Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjaviikko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lastenkirjaviikko. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Lapsuuteni rakkain kirja: John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä

John Vernon Lord: Rullaluistin karkuteillä, 1973
Alkuteos: The Runaway Roller Skate, 1973
Kustantaja: WSOY
Suomentaja: Panu Pekkanen
Kansi: John Vernon Lord
Mistä sain kirjan: kopioin värikopioina LKI:n arkistoista




Kukko nyt kiljaisi: "Airot veteen!
Sinä soutaa saat, minä tähystän eteen."
Alas virtaa oli niin luistava keli
että sorsatkin pakoon räpisteli.

Varoitus! Tämä teksti on silkkaa kirjarakkautta alusta loppuun. John Vernon Lordin Rullaluistin karkuteillä, lapsuuteni rakkain kirjamuisto, on ehtaa 1970-luvun tuotantoa. John Vernon Lord (synt. 1939) on Brightonin yliopiston opettaja (opetusalana kuvittaminen) ja pitkän uran tehnyt brittikuvittaja. Hänen hulvaton kirjansa herra Hösselin seikkailuista luettiin meillä kotona kirjaimellisesti riekaleiksi.

Onneksi jokunen kirjansivu putkahti myöhemmin jossain varastonsiivouksessa eteemme, sillä muistan, kuinka koko perhe alkoi hajanaisten sivujen perusteella siteerata säkeitä kirjasta. Jokainen, isääni myöten (joka luki meille harvemmin kuin äiti), tavoitti kirjan rytmin ja muisti säkeitä sieltä täältä. Päädyimme lausumaan kirjan ulkoa melkein kannesta kanteen. Kirjan sankari, herra Hösseli, palautui heti kaikkien mieleen, mutta kirjailijan nimeä ei muistanut kukaan.

Jotenkin selvitin kirjailijan nimen (aikana ennen Googlea), ja vuosia kestänyt kirjanmetsästys alkoi. Kuljin monta vuotta divareissa lompakossani lappu, jossa luki kirjan ja kirjailijan nimi. Kysely oli turhaa. Kirjaa ei ehkä ole enää missään.

Sitten kävin vierailulla Suomen nuorisokirjallisuuden instituutissa, nykyisessä Lastenkirjainstituutissa, Tampereella ja ymmärsin, että heillä on varastoituna kaikki Suomessa ilmestynyt lasten- ja nuortenkirjallisuus. Kävelin siis kirjahyllylle ja yksinkertaisesti tartuin kirjaan! Melkein itkin, kun sain sen käteeni.

Löytö jäi kummittelemaan mieleeni ja seuraavana päivänä kävelin takaisin LKI:iin ja monistin kirjan sekä itselleni että siskolleni. Kotona luin kirjaa lapsilleni irtosivuina ja talletin sivut lukemisen jälkeen huolellisesti kirjekuoreen. Lopulta raaskin sentään niitata sivut yhteen ja annoin lasten itsekin koskea aarteeseeni. (Tosin vain minun läsnäollessani.)

Luen kirjaa täsmälleen samoin äänenpainoin kuin äitini ja isäni lukivat sitä 40 vuotta sitten siskolleni ja minulle. Jokaisella lukukerralla olen edelleen innoissani ja jännitän, saako herra Hösseli rullaluistimensa kiinni. Koska satu on runosatu, sen rytmi on tärkeä, ja tässä tapauksessa rytmi on yhtä vauhdikas kuin tarinakin.

Tarina on absurdi, suorastaan anarkistinen. Kaikki alkaa englantilaiselta maaseudulta, johon kunnollinen virkamies, herra Hösseli, matkustaa lomalleen. Hän näyttää ensin liituraitapuvussaan tylsältä tuttavuudelta. Mutta hiukan hassahtanut hänen täytyy olla, sillä hän harrastaa rullaluistelua ja hänellä on lemmikkinä kukko. Mitä samaistumispintaa tähän brittivirkamieheen voi suomalaislapsella olla? Ei mitään, mutta annas olla, kun hiiri nappaa hänen rullaluistimensa ja hän ryntää kukkonsa kanssa armottomaan ajojahtiin. Päälle jää raidallinen pyjama, ja perusvirkamiehestä kuoriutuu melkoinen seikkailija.

Joitakin kirjan kuvia en saa mielestäni ikinä: herra Hösseli joen pohjassa kyselemässä kalalta, onko se nähnyt rullaluistinta, herra Hösseli soutamassa, herra Hösseli teroittamassa miljoonia kyniä...


Täytyy muistaa, että 1970-luvulla lastenkirjallisuus oli järkevää ja realistista, oli Sanna hammaslääkärissä ja Teemu leipoo. Pupu Tupunakin raisuimmillaan vietti synttäreitään. Miten herra Hösseli voi lennellä pilvenpiirtäjästä, seikkailla meret ja aavikot, pestä krokotiilin hampaita, raivata tietään viidakossa ja jahdata ympäri maailman rullaluistimella kaahaavaa hiirtä? Koko aikana hän ei edes syö eikä nuku.

En tiedä mistä kirja meille tuli, mutta kyllä sitä luettiin. Kokonaisuutena se iski tavallisen ja järkevän lapsuudenperheeni huumoriin aivan lähtemättömästi. Se on osoitus mielikuvituksen, riimittelyn ja kuvataiteen riemusta. Mitään vastaavaa en suomalaisesta lastenkirjallisuudesta tuolta ajalta muista. Lordin kuvat ovat täynnä yksityiskohtia, vahvoja, tummia värejä, mustaa viivaa. Satumetsä on varsinainen taidonnäyte (kuvassa näkyy vain puolet metsästä - kyseessä on kopio kirjasta): Vain miekka ja sakset aseinaan he ryhtyivät tietä raivaamaan


Entäs John Vernon Lord? Googletin miehen ja sain eteeni toinen toistaan hienompia kuvituksia, joita hän on urallaan tehnyt: hän on kuvittanut muun muassa Aisopoksen eläinsatuja ja Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa. Viimeisin uutinen John Vernon Lordista löytyi päivämäärällä 26.3.2014, eli tältä viikolta. John Vernon Lord on kuvittanut James Joycen teoksen Finnegans Wake, jota pidetään Joycen vaikeimpana teoksena ja mahdottomana kääntää muille kielille sanaleikkiensä vuoksi. Kuinka ollakaan viimeisin kirja, jonka olen lukenut, on James Joycen Dublinilaisia, ja olen salaa uneksinut Finnegans Wakenin selailemisesta - tuskin pystyn sitä lukemaan. Nyt haluaisin Lordin kuvittaman teoksen heti käsiini.

Muitakin yhteyksiä John Vernon Lordiin löysin. Hän on kuvittanut Deep Purplen levyn The Book of Taliesyn kannen vuonna 1968. Kyseessä on yksi suosikkibändejäni, ja levyltä ovat tuttuja ainakin kappaleet Kentucky Woman ja River Deep, Mountain High. Lisäksi, koska Lord on kotimaassaan kuvittanut klassikoita, hän on kuvittanut myös nonsense-runouden brittiklassikon, Lewis Carrolin Kraukijahdin (The Hunting of the Snark). Teos on käännetty vasta viime vuonna suomeksi. Suomalaisen laitoksen kuvat ovat peräisin ruotsinnoksesta vuodelta 1959 ja kuvittajana on Tove Jansson. Sain Kraukijahdin juuri lahjaksi rakkaalta ystävältäni, ja se odottaa tuossa lukijaansa. Näin yhdistyvät yöpöydälläni lojuvien kirjojen virrat jotenkin salaperäisesti.

Kiitän John Vernon Lordia loistavasta kirjasta ja hauskoista lapsuuden lukuhetkistä! Ja lisäksi, koska tiedän, että ainakin äitini lukee blogiani, kiitän äitiäni ja isääni niistä loputtomista tunneista, joita he käyttivät meille, siskolleni ja minulle, lukemiseen. Jokainen yhdessä luettu tunti kului turvallisesti heidän kainalossaan, heidän ääntään kuunnellessa. Olen joskus ihmetellyt, miten hyvä olo minulle tulee pelkästään kirjan koskettamisesta. Ymmärrän, että turvallinen, rauhallinen oloni on peräisin siitä tunteesta, joka lapsella on, kun äiti tai isä lukee hänelle. Se tunne ei ole kadonnut minnekään. Siksikin - ja ehkä ennen kaikkea juuri siksi - luen edelleen.


Kirjoituksellani osallistun blogien lastenkirjaviikkoon. Hieno idea on peräisin Sinisen keskitien Bleultä, ja hän on koonnut viikon aikana ilmestyneistä bloggauksista listan sivuilleen. Suosittelen kurkkaamaan innostuneita kirjoituksia, joita blogeissa on ilmestynyt tämän viikon aikana. Sieltä löytyy lukemista lapsille!

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Ville Hytönen ja Matti Pikkujämsä: Hipinäaasi apinahiisi

Ville Hytönen: Hipinäaasi apinahiisi, 2013
Kuvittaja: Matti Pikkujämsä
Kustantaja: Tammi
Kansi: Matti Pikkujämsä
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





"Hipinäaasi apinahiisi!" huusi marsu ja pilkkasi aasia. "Hipinäaasi apinahiisi!"
"En  minä ole mikään hipinäaasi. Olen vain aasi, jonka on vaikea hengittää", sanoi aasi ja laahusti pois.

Ville Hytösen ja Matti Pikkujämsän Hipinäaasi, apinahiisi on aiheeltaan äärettömän tärkeä lastenkirja. Sen aiheena on nimittäin kiusaaminen. Kiltti, mutta hinkuva aasi, joutuu ensin marsun kiusaamaksi. Kiusaajia ilmaantuu koko ajan lisää ja lopulta heitä on iso joukko. Aasiparka alistuu tilanteeseen, ja sen yksinäisyys ja suru ovat sydäntäsärkeviä.

Mutta kirja ei ole synkkä eikä liian ahdistava, ja siitä pitää huolen Matti Pikkujämsän kuvitus. Pikkujämsä on suosikkikuvittajiani, sillä jo Leo Tolstoin Kuinka hanhi jaetaan? -kirjassa hän riemastutti retrokuvillaan. Tässäkin kirjassa Pikkujämsän kuvitus on läpeensä kiehtovaa katseltavaa, mutta toisin kuin Kuinka hanhi jaetaan? -kirjassa, jossa kuvitus oli oranssin-ruskean-valkoista, Hipinäaasi apinahiisi -kirjassa joka aukeama on erivärinen ja värit vaihtelevat tummista heleisiin sävyihin.

Mutta ei kirjan juonessakaan ole moittimista, vaikka se on yksinkertainen ja melko perinteinenkin tarinankaareltaan. Hipinäaasi on persoonallinen hahmo ja osaa myös puolustautua, eli hän vastaa reippaasti pilkkaajille ja selittää, miksi hinkuu. Lisäksi pilkkaajat käyttäytyvät niin hölmösti ja ovat jokainen itsekin niin naurettavia, että pieni lapsikin tajuaa kiusaamisen tyhmyyden.



Pelkäänpä, että kirjan esittämä kiusaamismalli on kesy verrattuna tosielämään - kuinka moni kiusattu oikeasti jaksaa puolustautua? Kiusaamiskuvio on tuttu kaikille, sillä näinhän se toimii. Ensin joku keksii ruveta syrjimään ja haukkumaan jotakuta, ja sitten koko joukolla pilkataan ja suljetaan ryhmän ulkopuolelle. Pienet lapset toimivat juuri yhtä avoimesti kuin kirjan eläimet; aikuiset toimivat samoin, mutta ehkä hiukan peitellymmin. Lopputulos on kamala: kiusattu kärsii. Tositilanteessa, kuten tarinassakin, yksi henkilö voi kuitenkin muuttaa kaiken hyväksi.

Meillä kirja on luettu lasten toivomuksesta nyt moneen kertaan, ja varsinkin koululaiset ottivat aasin tilanteen hyvin tosissaan. Kirjan kuviin ihastui myös yksivuotias vauva, jota kirkkaat värit selvästi kiinnostivat. Hokema Hipinäaasi, apinahiisi oli lasten mielestä hauska sanaleikki ja sellaiseksi se kääntyi kirjassakin. Eläinten nimet giraffi, huulikala, jääkettu, haisusiili ja villakarhu huvittivat lapsia. Mutta mikä tärkeintä: kirjan onnellinen loppu oli riemastuttava helpotus.


Hipinäaasi apinahiisi oli vuoden 2013 Finlandia Junior -ehdokkaana. Se on kokonaisuutena oivallinen osoitus laadukkaasta kuvakirjallisuudesta, jota Suomessa julkaistaan.Yksi kaunokirjallisuuden kasvatuksellisista tehtävistä - joita sillä on paljon - on herättää lapsissa empatiakykyä, ja sen Apinahiisi hipinäaasi tekee varmasti. Toinen kasvatuksellinen tehtävä, jonka tämä kirja joka sivullaan täyttää, on taide-elämyksen tuottaminen - mikä ilo silmälle!

Osallistun kirjan arvioinnilla Blogien lastenkirjaviikkoon ja kiittelen Sinisen keskitien Bleuetä mainiosta lastenkirjaviikkoideasta. Blogeissa on ilmestynyt koko viikon ajan toinen toistaan kiinnostavampia ja innostavampia lastenkirjamuistoja ja -esittelyjä. Kunpa lastenkirjallisuudesta blogattaisiin aina näin paljon!


Tervetuloa seuraamaan blogien lastenkirjaviikkoa!



torstai 27. maaliskuuta 2014

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika

C. S. Lewis: Taikurin sisarenpoika, (teoksessa Narnia, kaikki tarinat, 3. painos, 2005)
Alkuteos: The Magician's Nephew, 1955
Suomentaja: Kyllikki Hämäläinen
Kustantaja: Otava
Kansi: Cliff Nielsen
Sivuja: 113
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Ei ole varmaa, etteikö joku sukukuntanne paha olento keksi yhtä hirvittävää salaisuutta kuin Tuhoava sana ja käytä sitä kaiken elollisen tuhoamiseen. Ja pian, aivan pian, ennen kuin kumpikaan teistä on tullut vanhaksi, suuria kansoja teidän maailmassanne hallitsevat tyrannit, jotka eivät välitä enempää ilosta ja oikeamielisyydestä ja armeliaisuudesta kuin keisarinna Jadis. Varokaa maailmaanne. (S. 108.)

Vihdoinkin olen lukenut ensimmäisen Narnia-kirjani! Olen monta vuotta haaveillut C. S. Lewisin (1898 - 1963) Narnia-sarjan lukemisesta, enkä vähiten siksi, että olen vieraillut herran kantapubissa Oxfordissa ja nähnyt iki-ihanan elokuvan, Varjojen maat, joka kertoo hänen elämästään. Kantapub on oikeastaan The Inklings -kirjallisuuspiirin kokoontumispaikka The Eagle and Child, ja piiriinhän kuului toinenkin Oxfordin yliopiston opettaja, J. R. R. Tolkien. Suosittelen poikkeamaan!

Nyt kävi niin, että irlantilaiskirjailijoita etsiessäni törmäsin C. S. Lewisiin, (Clive Staples Lewisiin), sillä hän on syntynyt Belfastissa, Pohjois-Irlannissa. Pohjois-Irlanti on edelleen osa Iso-Britanniaa, ja Lewis asuikin suurimman osan elämästään Englannissa. Kuinka paljon häntä voi pitää irlantilaisena? Olisi mielenkiintoista tietää, mitä hän itse ajatteli synnyinmaastaan ja sen osittaisesta irtaantumisesta Iso-Britanniasta. Tähän mennessä lukemani irlantilaiskirjailijat ovat olleet joko hyvin kansallismielisiä (Synge, Yeats) tai epäpoliittisia, ja useat ovat luoneet uraa muualla kuin kotimaassaan. Esimerkiksi Joyce ei viihtynyt kotimaansa henkisessä ilmapiirissä. Onkin hassua, että hän on nykyään Irlannin juhlituin kirjailija.

Palatakseni Irlannista, omasta lumotusta maastani, Narniaan... Lewisin mielikuvitusmaailma kiehtoo minua tämän ensimmäisen osan perusteella jopa enemmän kuin tähän mennessä lukemieni fantasiakirjojen maailmat. Myönnetään, että niitä on vähän: Olen lukenut J. R. R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -trilogiasta vain ensimmäisen osan ja J. K. Rowlingilta vain kolme Harry Potteria. Olen aina rakastanut satuja, mutta kun ne on venytetty satoihin sivuihin, en ole pystynyt heittäytymään niiden maailmaan tarpeeksi intensiivisesti. Silti luulen, että jos olisin varhaisnuorena löytänyt TSH:n tai Narniat, olisin ollut myyty. Mutta nyt aikuisenakin ihastuin Narniaan, jonne tavalliset lapset, Digory ja Polly, sukeltavat ja jossa seikkaillaan vain sadan sivun verran kerrallaan - hienoa, tähän kykenen minäkin kirja kerrallaan.

Taikurin sisarenpoika on ilmestynyt vuonna 1955, jolloin oli ilmestynyt jo muitakin Narnia-kirjoja. Kirja on ikään kuin kaiken alku, joten kokoelmateoksessa se on sijoitettu ensimmäiseksi. Kirja on jaettu lukuihin, jotka on nimetty houkuttelevasti. Juoni on vetävä, mutta tarinassa on myös suvantonsa. Oikeastaan ihastuin niihin suvantoihin.

Digoryn ja Pollyn ystävyys on lujaa tekoa, ja Digoryn kurja elämäntilanne saa heti tuntemaan sympatiaa häntä kohtaan. Omat lapseni heittäytyivät tarinaan heti, kun luihu Andrew-eno sai Pollyn katoamaan jonnekin. Vielä kun maailmoista toiseen siirryttiin pelko kintereillä, ei lukemista olisi saanut lopettaa ollenkaan. Leijona Aslan on vaikuttava hahmo, jonka luomistyö ja viisaus saavat tuntemaan suurta kunnioitusta, kun taas itsekäs velho on kolkko ja pelottava hahmo. Aslanin laulu on kaunis ja luonto koskematonta. Ei ole epäilystäkään, etteikö Narnia ole Paratiisi, viaton alkukoti, johon Aadamin poika ja Eevan tytär tuovat pahuuden tullessaan. Hyvän ja pahan taistelu alkakoon!

Taikurin sisarenpoika johdatteli tällaisen fantasia-allergisen keski-ikäisen äiti-ihmisen lempeästi satumaailmaan, johon haluan jäädä pitemmäksi aikaa. On hienoa ajatella, että näitä kirjoja on vielä kuusi jäljellä. Jälkikasvuni suhtautui kirjaan tarpeeksi innostuneesti, jotta ääneenlukua voidaan jatkaa. Tytöille ei ole enää HP:n voittanutta, eikä tästäkään taida sellaista tulla, vaikka tarina kiinnostaakin. Pojalle, leijonanpennulle, kelpaa kaikki, mitä äiti lukee, ja äiti lukee mieluummin nyt tarinaa leijonasankarista kuin vähän liiankin tuttua Potter-tarua. Potteria ei toki ole unohdettu, ja TSH:kin pitäisi varmaan ruveta lukemaan jälkikasvulle, jotta se tulisi itsekin luettua loppuun. Saapa nähdä, millainen fantasia-intoilija minusta vielä kasvaakaan.

Tervetuloa seuraamaan blogien lastenkirjaviikkoa!Osallistun Taikurin sisarenpojalla Blogien lastenkirjaviikkoon ja kuittaan yhden irlantilaissyntyisen kirjailijan kirjoittaman teoksen irkkuklassikkokuukauteeni.

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta


Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Aino ja Ville Tietäväinen
Sivuja: 48
Mistä minulle: messuostos

Unessa riippusilta meni sellaisen samean veden alle. Siinä sillassa ei ollut kaiteita. Pelotti ihan hirveästi. Otit kädestä kiinni ja talutit veden alle...
Toisella puolella noustiin vedestä ihan märkinä. Kellanvihreää kuplavettä oli mennyt suuhun. (S. 47.)

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta voitti viime lauantaina Tulenkantaja-palkinnon Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Kirja voitti myös Blogistanian Kuopus 2013-äänestyksen ja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kaikki nämä huomionosoitukset ovat ansaittuja. Toivonkin nyt kirjalle menestystä myös ulkomailla, sillä Tulenkantaja-palkintoraadin mukaan mitään vastaavaa ei ole ulkomailla vielä nähty. Raati oli yksimielisesti hyvin vaikuttunut teoksen ainutlaatuisuudesta.

Ilman viikonlopun kirjamessuja teos olisi mennyt minulta ohi, sillä kaikista kehuista huolimatta pidin kantta turhan synkkänä ja ajattelin, ettei kirja ole perinteinen lastenkirja. Eikä se olekaan. Mutta mikä se on, kun siinä on sarjakuvaakin, mutta ei pelkästään sitä? Osaisinko lukea sitä? Tarvittiin siis vielä yksi palkinto ja hurmaavat isä ja tytär paikan päälle vakuuttamaan minut kirjan hyvyydestä. Mutta onneksi näin paksuun kalloonkin menee lopulta tieto siitä, että kyseessä on aivan erityislaatuinen helmi.

Ville Tietäväinen kertoi Vihtorin kirjamessuilla kirjan tekemisestä: Koska heidän perheessään isä on se, joka hoitaa yöheräilyt, hän joutui kohtaamaan myös lapsen öiset painajaiset. Isän ajatus oli, että kun pahan unen kertoo, se ei enää palaa. Niinpä hän kuunteli tyttärensä unet ja sai idean niiden piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Sekä isä että tytär piirsivät niitä ja niistä piti tulla alun perin digikirja lähipiirille. Mutta niin ei käynytkään. Onneksi - ja seuraa perustelut:

Lapsiperheissä on paljon yöelämää: nukutaan, heräillään, itketään, huudetaan, imetetään, narskutellaan hampaita, lääkitään kasvukipuja, vaihdetaan sänkyä, vaelletaan ja nähdään pelottavia unia. Lapsen painajaisen edessä on aina yhtä avuton olo. Silloin tällöin olen kuullut omankin lapseni suusta Ainon repliikin: En voi kertoa. Uni on ollut niin pelottava. Tarvitaan joskus pitkäkin houkuttelu, että unen kauhein asia saadaan esille ja siitä voidaan vaihtaa muutama lohduttava sana, jotta päästään taas nukkumaan. Kysyy malttia kello 02.00. Ainon isällä tätä malttia on ollut, ja siitä kertovat hauskasti teoksen siniharmaasavyiset sarjakuvat, joissa isän väsymys on suorastaan tarttuvaa ja Ainon uninen, säikähtänyt olemus niin hauras.

Sarjakuvissa on annettu kaunis malli meille aikuisille: näin luodaan lapselle turvallisuutta ja kunnioitetaan lapsen mielikuvitusta. Kertoessaan kirjasta Ville Tietäväinen korosti, että se on faktaa - Ainon unet ovat todellisia ja nähtyjä. Aino oli ollut hyvin tarkka niiden oikeasta kuvituksesta. Unet ovat lapselle täyttä totta, ja se kannattaa lohduttavan aikuisenkin muistaa. Ville Tietäväinen kuvaa pahoja unia ihmisten kollektiivisen alitajunnan tuotteiksi. Ne ovat yhteisiä pelkoja. Vasta puhutusta painajaisesta tulee vain pahaa unta.

Sain kirjamessuilla kirjaan omistuskirjoituksen lapsilleni tervehdyksellä "Hyviä unia". Aino piirsi omistuskirjoitukseen kauniit sydämet. Kerroin kotona tytöilleni, että Aino on samanikäinen kuin he, ja Ainon piirrokset kiinnostivat heitä kovasti. Sydämistä ja kuvista pidettiin paljon ja kirjaa piti ruveta heti lukemaan. Vähän yllättäen tyttöjä eivät kauheimmatkaan unikuvat tuntuneet ahdistavan tai pelottavan. Ehkä 8-vuotias on jo tottunut painajaisiin. Mutta lisäksi huomasin, että oli syntynyt kunnioitus taiteilija Aino Tietäväisen tuotantoon ja siitä oli saatu inspiraatiota. Eilen nimittäin meillä aloitettiin kahden kirjan kirjoittaminen. Toinen tytär kirjoittaa esikoisteostaan, toinen kamppailee toisen kirjan julkaisemisen paineiden alla (ensimmäinen syntyikin mielestäni turhankin helposti, sillä se on kirjoitettu käsialalla aikana, jolloin hän ei osannut edes lukea).

Sen sijaan vilkas eskaripoikani selvästi jännitti kirjaa. Kuvien selailun ja kirjan nimen perusteella häntä suorastaan pelotti. Mutta lukeminen oli vapauttavaa: Aino-tyttö on nähnyt näin hurjia unia ja uskaltanut piirtää kuviakin niistä. Lukemisen jälkeen mietittiin, mikä oli pelottavin uni. Eniten poikaa pelotti tulipalouni, mutta myös pommilla ja pyssyllä uhkailijat. Hänen mieleensä on jäänyt isän piirtämä kuva Ainosta, joka polkee hädissään kolmipyöräänsä. Poika osasi selvästi asettaa itsensä Ainon tilalle ja ymmärsi hädän. Tämän takia kirjallisuutta pitää lukea lapsille!

Kirjan jokaisella aukeamalla on toinen toistaan kammottavampia unia, mutta koska ne ovat myös unimaisen järjettömiä, niille saattoi välillä jopa nauraa. Isi istuu muurahaispesään yhä uudestaan, hölmöt poliisit eivät hoida hommiaan ja pelottava jättiläinen on melkoinen valepukki. Joka aukeamalla on myös sarjakuvana isän ja tyttären keskusteluja. Ne rauhoittivat ja palauttivat unien maailmasta todellisuuteen.


Painajaiset on kuvattu värikkäinä, mutta niiden hallitsevin värisävy on ruskea. Välillä punainen ja keltainen hohkaavat. Tyttären ja isän piirrokset sekoittuvat, Ainon kynänjälki vaihtuu isän kynänjäljeksi. Kirjan kannet kertovat Ainon unesta nekin. Koska olin aiemmin nähnyt vain etukannen, jossa isä ja tytär ovat ehkä pahaa aavistamatta astelemassa synkkään virtaan, oli helpotus nähdä kirjan takakansi, jossa isä ja tytär nousevat edelleen käsi kädessä ylös virrasta. Lapsi voi sukeltaa pahoihin uniin turvallisesti, jos häntä jaksetaan kuunnella. Huonosti nukutut yöt ovat pieni hinta siitä, että pelkojen kanssa opitaan elämään. Ainokin lupasi vastaisuudessa nähdä vain outoja unia, ei enää pelottavia.


Vain pahaa unta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Kirjoitan ja luen, siis olen, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus. Siitä on poikkeuksetta pidetty, eikä siis ole ihme, että kirja voitti Blogistanian Kuopus -palkinnon vuonna 2013. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joista löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin!

Osallistun kirjalla Blogien lastenkirjaviikkoon.

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Blogien lastenkirjaviikko: Luetuimmat lastenkirjamme



































Blogien lastenkirjaviikkoa vietetään 24.-30.3.2014. Idean äiti on Sininen keskitie -blogin Bleue, joka on haastanut kirjabloggaajat bloggaamaan lastenkirjoista erilaisin otsikoin.

Tänään saavat kuvat puhua puolestaan.


Kuvissa esiintyvät tuotteet ylhäältä alaspäin:

Heather Henning: Kisu löytää äidin (Kirjalito 2006; saatu lahjaksi sukulaistädiltä tytöille)

Kirsi Kunnas ja Christell Rönns: Tiitiäisen runolelu (WSOY, 3. painos, 2005; äidin oma ostos tytöille)

Lucy Cousins: Minne matka Maisa? (WSOY 2004; kierrätetty meille Elliltä)

Gisella Fischer: Eläinpienokaisten leikit (Kirjalito 2005; saatu lahjaksi mummulta tytöille)

Kirsi Kunnas ja Anne Vasko: Hei hikkori tikkori (WSOY 2013; saatu lahjaksi Netta-kummilta, kuopuksen oma)

Jenny Snape: Kuka ammui? (Gummerus 2013, alennusmyyntilöytö kuopukselle)

Ute Haderlein ja Debbie Richardson: Kalle ja kaivuri (Kustannus-Mäkelä 2006; isoveljen kirja)

Klaus Bliesener: Miika ja Salli ruokkivat maatalon eläimiä (Kirjalito 2009; isoveljen kirja)

Eric Hill: Puppe leikkii (Otava 2011; joulupukki toi kuopukselle)

Nimetön puinen katselukirja (Hape Eco-toys; joulupukki toi kuopukselle)

Tule sinäkin!!!

Haastan kaikki lukijani lukemaan lapsille!