Camilla Mickwitz: Mimosa

Camilla Mickwitz: Mimosa, 1983
Kuvittaja: Camilla Mickwitz
Kustantaja: Welin+Göös



Mutta ei se ollut mikään uni, sillä seuraavana aamuna oli portailla kori.
- Tuo on muuten pääsiäisnoidan kori, Anna sanoi.
- Pötypuhetta, vastasi Helga. - Ei noitia ole olemassakaan. Mutta mitä korissa on?
- Siellä on pääsiäisnoidan lapsi, Anna vastasi.
- Pötypuhetta, Helga sanoi ja kurkisti koriin. - Tuo on... tuo on... tuo on aivan tavallinen lapsi, jonka joku on jättänyt portaillemme.

Korissa on Mimosa, joka ei todellakaan ole mikään tavallinen lapsi, vaan pääsiäisnoidan lapsi ja noitavauva itsekin! Camilla Mickwittzin Mimosa sopii luettavaksi pääsiäisen aikaan, sillä se on täynnä noitavoimaa ja väriä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lastenkotiin, jossa asuu kuusi lasta ja kolme aikuista sekä Ville-niminen kissa. Lapset ovat tietysti lapsia, eli aitoja ja uteliaita. Aikuiset ovat turvallisia, mutta hyvin totisia: Hannu laskee päivät pitkät, miten saisi rahat riittämään, Hessu vahtii eteisessä avaimia ja Helga uskoo, että kaikki voivat hyvin, jos kotona on rauhallista, hiljaista ja siistiä.

Lapset kuitenkin tietävät kaikenlaista, sillä he kulkevat Ville-kissan perässä myös öisin. Miten erilaisia aikuiset ovatkaan oviensa takana... siinä on eroa kuin yöllä ja päivällä. Lapset ovat vakoilleet tarpeeksi tietääkseen, että Hannu rakastaa oikeasti ruuanlaittoa, Hessu hoitaisi mieluummin kukkia ja Helga puolestaan tanssii öisin hiukset valtoimenaan.

Tarvitaan noitavauva Mimosa vapauttamaan aikuiset tärkeistä päivärooleistaan! Eräänä yönä lapset näkevätkin pääsiäisnoidan ja aamulla portailta löydetään Mimosa. Kun lapset vielä lahjoittavat vauvalle luudan, se alkaa lennellä ympäriinsä ja aiheuttaa vallattomuuksia: Hannun tärkeät paperit lentelevät, Helgan hiukset pääsevät valloilleen kesken sadun lukemisen ja Hessu jakelee avainten sijasta kukkia. Hui! Aikuiset aivan säikähtävät näitä kummallisuuksia ja syyttävät niistä lapsia. Lapset kuitenkin tietävät, että kaiken taikuuden syypää on Mimosa, vaikka aikuiset pitävät vauvaa maailman kilteimpänä lapsena.

Kun Mimosa on tehtävänsä tehnyt, eli paljastanut aikuisten salaisuudet, hänen äitinsä tulee hakemaan hänet pois. Lastenkoti ei kuitenkaan tule enää entiselleen, sillä ilo on tullut sinne jäädäkseen, koska aikuiset saavat olla omia itsejään.

Mickwitzin tarina ja kuvitus ovat riemullisia. Pyöreäpäiset hahmot ovat ilmekkäitä ja hauskoja. Kirjan alkupuolella kuvat ovat sävyltään tummempia kuin lopussa, ja näin vapautunut tunnelma välittyy kuvistakin.

Mickwitsin hahmot ovat jääneet jo lapsuudesta mieleeni. Jason ja Emilia kiinnittivät silloin huomioni kirjaston hyllystä, vaikka en varsinaisesti enää kuvakirjaiässä ollutkaan niiden ilmestyessä. Mimosaa en muista lapsuudestani, mutta Mickwitzin tyylin tunnistin, kun törmäsimme lasten kanssa tähän löytöön Tammelan torin kirpputorilla muutama kesä sitten. Mimosaa on luettu siitä lähtien tasaisin väliajoin. Loistavaa, ajatonta lastenkirjallisuutta!

Oiva Paloheimo: Tirlittan

Oiva Paloheimo: Tirlittan, 13. painos, 1994
Kuvittaja: Rolf Sandqvist
Kustantaja: WSOY, 1953
Sivuja: 118





Tirlittan lensi kanavaan,
Tirlittan upposi,
Tirlittan nousi pinnalle,
Tirlittan hengitti.

Oiva Paloheimon Tirlittan on kotimaisen lastenkirjallisuuden klassikko. Ja täytyy heti aluksi todeta, että se ei ole mikään helppo satukirja, sillä enpä muista näin surumielistä satua lukeneeni varmaan milloinkaan. Toisaalta kirjan loppu on tietysti onnellinen, eihän se muuten aito satukirja olisikaan, ja  kirjassa on myös lämmintä huumoria, joka keventää tunnelmaa. Luin kirjaa iltalukemisena ekaluokkalaisille tyttärilleni ja he jopa nauroivat ääneen joitain sattumuksia.

Heti kirjan alussa Tirlittan, pieni, suloinen tyttö, pelastuu kuin ihmeen kaupalla kanavasta, johon hän on lentänyt, kun salama iski hänen kotiinsa ja hajotti koko perheen taivaan tuuliin. Kotinsa raunioista hän löytää isänsä okariinon, jonka kanssa hän lähtee etsimään itselleen uutta kotia. Kun uutta kotia ei löydy, vaan hänet pois-pois potkitaan useasta paikasta, hän lopulta alkaa etsiä vain onnea.

Tirlittan on ristiriitainen ilmestys: Hän on kaunis, suloinen, rakastettava ja "taivaan isän lemmikki". Toisaalta hänen sydämensä itkee koko ajan ja kuluttaa nenäliinoja märäksi. Lisäksi Tirlittan puhuttelee koko ajan taivaan isää, hän rähisee ja tuittuilee taivaan isälle, jos kohta taas rukoilee jo kiitollisena saamastaan erityisonnesta.

Kun Tirlittan pelastuu kanavasta, hänellä on yllään vain yöpuku, joka on väärinpäin. Unipuvun tekstikin on tietysti väärinpäin: nattirliT. Okariinollaan Tirlittan soittelee välillä iloisia ja välillä surullisia sävelmiä: Tirlittan-nattirliT. Seikkailut vievät hänet vankilaan, kultaisten kuhilaiden keskelle, luuvaloa potevan rouvan huvilaan ja lopulta sirkukseen, joka on koitua hänen kuolemakseen. Tirlittan siis seikkailee ilosta suruun ja taas iloon. 

Kirjan jokainen uusi luku alkaa pienellä runolla. Runot kertovat luvun tapahtumista ja toimivat ainakin meillä lukemisen innoittajina. Lapset halusivat lukea lorut monta kertaa ja sitten piti päästä kiireesti lukemaan, mitä runo oikein tarkoitti.

Aluksi kirjan tapahtumat ja koko Tirlittan tuntuivat kovin oudoilta ja ylivoimaisen surullisilta. Lisäksi kertoja kertoo perusteellisesti Tirlittanin mielenliikkeistä, jotka heittelevät sinne tänne. Kerrontatapa tuntui minusta ajoittain ristiriitaiselta psykologisoinnilta. Juoni eteni hitaasti, mutta hidastempoisuuteen löytyi lääke: Toinen tytär luki kirjan lopun etukäteen, koska hän halusi tietää, miten orpotytön käy. Sitten hän toitotti joka ilta, että Tirlittan löytää äitinsä, ennen kuin aloitimmekaan sen illan ääneen lukemista. Tämä tieto ehkä tarvittiin, jotta pystyimme lukemaan pakahduttavan surullista tarinaa eteenpäin.

Koska en itse ole Tirlittania aikaisemmin lukenut, hämmästyin kirjan uskonnollisuutta. Taivaallinen isä oli kirjassa se, joka johdatti Tirlittanin elämää. Pienille kuuntelijoilleni tässä ei ollut mitään ongelmaa. Ehkäpä nykyaikuinen on kaavoihinsa kangistunut  nipottaja. Ajattelutapa on muuttunut 1950-luvulta hyvin järkeväksi ja tehokkaaksi, eikä aikuinen jaksa jaaritteluja, psykologisointia tai uskonnollisuutta lastenkirjoissa.

Tirlittan on varmaankin suomalaisen lastenkirjallisuuden ensimmäisiä avioerolapsia. Hajoava perhe ja lapsen suru on siinä piilotettu seikkailuun. Tirlittanin aarteena ja turvana on isän okariino, joka soi kauniisti, vaikka äiti ei ole sen äänestä koskaan pitänyt. Kun Tirlittan sirkuksessa yrittää lentää yksinäisen  ja surullisen isänsä syliin, on aikuisen lukijan pidäteltävä kyyneliään.

Tarinauttisen Elma Ilona on lukenut Tirlittanin lapsena ja nyt vastikään uudestaan. Minulta tällainen vertailumahdollisuus puuttuu, vaikka jotkin teoksen runoista olivatkin tuttuja ja sirkuskohtaus on jostain jäänyt mieleeni. Tirlittan kannatti ehdottomasti lukea viimeistään nyt ja nimenomaan omille tyttärille, sillä surullinen ja yksinäinen tyttö voi olla myös sisukas ja rohkea luonteeltaan. Tirlittanin kaltaisia esikuvia tarvitsevat myös nykytytöt.

Hyvää Minna Canthin päivää!

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät, 2009
Kustantaja: Otava, 1957
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 257





Naisen huone oli muuttunut, sinne oli ilmestynyt miehen tavaroita: aamuisin sai korjata tämän vaatteita tuolien selustoilta. Lauantaisin nainen pesi karjakeittiössä  pyykkiä, miehen ja omiaan. Pyykit kuivuivat rakennuksen vintillä. Vintin ikkuna-aukossa ei ollut lasia, tuuli pääsi puhaltamaan sinne suoraan. Vaatteet keinuivat narulla vierekkäin, vierekkäin naisen sininen työtakki ja miehen ruudullinen työpaita, ja miehen valkea pyhäpaita ja naisen kukallinen yöpaita ja valkea huivi.

Voiko suhteen syvenemistä paljon arkisemmin ja samalla kauniimmin kuvata? Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät on rakkaustarina, tai pitäisi ehkä sanoa, että erään suhteen tarina.

Kirja alkaa siitä, että nainen tulee karjakoksi taloon ja loppuu siihen, kun mies lähtee talosta. Kaari on täydellinen. Naisen nimi on Anni ja miehen nimi on Napoleon. (Tai hän on oikealta nimeltään Nils, mutta kaikki kutsuvat häntä Napoleoniksi.) Nimet naiselle ja miehelle siis annetaan, vaikka enimmäkseen he ovat "nainen" ja "mies" - he siis voisivat olla ketkä tahansa nainen ja mies.

Kun nainen tulee taloon, nuori emäntä esittelee hänelle huoneen, jossa hän saa asua. Hän tutustuu ympäristöön ja havaitsee rikkinäiset tavarat talon pihalla, rempallaan olevat asiat. Lukijalle selviää heti, että naisen mieliala ei ole kovin korkealla. Samassa ulkorakennuksessa elää työmies, joka saa asua talossa satunnaisia työtehtäviä vastaan. On tietysti väistämätöntä, että näiden kahden ihmisen välille syntyy suhde.

On vaikea kuvitella paljon epäsuhtaisempaa paria. Anni on vaatimaton, tunnollinen ja tarkka työntekijä. Hän on alistunut elämäänsä, mutta elää sitä omanarvontuntoisesti. Tapa, jolla hän hoitaa eläimiä ja pitää navetan siistinä, kertoo lempeydestä. Napoleon on huikentelevainen, mahtipontinen ja epärehellinenkin. Hän on levoton ja itsekäs. Suhteen kehittyessä hänestä kuitenkin paljastuu myös vastuuntuntoinen ja avulias puolensa. Kirja on oikeastaan myös hänen kasvutarinansa.

Molemmat päähenkilöt ovat jotenkin irrallisia. He tulevat jostain ja häviävät jonnekin, mutta kulkevat palan matkaa yhdessä. Pieniä osia heidän menneisyydestään paljastuu, mutta tärkeimmäksi nousee arki, jota he elävät sekä tulevaisuus, jota suunnitellaan ja joka tuntuu hyvältä, mutta jota ei tulekaan.

Kirjaan sisältyy nimittäin yllätys, joka vie lukijalta jalat alta. Vaikka luin Elise Nykäsen kirjoittaman jälkikirjoituksen kirjan lopusta etukäteen, olin silti ällistynyt: Voiko tämä nyt mennä näin? Mitä kerrottavaa tässä enää on? Mutta onhan siinä. Kerronta jatkuu eleettömänä, elämä jatkuu arkisena. Se jatkuu melkein ennallaan. Mutta jokin liikahdus on tapahtunut Napoleonin mielessä: Napoleon kääntyi vierustoverinsa puoleen odottaen, että toinen puhuisi hänelle, sanoisi jotain siitä, mikä oli langenut hänen päälleen kuin sade. Mutta vierustoverilla ei ollut mitään sanottavaa.

Luin Se on sitten kevät -kirjaa monta viikkoa pienissä erissä. Välillä tuskastuin kirjan verkkaiseen kerrontaan ja tapahtumattomuuteen, sekä surumieliyyteen, jota siinä oli joka sivulla. Välillä ihastelin kerronnon yksinkertaisuutta, sekä hetkien ja tunnelmien paljautta. Kun nyt vihdoin sain kirjan luettua, huomaan miettiväni ihmiselämän pienuutta ja kirjan päähenkilöiden suhdetta vähän väliä. Kirja oli toisaalta ahdistava, toisaalta kaunis ja merkityksellinen. Se jäi mieleen muhimaan ja paranee koko ajan.

Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli

Kaarina Helakisa: Elli velli karamelli, 3. painos, 1974
Kuvittaja: Katriina Viljamaa-Rissanen
Kustantaja: Weilin+Göös



Tämä on Elli. Hän on 5 vuotta, 3 kuukautta ja 9 päivää vanha, 110 cm pitkä ja painaa 22 kiloa. Hänellä on vihreät silmät ja ruskea tukka. Hän puhuu suomea. Erityistuntomerkkejä: Ellillä on 3 pisamaa nenän päällä ja luomi vasemmassa korvalehdessä. Yhden etuhampaan kohdalla on kolo. Useimmiten Ellin tapaa ajelemassa polkupyörällä, mukanaan luppakorvainen koira. Sekin nauraa usein.

Kaarina Helakisan kertoma ja Katriina Viljamaa-Rissasen kuvittama Elli velli karamelli on lapsuuteni suosikkikirjoja. Olen saanut sen lahjaksi ja luettanut äidillä useita kertoja, ennen kuin itse opin lukemaan. Kirjan kuvat ovat värikkäitä ja iloisia, paitsi ilman saastumisesta kertovat kuvat, jotka puolestaan ovat vaikuttavan synkkiä. Esimerkiksi Ellin taikapuun ruskettuminen oli lapsena, ja on edelleenkin, suorastaan ahdistavaa katsottavaa. Jos tämän kirjan avulla lapsesta ei kasva luonnonsuojelijaa, niin ei sitten millään.

Elli on tomera ja iloinen tyttö. Hänellä on iloinen koira Heppu ja taikapuu, jonka eräällä oksalla kasvaa taikakukka:     
                                                        Taikakukka, kultatukka
                                                         taikakukka poimitaan.
                                                         Mesisukka taikakukka
                                                         kasvaa aina uudestaan.
                                           
Ellin pahin vihollinen on tehtaanjohtaja herra Hattu, jolla ei ole mitään muuta kuin suuri, saastuttava tehtaansa. Herra Hattu määrää Ellin puun kaadettavaksi, ja sekös suututtaa Elliä. Hän haukkuu herra Hatun pystyyn: Hattu kettu kermalettu. Pienellä tytöllä ei kuitenkaan ole paljoa taisteluvälineitä herra Hatun rahaa ja valtaa ja satoja puhelimia vastaan. Kaupunki alkaa saastua, puut kuolla ja kasvit ja linnut hävitä. Silloin Elli soittaa taikakukan sisältä löytyvällä puhelimella metsään ja tilaa siemeniä, joita linnut tuovat sitten nokassaan ja joiden avulla kaupunki saadaan taas viihtyisäksi. Kaikki päättyy siis hyvin, kun käytetään taikaa hiukan apuna ja saadaan ihmiset huomaamaan luonnon tärkeys.

Helakisa on kirjoittanut kirjan villisti ja iloisesti - tarinasta huokuu sadun hurma. Kieli on värikästä, eikä todellakaan mitenkään lapsille yksinkertaistettua. Nykylapsen piti välillä ihmetellä ääneen joitain virkerakenteita tai sanoja. Niin on kieli muuttunut 40 vuodessa!

Lisäksi Helakisan tekstissä on kritiikkiä, joka osuu ja uppoaa 2010-luvun elämäntyyliin. Ainakin minä tunnen piston sydämessäni, kun katson lastenhuoneen ovelta sitä tavara- ja turhuusmäärää, jota sinne on kertynyt. Olemme kuin olemmekin herra Hattujen talutusnuorassa: Häntä raivostuttaa, että Elli ja muut lapset pitävät puista enemmän kuin tehtaista. Hän päättää panna tehtaat tekemään niin paljon uusia kapineita, että kukaan ei enää puita muistakaan. Puiden katselemisesta ei tule rahaa, ei sada seteleitä! Lisää kapineita, lisää vaan! Ihmiset kapineita ostamaan!

Jos ihmiset ovat jo 1970-luvulla olleet näin huolissaan luonnon saastumisesta ja kuluttamisesta, on mielestäni kummallista, että samanlainen kulutushysteria jatkuu edelleen: Ihmiset vähän päivittelevät, onpas kummallisia tavaroita, ja ostelevat innoissaan kumminkin.

Elli velli karamelli on hyvin 70-lukulainen, mutta silti edelleen ajankohtainen kirja. Kuten Marja-Leena Mikkolan Anni Mannisessa, tässäkin yhdistyvät taikuus ja luonnonsuojelu. Molemmissa kirjoissa on myös sopivasti runoutta, siis ihan oikeita runosäkeitä siellä täällä juonen seassa. Ihanaa!

Lastenkirjahyllyssä tämäkin lastenkirja on tietysti esitelty. Ja kuinkas muuten - tämä on rouva Huun lempikirjoja hänen lapsuudestaan! Elli velli karamellin lukemisesta tulee edelleenkin hyvä mieli. Pieni tyttö kohoaa siinä suureksi sankariksi, ja paha tehtaanjohtaja saa luikkia kaikessa hiljaisuudessa pakoon. Iltasatuyleisöni piti kirjasta yhtä paljon kuin minä saman ikäisenä. Tarina ja kuvitus kantavat vuosikymmentenkin takaa. Siksi nimeän Elli velli karamellin klassikoksi - ainakin meidän perheemme klassikoksi.

Luettua elämää suurempaa elämää helmikuussa

Helmikuussa lukuharrastukseni loppui neljännen lapsemme syntymään. Perheeseemme syntyi potra poika 15.2.2013. Vielä sairaalassa luin erästä kirjaa puoliväliin, mutta sitten siirryin synnytyssaliin ja sen jälkeen luettua elämää ei juuri ole ollutkaan - onpahan vauvantuoksuista ja onnellista tosielämää senkin edestä.

Sairaalasta kotiutumisen jälkeen olen lukenut lapsille ääneen iltasatuja. Ja arvatkaa vain kuinka monta Tammen kultaista kirjaa tai muuta kuvakirjaa ovat vanhemmat lapset lukeneet vauvalle, joka vaivoin jaksaa pitää silmiään auki! Elämä on tuntunutkin sadulta.

Helmikuu jää silti mieleeni myös hyvistä kirjoista. Sain luettua Facebookin haasteen "Koen 13 uutta kotimaista kirjailijaa" loppuun, viimeisenä kirjana Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen -satuklassikon, jota luin koko helmikuun iltasatuna lapsille. Siinä oli taikuutta ja luonnonsuojelua yhdistetty hyvin 70-lukumaiseen tyyliin.

Vaikka luin helmikuussa aika vähän, luin kuitenkin monipuolisesti, sillä luin pitkästä aikaa myös runoja: Satu Vallin Ohijuoksija-kokoelman. Se jäi mieleeni vaativana, mutta puhuttelevana "musiikkina". Lisäksi luin vaikuttavan ja tasapainoisen novellikokoelman, Janica Branderin Lihakuun, josta pidin paljon. Molemmat olivat löytöjä tämän vuoden kirja-alennusmyynneistä.

Suurin lukuelämykseni oli Joni Skiftesvikin Tuulenpesä. Se jäi mieleeni intensiivisen tunnelmansa takia. Äidin ja pojan selviytymistarina oli pakahduttavaa luettavaa. Toinen helmikuun helmistä oli Jari Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty?, joka oli puolestaan rönsyilevä ja tarinoita vilisevä teos. Se oli täysin erilainen kuin Tuulenpesä, vaikka eräänlaisia selviytymistarinoita ovatkin molemmat. Nämä löytyivät omasta kirjahyllystäni ja sain niillä haastetta eteenpäin.

Kolmas kotimainen romaani, jonka luin, oli Johan Bargunin Syyspurjehdus, joka jäi mieleeni kirkkaasta ja ytimekkäästä kerronnastaan, jossa henkilökuvaus oli erityisen taitavaa. Silti en ihastunut siihen aivan yhtä paljon kuin Skiftesvikin tai Järvelän teoksiin, vaikka hyvä kirja tämäkin oli.

Luin helmikuussa vain yhden ulkomaisen kirjan, Siri Hustvedtin Amerikalaisen elegian ja se oli kuukauden pettymys. Odotin kirjalta syvällistä aikalaisanalyysia, mutta siinä oli ihan liikaa amerikkalaista terapiaa minun makuuni. Taidan jatkaa "Koen 13 uutta kirjailijaa vuonna 2013" -haastetta itsekseni niin kauan, että saan kaikki kirjahyllyni kotimaiset aarteet luettua. Näyttää siltä, että kotimainen kirjallisuus puhuttelee minua nyt kaikista eniten.

Tai niin... Nythän luen lähinnä pienen pojan vauvailmeitä ja suuria salaisuuksia, joita häneen on piilotettu.

Kuukauden kuvaani kätkeytyy runo:  Vauva sai kuvassa olevat tossut kuvataiteilija Liisa Ahlforsilta. Ne ovat olleet osa hänen teostaan Tuhattuhatta. Teos pohjautui hänen omaan vauva-aikaansa ja runoon, jonka hänen äitinsä on kirjoittanut hänen vauvakuvansa viereen. Runo on Aale Tynnin:


                                                      Tuhattuhatta salaisuutta
                                                      tämä kätkee otsaluu,
                                                      tuhattuhatta tekoa uutta
                                                      tähän käteen piiloutuu.

                                                      Oi, lapseni, hahmoos hentoon
                                                      kävi henki ja nukkuu nyt.
                                                      Mitä teet, kun lähtevät lentoon
                                                      nuo voimat kätketyt – ?

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen

Marja-Leena Mikkola: Anni Manninen, 4. painos, 2000
Kustantaja: Otava, 1977
Kuvitus: Kaarina Kaila
Sivuja: 190



- Ei tämä mitään taikajuomaa ole, Muttiska sanoi. - Tämä on luonnon omaa valmistetta, jolla minä voin lääkitä eläinten haavoja. Ja ehkä joidenkin ihmistenkin... Ei taikuttaa ole, lapsikulta. On vain äärimmäistä herkkyyttä, läpinäkyvyyttä.

Marja-Leena Mikkolan Anni Manninen on satuklassikko 1970-luvulta. Anni Manninen on 7-vuotias tyttö, joka aikoo isona noidaksi. Siihen hänellä onkin jo varsin hyvät edellytykset, sillä hänellä on punaiset hiukset ja vihreät silmät sekä kyky puhua eläinten kanssa. Öisin hän seikkaileekin satujen maailmoissa valkoisella Sumu-Hevosella, tapaa metsän eläimiä ja keskustelee heidän kanssaan, kohtaa suolla Suoprinssin ja Metsäkissan sekä pääsee tutustumaan myös oikeisiin noitiin.

Annin oikeassa elämässä on yksi huoli ylitse muiden ja se on pohjoiseen kadonnut isä, josta ei ole kuulunut vuosiin yhtään mitään. Äiti on onneton ja yrittää elättää perheensä, eli itsensä ja lapsensa, Lassen ja Annin, tekemällä raskasta työtä tehtaassa. Kotipihan eukot tekevät sekä Annin että Annin äidin elämästä entistä kipeämpää ilkeillä vihjailuillaan. Eipä ihme, että pihassa asustava koira, Teri, tuntuu turvalliselta kaverilta ja salaperäinen, mutta kiltti Muttiska on kaikista kiehtovin aikuinen, varmaankin noita.

Anni saa Teriltä tietoja eläinten oloista lähialueella. Eläinten murheena on saastunut jokivesi, joka ajaa ne etsimään uusia asuinsijoja. Anni auttaa eläimiä valloittamaan Lehilammen uudeksi kotipaikakseen. Mutta se ei vielä riitä. Miten saadaan saastunut joki puhdistettua? Siihen tarvittaisiin oikeat sanat, joita Anni käy kysymässä itseltään Luontoäidiltä. Mutta Luontoäiti sanookin, että ihmisten on itse löydettävä oikeat sanat.

Annin elämä on sekoitus taikuutta ja todellisuutta. Lukijana olisin kaivannut täydellisempää heittäytymistä satumaailmaan, sillä Annin yölliset seikkailut selittyivät mielestäni liian selvästi uniksi. Kun edellisenä satuklassikkona luin lasten kanssa Aili Somersalon Mestaritontun seikkailut, joka oli täydellinen heittäyminen satumaailmaan, tämä 70-lukulainen järkevä selitys taikuudelle tuntui vähän tylsältä. Toisaalta Annin huoli luonnosta ja eläimistä on myös hyvin 70-lukulaista. Annia voisi pitää valistuneena luontoaktivistina ennemmin kuin pienenä noitana. Annissa on äärimmäistä herkkyyttä ja empatiakykyä. Kirjan ehdoton opetus on siinä, että lapsia pitäisi arvostaa, sillä heissä on paljon viisautta.

Kirjan loppu on silkkaa todellisuutta, jossa ihmiset alkavat toimia ihan oikeasti luonnon puolesta. Ehkä tällaisia pieniä noitia, kuten Anni, tarvitaan herättämään aikuiset toimimaan. Annin inspiroimana isoveli Lasse nimittäin löytää Luontoäidin vaatimat "oikeat sanat" joen pelastamiseksi. Hän laatii vetoomuksen vedenpuhdituslaitoksen rakentamiseksi, ja hankkeesta tuleekin totta. Soturin ja Neidon tarinakin näyttää saavan onnellisen lopun, mutta siihenkin tarvitaan lasten neuvokkuutta.

Luin Anni Mannista ääneen lapsille, mutta kaikki lapset eivät jaksaneet seurata tarinaa alusta loppuun. Toinen kaksostyttö kuunteli vain pätkiä sieltä täältä, samoin viisivuotias poika kuunteli, kun sattui paikalle. Isin lukemat avaruustarinat tai Tatut ja Patut veivät voiton tästä pitkästä tarinasta. Sinnikkäin kuuntelijani viehättyi paitsi Annin hahmosta myös kirjan kuvituksesta. Kaarina Kailan kynänjälki on äärimmäisen herkkää ja satumaista. Siinä on salaperäisyyttä, joka näyttää syntyneen pelkällä hipaisulla.

Tunnistin sadusta paljon viittauksia muihin satuihin. Liisa Ihmemaassa -sadusta muistutti taikajuoma, joka vei Annin eri aikaan ja paikkaan. Monien perinteisten satujen tapaan suo oli mitä taianomaisin paikka (kuten esimerkiksi Mestaritontun seikkailuissa). Kärpiltä vallattu Lehilampi vei ajaukset Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee -kirjan tapahtumiin, sillä siellä kärpät pitivät hallussaan Rupikonnan taloa. Näin Kalevalan päivän kunniaksi Luontoäidiltä haettavat sanat tietysti muistuttivat Antero Vipusesta. Kokonaisuudessaan Anni Mannisen tarinasta jäi oikein hyvä mieli, vaikka välillä kysyttiinkin vähän sinnikkyyttä, että pääsimme eteenpäin. Perusteellinen ja hidastempoinen kerronta rauhoitti iltaa, mutta nykykirjallisuus tuntuu vetävän pitemmän korren. Silti - edes ripaus taikuutta tekee aina hyvää.

Johan Bargum: Syyspurjehdus

Johan Bargum: Syyspurjehdus, 2011
Alkuteos: Seglats i september
Suomentaja: Marja Kyrö
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 120



Tällaisena päivänä ei tarvinnut pitää kiirettä. Tällaisena päivänä ei tarvinnut miettiä, pitäisikö genuaa ehkä skuutata vai pitäisikö levankia siirtää hiukan luuvarttiin. Tällaisena päivänä sai istua hiljaa paikallaan sormi peräsinpinnalla ja ajatella ajatuksia, joita ajatellaan syksyllä, kevyen lounaistuulen hivellessä purjeita ja veden liplattaessa hiljaa keulassa.

Johan Bargumin Syyspurjehdus on tarina kahdesta miehestä ja yhdestä naisesta. Iäkkäät miehet, Olof ja Harald, lähtevät yhdessä syyspurjehdukselle. Päivä on tarkoitukseen ihanteellinen. Epäselväksi jää, kumpi on alun perin ehdottanut yhteistä matkaa. Matkalta ei kuitenkaan palaa takaisin kuin toinen heistä.

Miehiä yhdistää nainen, Elin, joka on ensin ollut naimisissa Haraldin kanssa, mutta sitten eronnut ja mennyt naimisiin Olofin kanssa. Olof kuvaa rakastumistaan Elinin, jo naimisissa olevaan naiseen, rakkaudeksi ensisilmäyksellä. Elinistä tulee hänelle koko elämän sisältö. Harald puolestaan on mies, joka jätetään ja joka luopuu vaimostaan lopulta kiristyksen tuloksena.

Avioero jää kuitenkin painamaan Eliniä, joka on katolinen, kuten Haraldkin. Hän tuntee tehneensä suuren synnin erotessaan ja kirjan lopussa käy ilmi, että hän yritti vielä korjata tilanteen elämässään. Korjaaminen ei onnistu, ja Elin kuolee epäselvissä olosuhteissa, koska hänen autonsa syöksyy ulos tieltä.

Vaikka kirja on lyhyt, vain 120 sivua, siinä kuvataan kahden miehen elämä hyvin pienin elein. Olofista välittyy yksinkertainen, periaatteellinen, ehkä jopa pakkomielteinen mies. Hän on mies, joka on tottunut saamaan, mitä haluaa, mutta on luonteeltaan mielikuvitukseton ja vanhanaikainen. Harald on puolestaan täysin omistautunut työlleen, puurtaa firmassa päivät ja yöt, tekee kaikkensa työntekijöidensä ja firmansa eteen. Vaimon lähtö on hänelle katkera asia, mutta hän selviää siitä hukuttamalla itsensä työhön.

Tarina kerrotaan siten, että syyspurjehduksen jälkeen Olof kertoo tarinaansa poliisille ja Harald puolestaan on kirjoittanut ajatuksistaan kirjeen. Kirja jakautuu näiden osien välillä noin puoliksi. Haraldin kohtalo ei selviä kummankaan miehen kertomuksesta, eli tarinan loppu jää auki. Se sijaan Elinin ajatusmaailma selkiytyy molempien tarinoiden kautta. Ollessaan naimisissa Haraldin kanssa hän on ollut selkeästi syrjässä Haraldin elämästä, itsestäänselvyys, jonka edelle on mennyt koko firma. Kun Harald joutuu laman vuoksi myymään purjeveneensä, Eliniltä ilmeisesti katoaa viimeinenkin yhdistävä asia Haraldiin. Elin on selvästi yksinäinen ihminen.

En yhtään ihmettele, että hän ihastuu venesatamassa Olofiin, jonka elämän ja huomion keskipiste hänestä tulee. Hän ikään kuin vaihtaa purjevenettä. Näyttää siltä, että yksinäisyys väistyy ja hän on valinnut oikein, vaikka samalla toimii uskoaan vastaan. Vähitellen synnintunto käy sietämättömäksi, eikä Olof tunnu ymmärtävän vaimonsa henkistä tilaa ollenkaan. Olofin suoraviivainen elämänasenne jättää Elinin taas yksinäiseksi.

Kirja oli sujuvasti kerrottu, yllätyksellinenkin. Jäin pohtimaan avioliittoja, joissa eletään yksinäisinä yhdessä. Sen sijaan katolisuus tuntui hiukan päälleliimatulta teemalta. Kolmiodraama oli riipaiseva ilman sitäkin. Sitä paitsi tunnen monta suomalaista, joille evankelis-luterilainenkin avioliitto on niin pyhä, että siitä ei erota, koska se olisi syntiä. Tämäkin olisi riittänyt Elinin synnintuntoon, ja olisi minulle ollut paljon uskottavampi tarina.

Syyspurjehdusta on kehuttu paljon blogeissa, esimerkiksi Kirjavan kamarin Karoliina ja Luetut, lukemattomat -blogin Liisa kehuvat kirjaa kovasti. Mielestäni tämä onkin lukemisen arvoinen kirja ja tunnelmaltaan vangitseva, kuten Karoliina ja Liisakin kuvailevat. Olisin ehkä pitänyt tästä enemmänkin, jollen juuri olisi lukenut Skiftesvikin Tuulenpesää, jossa eletään myös meren armoilla - ja tehdään tiliä elämän kanssa, kuten tässäkin. Tuulenpesä vain kohisi kohti vielä kovemmin kuin Syyspurjehdus.


Osallistun tällä kirjalla Sinisen linnan kirjaston Avioliittojuonia-lukuhaasteeseen.