Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät, Runoja kokoelmien ulkopuolelta, 2016
Toimittaja: Sakari Katajamäki
Kustantaja: WSOY
Kansi: ?
Sivuja: 91 (sekä 19 sivua Selityksiä ja huomautuksia)
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Lauri Viidan syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 100 vuotta ja juhlavuoden kunniaksi Viita oli esillä monin tavoin sekä valtakunnallisesti että erityisesti täällä kotikaupungissaan Tampereella. Yksi juhlavuoden tapahtumista oli Viidan runokokoelmien ulkopuolelle jääneiden runojen julkaiseminen nimellä Ne runot, jotka jäivät. Teoksen on toimittanut  Sakari Katajamäki, Lauri Viita -tutkija, joka on liittänyt teokseen myös ansiokkaan Selvityksiä ja huomautuksia -osion, josta runojen tarkat tiedot käyvät ilmi. Kokonaisuutena teos syventää Lauri Viidan runoilijakuvaa ja hämmästyttää monipuolisuudellaan.

Luin viime syksynä Lauri Viidan Kootut runot ja  ihastelin sitä muuntautumiskykyä ja lahjakkuutta, joka Viidan runoista säteilee. Hänen esikoiskokoelmansa Betonimylläri oli ilmestyessään vuonna 1947 sensaatio ja kirjallinen tapaus. Se teki Viidasta koko kansan rakastaman työläisrunoilijan. Kukunor (1949) oli puolestaan aivan jotain uutta ja ennenkuulumatonta: riemukas aikuisten saturunoelma. Käppyräinen (1954) leikki viitamaiseen tapaan kielellä ja sen mahdollisuuksilla. Suutarikin suuri viisas (1961) uudisti kalevalaista mittaa. Kootut runot siis kokonaisuutena paljastaa, kuinka Viita uudisti suomalaista runoutta ja uudistui koko ajan itse - leikki kielellä, kokeili ja hämmästeli suomen kielen mahdollisuuksia.

Ne runot, jotka jäivät on eräänlainen tiivistys Viidan runoilijanurasta. Kokoelman runojen joukossa on tilauksena kirjoitettuja juhlarunoja, lehdissä julkaistuja kantaa ottavia teräviä satiireja ja herkkiä tunnelmarunoja. Runoilija on ollut osa tamperelaista kulttuurielämää ja työväen kulttuurielämää, sillä hän on kirjoittanut runoja muun muassa Aamulehteen, Työväen Joululehteen ja Kansan Lehteen. On jotenkin huimaavaa ajatella, että lehdet ovat tilanneet ja julkaisseet runoja tunnetulta runoilijalta. Miksi Aamulehti ei enää julkaise runoja? Ajatelkaapa, jos lehti mainostaisi itseään näin: Ensi viikolla julkaisemme Johanna Venhon uusimman runon; Huomenna julkaisemme kulttuurisivuillamme Henriikka Tavin vappurunon, jne. Luulenpa, että runous olisi enemmän koko kansan asia, jos sitä julkaistaisiin päivälehdissä!

Kokoelman viimeisenä ja vaikuttavimpana runona on julkaistu Onni-sikermä kokonaisuudessaan. Se on testamentti, joka Viidalta jäi suomalaisille ja suomalaiselle kirjallisuudelle. Se on kokonaisuutena ehjä ja kaunis, koko elämän kattava viisaus. Runoilijan ennenaikainen kuolema vuonna 1965 jätti paljon kesken - mitä kaikkea Viidalla olisi vielä ollut annettavana runoudelle!

Viita on suomalaisen runouden kapinallinen, runouden uudistaja ja sanataituri, joka hakee vertaistaan. Hän hallitsi sekä riimittelyn että modernin runoilmaisun ja teki oikeastaan runoissaan suomen kielellä aivan mitä halusi. Runoissa loistaa kirjoittamisen ilo, ehtymätön ilo sanoista. Vaikka Viitaa voi kuvata kapinalliseksi sekä aiheiltaan että asenteiltaan auktoriteetteja kohtaan, hänen runoissan on syvä kunnioitus kieleen. Voisi sanoa, että Viidan runous on suomen kielen juhlaa. Runossa Ja heräsin, synnyin taas (s. 78) hän paljastaa ehkä jotain omasta suhteestaan kieleen:
- -
Ja heräsin, synnyin taas, 
ja opin jotenkin liikkumaan
ja olen jo päässyt tähän 
yksin jotakin joutessani
luettavakseni kirjaintamaan.
Yksin. Tokkopa sentään.
Kielihän on hyvä tuttu,
sama, jota äitini eläessään
minulle, viimeksi syntyneelle,
puheli kaiket päivät.
Lauseissa, joita sepittelen,
elän lapsuuten uudelleen,
ja aamu aamulta tuntuu,
kuin yhä jotakin alkaisi
ja minussa alati syntyisi
joku, joka jo oli ja eli.


Sama ajatus on Onni-sikermän ensimmäisessä runossa (s. 83) hiottuna, kirkkaana timanttina:

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.
                                 



Tampereen Työväen Teatterissa esitetään edelleenkin näytelmää Viita 1949, jonka olen nähnyt kahdesti ja jota suosittelen lämpimästi. Näytelmä on Sirkku Peltolan ohjaama ja Heikki Salon käsikirjoittama. Eeva Konnun säveltämä musiikki on niin hieno, että näytelmä kohoaa siivilleen. Hän on säveltänyt Viidan runoja ja tekstejä kauniiksi kokonaisuudeksi, josta kannattaa kuunnella ainakin näytelmässä esitetty Alfhild-runo.

Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteeseessa Viidan runot ottavat itseoikeutetusti paikan kohdassa 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, niin perustavanlaatuisesti Lauri Viita on persoonanan ja kulttuurivaikuttajana osa Tampereen historiaa. Kokoelman ovat lukeneet ainakin Kannesta kanteen -blogin Kaisa ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija,

Sinikka Vuola: Replika

Sinikka Vuola: Replika, 2016
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 197
Mistä sain kirjan: joulupukki toi


Vehnäpellon tähkät katselevat miten sirppi lähestyy, eivätkä voi pysäyttää sitä. Tähkien voimattomuus. (S. 102.)

Sinikka Vuolan Replika on erikoinen lukukokemus. Se on paikoin runollisuudessaan henkeäsalpaavan kaunista ja seuraavassa hetkessä rumimmista ruminta kerrontaa. Se rönsyilee ja maalailee, ja syöksee lukijansa sanojen kautta painajaiseen.

Replika on kerronnaltaa niin surrealistinen ja vapaa, etten meinaa saada siitä otetta. Se häivyttää perinteisiä romaanikerronnan elementtejä, kuten henkilöiden nimeämisen. Jäljelle jäävät arkkityypit: äiti ja poika, Leipuri, Leipurin vaimo, Kaniininnaama, Opettajatar, Pappi, vanhan tappelukukkojen kasvattajan nuori leski ja suruun pukeutunut nainen sekä Maailman kaunein eläin ja Siniparta. Ja koska painajaisesta on kyse, mukana on tietysti myös Herra Kuolema. Henkilöiden kautta muodostuu replika maailmasta, jossa elämme - on kauniita ihmisiä, äidillisiä hahmoja, hyväksikäyttäjiä, psykopaatteja, moralisoijia ja kärsijöitä.

Replikan miljöö jää myös arvoitukseksi, sillä sitä ei paikanneta tai ajasteta tarkasti. Mielessäni sijoitin tarinan jonnekin Etelä-Amerikkaan ja ajastin sen tapahtumat sekä keskiaikaan - jonne viittaa muun muassa Rautaneitsyt -  että nykyaikaan - jonne viittaa muun muassa limusiini. Osa tarinasta kerrotaan Amerikkalaisessa sairaalassa ja sieltä siirrytään syntiseen Pääkaupunkiin. Lopulta palataan sinne, mistä kaikki alkoi ja missä onnellinen lapsuus kuitenkin oli aluksi totta: Tämä maisema on läsnä aina ja kaikkialla, se katselee yhteistä eheää ja häiriötöntä untamme ja valvettamme, maailmaamme joka on lämpöinen ja kokonainen, toisin kuin tämä maa joka on jakautunut tasankoihin ja vuoristoihin, Etelään ja Pohjoiseen, oikeaan ja vasempaan, maanomistajiin ja työttömiin. (S. 11.)

Replikan aiheena on pojan kasvaminen, mutta se kertoo myös äidin ja pojan yhteydestä ja surusta. Eniten minua koskettivatkin juuri äärettömän rakkauden ja suunnattoman surun kuvaukset. Vuolan kerronnassa ne vyöryvät päälle aaltoina, jotka kääntävät sisikuntaa nurin ja saavat itkemään. Tyylikeinoina käytetyt paatos ja toisto vetävät lukijan mukaan syviin tunnetiloihin.

Tarinan taustalla kerrotaan Pinokkio-satua - satua puusta rakennetusta pojasta, replikasta, joka seikkailujensa myötä kasvaa oikeaksi pojaksi. Allegoria on selvä ja lupaa onnellista loppua kaikelle kauhealle, jonka päähenkilö kohtaa. Onneksi edes se, sillä teos on oikeastaan kuoleman juhlaa alusta loppuun, sillä sitähän ihminen tekee syntymästään lähtien - kuolee: En ole nähnyt yhtäkään elokuvaa kuoleman päättymisestä, eikä kukaan ole kertonut minulle kuolemansa päättymisestä. Ei kukaan. (S. 95.)

Replika oli minulle vaikeaa luettavaa, sillä yleensä nautin erityisesti modernista ja pelkistetystä kerronnasta. Vuolan teksti ei ole sellaista missään kohtaa. Lukijalle tekee tietysti hyvää haastaa ja kouluttaa itseänsä ja yrittää yltää lukemansa tekstin tasolle. Jossain vaiheessa lukemistani siivittivät Sirkka Turkan runot, joissa tunnistin samaa paatosta kuin Vuolan romaanissa. Hetken olin näiden kahden kirjailijan kanssa mukana samassa elämän ja kuoleman rytmissä. Kieli loi kuvia, ja minä vain elin niitä, eikä muuta tarvittu. Turkan mestarillisissa runoissa kohtaan kuitenkin myös huumoria, joka nostaa ne vielä johonkin uuteen ulottuvuuteen, mutta Vuolan romaani ei anna armoa. Ehkä tässä ei olekaan mitään aihetta nauruun.



Toivoin Replikaa joulupukilta Reader why did I marry him -blogin Ompun loisteliaan blogiarvion perusteella. Kirjan ovat lukeneet myös Tuijata, Kaisa, Arja, Riitta, Kaisa Reetta T, Katja, Maisku, Tuomas, Essielina ja Antiaikalainen (jonka arviosta voi lukea myös kirjailijan ajatuksia, muun muassa sen, että häntä on inspiroinut tämän kirjan kirjoittamisessa barokkimusiikki). Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 2, kirjablogissa kehuttu kirja.

Gösta Ågren: Tääl

Gösta Ågren: Tääl, 1989
Alkuteos: Jär, 1988
Suomentaja: Caj Westerberg
Kansi: Adam Korpak
Sivuja: 74
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Göstä Ågrenin runokokoelma Tääl voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 (tosin kannen alareunan teksti väittää sen voittaneen palkinnon vuonna 1989, mutta teoksen suomennos on vuodelta 1989 ja palkinto on saatu jo vuonna 1988). Tuolloin siis runoteoskin saattoi voittaa Suomen arvostetuimman kirjapalkinnon - sääntö muuttui vuonna 1993, mistä lähtien palkinnon on voinut voittaa vain romaani. Tääl kuuluu runovoittajiin samoin kuin Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1986.

Tääl on ensimmäinen osa samannimisestä runotrilogiasta. Sen aiheena ovat muistot lapsuudesta ja kasvamisesta, havainnot ajasta, ihmisistä  ja kirjoittamisesta. Sen suurimpana teemana on elämän merkityksen etsiminen, tai ehkä se pikemminkin kysyy, onko elämällä merkitystä? Mihin kaikki elämä lopulta katoaa?:
Hän etsii elämässään,
mutta löytää vain 
elämänsä. - - (S. 31.)

Ågren on paradoksien mestari. Hänen runojensa lukeminen on vähän kuin kulkisi heikoilla jäillä. Juuri kun on saamassa ajatuksesta kiinni, runoilija heittääkin sen päinvastaiseksi ja lukija jää hämmästelemään elämän ristiriitaisuuksia. Jää ritisee ja paukkuu lukijan askelten alla, mutta se kantaa. Suosikkirunoni on Ei muuta, jossa paradokseja riittää ensi säkeistä viimeisiin:
Eläminen on sitä ettei kaiken aikaa
elä. - -
- - En löydä muuta 
kuin arkipäivän, matalan 
suojan verta ja tulta vastaan, 
tunteet suuret kuin eläimet
ja selkeät kuin sanomat, 
ja sylin, johon palaan
aina kun en jaksa
olla syntynyt. Muuta
en löydä, ja sitä juuri
etsin. (S. 65.)

Ågren tekee muistojensa ihmisitä hyvin todellisia. He eivät ole mitään kiiltokuvia, vaan muutamiin riveihin vangittuja kokonaisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen. Valokuva-albumi-osiossa runoilija kuvaa muun muassa kaikki isovanhempansa, äidinäidinäidin ja enonsa. Paradoksi sisältyy valokuvien katsomiseenkin, jossa elävä ihminen edustaakin kuolemaa:
 - - Suurin, avoimin
silmälasein hän katsoo minua. Niin, 
nyt jälkeenpäin minä olen 
kuolema. Eihän ole 
ketään toista, 
joka voisi katsella häntä. - - (S. 39)

Ågrenin Tääl toimii minulle samaan tapaan kuiin Sirkka Turkan Tule takaisn, pikku Sheba. Molemmat kokoelmat ovat olleet hyllyssäni kauan ja tartun niihin säännöllisesti uudestaan. Joka kerta runot ovat erilaisia. Sitä mukaa, kun ikää kertyy, löydän runoista kerroksia, joita en niissä aiemmin ole nähnyt. Lempirunojani? Kyllä, nämäkin. Ehkä näitä nuoruudessa löytyneitä suosikkeja on turvallista lukea.

Ågrenin runoja lukiessani toivoisin, että olisin taitavampi ruotsin osaaja ja voisin lukea hänen runojaan ruotsiksi. Kokoelman ruotsinkielinen nimi Jär on Pohjanmaan ruotsin murteen här. Caj Westerbergin suomennos Tääl viittaa puhekieleen ja samalla myös runouteen, jossa perinteiseen runokieleen kuuluivat loppuheitot, eli sanojen loppujen lyhentäminen. Kokoelmassa Westerbergin suomennostyö toimii luontevasti, oikeastaan niin hyvin, että jotain elämän ja ajankulumisen ytimestä tuntuu olevan koko ajan lähellä.

Äiti-runossa on jotain järkyttävän kaunista:
                  - - Oikein
isot asiat eivät tapahdu; ne ovat.
Kirjoittavan käteni luona
istun nyt, kaipauksesta
liikkumattomana, mutta ilman surua.
Hän kuoli, hän vain kuoli.
Ja myrsky laantuu; 
se on jälleen vapaa. (S. 43.)

Ågrenin runoissa kohtaavat nuoret ja vanhat, syntymä - joka ei ole ihmisen oma valinta, vaan oikeastaan pelkkää väkivaltaa - elämä ja kuolema. Edelliset sukupolvet tekevät tietä uusille, ja taas uudet sopeutuvat elämäänsä ja kuolemaansa. Aika virtaa, se peittää lopulta kaiken alleen ja yksittäiset elämät katoavat siihen. En tiedä, miten Ågren pystyy kirjoittamaan niin suurista aiheista kuin hän kirjoittaa, ilman että lankeaa paatokseen. Sitä hän ei nimittäin tee vahoingossakaan. Luulen, että paradoksit - elämän ironinen perusta - kiertävät ovelasti juhlalliset totuudet. Ågrenin runot ovat täysiä, niissä on kaikki.
- - Vuodet
pimenevät. Joku lähestyy
hämärässä; jokin olento
erkanee lähteestään. Hetki
on käsillä. Hetki
on aina käsillä. (S. 31.)




Haluan omistaa tämän bloggaukseni Kristalle, Lukutoukan kulttuuriblogin kirjoittajalle, joka menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen maanantaina. Järkyttävä uutinen hiljensi ja osoitti elämän haurauden: nuoren ihmisen kuolema tuntuu käsittämättömältä. Olen kuitenkin kiitollinen, että sain tutustua Kristaan. Hän oli unohtumaton persoona, helposti lähestyttävä ja avarasydäminen ihminen. Hän säteili lukemisen iloa, jonka toivon jatkuvan kirjabloggaajien kirjoituksissa.


Tääl on luettu myös Kirjavinkeissä ja Paljon melua kirjoista -blogissa. Osallistun teoksella Ompun runohaasteeseen ja kuittaan HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta.

George Saunders: Sotapuiston perikato

George Saunders: Sotapuiston perikato, 2016

Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline, 1996

Suomentaja: Markku Päkkilä

Kustantaja: Siltala

Kansi: ?

Sivuja: 208

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

George Saundersin Sotapuiston perikato heittää lukijansa keskelle dystopiaa. Kyse ei ole mistään sadan vuoden päähän kuvitellusta ympäristökatastrofista, vaan maailmasta, jossa oikeastaan jo elämme - vai miltä kuulostavat muoviset elämyspuistot ja alipalkattu työvoima, muurien rakentaminen, köyhien köyhtyminen ja rikkaiden rikastuminen, jengisodat ja pakolaisten virrat. Niitä kaikka Saunders on kuvannut vuonna 1996.

Ei ole montakaan kuukautta siitä, kun Yhdysvaltoihin valittiin muurinrakentaja-presidentti ja Suomessa valmisteltiin ihan vakavissaan lakiehdotusta, jossa turvapaikanhakijoiden perustoimeentuloturva olisi pienempi kuin muiden Suomessa asuvien ihmisten. Suomessa heiteltiin polttopulloja vastaanottokeskuksiin. Näin eriarvoistetaan ihmisiä, näin se alkaa. Niin kauan kun meillä on laissa säädetty minimipalkka ja tasa-arvoa korostava perustuslaki, olemme jonkinlaisessa turvassa kaoottiselta ja mielivaltaiselta ihmisten hyväksikäytöltä, jota Saunders kuvaa. Saundersin maailmassa vain ne, joilla on aseet ja rahaa, pärjäävät. 

Sotapuiston perikato on Saundersin esikoisteos. Se sisältää seitsemän toinen toistaan mustempaa novellia, jotka kertovat tavallisten ihmisten selvitymiskeinoista raa'assa maailmassa. Tarinat ovat satiireja, mutta toivoisin hartaasti, että ne eivät olisi niin paljon totta kuin ovat.

Niminovellissa kerrotaan Sotapuisto-elämyskeskuksen epätoivoisesta hengissäpysymistaistelusta. Konkurssi uhkaa, koska jengit vaikeuttavat puiston toimintaa, eivätkä ihmiset uskalla enää tulla viihtymään. Novellin minäkertoja yrittää keksiä keinoja työpaikkansa säilyttämiseksi, mutta kun puistoon palkataan seonnut entinen ammattisotilas rauhanturvaajaksi, homma lähtee käsistä ja ruumiita alkaa syntyä. 

Isabelle-novellissa rujous ja raakuus sekä kauneus ja armo sekoittuvat, eikä oikeaa ja väärää voi erottaa. Hyvyys ja pahuus löytyvät jokaisesta ihmisestä. Samaa asetelmaa on Aallontekijä alamäessä -novellissa, jossa riistetty ja välinpitämätön huvipuiston työntekijä aiheuttaa hirvittävän vahingon ja joutuu elämään syyllisyytensä piinaamana. 

Novelli 200-kiloinen toimitusjohtaja on suosikkinovellini. Siinä kerrotaan yrityksestä, jonka tehtävä on eliminoida kiusalliset pesukarhut. Firma lupaa pesukarhuille vapautusta ja hellää kohtelua, mutta todellisuudessa teurastaa kaikki eläimet ja kerää kovat rahat lempeällä imagolla. Firman menestys perustuu siis silkkaan huijaukseen. Firman johtaja on psykopaatti ja työntekijät ovat ilkeitä toisilleen. Konttorissa työskentelevä 200-kiloinen Jeffrey joutuu pilkan kohteeksi, mutta yrittää pitää kiinni positiivisesta elämänasenteesta ja kuinka ollakaan, hänestä tulee sorrettujen työntekijöiden vapauttaja. Tosin onni ei kestä pitkään.  

Novelleissa Muistoja rouva Schwartzille ja Sorretun Maryn kovan onnen terrorikampanja kerrotaan myös yksittäisten ihmisten kapinasta. Mitä keinoja hmisillä on säilyttää ihmisarvonsa ja itsekunnioituksensa maailmassa, joka perustuu rahalle ja ahneudelle ja ihmisten alistamiselle? Ihmiset ovat valmiita uhraamaan jopa omat muistonsa tai vapautensa, jotta voisivat olla ihmisiä.

Runsaudenmaa on novellikokoelman pisin tarina, noin 100-sivuinen, joten sitä voisi kutsua pienoisromaaniksi. Tarina alkaa linnasta, jossa rikkaat käyvät tuhlaamassa rahojaan erilaisiin heille räätälöityihin elämyksiin. Linnan työntekijät työskentelevät ruokapalkalla, koska he ovat kaikki ns. viallisia. Heissä on vikoja, vammoja, joita geneettisesti saastuneet ja myrkylliset juomavedet ovat aiheuttaneet. 

Millaista muurien ulkopuolella on? Kannattaako viallisen paeta linnasta?: "- - Siellä on kaunista ja arvaamatonta eikä se ole riskin arvoista. Vallan kahvassa ovat vahvat ja hullut. - -  " "Älä usko", Cleary laulaa hänen takanaan. "Hän valehtelee ja haluaa vain sekoittaa pääsi. Tämä maa on paras koko maailmassa ja se on täynnä hyväsydämisiä elämää rakastavia ihmisiä." - - (S.140.)

Kuulostaako presidentilliseltä puheelta? Runsaudenmaassa Yhdysvallat on jakautunut länteen ja itään, eikä ilman asetta voi kuvitellakaan selviävänsä. Näihin olosuhteisiin Saunders kuitenkin rakentaa lopulta kauniin ja toiveikkaan tarinan, jossa ihmisen, kurjan viallisen, sinnikkyys ja kärsimys palkitaan.

Saundersin maailma on yhtä armoton ja väkivaltainen kuin Margaret Atwoodin Herran tarhurit -kirjan dystooppinen maailma. Ihmisten itsekkyys ja ahneus johdattavat maailman tuhoon, ja millainen se maailma sen jälkeen on, kuinka moni ja millaisin keinoin siitä sitten selviää. Mieleeni tulee myös Ray Bradburyn dystopiaklassikko Fahrenheit 451, jossa kansalaiset on vaivutettu viihteen avulla aivottomiksi idiooteiksi, mutta lainsuojattomina elää vielä jonkinlainen kapinallisten yhteisö, johon on pakko asettaa kaikki toivonsa. Jo Edgar Allan Poen novelli Punaisen kuoleman naamio vuodelta 1842 varoittaa muurien maailmasta. Muistattehan kauhutarinan prinssi Prosperosta, joka kerää rikkaat ystävät linnaansa ja antaa ruton riehua köyhien keskuudessa!

Saundersin tarinat ovat hurjia, mutta myös tavattoman hyviä ja viiltävän ajankohtaisia. Niiden satiiri puree syvään. Kauheudessaan ja brutaalisuudessan ne puhuvat lopulta inhimillisyyden ja ihmisyyden puolesta.  

Sotapuiston perikato on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Lukuisa, Reader why did I marry him?, Opus eka, Eniten minua kiinnostaa tie, Dysphoria ja Mitä luimme kerran. 

Osallistun kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen. Nyt olen lukenut haasteeseen 54 novellia. HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteesta kirja täyttää kohdan 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.

Vihtorin kirjamessut 25.3.2017

Terveiset Vihtorin kirjamessuilta Tampereelta!

Tampereen kirjamessut eivät prameile koollaan, mutta sen sijaan messujen tunnelma on joka vuosi ainutlaatuinen. Kirjaihmiset istuvat tiiviisti penkeissään ja kuuntelevat korvat höröllään hyviä keskusteluja, joita heille tarjotaan. Poissa on Helsingin Kirjamessuilta tuttu äänten kakofonia ja ruuhkat.

Messupäivän kohokohta on perinteisesti Tulenkantaja-palkinnon jakaminen. Palkinto jaetaan teokselle, joka katsotaan mahdolliseksi menestyjäksi myös ulkomailla ja jonka käännöstä ja markkinointia halutaan tukea palkinnon myötä. Tulenkantaja-palkintoehdokkaina olivat tänä vuonna Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet, Hanna Weseliuksen Alma!, Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia, Juhani Karilan Omanakrokotiilin kuolema ja Laura Gustafssonin Korpisoturi.

Saavuin ystäväni kanssa paikalle hotelli Ilvekseen kesken palkintoraadin puheenjohtajan, Antti Tuomaisen, haastattelun. Tuomainen on kansainvälisesti menestynyt kirjailija, ja hän kertoi, miten hänen elämänsä on ulkomaisen menestyksen myötä muuttunut. Hän kertoi matkustavansa tänä kevänä vielä kolme kertaa Iso-Britanniaan messuille ja syksyllä on tiedossa lisää reissuja. Matkustustahti kuulosti hurjalta. Kirjailijan täytyy siis yhdistää arkisen työn yksinäisyys, ja toisaalta markkinoinnin vaatima sosiaalisuus ja esiintymistaidot.

Literary Agencyn Elina Ahlback kävi myös kertomassa, miten suomalaista kirjallisuutta myydään ulkomailla. Hän sanoi, että maailman parasta kirjallisuutta pitää myydä maailman parhaana kirjallisuutena. Kirjan idea täytyy osata tiivistää yhteen markkinointilauseeseen, joka herättää mahdollisen kustantajan huomion. Kilpailu on kovaa.

Palkintoehdokkaiden paneelikeskustelu oli herkullista kuunneltavaa, sillä ainakin nämä ehdokaskirjailijat osasivat esiintyä luontevasti ja kertoivat kirjoistaan mielenkiintoisesti. Nyt tekee mieli lukea nekin kirjat, joita en vielä ole lukenut. Aamulehden toimittajat Matti Posio ja Markus Määttänen haastattelivat ehdokkaita. Tässä vaiheessa paikalla oli jo melkoinen joukko kirjabloggaajiakin, joille lähetän tässä terveisiä - aina on kirjapöhinää siellä, missä tavataan. Voi olla, että ainakin näistä blogeissa ilmestyy raporttia paikan päältä: Kirja hyllyssä, Kannesta kanteen, P. S. Rakastan kirjoja tai Kirjainten virrassa. 

Kuvassa vasemmalta toimittaja Matti Posio ja kirjailijat Leena Parkkinen, Emma Puikkonen, Juhani Karila, Laura Gustafsson, Hanna Weselius ja Mikko-Pekka Heikkinen.

Leena Parkkinen kertoi, että hän oli halunnut kuvata sekä ruokaa että naisten välistä rakkautta kirjassaan Säädyllinen ainesosa. Teoksellaan hän halusi kertoa historiallisen tarinan ja osoittaa, että homoseksuaalisia ihmisiä on aina ollut, vaikka heidän tarinansa eivät ole olleet näkyviä. Olen kuullut Parkkisen kirjasta pelkkiä kehuvia arvioita ja hankinkin sen nyt messuilta omakseni.

Emma Puikkonen puolestaan kertoi, että hän halusi teoksessaan Eurooppalaiset unet yhdistää sekä isoja ihmeitä että arkisia, tavallisen ihmisen elämässä tapahtuvia ihmeitä. Hänen henkilönsä tulevat eri puolilta Eurooppaa ja osuvat keskelle historiallisia myllerryksiä, mutta kokevat käänteitä myös omassa elämässään. Teoksessa on myös hieno maagisen realismin ote. Äänestin hänen kirjansa viime vuoden parhaaksi suomalaiseksi kirjaksi Blogistanian äänestyksessä, joten voin kai paljastaa hänen kirjansa olleen toinen voittajasuosikeistani.

Juhani Karilan novellikokoelma Omenakrokotiilin kuolema herätti huomioni, sillä en ollut kirjasta aiemmin kuullutkaan. Kun Markus Määttänen kertoi, että teoksessa irtokarkit puhuvat, aloin heti kiinnostua. Osallistun parhaillaan Reader why did i marry him -blogin novellihaasteeseen, joten absurdi novellikokoelma kuulosti lupaavalta ja lähti mukaani messuilta. Vielä kun kirjailija lupasi, että kirjaa voisi markkinoida ulkomailla "sekobolde-kirjallisuutena", vakuutuin siitä, että tämä on juuri minun kirjani.

Laura Gustafssonin Korpisoturiakin minulle on kehuttu paljon ja kieltämättä tarina kuulostaa villiltä. Markus Määttänen kehui erityisesti kirjan kuvaamaa nykymiehen mielentilaa. Korpisoturi on dystopia, jossa yhteiskunta romahtaa, mutta kirja on kuitenkin ilmeisesti mustan humoristinen dystopia. 

Hanna Weseliuksen Alma! on myös tehnyt minuun vaikutuksen, siispä se oli toinen voittajaehdokkaani. Ahmaisin kirjan melkein yhdeltä istumalta ja nautin sen kiukkuisesta meiningistä. Weselius, joka on myös valokuvataiteilija ja Aalto-yliopiston lehtori, kertoi, että valokuvaamisessa ja kirjan kirjoittamisessa ei ole juurikaan eroa. Hän kertoi myös hyvin havainnollisesti sen, kuinka ympäröivä maailma ja uutiset, kuten esimerkiksi nigerialaisten koulutyttöjen kaappaus vuonna 2014, tulivat osaksi hänen teostaan,  

Mikko-Pekka Heikkisen Poromafia on kuulemma saanut nimensä aidon poroisännän suusta. Kirjailija tunnustautuu erämieheksi ja Lapin-kävijäksi ja kuvaa kirjassaan saamelaisten elämää, johon hän on yhdistänyt mafiaelokuvan henkeä. Hän kertoikin, että hänen haaveensa mafiaelokuvan ohjaamisesta on nyt kansien välissä. Kirjan saama vastaanotto on ollut myönteistä myös pohjoisessa, vaikka Heikkinen kertoi, että häntä vähän pelotti, kuinka ihmiset siellä siihen suhtautuisivat. 

Päivän huipentumana Antti Tuomainen julisti voittajan: Tulenkantaja-palkinnon voitti Hanna Weseliuksen Alma! Tuomainen kehui sitä vahvasti omaaääniseksi teokseksi.

Toivon Almalle! menestystä maailmalla!
Toivon myös kaikille näille hienoille kirjoille lisää lukijoita. Suomalainen kirjallisuus on aivan varmasti maailman parasta kirjallisuutta.


P. S. Lopuksi esitän vielä toiveen siitä, että Vihtorin kirjamessut palaisivat hotelli Tammeriin, jossa tilat ovat valoisammat ja ylevämmät. Ikkunaton ja tummasävyinen yökerhotila on pikkuisen pimeä miljöö, vaikka kirjakeskustelut tuovatkin valoa kirjahullun päivään.

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx: Lyhyt kantama, Kertomuksia Wyomingista, 3. painos, 2006 (ensi kerran suomeksi 2001)
Alkuteos: Close Range, 1999
Suomentaja: Marja Alopaeus
Kustantaja: Otava
Kansi: kuva Ang Leen ohjaamasta elokuvasta Brokeback Mountain
Sivuja: 312
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Annie Proulxin novellikokoelma Lyhyt kantama kertoo tarinoita Wyomingista, eivätkä ne tarinat ole ollenkaan herttaisia tarinoita. Syy on tietysti miljöössä: Wyomingin osavaltio on pinta-alaltaan noin kaksi kolmasosaa Suomen pinta-alasta ja siellä asuu noin puoli miljoonaa asukasta. Se on siis vielä harvemmin asuttua seutua kuin Suomi, ja siellä Kalliovuoret määrävät sään ja maisemat. Olosuhteet ovat vähintäänkin yhtä karut kuin Suomessa. Seutu on aitoa villiä länttä, jossa toimeentulo on saatu karjanhoidosta ja cowboyn ammatti on ollut varteenotettava uravalinta.

Olen käynyt Wyomingissa kaksi kertaa. Kun olin Yhdysvalloissa vaihto-oppilaana, tutustuin perheeseen, jonka äiti, Tammy, oli kotoisin Sheridanista, Wyomingista ja asuu nykyään Big Hornissa miehensä kanssa. Olen käynyt molemmissa kaupungeissa ja retkeillyt Kalliovuorilla, eikä niitä maisemia voi unohtaa. Tammy on ehkä sydämellisin ja  herttaisin ihminen, jonka olen kuunaan tavannut. Hän on syvästi uskovainen ja aina hymyssä suin, ja muistan hänen aina kaivanneen Wyomingiin.

Annie Proulxin Wyomingissa ei ole yhtään Tammya. Siellä on sään ja ankaran työnteon pieksämiä selviytyjiä, raavaita miehiä, rodeoratsastajia, aseita ja karjaa. Väkivaltinen kuolema on enemmän todennäköistä kuin vanhuuteen kuoleminen. Tosin yksi lähes satavuotias jäärä tavataan ja hänkin sinnittelee hengissä lähinnä miniänsä kiusaksi.

Proulxin novelleissa on yksi päähenkilö ylitse muiden, ja se on Wyoming itse. Henkeäsalpaavat maisemat, jäätävät tuulet ja tappavat lumimyrskyt, hirvittävä kuumuus ja heinäsirkkaparvet käyvät myös lukijan kimppuun. Lukija ratsastaa vuorilla ja preerialla, painaa cowboy-hattunsa syvälle päähänsä ja kuulee kannusten kilinää.

Varuillaan saa olla koko ajan, sillä ihmiset ovat yhtä armottomia kuin sääkin. Helvetissä ihmiset haluavat vain kulauksen vettä kertoo siitä, kuinka laki otetaan omiin käsiin ja Yksinäinen rannikko kertoo siitä, kuinka ihmisen kohtaloksi koituvat ne ihmiset, joihin hän takertuu. Novellissa Maan muta kerrotaan sonniratsastaja Diamond Feltsistä, joka muistuttaa hahmoltaan kalevalaista Lemminkäistä. Äitinsä estelyistä huolimatta hän lähtee vaaralliselle uralle, jossa ei ehjää luuta jää ja toimeentulo  on niukkaa. Naisia tietysti riittää, mutta elämä on armoton kouluttaja.

Kokoelman novellit ovat melko pitkiä, mutta sekaan mahtuu myös kolme lyhyttä tarinaa. Työkokemuksia kertoo miehestä, joka ehtii elämänsä aikana yrittää vaikka minkälaista bisnestä, eikä lannistu mistään. Suomalaisesta näkökulmasta hän on amerikkalaisen elämänasenteen perikuva. Punaruunikko ja 55 mailia bensapumpulle ovat puolestaan kuin kansantarinoita. Punaruunikko toimii kuin kasku ja 55 mailia bensapumpulle on kauhukertomus.

En epäile ollenkaan, etteikö Proulxin henkilöhahmoilla olisi olemassa todelliset esikuvat Wyomingissa. Hän on kaapannut syntymäosavaltionsa ihmiset mukaansa ja kertoo heidän rujot ja ankarat elämänsä sellaisina kuin on ne kuullut tai nähnyt. Parhaimmillaan hän onkin kuvatessaan henkilöitänsä: Inez Muddyman oli pitkänhuiskea ja hieman varhaisten vaihdevuosien vimmastuttama. Hän oli Bibbyjen tyttö ja kasvanut hevosen selässä kellon ympäri, kuten hän sanoi. - - Tyttönä Inez oli ollut hyvä ratsastamaan pukittelutynnyrillä ja lassoamaan, oli niittänyt hiukan kunniaa ja saanut vähän käteistä viikonloppukiertueilla mutta pani hanskat naulaan kun tapasi Muddymanin. Poissa hevosen selästä Inez oli kömpelö ja jäykkäkoipinen. (S. 165.)

Naiset jäävät melkein kaikissa novelleissa jääräpäisten ja raakojen miesten varjoon. Maailman höyhenheinänen ääri, Kannukset ja Yksinäinen rannikko kuitenkin väläyttävät joitain naiskohtaloita: yksinäisyyttä, ratsastamista, ankaraa työtä ja vääriä miehiä. Novellisa Wyomingin kuvernöörit tavataan sisarukset, jotka tuntuvat pärjäävän suhteellisen hyvin. Novelli onkin ainut, joka sijoittuu nykyaikaisempaan Wyomingiin ja kertoo niistä ongelmista, joihin karjatalous on ajautunut. Miehinen maailma on murentumassa, ja kyllähän sen rippeet näyttäytyvät vähintäänkin säälittävinä.

Nautin novellikokoelman lukemisesta suunnattomasti. Tapa, jolla Proulx muuttaa ihmiset osaksi maisemaa, on ainutlaatuisen vahva. Suomentaja Marja Alopaeus on tehnyt tarkkaa työtä, ja teksti painuu ilmaisuvoimaisena lukijan tajuntaan.

Ehjin, ja lopulta myös kaunein, tarina on novelli Brokeback Mountain, josta Ang Lee ohjasi palkitun elokuvan vuonna 2005.  Kahden cowboyn intohimoinen, mutta kielletty rakkaussuhde on välähdys onnesta, joka olisi tarjolla toisen ihmisen muotoisena. Niin kuin rakkaus aina on. Novellista jää haikea, pitkään viipyvä jälkimaku. Sen tunnelma on täysi.



Osallistun Proulxin kirjalla Reader why did I marry him -blogin novellihaasteeseen ja saan lisätä haasteeseen kirjan myötä 11 novellia. Oma osuuteni on tähän mennessä 47 luettua novellia. Kirja on jo viides kirja, jonka olen poiminut tänä vuonna omasta hyllystäni ja TBR-listaltani. Olen näköjään osallistumassa Sivumennen-blogin Hyllynlämmittäjä-haasteeseenkin tänä vuonna.

Lyhyt kantama on luettu ainakin näissä blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Ankin kirjablogi, Satun luetut ja Lukupiiri. Kuittaan kirjalla HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba, 6. painos, 1987
Kustantaja: Tammi, 1986
Kansi: Chritina Furuhjelm
Sivuja: 54
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä


Sillä rakkaus on muukalainen vain (s. 50).

Sirkka Turkka sai Finlandia-palkinnon runokoelmastaan Tule takaisin, pikku Sheba vuonna 1986. Kokoelma on ollut hyllyssäni 1990-luvun alusta lähtien ja olen lukenut sen ensimmäisen kerran heti sen hankittuani ja sen jälkeen muutamankin kerran. Kun tartun siihen, se ei päästä irti, vaan elän sitä edestakaisin. Se on myös joka kerta yhtä vaikea palauttaa takaisin muiden runojen luokse hyllyyn, siitä on vaikea irrottaa. Nytkin se on vaeltanut kotini pöydillä ja laukuissani yli kuukauden.

Juuri tämä on parasta runojen lukemisessa: ne roikkuvat mukana ja välähtävät kuin salamat.

Turkan runous ei ole minulle helppoa. Välillä jokin säe kirkastuu ja toinen pakenee ja seuraavalla lukukerralla taas toisin päin. Tule takaisin, pikku Sheba ei ole ikinä sama.

Runojen säkeet katoavat paatokseen, vyörytykseen ja ylilyönteihin. Minä seuraan mukana. Annan runoilijan vouhottaa ja uhota. Ehkä hän vouhottaa nyt rakkaista eläimistään, ehkä hän kuuntelee musiikkia, ehkä hän on vain riemuissaan. Minua naurattaa:
- -
on minulla tunteita, runoutta päässä, 
on tahmaisia pulloja ja sormenjälkiä jäässä. 
       Niin on kristityn tie 
                kivetty kananmunilla, hänen elämänsä
                    siunattu ruskeilla lampailla. - -  (s. 13.)

Paraskaan lähilukemisen yritykseni ei aina auta, vaan säkeet laajenevat ja pakenevat minulta palatakseen kohta takaisin aivan kirkkaina. Parasta on luottaa runoilijaan, joka kertoo asiat, kuten ne ovat. Hän ei ole sanoillaan loukannut ketään, joten annetaan hänen olla:

Jos kerran runoilijan mukaan kuulla
           on norsun muisti ja kukat
   ovat pimeitä, kuu kirkas, niin mitä
      te siinä haikailette ääni angiinan
          valkoiseen huopaan käärittynä.
Kaikki fariseukset ja janukset
         pellon ja metsän rajalla,
             yhtä ja samaa porukkaa.
   - -
      Jeesuksen metsässä kuljin,
             en oksan oksaa taittanut,
      tikkua ristiin pannut. (S. 22.)

Syksy on tämän kokoelman vuodenaika, vaikka muitakin vuodenaikoja koetaan. Syksy kusee vasten tuulta, mutta toisaalta syksyn sadekin voi rakastaa. Syksyyn kaikki myös päättyy:
Ja minä tahdon, että sinä
           lopultakin vavahdat,
kun sateesta märkä järvi
           nostaa siivilleen kesän,
                     sen joutsenet - - (s 54).

Turkan runoudessa luonto tulee liki. Luontokuvaus onkin lähes ainut piirre, joka sitoo hänet suomalaisen runouden perinteeseen. Kaikki muu on hänen omaansa ja uutta, häikäsevää. Runoissa on paljon eläimiä ja lintuja, heti kokoelman ensimmäisessä runossa kurki, tiikeri, villisika ja gepardi. Myöhemmin hevoset ja koirat, rakkaimmat eläimet. Sitten vielä varpuset, kukot, joutsenet... Jotain alkuvoimaista ja selkeää tässä kaikessa on.

Tule takaisin, pikku Sheba on myös rakkauden ja kaipauksen tarina. Senkin sieltä voi lukea, jos haluaa. Ja minähän haluan. Ensi kerralla haluan ehkä lukea sieltä taas jotain ihan muuta. Saan haluta, sillä runoilija kyllä kertoo:
- -
Runoilijan turpaahan ei kahdella
              tonnilla tukita, kahdella shekillä (s. 19). - -

Miten minusta tuntuu, etten melkein kestä tätä runokokoelmaa. Taas naurattaa niin, etten meinaa pysyä nyt tässä tuolilla. Sanat ovat vapaita, kun Sirkka Turkka ne asettaa.



Turkan kokoelmasta on kirjoitettu myös Kirjavinkeissä. Osallistun teoksella Reader why did I marry him -blogin runohaasteeseen, johon luetaan nyt koko vuosi runoja. Mahtavaa! Haasteen tunnuslause "Viini lasissa kuin veistos" on peräisin juuri tästä kokoelmasta. Kuittaan teoksella HelMetin vuoden 2017 lukuhaasteen kohdan 41. Kirjan kannessa on eläin.