Näytetään tekstit, joissa on tunniste säeromaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste säeromaani. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

3 X nuortenkirja: J. S. Meresmaa: Dodo; Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta; Louis Sachar: Paahde


J. S. Meresmaa: Dodo, 2020

Kustantaja: Myllylahti

Kansi: Karin Niemi

Sivuja: 157

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


J. S. Meresmaa Dodo on säeromaani, joka kertoo nuoresta rakkaudesta, joka iskee kuin sata volttia. Kirja ei ole kuitenkaan ihan perinteisin rakkaustarina, joten lukijalle on mukavia yllätyksiä luvassa. 

Päähenkilö Iina ei voi voimakkaalle tunteelleen mitään, mutta hänellä on myös huolia. Hänen voimiaan kuluttavat ihan muut asiat kuin koulu, jossa pitäisi pärjätä, jotta pääsisi lukioon ja toteuttamaan haaveitaan. Kotona on erikoinen lemmikki:

Mä en voi valehdella. 

Tää talvi on ollut rankka. 

Mä löysin Dodon lokakuussa 

ja melkein jouluun asti

olin puolipaniikissa

että miten me saadaan se pysyyn hengissä. (S. 28.)

Iinalla on siis Dodo, josta pitäisi pitää huolta. Hänellä on myös poikaystävä, Tuukka. Tuukka on ihana, mutta kärsii masennuksesta. Lukiolaisten parisuhde näyttää aikuisen lukijan mielestä turhankin raskaalta taakalta, kun hoidettavana olisi vaativa opiskelukin. Aikuisista ei ole tueksi, vaan nuoret yrittävät selvitä arjestaan ja tunteistaan ihan keskenään. 

Onneksi Iinan kuvioissa pyörii myös ihastuttava Sara, Tuukan ex-tyttöystävä. Hän on räiskyvä ja elämäniloinen persoona, joka tuo iloa elämään. Dodo puolestaan on tarinassa jotain salaperäsitä ja tärkeää, jonka Tuukka ja Iina jakavat. Mitä se oikein on? Dodon myötä kirjaan tulee annos maagista realismia. 

Säeromaanin tapaan kirja on kerrottu minä-persoonamuodossa, eli siinä on minäkertoja, joka kertoo omista tunteistaan ja elämänsä tapahtumista päiväkirjatyylisesti. Eroa päiväkirjaan on kuitenkin paljon, sillä teksti on muodoltaan runoa, eli rivit ovat lyhyitä ja ne on jaettu säkeistöihin. Lisäksi päiväkirjamerkinnöistä säeromaani eroaa aikamuodoltaan: säeromaani kerrotaan preesensissä, kun taas päiväkirjat on perinteisesti kerrottu imperfektissä.

Oikeastaan kaikissa lukemissani säeromaaneissa, myös Kirsti Kurosen Pahassa puuskassa ja Sarah Crossin Yksi-romaanissa, voisi minäkertojat nimetä romaanin puhujiksi runouden mallin mukaan.

Säeromaanin tyyliin Dodon lukeminen on nopeaa ja helppoa, ja päähenkilön ajatuksissa pysyy hyvin mukana. Pidin aivan erityisesti siitä, että tässä kirjassa ei kaikkea pureskella valmiiksi, vaan lukijalle jää mietittävää. 

Romaani on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki, Oksan hyllyltä ja Kirjahilla, jossa luetellaan vielä muutama blogi lisää. Instagramissa kirja on pyörinyt myös varsin mukavasti. 


------------------------------------------------------------------------------------------------

Ann-Helén Laestadius: Terkkuja Sopperosta, 2017

Alkuteos: SMS från Soppero, 2007

Suomentaja: Kaija Anttonen

Kustantaja: Kieletär Inari

Kansi: Jonne Järvinen

Sivuja: 128

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Anna-Helén Laestadiuksen Terkkuja Sopperosta oli minulle kaikin puolin mukava yllätys. Etsin jo jonkin aikaa saamelaiskirjailijan teosta Helmet-lukuhaasteeseen. Yritin lukea vähän sitä sun tätä, mutta mikään ei oikein napannut, kunnes käsiini osui tämä nuortenkirja, jonka kerronnasta pidin. Mikä parasta: tämä on ensimmäinen osa neliosaisesta sarjasta, jonka kaikki osat on suomennettu!

Kirjan päähenkilö on Agnes, 13-vuotias, Tukholman seudulla asuva nuori, jonka äiti on saamelainen. Agnes on ruvennut äidiltään salaa opiskelemaan saamea ja saanut Sopperosta myös uuden ystävän, Henrikin, joka tekstailee hänelle saameksi. Poika aiheuttaa Agnekselle mukavia väristyksiä. 

Kun Agnes sitten lähtee äidin kanssa pohjoiseen tapaamaan sukulaisia, ovat odotukset korkealla. Serkku Kristiniä on ihana nähdä, puhumattakaan tietysti Henrikistä. Kaikenlaista hauskaa alkaakin tapahtua. 

Laestadius kertoo Agneksesta yksinkertaisin ja selkein virkkein. Paikoin tulee mieleen selkokielinen teksti, jota on helppo seurata. Suomentaja Kaija Anttonen on tehnyt sujuvaa työtä. 

Tekstin helppous ei ole ainoa helppo asia tässä kirjassa, vaan tapahtumat etenevät selkeästi ja juonen seuraaminen ei vaadi erityisiä ponnisteluja. Myös Agneksen tunteet kerrotaan suoraan. Hänen identiteettipohdintansa ovat kirjan keskeinen asia. Edellisille sukupolville saamelaisuus ei myöskään ole ollut ongelmatonta: - - Meidän nuoruudessamme ei ollut helppoa olla saamelainen. Saamen kieltä pidettiin rumana. Mutta oli meillä silti helpompaa kuin isovanhemmillasi. Hehän eivät saaneet puhua koulussa lainkaan saamea, vain ruotsia. (S. 16.)

Ensin mietin, onko Agneksen tarina jopa turhankin yksinkertaistettu. Tempauduin silti hänen elämäänsä mukaan ihan täysin. Saamenkieliset viestit, jotka oli painettu kirjaan, tuntuivat ihanilta. Ihmiset ovat aitoja ja ihmissuhteet turvallisia, vaikka kiistojakin on. 

Mieleeni tulivat Anna-Liisa Haakanan kirjoittamat Porokylän porukka -kirjat, joita varhaisnuoruudessani luin ja joista pidin paljon, Niissä oli sopivasti pohjoisen elämäntavan kuvailua ja hyvää kaverihenkeä sekä kiinnostavia tapahtumia. Tässäkin kirjassa päästään seuraamaan porojen vasomista, heitetään suopunkia ja ajetaan moottorikelkalla. 

Kirjan vahvuuksia ovat aitous ja identiteetin pohdinta, joka on nuorille aina ajankohtainen asia, olivatpa omat sukujuuret tai lähtökohdat mitä tahansa. Kuka olen? Millainen haluaisin olla? Mikä osa on juuriani, mikä omaa itseäni?

Bonuksena kirjasta saa mukavasti tietoa saamelaisuudesta ja saamelaisten yhteiskunnallisesta asemasta. Aion ehdottomasti etsiä käsiini myös sarjan muut osat. 


Yhtä ihastuneita kirjaan ollaan myös Bibbidi Bobbidi book -blogissa. Kirjan esittelee myös Tulin, näin ja luin -blogi.  


------------------------------------------------------- 

Louis Sachar: Paahde, 2003

Alkuteos: Holes, 1998

Suomentaja: Jaana Kapari

Kustantaja: Otava

Kansi: Heli Hieta

Sivuja: 239

Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Louis Sacharin Paahde on nuortenkirjaklassikko 2000-luvun alusta. Ainakin se on hyvää vauhtia nousemassa klassikkokirjan asemaan meillä Suomessa, jossa sitä luetetaan ahkerasti yläkouluissa - ja aivan ansiosta. 

Luin itsekin kirjan nyt uudestaan vuosien tauon jälkeen, kun käsittelin sitä taas uuden 7. luokan kanssa. Kirja on edelleen aivan loistava, enkä ihmettele, että yhä uudet seiskaluokkalaiset ihastuvat siihen. Sen pohjalta on myös tehty loistava elokuva, jota on herkullista verrata kirjaan. 

Paahteen päähenkilö on Stanley Yealnats, joka joutuu sattuman oikusta Greenjärven rangaistusleirille. Oikeastihan Greenjärvellä Teksasissa ei ole järveä, vaan siellä on vain paahtava autiomaa, joka vilisee tappavan myrkyllisiä keltatäpläliskoja:  

Lukija varmaan kysyy: Miksi kukaan lähtee Greenjärven leirille? 

Useimmille leiriläisille ei annettu vaihtoehtoja. Greenjärven leiri on pahojen poikien leiri. 

Jos paha poika pakotetaan joka päivä auringon paahteeseen kaivamaan kuoppa, hänestä tulee hyvä poika. 

Sillä tavalla jotkut ajattelevat. (S.11.)

Sachar on taitava kirjoittaja. Hänen virkkeensä ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, paikoin suorastaan lakonisia. Suomentaja Jaana Kapari saa Sacharin virkkeet loistamaan kirkkaina. Tekstiä on helppo lukea, sillä paitsi, että virkkeet ovat lyhyitä, myös kappaleet ovat lyhyitä. Kirja ei myöskään kokonaisuudessa ole kovin pitkä, vain 240 melko harvaan painettua sivua. 

Silti Paahde ei ole mikään helppo luettava. Haastavan siitä tekee sen loistava juoni, johon on punottu menneisyyden tapahtumia ja sitä kautta kaksi eri juonta ja kaksi eri aikatasoa. Greenjärvellä tarinat yhdistyvät nerokkaasti ja juoni punoutuu kokonaisuudeksi, jonka viimeiset sivut ovat suorastaan piinaavan jännittäviä. 

Paitsi loistavan juonensa ansiosta, myös mainioiden henkilöhahmojen puolesta kirja sopii nuorten luettavaksi aivan erityisen hyvin. Jos köyhän Stanleyn ja hänen osattoman ystävänsä Zeron seikkailut eivät kirvoita minkäänlaista myötätuntoa lukijassa, voi puhua jo paatuneesta luonteesta. Kirjan ihmisoikeudelliset ulottuvuudet herättävät varmasti ajatuksia kaikenikäisissä lukijoissa. Pelkästään Greenjärvellä koetut epäinhimilliset olosuhteet: jano ja kuumuus, raataminen sekä leirin sadistiset johtajat saavat lukijan eläytymiskyvyn heräämään. 

Kaiken muun hyvän lisäksi kirja on hauska. Hauskan siitä tekee Stanleyn erikoinen perhe ja sen lämmin yhteishenki, mutta myös Sacharin notkea kirjoitustyyli. Stanleyn kelvoton-kurja-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisä on syypää kaikkiin Stanleyn  ja hänen perheensä vastoinkäymisiin, joiden kuvailu on myös hervotonta. Pystyykö Stanley kuitenkin katkaisemaan suvun kirouksen, ja kuinka se voisi tapahtua? Se selviää vain lukemalla kirja.


Paahde on luettu ainakin Oksan hyllyltä -kirjablogissa, josta löytyy lisää linkkejä kirjan arvostelleisiin blogeihin. 

maanantai 4. maaliskuuta 2019

2 x Kirsti Kuronen: Likkojen lipas ja Paha puuska

Kirsti Kuronen: Paha puuska, 2015; Likkojen lipas 2011
Kustantaja: Karisto
Kansi: Tuija Kuusela; Antje Sariola
Sivuja: 75; 96
Mistä sain kirjat: lainasin kirjastosta



Kirsti Kurosen nuortenkirjat Likkojen lipas ja Paha puuska ovat molemmat nopealukuisia, vaikka eivät olekaan mitään kevyttä luettavaa. Olen aiemmin kukenut Kuroselta nuortenkirjan 4 x 100, joka kertoi yleisurheilua harrastavista nuorista tytöistä ja runokokoelman Suksin, joka kertoo hiihtämiestä. Suksin tulikin minulle läheiseksi monesta syystä, mutta 4 x 100 jäi mielestäni vähän vaisuksi, vaikka siinä oli hienoja teemoja ystävyydestä, unelmista ja rajojen rikkomisesta.

Likkojen lipas on tekijänsä esikoisrunokokoelma ja se kertoo Aamusta ja Taikasta, jotka ovat olleet ystäviä pienestä pitäen. Runoteos on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen ja viimeinen kertovat yhteisestä ystävyydestä, mutta kaksi keskimmäistä on omistettu kummallekin tytölle erikseen. Kirjassa on myös kuvia, jotka olisivat kaikin mokomin voineet olla isompia ja liittyä runoihin tiukemmin, koska ensimmäinen ja viimeinen osa kokoelmasta on nimetty myös albumeiksi ja niissä ikään kuin katsotaan kuvia.

Aamu on urheilijatyttö, Taika on runotyttö. Lapsuus on täynnä leikkiä ja uhmaa, nukkeja ja
voikukkavellin keittämistä.  Välillä tutut lastenlorut vilahtelevat runosäkeissä. Kun tytöt kasvavat, heille tulee omia kasvun paikkojaan ja kipujaankin. Persoonat alkavat muodostua omikseen.

Ystävyys on kuvattu kauniiksi ja arvokkaaksi asiaksi. Taika ja Aamu ymmärtävät toisiaan ja kasvavat yhdessä, leikit vaihtuvat keskusteluiksi ja juhlimiseksi, yhdessä koetuksi nuoruudeksi.

Runoteos muodostaa kokonaisuutena yhtenäisen kaaren, vaikka yksittäiset runot jäivät välillä irrallisiksi. Lapsuuden leikkien vuoropuhelut ja lorusäkeet olisi voinut kytkeä vielä tiukemmin osaksi tyttöjen tarinaa tai selittää niitä auki. Parhaimmillaan runoissa on vahva oma ääni, johon lapsuus ja kasvaminen kiinnittyvät. Luonto puhuu lähes jokaisessa runossa:
Meri kantaa
kymmenen tikkua laudalla
sinkoutuneina kallion railoihin
katajikon tyveen
              tikut, takut ja työt (s. 88)


Paha puuska on puolestaan säeromaani, joka tarttuu vaikeaan aiheeseen. Päähenkilö Hillan pikkuveli on kirjan alussa mennyt junan alle, eli tehnyt itsemurhan. Hilla jää miettimään syitä Laurin teolle. Koko perhe etsii syitä ja potee syyllisyyttä, mutta he eivät kykene suremaan yhdessä, vaan perhe hajoaa. Keskipisteeseen jää Hilla.

Kirja koostuu yksittäisitä teksteistä, jotka eivät varsinaisesti ole runoja, vaikka ovat muodoltaan runon näköisiä. Tekstit ovat päähenkilön puhetta ja ajatuksia itselleen ja Laurille. Kyseessä on säeromaani, eli kerronta on selkeästi eeppistä, ei itsenäisiä runoja. Hillan surua seurataan kirjan loppuun asti, ja siinä näkyy asian vaiheittainen käsittely.

Kirja on helppoa luettavaa säemuotonsa ansiosta, mutta riipaisevaa luettavaa sisällöltään. Kauneimpia hetkiä ovat ne, kun Hilla käy puhumassa metsässä kiven päällä Laurille.
- -
kaikki menevät pois
ensin sinä sitten isä
seuraavaksi äiti
pappa on jo ihan pihalla
            kuka jää?
            keneen voi luottaa?
Hilla, mä olen tässä
sua ei voi koskea
kuvittele             (s. 27)

Kirjassa on paljon toivoa, ja kokonaisuudesta muodostuu eheä kertomus. Hillan elämä jatkuu kaikesta huolimatta: ensin joten kuten, ja sitten vähän paremmin ja lopulta se kehkeytyy aikuisikään asti. Lauri ei häviä hänen elämästään mihinkään, vaan säilyy omana persoonanaan ja rakkaana ihmisenä Hillan vierellä.

Itkin lukiessani monta kertaa ja toivon hartaasti, että tämä kirja löytäisi itsemurhan tehneiden omaisten käsiin. Mikään ei varmasti vie surua pois, mutta sanoista voi saada lohtua.

Molempia Kurosen kirjoja voi suositella kaikille nuorille. Keskustelun aiheita riittää: Likkojen lippaan tyttöenergia on sopivan uhmakasta ja Paha puuska puolestaan on aiheeltaan niin tärkeä, että se pitäisi jokaisen lukea. Olen nyt lukenut Kirsti Kuroselta neljä kirjaa ja aloitin juuri hänen säeromaaninsa Pönttö, joka sekin vaikuttaa hyvältä. Lapseni ovat puolestaan lukeneet hänen Vili Voipio -sarjansa kokonaan. Kurosesta on moneksi.


Likkojen lipas on luettu ainakin Sivutiellä-blogissa.  Osallistun teoksella Helmetin lukuhaasteen kohtaan 1 (kirjan kannessa on ihmiskasvot) ja kuittaan yhden teoksen Ompun tämänvuotiseen runohaasteeseen. Paha puuska on ollut blogeissa erittäin suosittu ja aivan syystä. Tässä muutama blogi, joista löytyy myös arvio kirjasta: Kirsin kirjanurkka, Notko, se lukeva peikko, Luetaanko tämä?, Kirjojen keskellä,  Villasukka kirjahyllyssä sekä Kujerruksia (jossa on säemuotoinen arvio kirjasta).