieli muuttuu. Kun Sirkka on hiljaisena ja hiljaiset hetket vain lisääntyvät, Martti tulkitsee: Nämä mykkäkoulut ovat paras osa parisuhdetta. Hienoin tapa kommunikoida on pitkään yhdessä olleen suomalaisen avioparin sanaton viestintä. Italialainen huitominen ja ruotsalainen tekoherkkyys jäävät toiseksi, kun riidat selvitetään sanattomasti, odottamalla.

Kirja on rakennettu siten, että isän ja tyttären ajatusmaailmaa seurataan vuorotellen. Isän maailmankuva on täysin juoksun ja läpäisemä. Yhdeksäsluokkalaiselle tyttärelle hän antaa Kaarlo Maaninkaa esittävän taulun joululahjaksi, juoksuttaa hänet painoliivi päällä Ladan vieressä kouluun joka aamu (7 km) kelillä kuin kelillä ja lopulta jättää tyttären suon laitaan tekemään järjetöntä harjoitusta, jonka seurauksena tytär on päästä hengestään. Tytär sinnittelee, kunnes arvelee isän selvinneen pahimmasta surusta. Hän haaveilee kuvateidelukiosta, maalaa suruaan tauluiksi, kapinoikin isän järjettömyyksiä vastaan ja lopulta saa myös äidin silmät aukeamaan.

Nousiaisen kielenkäyttö on tuoretta ja hauskaa. Surun ja urheiluhulluuden yhdistäminen luo yllättävän ja iskevän kokonaisuuden. Kirjassa on sopivasti liioitteluja ja kärjistyksiä, joiden vastapainona on myös todellista elämää. Martin ajatukset ovat paitsi pakkomielteisiä, myös terävää kritiikkiä nyky-yhteiskunnan helppoa elämää vastaan: Muistan, kun laitoin nuorena miehenalkuna tämän kartan huoneeni seinälle.--Kiinnitin neulan jokaisen kestävyysjuoksun arvokisavoittajan syntymäpaikan kohdalle. Jätin hopeat ja pronssit pois tilanpuutteen vuoksi. Nyt pitäisi laittaa neula paikkakunnan kohdalle, jos siellä asuu nuori, joka jaksaa sitoa lenkkarinnauhat kiinni.

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti

Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Kustantaja: Otava, 2011
Seven-pokkarit, 2012
Sivuja: 287




Katson Harriin. Hän katsoo takaisin, mutta en saa selvää ilmeestä. Kestämmekö me? Osaammeko? Eikä sitäpaitsi riitä, että lapsi pääsee paikkaan missä häntä ei lyödä tai tökitä tupakalla reikiä täyteen. Hänen täytyy päästä jonnekin, missä hänet paikataan edes vähän ehjemmäksi. Onko meistä siihen?

Tuulan elämässä kaikki on hyvin: on rakastava, uusi mies Harri ja 10-vuotias poika Roope. Vaikka Tuula ei voi enää saada lapsia, hän alkaa kaivata yhteistä lasta Harrin kanssa (koska hän arvelee Harrin haluavan sellaisen) ja ratkaisuksi hän keksii sijaisvanhemmuuden. Lisäksi hänen oma lapsuutensa on ollut yksinäinen, ja boheemi Lila-äiti on jättänyt hänet lähes heitteille. Lukija huomaa heti, että Tuula haluaa paikata omaa lapsuuttaan ja auttaa jotenkin vastaavassa tilanteessa olevia lapsia. Silti alkaa epäilyttää, onko hänestä sijaisvanhemmaksi, koska hänen oma lapsuutensa on ollut niin onneton.

Onnen tunnin aihe on ajankohtainen, voisi sanoa, että jopa trendikäs. Viime aikoina on kirjoitettu paljon huostaanottojen lisääntymisestä Suomessa ja sijaisvanhemmista on kova pula. Välinpitämättömyys, heitteillejätöt, vanhempien henkiset vaikeudet ja päihteidenkäyttö sekä suoranainen väkivalta ovat liian monen lapsen arkipäivää. Härkönen ei kuitenkaan ala mässäillä näillä aiheilla. Hän keskittyy etsimään ja esittämään normaalia arkea, jonka soisi kaikille lapsille. Ehkäpä Härkösen kirja rohkaisisi tavallisia ihmisiä harkitsemaan sijaisvanhemmuutta. Sitä ainakin toivon.

Silti kolmen lapsen äitinä en voi mitään sille, että Tuulan äitiys on mielestäni ylitiedostavaa. Hän miettii koko ajan, onko Roope onnellinen, rakastaako Roope häntä, kuinka hän ei halua nolata Roopea, kuinka hän haluaa Roopesta onnellisen ihmisen, jne. Kun sijoitetut lapset, Venni ja Luke, saapuvat, niin lasten jokainen ilme, sana, pettymys, tunne tai teko vaatii häneltä välitöntä reagointia. Esimerkiksi kun 5-vuotias lapsi kastelee sänkynsä, Tuulakin kastelee sänkynsä (Tuulan muistot omasta lapsuudesta aiheuttavat tämän); kun lapsi leikkaa tukkansa, niin sijaisäitipä ottaa ja leikkaa hänkin omansa; kun 8-vuotias poika on pettynyt, hänen kanssaan lähdetään pitkälle pyörälenkille, että paha olo saadaan purettua. Olisi painajaismaista olla itsestään noin tietoinen koko ajan ja yrittää elää kaikkien tunteet noin omakohtaisesti - vain jotta olisi parempi äiti kuin oma juoppoäiti tai sijaislasten narkkariäiti - ehkäpä pelkkä oleminen riittäisi.

Lisäksi Tuulan suhde omaan äitiinsä on tutun kompleksinen. Yhdessäkään Härkösen kirjassa ei taida olla tasapainoista äiti-tytär-suhdetta, ja lukijalle herää taas kysymys, voiko sellaista ollakaan. Härkösen päähenkilöiden äidit ovat itsekkäitä friikkejä, ja tyttäret enemmän tai vähemmän epätasapainoisia naisia, jotka syyttävät äitejään minkä ehtivät. Silti Tuulan ja Lila-äidin kohtaamisessa syntyy Tuulan ajatuksina ehkä Onnen tunnin herkullisinta tekstiä:
   Kunpa hän lähtisi nopeasti. Nopeasti tästä maailmasta ja nopealla tavalla. Sydäninfarkti olisi hyvä. Tai jos hän putoaisi vaikka portaita ja murtaisi lonkkansa, siinä yleiskunto romahtaa vanhalla
ihmisellä pian, ja ensimmäinen ärhäkämpi flunssa tappaa.
   Mutta siinä hän istuu masentavan terveenä. Ei kuole millään. Ehkä panen hänet komeroon talteen kun hän tuosta huononee, komerossahan minäkin vietin puoli lapsuuttani.

Ihailen tässäkin kirjassa Härkösen kielen sujuvuutta. Keskustelut ovat kauttaaltaan luontevia, sopivan puhekielisiä ja aidon tuntuisia. Myös henkilökuvaus on parhaimmillaan elävää ja jopa räiskyvää. Esimerkiksi sijaislasten isä Ali on kuvattu suorastaan sympaattisen vastuuttomaksi huliviliksi. Oikeastaan koko Onnen tunnin kerronta on niin sujuvaa, että kirjan hotkaisee. Ohops, sinne hulahti tämä vakavasta aiheesta kirjoitettu kirja.

Olen lukenut kaikki Härkösen kirjat, ja Häräntappoase on edelleen yksi kotimaisen kirjallisuuden suosikeistani. Se on yksinkertaisesti napakymppi joka suhteessa, eikä vähiten luontevan puhekielisyytensä ansiosta. Se on yhäkin tuore kirja, siinä on jotain kipinöivää. Odotan jokaisen uuden kirjan myötä Härköseltä jotain yhtä hienoa. Mutta sellaista kirjaa ei ole vielä tullut. Siihen asti hotkin nämä helppolukuiset ja kepeät kirjat nopsasti, ehkä hieman pettyneenä, mutta toisaalta aina kielenkäyttöä ja huumoria ihailevana.

Sattuipa niin, että Lurun luvut on juuri tänään blogannut tästä samasta kirjasta. Hänen blogistaan sain tietää, että Onnen tunnin blogi-päivityksistä on tehty gradu. Mainiota.