Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta, 2. painos, 2015
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Tuomo Parikka
Sivuja: 474
Mistä sain kirjan: oma ostos


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta voitti viime vuonna Tulenkantaja-kirjallisuuspalkinnon, ja sitä kehuttiin paljon myös kirjablogeissa. Vähemmästäkin kirjaan kohdistuu melkoisia odotuksia, ja säästelinkin kirjaa lomalukemiseksi. Nimihän lupailee myös jotain erilaista ja rohkeaa, ja koska kyse on naiskirjailijasta, ehkä jotain naiseuteen liittyvää.

Aloituslause iskeytyy suoraan naiseuden ytimeen: Ensilumi ja kuukautiset tulivat molemmat etuajassa. Toisaalta siinä on mukana matematiikkaakin, on tasaisin väliajoin toistuva tapahtuma, luonnon omaa säännöllistä kiertoa. Mutta koska matematiikka pettää, myös moni muu asia suistuu radaltaan. Kirja jatkuukin tapahtumalla, joka toi mieleeni Laura Lindstedtin Oneironin, jossa myös on raju aloitus.

Ei siis ole ensimmäinen kerta, kun naisen kirjoittama kirja alkaa poikkeuksellisen hätkähdyttävästi, niin että luulot pois. Ei hissutella, hassutella eikä hempeillä, vaikka kirjailija onkin nainen. Onko nuoren naiskirjailijan kirjoitettava rohkeasti, rohkeammin ja rehellisemmin kuin miehet, jotta karistettaisiin naiseuteen tai naiskirjallisuuten mahdollisesti liittyvät ennakkoasenteet heti kättelyssä? Enkä nyt väitä, että hissuttelu olisi naisille sopiva kirjoitustyyli tai olisi olemassa jonkinlaiset raamit, joihin naisten kirjoittaman kaunokirjallisuuden pitäisi mahtua, päinvastoin. Alkaa tuntua siltä, että ne raamit ovat juurikin hyvin kahlitsevat, niin että jokaiselta nuorelta korkeakirjallisuuteen kurkottavalta naiskirjailijalta vaaditaan väkivallan tai rajun seksin kuvausta. 

Rauman teos kirvoitti paljon ajatuksia, eli se oli hyvin vaikuttava kirja. Se sai minut miettimään itseäni lukijana ja se sai minut miettimään myös naiseuttani. Naistenviikkoon sopivampaa teosta tuskin onkaan, sillä tunnustan olevani nainen ja feministi, jota naisen roolit ja naisiin kohdistuvat odotukset kiinnostavat. Muutenkin kuin naistenviikolla, oikeastaan melkein päivittäin, jos totta puhutaan. Jatkan pohtimalla naisen seksuaalisuuden kuvauksia kirjallisuudessa, ja nimenomaan naisten kirjoittamassa kirjallisuudessa. Muistelen Anja Kaurasen kohuteosta Sonja O kävi täällä 1980-luvulta. Tulee mieleen myös Anna-Leena Härkösen Akvaariorakkautta (1990) ja Katja Ketun Kätilö, joita on pidetty erityisen rohkeina kirjoina. Perinteitä on.

Jos kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta, niin täytyyhän sen kertoa seksistä. Sen se myös tekee. Seksuaalisuudesta ehkä enemmän kuin seksistä. Naisen ruumiintuntoja romaanissa on jos vaikka kuinka paljon: sisuksia repivät kuukautiset, piinaava pissahätä, pakkomielteistä masturbaatiota, alistavaa seksiä, alaikäisten epätoivoista seksiä, hirvittävä herpes sekä raiskaus. Vain seikkaperäinen synnytyksen kuvaus jäi puuttumaan. Naisena oleminen on helvetillistä tuskaa. Onko niin, että jos naiseutta tai naisen seksuaalisuutta ei kuvata tarpeeksi rajusti, kirja romahtaa chick litiksi?

Jäädytän nyt nämä seksipohdinnat hetkeksi, sillä Rauman kirjassa on paljon muutakin. Sitä voisi luonnehtia sukupolviromaaniksi. Niputan sen sellaisena samaan ryhmään viimevuotisten Finlandia-voittajien Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät ja Laura Lindstedtin Oneironin kanssa. Kaikissa näissä romaaneissa käsitellään nykyelämän polttavia ja ajankohtaisia aiheita ja ongelmia, vaikka Oneironin voi kai sanoa käsittelevän myös nykykuoleman ongelmia. Kaikki nämä kirjat ovat myös älymystöromaaneja, joissa liikutaan yliopistomaailmassa tai taiteen tai tutkimuksen maailmassa, jos ei nyt koko ajan, niin ainakin osittain. Kirjoja yhdistää myös teemojen runsaus, joka uhkaa aiheuttaa lukijalle ähkyn.

Seksistä ja matematiikasta kertoo kahden nuoren aikuisen elämästä. Toinen heistä on Erika, huippuälykäs matemaatikko, nero, jonka kautta lukijalle avautuu matematiikan kauneus - mutta myös kauheus. Erikan elämässä ei nimittäin oikeastaan ole enää mitään muuta, ja traumaattisen kokemuksen jälkeen hän jättäytyy aivan yksin ja eristäytyy entisestään, masentuu ja syrjäytyy. Kun Erika muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan, tulee mieleen, että nykyään hänellä diagnosoitaisiin autismin kirjoon kuuluvia piirteitä aika liuta ja viimeistään peruskoulussa hänelle haettaisiin apua sosiaalisten suhteiden harjoittelemiseksi. 

Toinen kirjan päähenkilöistä, parikymppinen biologian opiskelija Tuovi, on myös masentunut, mutta lievemmin. Hänen masennuksensa taustalla on myös yksinäisyys, mutta lisäksi ahdistus maailman tilasta ja pettymus ihmisiin. Hän on käynyt läpi sukupuolenvaihdoksen naisesta mieheksi. Siitä ei kirjassa tehdä sen isompaa numeroa, kuten ei siitäkään, että seksiä voi harrastaa kenen tahansa kanssa, oli hän sitten samaa sukupuolta tai ei, hyvä ystävä tai netin deittipalveluista löytynyt uusi tuttavuus. Määritelmiä ei tarvita. Läheisyyttä ei kuitenkaan tavoiteta kovasta yrittämisestä huolimatta. Jopa seksi, joka ei ole helppoa, on kuitenkin helpompaa kuin läheisyys.

Sekä Erika että Tuovi kärsivät siis lamauttavasta, järkyttävästä yksinäisyydestä. Tämäkään sukupolvi ei ole päässyt eroon suomalaisten kansantaudista ja teemasta, jota suomalaisessa kirjallisuudessa on käsiteltävä sukupolvi toisensa jälkeen, koska se on todellinen ongelma. Näinä somen kulta-aikoinakin suomalaiset ovat sosiaalisesti luokattoman avuttomia. Miten vaikeaa ja monimutkaista on elävän ihmisen kohtaaminen, miten vaikeaa onkaan tulla läheistensä kanssa toimeen! (Vastikään luin uutisen, jossa kerrottiin, että työväenopistoissa aletaan järjestää kursseja, joissa opetellaan luomaan ystävyyssuhteita.)

Yksinäisyyden lisäksi kirjasta nousee toinenkin teema, joka liittyy seksiin ja seksuaalisuuteen, mutta myös laajemmin ihmisenä (naisena) olemiseen. Se on ruumiillisuus. Erika on hyvin tietoinen ruumiinsa tunnoista, häntä kuvottaa melkein mikä tahansa asia: oma ruumis, ympäristön hajut tai toisen ihmisen kosketus. Tuovi on saanut leikkauksen myötä uuden ruumiin, sen, johon hän kuuluu. Kirjan taiteilija, molempien päähenkilöiden ystävä, Annukka, kuvaa ihmisruumita (tai -kehoja), heitä, joiden kanssa on nainnu. Ruumiita on, mutta läheisyys puuttuu: Ruumiin rajat ovat epämääräiset, täynnä vuotokohtia. Me haukomme happea ja hiilidioksidia, me syömme, juomme, virtsaamme ja ulostamme, eritämme hikeä, spermaa ja kuukautisverta. Tietoisuus syntyy tiedostamattomassa liassa, hermosto saa alkunsa suolistossa ja kulttuuri luonnossa. (S. 351.)

Lopulta kävi niin, että tämä (taas uusi) yksinäisyyden ja ruumiillisuuden sukupolvi, josta Rauma kertoo, jäi minulle hyvin etäiseksi. Olen liian vanha lukija. Kyse ei ole siitä, ettenkö pitäisi yksinäisyyttä tragediana tai allekirjoittaisi niitä arvoja, joita kirjassa nousee esiin erityisesti Tuovin, sympaattisen biologin kautta. Ilmastonmuutos, Itämeren saastuminen ja sitä uhkaava öljykatasrofi tai turvallisuutta uhkaavat terroriteot ovat päivittäisiä kauhukuvia, joiden estämiseksi yritän tehdä sen, mitä pystyn ja koko ajan enemmän. Seksistä ja matematiikasta kertoo minulle hyvin selvästi sen, mitä olen tiedotusvälineistä lukenut jo vuosien ajan, oikeaoppista vegaaniruokavaliota myöten.

Olen kuitenkin allerginen saarnaamiselle. Pahimmillaan se on monikon 1. persoonamuodon käyttöä, me-muodossa kirjoitettua julistusta (kuten edeltävässä lainauksessa). Lisäksi ihmettelin, mihin on kadonnut suomen kielen persoonapronomini hän. Rauma käyttää jostain syystä häiritsevän paljon sen tilalla demonstratiivipronominia tämä.

Kielellinen nillitykseni on tietenkin sivuseikka, sillä Seksistä ja matematiikasta puhuttelee varmasti nuoria aikuisia teemoillaan. Minä jäin kaipaamaan ruumiillisuuden vastapainoksi henkisyyttä, jonkinlaista inhimillisyyttä tai humanismia. Vaikka kirja osoittaa, että rationaalinen matematiikka ei riitä elämän sisällöksi, sen vastapainoksi tuntui tarjoutuvan äärimmäinen irrationaalisuus, henkiolentojen maailma. Tämä maagisen realismin tuulahdus tuntui minusta vähän päälleliimatulta sivujuonelta, koska kaikki huomioni keskittyi niin vahvasti Erikan ja Tuovin todellisuuteen.

Kirjan lopussa on onneksi hento lupaus paranemisesta. Yksinäisyydestä voi selvitä hengissä.



Seksistä ja matematiikasta on luettu useissa blogeissa ja linkitän tähän Arjan tekstin Kulttuuri kukoistaa -blogissa. Sieltä löytyy kattava lista niistä blogeista, joissa kirja on luettu. Lisäksi ainakin Omppu on lukenut kirjan ja analysoi sitä monipuolisesti. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2016 lukuhaasteen kohdan kirjastosta kertova kirja, koska Tuovi oli töissä kirjastossa.

Naistenviikon kunniaksi kirjabloggaajat kirjoittavat naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta tai naisista kertovista kirjoista. Tempaukseen osallistuvat blogit löytää emäntäblogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta, 2013
Kustantaja: WSOY
Kansi: Aino ja Ville Tietäväinen
Sivuja: 48
Mistä minulle: messuostos

Unessa riippusilta meni sellaisen samean veden alle. Siinä sillassa ei ollut kaiteita. Pelotti ihan hirveästi. Otit kädestä kiinni ja talutit veden alle...
Toisella puolella noustiin vedestä ihan märkinä. Kellanvihreää kuplavettä oli mennyt suuhun. (S. 47.)

Aino ja Ville Tietäväisen Vain pahaa unta voitti viime lauantaina Tulenkantaja-palkinnon Vihtorin kirjaston kirjamessuilla Tampereella. Kirja voitti myös Blogistanian Kuopus 2013-äänestyksen ja oli viime vuonna Finlandia Junior -ehdokkaana. Kaikki nämä huomionosoitukset ovat ansaittuja. Toivonkin nyt kirjalle menestystä myös ulkomailla, sillä Tulenkantaja-palkintoraadin mukaan mitään vastaavaa ei ole ulkomailla vielä nähty. Raati oli yksimielisesti hyvin vaikuttunut teoksen ainutlaatuisuudesta.

Ilman viikonlopun kirjamessuja teos olisi mennyt minulta ohi, sillä kaikista kehuista huolimatta pidin kantta turhan synkkänä ja ajattelin, ettei kirja ole perinteinen lastenkirja. Eikä se olekaan. Mutta mikä se on, kun siinä on sarjakuvaakin, mutta ei pelkästään sitä? Osaisinko lukea sitä? Tarvittiin siis vielä yksi palkinto ja hurmaavat isä ja tytär paikan päälle vakuuttamaan minut kirjan hyvyydestä. Mutta onneksi näin paksuun kalloonkin menee lopulta tieto siitä, että kyseessä on aivan erityislaatuinen helmi.

Ville Tietäväinen kertoi Vihtorin kirjamessuilla kirjan tekemisestä: Koska heidän perheessään isä on se, joka hoitaa yöheräilyt, hän joutui kohtaamaan myös lapsen öiset painajaiset. Isän ajatus oli, että kun pahan unen kertoo, se ei enää palaa. Niinpä hän kuunteli tyttärensä unet ja sai idean niiden piirtämisestä ja kirjoittamisesta. Sekä isä että tytär piirsivät niitä ja niistä piti tulla alun perin digikirja lähipiirille. Mutta niin ei käynytkään. Onneksi - ja seuraa perustelut:

Lapsiperheissä on paljon yöelämää: nukutaan, heräillään, itketään, huudetaan, imetetään, narskutellaan hampaita, lääkitään kasvukipuja, vaihdetaan sänkyä, vaelletaan ja nähdään pelottavia unia. Lapsen painajaisen edessä on aina yhtä avuton olo. Silloin tällöin olen kuullut omankin lapseni suusta Ainon repliikin: En voi kertoa. Uni on ollut niin pelottava. Tarvitaan joskus pitkäkin houkuttelu, että unen kauhein asia saadaan esille ja siitä voidaan vaihtaa muutama lohduttava sana, jotta päästään taas nukkumaan. Kysyy malttia kello 02.00. Ainon isällä tätä malttia on ollut, ja siitä kertovat hauskasti teoksen siniharmaasavyiset sarjakuvat, joissa isän väsymys on suorastaan tarttuvaa ja Ainon uninen, säikähtänyt olemus niin hauras.

Sarjakuvissa on annettu kaunis malli meille aikuisille: näin luodaan lapselle turvallisuutta ja kunnioitetaan lapsen mielikuvitusta. Kertoessaan kirjasta Ville Tietäväinen korosti, että se on faktaa - Ainon unet ovat todellisia ja nähtyjä. Aino oli ollut hyvin tarkka niiden oikeasta kuvituksesta. Unet ovat lapselle täyttä totta, ja se kannattaa lohduttavan aikuisenkin muistaa. Ville Tietäväinen kuvaa pahoja unia ihmisten kollektiivisen alitajunnan tuotteiksi. Ne ovat yhteisiä pelkoja. Vasta puhutusta painajaisesta tulee vain pahaa unta.

Sain kirjamessuilla kirjaan omistuskirjoituksen lapsilleni tervehdyksellä "Hyviä unia". Aino piirsi omistuskirjoitukseen kauniit sydämet. Kerroin kotona tytöilleni, että Aino on samanikäinen kuin he, ja Ainon piirrokset kiinnostivat heitä kovasti. Sydämistä ja kuvista pidettiin paljon ja kirjaa piti ruveta heti lukemaan. Vähän yllättäen tyttöjä eivät kauheimmatkaan unikuvat tuntuneet ahdistavan tai pelottavan. Ehkä 8-vuotias on jo tottunut painajaisiin. Mutta lisäksi huomasin, että oli syntynyt kunnioitus taiteilija Aino Tietäväisen tuotantoon ja siitä oli saatu inspiraatiota. Eilen nimittäin meillä aloitettiin kahden kirjan kirjoittaminen. Toinen tytär kirjoittaa esikoisteostaan, toinen kamppailee toisen kirjan julkaisemisen paineiden alla (ensimmäinen syntyikin mielestäni turhankin helposti, sillä se on kirjoitettu käsialalla aikana, jolloin hän ei osannut edes lukea).

Sen sijaan vilkas eskaripoikani selvästi jännitti kirjaa. Kuvien selailun ja kirjan nimen perusteella häntä suorastaan pelotti. Mutta lukeminen oli vapauttavaa: Aino-tyttö on nähnyt näin hurjia unia ja uskaltanut piirtää kuviakin niistä. Lukemisen jälkeen mietittiin, mikä oli pelottavin uni. Eniten poikaa pelotti tulipalouni, mutta myös pommilla ja pyssyllä uhkailijat. Hänen mieleensä on jäänyt isän piirtämä kuva Ainosta, joka polkee hädissään kolmipyöräänsä. Poika osasi selvästi asettaa itsensä Ainon tilalle ja ymmärsi hädän. Tämän takia kirjallisuutta pitää lukea lapsille!

Kirjan jokaisella aukeamalla on toinen toistaan kammottavampia unia, mutta koska ne ovat myös unimaisen järjettömiä, niille saattoi välillä jopa nauraa. Isi istuu muurahaispesään yhä uudestaan, hölmöt poliisit eivät hoida hommiaan ja pelottava jättiläinen on melkoinen valepukki. Joka aukeamalla on myös sarjakuvana isän ja tyttären keskusteluja. Ne rauhoittivat ja palauttivat unien maailmasta todellisuuteen.

Painajaiset on kuvattu värikkäinä, mutta niiden hallitsevin värisävy on ruskea. Välillä punainen ja keltainen hohkaavat. Tyttären ja isän piirrokset sekoittuvat, Ainon kynänjälki vaihtuu isän kynänjäljeksi. Kirjan kannet kertovat Ainon unesta nekin. Koska olin aiemmin nähnyt vain etukannen, jossa isä ja tytär ovat ehkä pahaa aavistamatta astelemassa synkkään virtaan, oli helpotus nähdä kirjan takakansi, jossa isä ja tytär nousevat edelleen käsi kädessä ylös virrasta. Lapsi voi sukeltaa pahoihin uniin turvallisesti, jos häntä jaksetaan kuunnella. Huonosti nukutut yöt ovat pieni hinta siitä, että pelkojen kanssa opitaan elämään. Ainokin lupasi vastaisuudessa nähdä vain outoja unia, ei enää pelottavia.


Vain pahaa unta on luettu ainakin seuraavissa blogeissa: Lumiomena, Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, Kirjasfääri, Nenä kirjassa, Kirjoitan ja luen, siis olen, Mari A:n kirjablogi ja Kirjakaapin kummitus. Siitä on poikkeuksetta pidetty, eikä siis ole ihme, että kirja voitti Blogistanian Kuopus -palkinnon vuonna 2013. Kirjalla on myös omat Facebook-sivut, joista löytyy lisää linkkejä blogiarvioihin!

Osallistun kirjalla Blogien lastenkirjaviikkoon.