Sari Peltoniemi: Haltijan poika

Sari Peltoniemi: Haltijan poika, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Ea Söderberg
Sivuja: 182
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Sari Peltonimen fantasiakirja Haltijan poika kertoo pohjoisen pojasta, Jouni Allisesta. Jouni aloittaa kirjassa lukion, harjoittelee bändinsä, Tavallisen Uolevin, kanssa keikkaa varten ja seurustelee ihanan tytön kanssa. Hänen perheeseensä kuuluu isä ja isosisko Saara, mutta äitiä ei näy. Mikä on äidin kohtalo? Kuka äiti oikein olikaan? Ja kuka Jounikin oikeastaan on?

Jounilla on tavallisen elämän lisäksi salaperäinen, yöllinen elämä. Hän ei nuku ollenkaan vaan kiertää yöt läpeensä metsissä ja mailla. Näillä matkoilla hän kohtaa vainajia, joita hän osaa auttaa. Vainajien maailmassa alkaa kuitenkin näkyä liikehdintää, jota Jouni ei tunne hallitsevansa, vaikka Saara-sisko juokseekin öisin hänen turvanaan eläimen hahmossa. Jouni tarvitsee myös opettaja-samaani Romppaisen apua pärjätäkseen vainajille. Lisäksi hän ja sisko haluavat päästä äidin luokse äidin maailmaan. Sieltä ei kuitenkaan ole paluuta. Vai onko sittenkin?

Sari Peltoniemi kirjoittaa selkeää kieltä, joka tekee tarinan seuraamisesta helppoa. Jounin reaalimaailman ja yöllisen maailman väliä kuljetaan vaivattomasti. Jounin bändikiemurat, ensimmäinen humala ja rakkaus sekä kotiväkeen että Matleenaan ovat kuin kenen tahansa nuoren pojan elämästä. Haltioiden maailmakin eläinhahmoineen ja vainajineen tuntuu aivan yhtä uskottavalta ja luontevalta.

Peltoniemi on sijoittanut kirjan Pohjois-Suomeen. Kauhutarinat heräävät siellä eloon. Saamelaisten perinteet ja uskomukset sekoittuvat mukavasti osaksi kertomusta, ja luonto puhuu paljon enemmän kuin ihmiset ymmärtävätkään. Tulee sellainen olo, että koko Lappi on fantasiamaa, jonka asukkaatkin ovat puoliksi eläimiä. (Muistuu mieleen Katja Ketun Kätilö, jossa  Lappi ja sen asukkaat hengittävät villinä luonnonvoimana.) Jotain salaperäistä taikaa siellä on. On hienoa, että suomalainen kaunokirjallisuus ammentaa aiheita omasta perinteestä.

Jouni etsii itseään ja haluaa selvittää juurensa. Äidin ja isän maailmat ovat molemmat tärkeitä, ja Jouni on ilmeisesti tuomitti elämään niiden välillä. Hän on ehkä onnekaskin, koska saa molemmista voimaa, sillä ihmisissäkin on omat hyvät ominaisuutensa:
-- Mutta minun mielessäni oli loistanut se hetki, kun olin melkein pilannut ihan kaiken ja joutunut kuolleitten matkaan ja sitten turvaverkkoni oli kuitenkin pitänyt. Minulle oli annettu anteeksi ja kaikki ne höppänät olivat juosseet auttamaan, vaikka olivat heikkoja kuolevaisia, eivätkä tienneet, mitä oli vastassa.
  Siksi minä halusin olla ihminen.

Olen aiemmin lukenut Sari Peltoniemeltä kaksi kirjaa: Suomun ja Ainakin tuhat laivaa. Pidin molemmista paljon. Erityisesti Suomu iski suoraan suoneen viemällä lukijan vaihtoehtohistoriaan ja siellä hurjaan seikkailuun. Ainakin tuhat laivaa oli kokoelma novelleja, joissa osassa fantasian piirteet hallitsivat, osassa reaalimaailma painottui. Näiden kirjojen innoittamana tartuin Haltijan poikaankin. (Hiukan minua ihmetytti, miksi kirjan nimi ei ole 'Haltian poika'. Ilmeisesti 'haltiat' ovat nykyään 'haltijoita'.) Mielestäni Suomu ja Ainakin tuhat laivaa ovat edelleen vielä parempia kuin tämä, vaikka tämäkin on koukuttavaa ja jännittävää luettavaa. Peltoniemi todellakin hallitsee maagisen realismin!

Haltijan poika on toinen osa Jounista kertovaa sarjaa. Sarjan ensimmäinen osa Kuulen kutsun metsänpeittoon on luettu Taikakirjaimissa. Molemmat sarjan kirjat on ehtinyt lukea ainakin Valkoinen kirahvi Opuscolossa. Hän on tykästynyt molempiin. Kirja oli sen verran onnistunut, että haluan lukea sarjan ensimmäisenkin osan.