Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi

Pekka Sauri: Parempaa kuin seksi, 2014
Kustantaja: Kaiku Books
Kansi: Joel Melasniemi
Sivuja: 491
Mistä sain kirjan: oma ostos




Kuvitellaanpa neljä ystävystä, jotka haluavat parantaa maailmaa. Mitä he muka voisivat tehdä? Eivät juuri mitään.

Niinhän sitä luulisi, mutta kun otetaan Pete, Jussi, Tero ja Anja, ja annetaan jokaiselle 24 tuntia vuorokaudessa (yöunista pitää kyllä vähän nipistää), niin maailma totisesti alkaa muuttua. Perustetaan kansanliike, perustetaan lehti, perustetaan puolue, kehitetään filosofiaa, jonka pohjalle koko maailmankattava demokratia voidaan perustaa. Sitten ollaankin jo puoluejohtajia, kaupunginvaltuuston puheenjohtajia, presidenttiehdokkaita, meppejä, mitä vaan... Väitän, että tämän nelikon jäljiltä maailma on ainakin piirun verran parempi paikka elää.

Keitä nämä neljä ystävystä oikein ovat? Heidän esikuvansa voi käydä kurkkaamassa Osmo Soininvaaran blogista, jos haluaa. Ilman tätä tietoakin pärjää, mutta ainakin minua auttoi se, että Soininvaaran blogiteksti antoi henkilöille kasvot ja historian, joihin romaanin saattoi sijoittaa.

Pekka Sauri on kirjoittanut romaanin Vihreän liiton perustamisesta. Voisi melkein väittää, että historiikin. Mutta historiikki tämä ei ole, vaan paljon, paljon parempaa. Parempaa kuin seksi on avainromaani, mutta ei pelkästään sitäkään, vaan siinä on aineksia elämäntarinaksi, elämänfilosofiaksi ja veijariromaaniksi:
  - Mä tarkotan sitä että meillä täytyy ainakin itsellämme olla rikkumaton kokonaiskäsitys todellisuuden perimmäisestä olemuksesta, Jussi sanoi. - Muuten me ei pystytä perustelemaan poliittisiakaan tavoitteitamme aukottomasti. Tai ainakaan mä en pysty, en tiedä susta. Anjanhan ei tarvitse mitään perustella, se toimii toisella tavalla. Kuten lienet huomannut. Mutta mulle pelkkä intuitio tai mystiikka ei riitä maailmankatsomuksen perustaksi, Jussi sanoi.
   Sanoin olevani tässä asiassa samalla kannalla. Oli varmasti parempi, että kykenisimme vastaamaan aukottomasti kaikkiin olemassaolon peruskysymyksiin kuin että harhailisimme epävarmuudessa. Aukottoman kokonaiskäsityksen muodostaminen todellisuuden olemuksesta kuulosti kuitenkin jonkinlaiselta urakalta kaiken muun touhun ohessa. - - (S. 51.)

Kirjassa kertautuu mainiossa muodossa maailman ja Suomen lähihistoria 1970-luvun lopusta näihin päiviin. Pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä, että nelikko on mukana vähän joka paikassa; Teron tulkinnan mukaan he voivat täysin sydämin ottaa vastuulleen esimerkiksi Neuvostoliiton romahtamisen ja Berliinin muurin murtumisen - oikeastaan kaiken hyvän, mitä maailmassa tapahtuu. Aina kun demokratia ottaa edistysaskeleen maailmanhistoriassa, ystävykset kilistävät samppanjalasilliset (ja lahjoittavat pullon arvon verran rahaa hyväntekeväisyyteen) ja onnittelevat itseään.

Romaanin sivujuonena seurataan Viipurin tapahtumia kesäkuussa 1944. Miten kävi niin, että suomalaiset luovuttavat Viipurin venäläisjoukoille lähes taistelutta? Viipuriin hypätään tuosta vaan, ilman varoituksia. Mutta aiheesta toiseen hypätään muutenkin. Kriittinen lukija voisi väittää, että kirjan rakenne on mitä sattuu. Mutta minä en ole kriittinen lukija, vaan innostunut lukija. Saurin kirjoitustyyli on kepeä ja syvä yhtä aikaa, ja se tavoittaa totuutta ehkä enemmän kuin mikään historiikki ikinä pystyisi tekemään.

Parempaa kuin seksi osoittautui hersyvän hauskaksi ja viiltävän itseironiseksi helmeksi. Kirjaa oli ilo lukea näin vaalien aikaan, varsinkin, kun Vihreät sai pienoisen vaalivoiton. Ystävysten työ ei ole mennyt hukkaan - eikä mene. Kirjan kertoja, Pete, ei säästele ystäviään, mutte ei kyllä itseäänkään. Lopputulos on se, että kun kirja loppuu, lukija hyvästelee haikean liikuttuneena nämä (romaani)henkilöt, joihin on kirjan mittaan syvästi kiintynyt.

Viime aikoina käsiini on osunut vaikuttavia dystopioita, jotka ovat tulleet uniin, kuten esimerkiksi Margaret Atwoodin Herran tarhurit. Pelottavan dystopian jälkeen luin Saurin romaania helpottuneena. Se on nimittäin osoitus siitä, että maailman katastrofeja ei saa jäädä seuraamaan sivusta, vaan niille voi oikeasti tehdä jotain. Tekemistähän riittää: - - Jos tässä nyt tosissaan oltiin pelastamassa biosfääriä ja ihmiskuntaa ja sivilisaatiota jälkipolville, tietysti oli järkevää tehdä jonkinlainen työnjako. - - (S. 304.)

Kirja osoitti myös kirjoittamisen voiman. Ihminen, joka osaa kirjoittaa, pystyy muuttamaan maailmaa. Ystävykset takovat vuorotellen Planeetta-lehtensä pääkirjoituksia, keskustelevat yöt läpeensä ja kirjoittavat puolueohjelmaa, ja myöhemmin paljon paljon muutakin. Kirjoittaapa Pete lopulta ylös myös elämästä selviytymisen perussäännöt. Jos ette mitään muuta tästä kirjasta lue, niin lukekaa ainakin sivut 473 - 474, josta ne kaikki 10 löytyvät. Siteeraan tässä vain ensimäisen ohjeen, mutta tästä ne vain paranevat:
1. Maailma rakentuu puhumalla, neuvottelemalla ja sopimalla. Siksi kannattaa opetella puhumaan, neuvottelemaan ja sopimaan. (S. 473.)

Parempaa kuin seksi oli lukupiirikirjana. Se on ilman muuta löytö, jota en olisi itse tehnyt. Mikä vaikutus kirjalla olikaan! Kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka kaikki eivät olleet tunnistaneetkaan avainhenkilöitä. Vaikka kirja on fiktiota, romaani, se kurottaa niin kutkuttavasti todellisuuteen, että kunnioitus romaanihenkilöitä kohtaan vain syveni. Se pyyteetön into, jolla maailma vielä pelastetaan, osoittaa kirjassa voimansa.

Kirjablogeissa kirja on lähes ohitettu, mutta on sentään Kulttuuri kukoistaa blogin Arja, joka oli kirjasta yhtä vaikuttunut kuin minäkin, ja Kirjavuoren Kirjavuorenpeikko, joka myös piti kirjasta.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia, 6. painos, 2014
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 285
Mistä sain kirjan: oma ostos





Miau! Nuolen huuliani tyytyväisenä ja alan kehrätä - olenhan latkinut kupillisen kirjanystävän kermaa.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia on lukukokemus, joka jättää mielen sopivasti hämilleen ja häiritsee ajatuksia pitkään. Se tempaisee mukaansa rajulla alullaan, vakuuttaa kauniilla kielellään ja pyörittelee lukijan keskustelemaan kissan kanssa ja tuntemaan boan syleilyn ihollaan. Se etsii menneestä syyn nykyisyyteen ja näyttää, miten sota kohtelee elämää.

Kirjassa on ihmisiä, eläimiä ja kotimaita. On poika ja äiti, Bekim ja Emine, on käärmeitä ja kissoja, on Suomi ja Jugoslavia. Aiheina perheen tarina, Jugoslavian sota, vuosisatoja vanhat perinteet ja kulttuurien väliset erot, teemoina yksinäisyys, pakolaisuus, identiteetin etsiminen ja tietysti - rakkaus.

Kirjan vahvuus on siinä, että se punoo kaikki nämä aiheet ja teemat yhteen ilman kliseiden häivääkään. Miltä tuntuu kun ei ole sitä eikä tätä, ei kuulu oikein mihinkään maahan ja edustaa seksuaalista vähemmistöä? Vaikka kuinka yrittää elää kissojen tai käärmeiden kanssa, yksinäisyys ja pelot eivät hellitä. Saisiko pelkoineen päivineen olla minä, sellainen kuin on? - - Kaikkea voi pelätä. Kävelemistä tuulisella kadulla. Sitä, että liikennemerkki kaatuu päälle, esimerkiksi, että sen reuna viiltää kaulavaltimon. Silloin vuotaa kuiviin ja kuolee. - - Ja joka päivä vuodenajasta riippumatta liikkeellä on vaarallisia ihmisiä, jotka voivat tehdä ja sanoa mitä tahansa minä hetkenä hyvänsä. Eivät he kysy. - - (S. 74.)

Kissani Jugosalavia kertoo pojan tarinan ja äidin tarinan, joista muodostuu jatkumo. Ei ole toista ilman toista; toinen selittää toista. Äidin, Eminen, tarina alkaa Jugoslaviasta Kosovon albaanien keskeltä, 1980-luvulta. Albaaninaisen elämässä perinteillä on vahva ote, ja naisen ja miehen roolit ovat selkeät. Itse asiassa Eminen tuntemukset 1980-luvun Kosovossa muistuttavat 1800-luvun lopun suomalaisen kirjallisuuden naishahmojen tuntemuksia: Kun tajusin olevani koulussa siksi, ettei lukutaidottomalla naisella olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia päästä hyviin naimisiin, sappi kohosi suuni limakalvolle eikä ruoka maistunut miltään. Ja kun tajusin, ettei elämäni tulisi olemaan yhtään sen ihmeellisempää, vaikka olisin saanut parhaan arvosanan kaikista aineista, aloin voida fyysisesti pahoin. En ollut kuullut ensimmäisestäkään naispoliitikosta, -opettajasta tai - lakimiehestä, tajusin, ja otin kiinni pöydänkulmasta ja hengitin syvään nenän kautta. (S. 27.)

Kaiken vanhan ja totutun, kaiken varman, tuhoaa Jugoslavian sota. Tuhon pohja luodaan enteellisesti Eminen hääpäivänä, kun tuleva aviomies rikkoo röyhkeästi perinteitä. Myöhemmin Eminelle paljastuu, että juuri hääpäivänä myös Jugoslavian historia oli lähtenyt kulkemaan omaa kulkuaan. Historialle ei kukaan voi mitään, ja perheen kohtalona on pakolaiselämä Suomessa, jossa Jugoslavian uutisia seurataan televisiosta. Vanha kotimaa raunioituu, kuten perhekin: poika kasvaa Suomessa käärmepainajaisissa ja kahden kulttuurin puristuksessa. 

Äidin ja pojan kautta kirja kertoo kolmannenkin elämäntarinan. Se on tarinoista surullisin, menetetty. Se tarina on miehen, Bajramin, joka valitsee aseen ja kuoleman sijasta perheensä ja pakolaisuuden. Isä pelastaa perheensä sodan keskeltä hyvinvointivaltio Suomeen turvaan. Mutta miten täällä käy miehen, jonka identiteetti perustuu vahvaan patriarkaaliseen perinteeseen? Miten käy arvostetusta suvusta tulevan miehen, jolla ei ole enää kotimaata, eikä sukua turvanaan?  Suomessa patriarkaalinen hegemonia mureni sata vuotta aiemmin, 1800-luvun lopussa. Täällä miehen pitää nykyisin lunastaa omalla käytöksellään yhteisön arvostus, eikä se ole hänelle sukupuolen mukana saatu syntymälahja.

Bajram, syntymästään asti kunnioitettu, ei saa Suomessa minkäänlaista arvostusta osakseen. Hänellä on väärä ihonväri, väärä kieli ja uskonto ja väärät asenteet ja tavat: En ole koskaan nähnyt tällaisia ihmisiä, Bajram sanoi. He jäävät katsomaan kuin puut tai patsaat, hän nauroi ivallisesti, katsokoot sitten. Eikä hän suostunut ymmärtämään, kun yritin selventää, että he katsovat luultavasti siksi, että he eivät halua meitä tänne, heidän maahansa. (S. 169.)

Kissani Jugoslavia avaa ajattelua moneen suuntaan. Se toimii, kuten vaikuttava kaunokirjallisuus toimii. Varsinaisen kaunokirjallisen herkkukerman siitä tekee sen maagisuus - ne arvoitukselliset kissat. Erityisesti ensimmäinen kissa, joka jatkaa kunniakkaasti kirjallisuuden kissahahmojen perinnettä. Mieleeni tulivat Bulgagovin Saatana saapuu Moskovaan -klassikon Begemot, joka röyhkeydellään ja ilkeydellään voittaa melkein itse Saatanan. Entäs Timo Parvelan Maukasta ja Väykästä tuttu Maukka! Omahyväinen ja nautinnonhaluinen taiteilija ja laiskottelija Maukka sopisi hyvin Statovcin kissan sisarhahmoksi. Onhan näitä muitakin: Liisa Ihmemaassa -tarinan Irvikissa ja Fedja-sedän neuvokas kissa Matroskin... Kissat ovat persoonia.

Kosovossa kissaa pidetään saastaisena eläimenä. Entäs jos kissan kanssa heittäytyy parisuhteeseen? Miten selittää asia sukulaisille tai itselleen? Bekim löytää ensimmäisen kissansa, vastustamattoman viettelijän, baarista, ja koska Bekim on biseksuaali, kissa voi olla mies tai nainen, sen ei ole väliä. Kissan ja nuoren miehen parisuhde näyttää, että sukupuolella ei ole niin paljon merkitystä kuin osapuolten luonteilla ja traumoilla. Kuten rakkaussuhteissa yleensä, myös Bekimin kissan viehätysvoima on aluksi vasustamaton, mutta paljastaahan kissa lopulta kyntensä.

Kyntensä näytti myös Pajtim Statovci voittamalla tällä esikoisteoksellaan Helsingin Sanomien kirjapalkinnon viime vuonna. Tällaista lisää!


Kissani Jugoslavia on herättänyt kirjablogeissa ihastusta ja täysin aiheesta. Kannattaa käydä lukemassa arvioita esimerkiksi näistä blogeista: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kannesta kanteen, Luettua, Kirjakaapin kummitus, Amman lukuhetki, Kaisa Reetta T., Nannan kirjakimara, Lukuneuvoja, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjasähkökäyrä...

HelMetin kirjan vuoden 2015 lukuhaasteen kohta 19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä.

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Margaret Atwood: Herran tarhurit, 2010
Alkuteos: The Year of The Flood, 2009
Suomentaja: Kristiina Drews
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 521
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Odotuksen tunne kasaantuu kuin vuorovesi. Sitä alkaa toivoa, että kaikki olisi jo ohi. Huomaa sanovansa taivaalle: Antaa tulla! Tee pahin mihin pystyt. Päästään siitäkin. Toby tunsi kuinka pelon värinä kulki pitkin selkäpiitä sekä unessa että valveilla. Se ei kaikonnut koskaan, ei edes tarhureiden luona. Eikä ajan mittaan etenkään tarhureiden luona. ( S. 295.)


Margaret Atwoodin Herran tarhurit on hurja dystopia. Sen lukeminen on matka kohti ihmiskunnan viimeistä rantaa - tai uutta paratiisia. Aivan kuten haluatte.

Herran tarhurit kuvaa lähitulevaisuuden maailmaa, joka on perustaltaan hyvin samanlainen kuin nykymaailmakin. Se on maailma, jonka yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat on jo kylvetty (jos saan kuvailla sitä Herran tarhureiden omalla sanastolla). Köyhät on eristetty omiin kaupunginosiinsa, joissa väkivalta ratkaisee katujen kuninkuuden. Maailman elinkelvottomat alueet on hylätty ja rajat suljettu. Silti kulutusjuhlat jatkuvat, sillä ostoskeskukset tarjoavat kimmalletta ja muotikuteita, SalaBurger halpaa liharuokaa (jonka alkuperää ei ole varaa kysellä) ja Pyrstömaailma ruumiin hekumaa. Rikkaat asuvat aitaustensa sisällä ja johtavat korporaatioitaan. He ovat palkanneet turvakseen TurPo-yrityksen, joka on vähitellen saavuttanut pelottavan monopoliaseman järjestyksen ylläpitäjänä. Se on poliisi ja armeija yhtä aikaa, ja eliminoi kaiken korporaatioille epämieluisan aineksen hyvin tehokkaasti. Laki on korporaatioiden laki. Korporaatiot jatkavat hillitöntä luonnon riistoa. Ne sairastuttavat ihmiset voidakseen sitten myydä heille hoitoa ja kehittävät vastuuttomasti geeniteknologiaa. Millaisia hirviöitä ihmiset osaavatkaan luoda maailmaan!

Onko ihmisyyttä enää olemassakaan?

Kaikesta huolimatta ihmiset myös kapinoivat. Herran tarhurit on uskonnollinen ryhmä, kuten nimestä voi päätellä. Kirja kerrotaan heidän näkökulmastaan. Tarhurit kunnioittavat kaikkea elämää ja näkevät sen Jumalan luomana järjestyksenä, jonka ihminen on tuhonnut. Luonto on heille pyhä. He ovat kierrätyksen ja energian säästämisen mestareita, kasvissyöjiä ja viljelijöitä. He joutuvat toimimaan maan alla, piilossa TurPolta. Lahkon arki on työteliästä ja vaatimatonta.

Arkisen aherruksen ja hyväntekemisen keskellä johtaja Aatami Ensimmäinen pitää saarnojaan, joissa muistellaan sukupuuttoon kuolleita eläimiä, ylistetään luontoa ja edesmenneitä luonnonsuojelijoita, jotka on nostettu pyhimyksiksi. Saarnan jälkeen lauletaan luonnonilmiöön liittyvä virsi, joiden sanoitukset Atwood on luonut hyvin "virrellisiksi" (ja ne on myös oikeasti sävelletty, paljastuu kirjailijan kirjoittamassa Kiitokset -osiossa kirjan lopussa.).

Saarnat ja virret ovat hyvin jumalallisia, kuten uskontoon kuuluukin. Niiden hartaus huvittaa, mutta myös kammoksuttaa, sillä niistä paljastuu kaikki se, mitä luonnosta vielä nyt on jäljellä, mutta mikä voi kadota hetken päästä - osittain on jo kadonnutkin, eli kuollut tai kuolemassa sukupuuttoon. Mitä aikaa kirjaa siis kuvaakaan: tulevaa vai olevaa?

Kirjan rakenne on tehokas: Tarina etenee vuosi vuodelta kohti Tulvan vuotta (The Year of the Flood). Päähenkilöt Toby ja Ren kertovat vuorotellen nykyisyydestään ja muistoistaan. He ovat taiten luotuja naishahmoja, jotka ovat sopivasti erilaisia, mutta toisaalta myös samastuttavia selviytyjiä. Nuoren Renin ääni on minäkertojan ääni, kun taas vanhempi nainen, sitkeä Toby kuvataan kaikkitietävän kertojan kautta.

Kääntäjä Kristiina Drewsin työ loistaa juuri päähenkilöiden luomisessa. Hän on siirtänyt henkilöiden persoonat kieleen, jolla heistä kerrotaan. Lisäksi kirjassa on riemastuttavia käännösoivalluksia, esimerkiksi Nuorenessanssi, bioletti ja lempaat - kirjan henkeen käännettyjä uusia hirveyksiä.

Kirja oli vaikuttava lukukokemus. Sen puuduttavana toistuva rakenne toimii kuin mantra, joka upottaa yhä syvemmälle kirjan maailmaan. Lopussa tapahtumien vauhti kiihtyy ja kirja on pakko ahmia loppuun. Ja minkälaisen lopun Atwood tarjoileekaan! Tekisi mieli hohottaa ääneen, sillä se on juuri sellainen kuin ansaitsemme.

Herran tarhurit on itsenäinen jatko-osa Oryx ja Grake -kirjalle, joka aloitti samaan aikakauteen sijoittuvan trilogian (Oryx ja Grake vilahtavat henkilöinä myös Herran tarhureissa). En ole sitä lukenut, enkä varmasti heti luekaan. Atwoodin maailma on yksityiskohtiaan myöten niin iljettävä ja niin totta, että kammottaa. Atwood on ilman muuta myös humoristi, mutta ah, miten mustaa hänen huumorinsa on.

Olen aiemmin lukenut Atwoodin dystopian Orjattaresi. Muistan hämärästi sen juonen, mutta sitäkin vahvemmin tunnelman. Sekin oli toisaalta puuduttava, toisaalta koukuttava ja kauhistuttava lukukokemus. Atwoodin voima on yksityiskohdissa, joiden luomiseen hänen kykynsä ovat rajattomat.

Kirja oli luettavana lukupiirissä, johon kuulun Kannesta kanteen -blogin Kaisan ja P. S. Rakastan kirjoja -blogin Saran kanssa. Siitä syntyi hieno keskustelu. Eräs piiriläinen oli nähnyt Atwoodin haastattelun, jossa hän oli kertonut laajasta avustajaryhmästään. Herran tarhureidrn lopussa on pitkä luettelo ihmisiä, joita kirjailija kiittelee. Luulen, että heidän avullaan esimerkiksi nykyteknologian mahdollisuudet, lempeä mehiläistenhoito, muuttunut ilmasto ja uskonnollinen yhteisö on tutkittu tarkoin ja sitten kirjoitettu osaksi mielikuvituksen juhlaa. Tuloksena on romaani, jonka maailma puistattaa, eikä jätä rauhaan.


Herran tarhurit on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kannesta kanteen, Lumiomena, Kirjamielellä, Kulttuuri kukoistaa, Kirjanurkkaus, Taikakirjaimet, Lukuneuvoja, Booking it some more ja Kirsin kirjanurkka.

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät

Kunnas Kirsi: Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät, 2014
Kuvittaja: Pia Westerholm
Kustantaja: WSOY
Kansi: Pia Westerholm
Sivuja: 73
Mistä sain kirjan: poika sai kirjan 2-vuotislahjaksi kummiltaan





Kirsi Kunnas täytti viime vuonna 90 vuotta, ja juhlan kunnniaksi WSOY julkaisi hänen kissa- ja koirarunojaan uutena kokoelmana, Tiitiäisen kissa- ja koiraystävät. Kirjan kuvittaja on Pia Westerholm, ja siinä on 33 runoa ja yksi eläinsatu.

Olen blogannut Kirsi Kunnaksen kirjoja aiemminkin. Hänen lastenrunokokoelmansa Tiitiäisen satupuu vuodelta 1956 on lastenkirjallisuuden klassikko, eikä Tiitiäisen pippurimyllykään siitä kauaksi jää. Kunnaksen juhlavuonna pääsin kuulemaan, kun taiteilija itse luki Tiitiäisen satupuun rakastetuimpia runoja Runon ja kirjojen yössä Metsossa. Runoilijaa kuunnellessa muu maailma hävisi, vain perunat kolkkasivat kattilassa. Runojensa lisäksi Kunnas puhui lukemisen tärkeydestä. Hän, jos joku, on Lukuviikon sankareita, jonka elämäntyö on usean sukupolven lukuinnon perusta. Kukapa ei osaisi hokea Villeä ja Vallea tai Herra Piipoota! Tiitiäisen satupuun runoja luetaan uudestaan ja uudestaan, eivätkä ne kulu käytössä.

Kunnaksen kissa- ja koirarunojen kerääminen yksiin kansiin on aivan loistava idea. Lapset rakastavat eläimiä, ja kun joka kuvassa on toinen toistaan persoonallisemman näköisiä kissoja ja koiria, lapsi on jo myyty. Pia Westerholmin kuvitus on elävää ja taidokasta, lempeän värikästä ja välillä vähän salaperäistäkin, kuten tässä Kissa-Kustaa-runossa, jossa Kissa-Kustaa seikailee kissojen yössä maaliskuussa.

Ja entäs runot! Sanataituri Kirsi Kunnas lumoaa kaksivuotiaan kuulijankin niin, että runoja pitää lukea uudestaan ja uudestaan. Herkullisimmat riimit luetaan viisi kertaa peräkkäin ja kun kirja etenee, pitääkin yhtäkkiä palata vielä kerran lukemaan, kuinka Suu ja silmät sirrillä on meidän pikku Mirrillä...

Kun lapsi on kainalossa ja keskittyy herpaantumatta kuuntelemaan näitä lastenrunoja, on 33 runoa luettu melko nopeasti. Pieni poika pitää myös huolen siitä, että yhtään runoa ei jää välistä. Kaksivuotias sai kirjan syntymäpäivälahjakseen helmikuussa, ja se on nyt luettu kymmeniä kertoja. Poika höpöttää runoja jo mukana ja jos jätän riimin täydentämättä, hän tokaisee loppuun oikean sanan. Sanavarasto kasvaa kohisten.

Oma suosikkini on runo Koiran elämää, jonka kuvituksena on oivallisesti hyvin samanoloiset koira ja hänen emäntänsä:

Elän koiranelämää
ja hyvin elänkin, 
kun emäntä pesee tassut
ja harjaa selänkin
ja antaa makkarat 
ja korjaa kadulta
pois koirankakkarat.

Mutta jos on vain koirankoppi
        ja lyhyt juoksunaru, 
on elämä karu
        kuin Elon Laskuoppi.

Kirsi Kunnas on rytmin ja riimin taituri. Hän rikkoo riimin milloin haluaa ja tuloksena on pientä yllätystä ja riemukkaita oivalluksia. Nerokkaitahan nämä ovat, jos suoraan sanotaan.

Kirja sopii paitsi pienten kuulijoiden korville, myös takuuvarmasti kaikille eläinrakkaille aikuisillekin. Meillä näitä runoja kuuntelevat myös 7- ja 9-vuotiaat lapset, ja tunnustan, että asettelen tämän aina kuvakirjapinoomme päällimmäiseksi sitä hetkeä varten, kun kuopus alkaa vaatia lukuhetkeä. Tulen tästä äärettömän hyvälle tuulelle.


                                               

Tiitäisen kissa- ja koiraystävät on luettu myös Sininen keskitie -blogissa.

Lukuviikon bloggauksia on listattuna Ompun blogissa.

Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan?

Otsikkoni Miten houkutella 7-vuotias poika lukemaan? on haaste, johon minulla ei oikeasti ole vastausta. Tiedän, että ongelma ei ole vain meidän kotimme seinien sisäinen, vaan kyseessä on valtakunnallinen huolen aihe. Pisa-tutkimusten mukaan suomalaisten poikien lukutaito on huonompi kuin tyttöjen lukutaito ja sukupuolten väliset erot sen kuin kasvavat. Ero näkyy myös meillä kotona: tyttäreni lukivat Harry Potterit läpi jo ekaluokkalaisina, mutta ekaluokkalaisen poikani lukutaito ei riitä moiseen urakkaan, vaikka hän on kiinnostunut tarinasta ja nähnyt jo melkein kaikki sarjasta tehdyt elokuvat.

En edes kuvittele, että poikani lukutaito - puhumattakaan lukuinnosta - kehittyisi itsestään. Jos hän saisi itse valita, hän pelaisi tietokonepelejä koko ajan. Jos hän hiippailee hiljaa ohitseni, tiedän, että hän on napannut puhelimen taskuunsa ja yrittää livahtaa pelaamaan. Hänet ja hänen puhelimensa pitää erottaa toisistaan monta kertaa päivässä

Kun pelikoneet on suljettu ja puhelin on takavarikoitu, niin seuraava laite, jonka ääreen hän jumittuu, on tv. Vilkas kaveri pitää vauhdikkaista tv-sarjoista, kuten Tero hoitaa -piirretystä. Hän hekottaa sydämellisesti typerimmille kohtauksille ja kelaa ne katsottavaksi yhä uudestaan. Tällainen olisi hänen unelmapäivänsä (- viikkonsa ja -elämänsä): ensin katsotaan viisi kertaa Tero hoitaa, sitten hypitään trampalla, sitten pelataan 6 tuntia putkeen, sitten hypitään trampalla, sitten katsotaan Tero hoitaa...

Entäs lukutaito? Kaiken ruutuviihteensä ja pomppimisensa ohessa poikani oppi kuin oppikin myös lukemaan. Hurraa!

Mekaanisella lukutaidolla ei kuitenkaan kovin pitkälle pötkitä, vaan lukutaidon kehittyminen vaatii jatkuvaa lukemista. Kouluhan hoitaa tätä työtä, mutta jos lukuläksyä on kaksi kertaa viikossa, lukutaito ei aivan hirmuista vauhtia etene - eikä lukuinto etene yhtään. Onneksi koulussa on myös pulpettikirjoja ja loistava kirjasto, jota käytetään ahkerasti. Meidän alakoulussamme on myös toimiva ja suosittu lukudiplomi-ohjelma, jossa luetaan kuusi kaunokirjaa vuosittain. Pulpettikirjoina ekaluokkalainen luki kaikki koulun kirjaston Kapteeni Kalsarit ja lukudiplomikin onnistui. Ei huono.

Kotona pojan lukutaidon kehittymisen ykkösväline on Aku Ankka. Hän ahmi Akuja (kuvia) jo paljon ennen kuin osasi lukea ja lopulta oppi myös lukemaan Aku Ankan avulla. Ymmärrys hahmottui kauhistuneen ilmeen ja "Kääk!"-puhekuplan välille, ja kappas - lukutaidon pohja oli luotu!

Akkarien lukemisessakin voi nähdä lähes pakkomielteistä toistoa. Poika lukee samoja lempisarjojaan yhä uudestaan ja vaatii niitä myös äänenluettaviksi (aikuisten) kyllästymiseen asti. Don Rosan jännittävät jatkosarjat hän on lukenut riekalaiksi ja Aku Ankka -kansiot hajoilevat. Ne saavatkin hajoilla, sillä Aku Ankka on kieleltään laadukasta. Kunnianhimo, joka lehden toimituksella on hyvän suomen kielen viljelyyn, on suuren kiitoksen arvoinen. Monenkohan suomalaispojan lukutaito ja sanavarasto pohjautuu juuri tälle kunnianhimolle? Aku Ankassa esimerkiksi sana raha on harvoin vain raha, vaan se on myntti, mammona, lantti, kolikko...

Poika lukee myös kirjoja kotona. Kyllä vaan! Tässä on luettelo kirjoista, joita hän on ensimmäisen kouluvuotensa aikana lukenut:

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu pihalla; Tatu ja Patu, syömään!

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjät

Dav Pilkey: Kapteeni Kalsarit

Andy Stanton: Olet ilkimys, herra Gummi!; Herra Gummi ja Piparipohatta

Luetteloa ei ole saavutettu vapaaehtoisesti, vaan lahjomalla. Poika saa nimittäin jokaisesta lukemastaan kirjasta puoli tuntia peliaikaa...

Lahjontakaan ei auttaisi, jos kirjat eivät yhtään kiinnostaisi. Jokin luettelon kirjoissa viehättää 7-vuotiasta poikaa. Mikä on niiden salaisuus? Nopea analyysi paljastaa: Niissä kaikissa on huumoria ja lisäksi niissä on kuvitusta tekstin ohessa. Jokaisessa on alle 150 sivua. Eikä sovi myöskään aliarvioida kansikuvien irvistävien naamojen houkuttelevaa vaikutusta!

Iloinen, pieni mies haluaa nauraa lukiessaan - ja voiko häntä siitä syyttää? Tavan takaa hän lukee parhaina pitämiään kohtia ääneen: Äiti, kuuntelepa tätä! (Aina en saa luetusta otteesta selvää, koska teksti hukkuu hekotteluun.)  Kirjojen huumori perustuu lähinnä koheltamiseen tai hauskaan sanailuun. Aikuista ei ehkä joka kohta naurata aivan yhtä hervottomasti, mutta tosiasia on, että luettelon kirjailijat ansaitsisivat vähintäänkin mitalit lukutaidon eteen tekemästään työstä.

Kokosin tähän loppuun vielä kymmenen konstia, joita voi kokeilla 7-vuotiaan pojan ja lukutaidon yhdistämisessä. Konstien kohde luki itsekin listan ja hyväksyi sen. Kannattaa siis yrittää jotain näistä:

1. Lue pojalle joka ilta ääneen mitä ikinä hän haluaa.

2. Tilaa Aku Ankka. (Tämä kohta on aika hintava panostus, mutta joka euron väärti. Aamulehdessä oli vastikään kuva abiturienttipojasta, joka valmistautui yo-kirjoituksiin. Kuvassa hän söi välipalaa ja luki Aku Ankan vuosikertakansiota.)

3. Muista myös Aku Ankan taskukirjat.

4. Anna pojan lukea ruokapöydässä.

5.  Anna kirjojen lojua hujan hajan (keittiön pöydällä, kylppärissä, Lego-laatikossa, pojan huoneen pöydällä, lattialla, sängyllä).

6. Kuunnelkaa vauhdikkaita äänikirjoja (Risto Räppääjät, Me Rosvolat, Harry Potterit, Ellat).

7. Käy pojan kanssa kirjastossa ja lainaa kaikki hölmöimmätkin kirjat, joita poika kantaa hyllystä. (Yleensä ne ovat ne painavimmat tietokirjat tai Aku Ankka -kokoelmat. Tai sitten ne Kapteeni Kalsarit, jotka on luettu jo sata kertaa.)

8. Puhu kirjoista. Ole kiinnostunut kirjojen sankareista: Mitäs ne Erno ja Huuko taas ovat keksineet rehtorin päänmenoksi? Viljele kirjojen sanastoa: Onpas komea sirjopupuli! Naura pojan kanssa, vaikket ymmärtäisi sanaakaan siitä, mitä poika väittää kirjan juoneksi. (Kuka tässä muka lupasi, että vanhemmat pääsevät helpolla.)

9. Lue kirjoja omaksi iloksesi. Kirjaa lukeva aikuinen on harvinainen näky.

10. Lahjo! Lupaa peliaikaa, karkkia, leluja... Koska lukutaito on sen arvoista.

Vielä nämä konstit toimivat, mutta kuinka kauan? Edelleenkin toivoisin vinkkejä 7-vuotiaille pojille sopivista kirjoista, ja oikeastaan kaiken ikäisille pojille sopivista kirjoista. Pelkään pahoin, että kun lahjonnan tielle on lähdetty, 15-vuotiaana lapsi vaatii lukemisestaan palkaksi mopoauton.

Toivottavasti Lukuviikko innostaa myös poikia lukemaan! Kaikkia keinoja nimittäin tarvitaan.


                                               

Osallistun tällä kirjoituksella Eniten minua kiinnostaa tie -blogin haasteeseen Pojat, lukemaan!

Lapsi lukijana

Hei!

Olen Anna. Olen 9 vuotta ja tykkään lukea. Lempikirjojani ovat SOS-kirjat, Harry Potterit ja Replicat, koska niissä on toimintaa ja tykkään toiminnasta.

Lempihahmojani kirjoissa ovat Luna, Ginny ja Weasleyn kaksoset (Harry Potter), Amy (Replica), Oona (Futistyttö) sekä Lauren, Jas, Mia ja Becky (Mysteeritytöt). 

Luen aina kun minulla on aikaa. Joskus valvon aika myöhään, kun luen kirjaa. :)

Koulussa luetaan joka vuosi lukudiplomi, johon kuuluu kuusi kirjaa. Meillä on koulussa kiva kirjasto, josta saa lainailla kirjoja sitä mukaa, kun lukee niitä.

KIVA KUN LUIT TÄMÄN! :)  

Näitä kirjoja suosittelen: 

Enid Blyton: SOS-sarja, Salaisuus-sarja

Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Alex Carter: Mysteeritytöt-sarja

Anneli Kanto: Futistyttö-sarja

Marilyn Kaye: Replica-sarja

J. K. Rowling: Harry Potter -sarja

Eduard Uspenski: Alas taikavirtaa, Fedja-setä, kissa ja koira ja Fedja-setä ja täti Tamara

Netta Walldén: Ruben-sarja

Lukuviikon kunniaksi Luettua elämää -blogissa on tänään bloggaajana Anna, 9 vuotta. Ompun Reader, why did I marry him? -blogiin on kerätty vastaavaan aiheeseen liittyviä bloggauksia.

Lukuvinkkejä Lukuviikolle

Tällä viikolla 20. - 26.4.2015 vietetään Lukukeskuksen järjestämää Lukuviikkoa, jonka tarkoituksena on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Kirjabloggaajien mielestä lukuviikko on joka viikko, mutta tietysti virallinen Lukuviikko on sitten oikein juhlaviikko.

Viikon kohokohtana on Kirjan ja ruusun päivä, jolloin kannattaa poiketa kirjakaupassa. Jokaisen 15 euron kirjaostoksen mukaan saa kaupan päälle Kari Hotakaisen Kantaja -teoksen, joka on saatavana vain 23.-25.4.2015 kaupanteon yhteydessä.

Kirjabloggaajat tarjoavat Lukuviikolla lukuvinkkejä - vielä tavallistakin pontevammin. Minäkin kannoin korteni kekoon ja kokosin pinoon muutamia kirjavinkkejä heille, jotka haluaisivat tehdä hyviä kirjaostoksia. Kirjan yhteydessä luonnehdin niitä muutamalla sanalla ja kerron, kenelle suosittelisin kirjaa erityisesti:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu (2015)

- ajankohtainen

- rankka, muttei toivoton

- äideille ja isille, kasvattajille

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (2014)

- kaksi kaverusta soutaa Kustavista Hailuotoon

- luonnonystäville, Hurmeen ihailijoille, kaikille

- ei tosikoille tai vauhdin ystäville

Riina Katajavuori: Wenla Männistö (2014)

- railakas ja raikas

- hauska ja koskettava

- äideille, tyttärille, Aleksis Kiven ihailijoille, niille, jotka osaavat jo Seitsemän veljestä ulkoa

- ei tiukkapipoille, eikä kaikille (pyhän) Aleksis Kiven ihailijoille

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään (2015)

- romaani talvisodasta

- historian kertausta

- sotaromaanien ystäville, erityisesti miehille ja noir-tyylisten dekkarien ystäville

- ei minulle

Rosa Liksom: Väliaikainen (2014)

- terävä ja hulvaton

- nyky-Suomen koko kuva

- mukana myös peräpohjalaismurretta

- lyhytproosan ystäville, Liksomin ystäville, kaikille

Petri Tamminen: Meriromaani (2015)

- tämän talven ykkössuosikkini

- tragikoominen ja koskettava

- naisille, miehille, kaikille

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia (2015)

- riemastuttavia, hitaita veijaritarinoita

- ranskalaisen hienostunutta ja suomalaisen suoraa kerrontaa
- tarinoinnin ystäville, Väisäsen ihailijoille, oululaisille ja muillekin maailmankansalaisille

Pinoon pääsi pujahtamaan myös Leena Krohnin Erehdys, jota en ole vielä aloittanut, joten siitä en voi sanoa vielä mitään. Paitsi sanon kuitenkin: suosittelen.

Lukuviikon kunniaksi keskiviikkona on luvassa lastenkirjavinkkejä!

                                         Hyvää Lukuviikkoa!