Henriikka Tavi: Tellervo

Henriikka Tavi: Tellervo, 2018
Kustantaja: Teos
Sivuja: 229
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Henriikka Tavin esikoisrunoteos Esim. Esa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon vuonna 2007, ja kun sen pari vuotta sitten luin, olin aivan myyty. Esim. Esa on lempikirjojani ikinä.

Uteliaana odotin Tavin esikoisromaania, Tellervoa. Kustantajan mukaan luvassa olisi parisuhteen etsintää, mutta myös "kiusallista aikalaisromaania". Alusta asti onkin selvää, että vaikka nyt lähdetään chick litin asetelmasta liikkeelle, ei tilanne siihen jää pyörimään.

Tellervo siis haikailee parisuhdetta ja ottaa asian tosissaan. Elämän paras aika - opiskeluaika - on mennyt parisuhteenmuodostamispuuhien puolesta ohi ja kolmivitosen on panostettava asiaan aivan eri näkökulmasta. Apuun rientääkin Rori Raye, joka kertoo, miten jokainen voi löytää itsestään magneettisen naisen, joka vetää miehiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä.

Tellervo perustaa ystävänsä Hennin kanssa kerhon, jossa Rorin opit otetaan haltuun ja flaksi alkaa käydä. Rakkautta tuntuu olevan tarjolla joka suunnassa, mutta kuinka sen kanssa sitten osataan elää? Tavin kirja muistuttaa kipeästi siitä tosiasiasta, että romanttinen rakkaussuhde on nykyisin nostettu ihmisen onnellisuuden ykköskriteeriksi, mutta tosiasiassa yhteiselämä kenen tahansa kanssa on melkoista tasapainoilua ja kompromissien etsimistä. Romanttinen tunnelma ei kovin kauas kanna, ja Rorin opit alkavat väljähtyä parisuhteessa: Tellervo ei enää tietoisesti ajatellut synnynnäistä oikeuttaan olla seireeni (s. 79). 

Tavin kertomana Tellervon ja Hennin ystävyys, miehen etsiminen ja elämä noin ylipäänsä osoittautuvat joksikin muuksi kuin ruusuilla tanssimiseksi. Ystävättärillä on omat kipupisteensä, ja lisäksi kaiken taustalla ilkkuvat nykyihmisten lukuisat valinnanmahdollisuudet, jotka tekevätkin elämästä oikeastaan masentavaa: Olenko nyt kuitenkaan onnellinen? Entä jos joku toinen olisi minulle sopivampi?

Aikalaisromaani tämä on vähän samaan tapaan kuin norjalaisen Nina Lykken Ei, ei ja vielä kerran ei. Lykken päähenkilöistä yksi osuu samaan ikähaarukkaankin kuin Tellervo ja Henni. Tyytymättömyys ja valintojen mahdollisuus kulkevat käsi kädessä. Elämässä on niin paljon vapautta, että ihminen päätyy helposti ajelehtimaan, eikä osaa tarttua mihinkään - ei osaa päättää.

Tavin kerronta on terävää ja kepeää yhtä aikaa. On hienoa lukea kirjaa, jossa naiset ovat päähenkilöitä ja naisten elämä on keskiössä. Harvemmin kirjallisuudessa punnitaan myöskään naisten välistä ystävyyttä. (Ehkäpä Elena Ferranten Napoli-sarjan esimerkki nyt tuottaakin lisää tällaisia romaaneja - ja mikäs sen hienompaa!) Naisten ystävyyden eri vaiheita on Tavin kirjassa käsitelty ironiseen tyylin:
Tellervolla oli aina ollut ystävä. Ei hän erityisesti ystävästä pitänyt, mutta ystävä oli hyvä olla olemassa. Ystävä tarjosi vertailupintaa. 
   Tellervossa ja ystävässä oli paljon samaa. He olivat samanikäisiä, liikuntaa harrastavia, ruokavalioonsa huomiota kiinnittäviä naisia. Ystävä oli noin 168 cm pitkä, kun taas Tellervo oli muutaman sentin häntä lyhyempi. Ystävän tyyli oli ehkä varmempi, mutta Tellervo onnistui välillä yllättämään. Myös ystävä opiskeli työn ohessa kolmatta tutkintoaan. Molemmilla oli puolipitkät hiukset. Kummankin elämää hallitsi pelko. (S. 21.)

Toivon tosiaankin, että Tavi jatkaa myös romaanien kirjoittamista. Tellervossa on raikas ote, joka kiertää reippaasti parodian puolelle ja tarjoilee herkullisia havaintoja kolmivitosten elämästä. Sekä Henni että Tellervo suorittavat kolmatta akateemista tutkintoaan, ja ovat koko ajan kesken. Onko nykyihmisten edes mahdollista kasvaa aikuisiksi kaiken valinnanvapauden keskellä? Kun elää karkkikaupassa, voi koko ajan valita jotain entistä parempaa.

Kun teoksessa siteerataan muodikkaiden self help - ja onnellisuusoppaiden iskulauseita, syntyy huumoria, joka on mustaa ja totista. Mikä meitä oikein vaivaa, kun on pakko olla jotain muuta kuin on? Miksi pitää esittää rooleja, jotta kelpaisi? Kirjan loppuun on liitetty lähdeluettelo, jossa komeilevat Rori Rayen teokset Have a relationship you want in ten weeks, Make him fall for you, Targeting Mr Right Program ja Modern Siren Program. Kylmäävää.

Erinomaista huumoria syntyy kirjassa myös kuoroharrastuksen ympärille. Mieleeni tulee dekkaristi Leena Lehtolainen, jonka ensimmäinen Maria Kallio -sarjan kirja (Ensimmäinen murhani) sijoittui kuoroyhteisöön. Siinä on tosiaankin herkullinen  sosiaalinen miljöö tarjolla.

Tellervo pääsee yllättämään, vaikka se kertoo tavallisista, rakkautta janoavista ihmisistä ja tavallisesta elämästä. Tavi on ujuttanut sekaan sopivasti ihmissuhdekiemuroita ja kasvunpaikkoja, ja kokonaisuus jättää paitsi vinon hymyn lukijan huulille, myös mukavasti mietittävää.



Osallistun arviollani kirjablogien Naistenviikko-haasteeseen, jota emännöi jo 5. kertaa Tuija! Tellervo on luettu ainakin blogeissa Reader, why did I marry him, Tekstiluola, Anun ihmeelliset matkat ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja,

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei

Nina Lykke: Ei, ei ja vielä kerran ei, 2019
Alkuteos: Nei og atter nei, 2016
Suomentaja: Sanna Manninen
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Jatkan naistenviikon juhlintaa yhdessä kirjabloggaajien kanssa. Idea Naistenviikko-haasteesta on lähtöisin Tuijalta, joka emännöi tapahtumaa jo 5. kertaa. Tarkoitus on tällä viikolla nostaa erityisesti naisten kirjoittamia tai naisista kertovia teoksia esiin.

Kunnianhimoinen tavoitteeni on esitellä viikon aikana joka päivä eri kirjailija, minkä ei sinänsä pitäisi olla vaikeaa, sillä luen melkeinpä pelkästään naisten kirjoittamia kirjoja, eli niitä on kyllä blogijonossa aivan riittämiin. Kun vain vielä saisin järjestettyä aikaa kirjoista kirjoittamiselle. Koska olen paitsi nainen myös vaimo ja neljän alle 14-vuotiaan lapsen äiti, kahdeksankymppisten vanhempien tytär ja kahdeksankymppisen anopin miniä, eivät nämä kirjoitushetket ole aina aivan ensimmäisenä tärkeysjärjestyksessä. Naisella on monia rooleja, ja juuri niistä rooleista myös luen mielelläni. (Roolilistaltani jätin nyt tahallani pois ammatin, koska olen sentään tällä hetkellä lomalla...)

Naistenviikon kirjaksi sopii aivan erityisen hyvin norjalaisen Nina Lykken teos Ei, ei ja vielä kerran ei.  Pääsin myös kuuntelemaan kirjailijaa Helsinki Lit -tapahtumassa toukokuussa. Tapahtuman aikana kävi selväksi, että haluan lukea kaikki kirjat, joista tilaisuudessa puhuttiin - sen verran kiinnostavia keskusteluja siellä näin ja kuulin. Niinpä varasin kaikki kirjat kirjastosta, ja tähän mennessä olen lukenut niistä kolme: Kim Thúyn Run, Pascal Engmanin Patriootit sekä viimemmäksi tämän Lykken teoksen. Näihin ei ole vielä mahtunut yhtäkään pettymystä, ja luulenpa, että loputkin kirjat ovat hyviä.

Kirjailija Lykke esiintyi Litissä erittäin rauhallisesti ja asiallisesti, melkeinpä voisi sanoa, että vaatimattomasti. Hän muistutti yleisöä muun muassa siitä, että kaikki elämä menee jossain kohtaa vaikeaksi ja pettymyksiä osuu jokaiselle. Jokainen on oman elämänsä vanki.

Oman elämänsä vankeja ovat todellakin myös hänen teoksensa päähenkilöt, jotka on kuvattu poikkeuksellisen eläviksi ja samaistuttaviksi persooniksi. Päähenkilöinä ovat Ingrid ja Jan, jotka ovat olleet naimisissa 25 vuotta, turvallisesti ja tasaisesti, ja voisi myös sanoa, että varsin tyytyväisesti. Heillä on kaksi aikuista poikaa, jotka asuvat edelleen kotona. Lisäksi on kolmas päähenkilö, 35-vuotias Hanne, joka haaveilee samasta asiasta kuin kaikki muutkin, eli perheestä. Levottomuus ja tyytymättömyys ovat kuitenkin tehneet Hannen vakiintumisesta vaikeaa, kunnes hän ihastuu Janiin.

Kolmiodraama on katettu. Se voisi olla ahdistavaa ja tunkkaistakin seurattavaa, mutta kun se ei ole. Nina Lykke saa hahmonsa elämään ilman kliseisyyden häivääkään. On selvää, että varsinkin Ingrid, noin viisikymppinen äidinkielen opettaja, tuntui minulle varsin tutulta tyypiltä - ammatti ja ikä kun ovat myös omiani. Ingridissä on myös paljon samaa kuin hänen maanmiehensä Dag Solstadtin Ujous ja arvokkuus -romaanin Elias Ruklassa, joka myös on äidinkielen opettaja ja elämäänsä turtunut tyyppi. Norjalaiset osaavat totisesti poimia minua kiinnostavia hahmoja romaaniensa päähenkilöksi! Tunnustan, että jotain tämänkaltaista on saattanut myös minun viisikymppisessä äidinkielenopettajan päässäni joskus liikkua: Ingrid kuvitteli aivojensa muistuttavan reikäistä emmentaljuustoa. Hän oli seissyt aakkostetun kirjahyllynsä edessä, selannut vanhoja suosikkikirjojaan ja tajunnut, ettei jaksanut lukea niistäkään puolta sivua enempää. Ehkä hän oli sairastumassa dementiaan. Vai voisiko olla niin, että kaikki tunsivat samoin kuin hän mutta kukaan ei puhunut siitä, ja siksi kirjallisuus katoaisi, pian ei olisi enää kirjallisuutta ilmiönä eikä kirjallisuus kuuluisi sivistykseen eikä opetusohjelmaan, ja näin ollen katoaisivat myös Ingridin ammatti ja hänen paikkansa maailmassa. (S. 59.)

Ammatillisen kyllästymisen ohella Ingridin elämää "sulostuttavat" aikuisten lasten ja läpeensä tutun aviomiehen passaaminen sekä vaihdevuosien tuoma merkityksettömyden tunne. Ingridin arki on sellaista, ettei lukija tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Lykke tarjoilee taitavasti koko ajan mahdollisuuden molempiin. Koin Ingridin tunteet täysin tosina, jopa realistisina ja kipeinä, mutta siitä huolimatta niissä käy toteen myös nykyajan paradoksi: miten hyvä elämä voikaan olla näin kamalaa!

Lykke kertoi haastattelussa, että hän ei pysty kirjoittamaan onnellisena, vaan kirjoittaa aina tosissaan ja tunteella. Vasta myöhemmin hän huomaa kirjoittaneensa huumoria. Huumori siis syntyy kuin vahingossa. Sanna Mannisen suomennos juoksee kirjan sivuilla sujuvana, ja kirja on näennäisen kepeää luettavaa.

Lykke paljasti, että hänen hahmonsa ovat jokainen osa häntä itseään, ja siksi hänen oli helppo kirjoittaa heistä. Henkilökuvaus tekee Lykken teoksesta herkullisen. Kun kertojanäkökulma siirtyy kirjassa Janiin ja lopulta myös Hanneen, ymmärrän täysin heitäkin. Heidänkin elämänsä on sekä surullista että naurettavaa. Jos haluaa etsiä pettäjiä ja petettyjä tästä kirjasta, niin täytyy kääntää katseensa kohti elämää. Siinä on syyllinen.

Lykke ei ollut Litissä ainoa, joka puhui nykyihmisten tyytymättömyydestä. Vaikka ihmisillä on kaikki mahdollisuudet ympärillään, he eivät osaa olla onnellisia. Tästä asetelmasta taitava kirjoittaja saa leivottua totista ja railakasta satiiria. Kaikki nuo ihmissuhteet, jotka voisivat tehdä meidät onnellisiksi! Kaikki se onni, joka on oman arjen ulkopuolella tarjolla! Miksi ruoho näyttääkin aina vihreämmältä aidan toisella puolella?

Norjassa Ei, ei ja vielä kerran ei on kuulemma tulkittu luokkaromaaniksi ja nimenomaan "keskiluokkaromaaniksi", ja sellainen kai se on, koska se kertoo keskiluokkaisista ihmisistä terävää ajankuvaa. Mitäpä se muuta voisi ollakaan, koska keskiluokka ylipäätään lukee ja keskiluokka myös kirjoittaa kirjoja, Lykke sanaili haastattelussa. Lykken teos on satiiri, mutta sattuu sellaisena kipeästi maaliinsa. Tekisi mieleni kutsua tätä sukupolviromaaniksi, erityisesti viisikymppisten sukupolven romaaniksi.

Kirja nousi omassa lukuhistoriassani tärkeäksi kirjaksi. Olen moneen kertaan toivonut kirjallisuudelta rehellisiä naisten elämän kuvauksia, mutta samaan hengenvetoon joutunut aina toteamaan, ettei kukaan jaksaisi lukea realistisia kuvauksia ruuanlaitosta, tiskeistä ja pyykkäämisestä, eli niistä rutiineista, jotka toistuvat naisten (ja varsinkin äitien) elämässä päivästä toiseen. Mitä naiset, arjen rutiinien sietäjät, näkymättömän työn tekijät, oikeasti ajattelevat, mitä heidän päässään ja elämässään tapahtuu. Niitä ei pidetä kirjallisuudessa kiinnostavina asioina. Sen sijaan miesten elämäntyöt, suuret teot, kuten sota tai vaikkapa uunin rakentaminen, ovat tarpeeksi kiinnostavia kuvauksen kohteita. Niistä luodaan suurta kirjallisuutta.

Lykken teos kuvaa sekä viisikymppisen Ingridin että kolmivitosen Hannen elämää varsin terävästi. (Toki myös Jan on kirjassa kiinnostava hahmo, vaikka mies onkin...) En voi sietää kirjallisuudessa teennäisyyttä ja tekemällä tehtyä taiteellisuutta, ja Lykken teos onnistuu olemaan rehellinen ja hauska yhtä aikaa.



Kirjan ovat lukeneet myös Arja, Lumiomena ja Tuija. Helmetin vuoden 2019 lukuhaasteeseen tämä sopii kuin nenä päähän kohtaan 45. Kirjan nimessä on kieltosana - vieläpä kolme!

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia, 2019
Kustantaja: Teos
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivuja: 220
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Hyvää naistenviikkoa! Kirjablogit ovat jo useana kesänä juhlistaneet naisia julkaisemalla naistenviikolla arvioita naisten kirjoittamista kirjoista tai naisista kertovista kirjoista. Myös Luettua elämää kantaa luetut kirjansa kekoon edistääkseen naisten kirjoittamien kirjojen näkyvyyttä.

Laura Lindstedtin Ystäväni Natalia on varmastikin kesän kuumin kirja. Lindstedt voitti Finlandian vuonna 2015 teoksellaan Oneiron, ja odotukset uutta romaania kohtaan ovat tietysti korkealla.

Älykkäämpää asetelmaa, kuin mitä Ystäväni Nataliassa on tarjolla, ei ehkä voi kuvitellakaan. Kirja kertoo Nataliasta, joka tulee psykologin vastaanotolle, koska seksi hallitsee hänen elämäänsä, eikä normaali arki enää onnistu. Miten kiinnostava potilas hän onkaan!

Käy ilmi, että psykologin seinällä on maalaus, joka on alun perin kuulunut Natalian isoäidille. Maalaus nimeltä Suukorva onkin ehkä syy, jonka takia Natalia on päätynyt juuri tämän tietyn psykologin sohvalle kertomaan elämästään. Maalauksen myötä päästään käsiksi kuvataiteeseen, jonka merkitys limittyy herkullisesti Natalian hekumallisiin seksifantasioihin ja kuviin, jotka Natalia kertoo ja jopa piirtää terapeutilleen.

Psykologi alkaa soveltaa Natalian hoitamiseen itse kehittelemäänsä kerrostushoitoa. Siinä terapeutti poimii potilaan kertomuksesta tärppejä, joiden päälle potilas alkaa etsiä lisää merkityksiä. Terapia kuulostaa varsin järjelliseltä, ja järjelliseltä kuulostaa psykologikin. Paitsi että hänen tärkeilynsä ja asiallisuutensa alkaa vähitellen huvittaa.

Natalia puolestaan kertoo toinen toistaan rohkeampia seksifantasioitaan vaihdellen tyylilajeja ja omaa identiteettiään. Nataliasta siis rakentuu täysin epäluotettava kertoja, mutta psykologi pysyy asiallisena ja lipsuu vain kerran koskettamaan potilastaan. Lukija alkaakin epäillä, vedättääkö Natalia psykologiaan.  Pysyykö kaikki kontrollissa? Kuka oikeastaan kontrolloi ja ketä?

Ystäväni Natalian lopussa on lueteltu Natalian kirjahyllyn kirjat ja niiden joukosta löytyy myös Nathalia Sarrauten kirja Ystäväni Martereau, joka pitäisi ilmeisesti tuntea, jotta saisi kirjan kerroksista kaiken irti. Olin nimittäin keväällä Tampereen Akateemisen kirjakaupan lukupiirissä kuuntelemassa Laura Lindstedtiä ja hän kertoi valmistelevansa väitöskirjaa Sarrautesta.

Lukukokemuksena Ystäväni Natalia oli hyvin kaksijakoinen. Toisaalta seksuaalisuuden vatkaaminen nauratti. Toisaalta terapeutin sohvalla kiehnäävä kuuma pakkaus alkaa lähinnä vaivaannuttaa lukijaa, joka seuraa tilannetta kuin tirkistelijänä. Pyskologi, jonka sukupuoli jää mysteeriksi, yrittää pitää etäisyyttä ja auttaa potilastaan eheytymään, kuten ammatti edellyttää. Onnistuuko hän? Ymmärtääkö hän lopulta potilastaan?

Staattinen ympäristö - terapeutin vastaanottohuone - auttaa fokusoimaan asian ytimeen, eli seksuaalisuuteen. Se vapauttaa kokeileemaan erilaisia kerronnan tyylejä, vetämään rooleja, syventämään aihetta. Staattien asetelma - potilas puhuu terapeutilleen - ajaa samaa tarkoitusta. Teoksessa on paljon pohdittavaa ja se jättää jälkeensä paljon kysymyksiä. Ketä tässä oikein pitäisi auttaa? Miksi seksuaalisuus on pornon saastuttamaa? Miksi seksuaalinen kuvasto on aina vaan miehen katseelle alistettua? Onko Nataliallakaan lopulta tarjota siihen mitään omaa?

Kesäaikana, kun pihalla hehkuvat kukat ja mehiläiset surisevat, voi heittäytyä Natalian vietäväksi. Antaa hänen purkaa kuvastonsa, jos se häntä auttaa. Pyskologi ainakin on hänen tarinoistaan hurmaantunut:  Viljelikö Natalia vihjeitään tietoisesti, toisin sanoen testasiko hän ammattitaitoani, vai puhuivako myytit ja arkkityypit hänen kauttaan? Mikäli kyse oli jälkimmäisestä, kuten aloin uumoilla, sohvallani makasi sensaatio, jonka käsittely ansaitsisi oman artikkelinsa, ellei peräti kirjan. (S. 142.)

Kirjanhan Natalia nyt sai, ja varsin hauskan kirjan saikin. Lindstedtin kirjoitustyyli, ja varsinkin psykologin tärkeilevä kertojanääni verrattuna Natalian moniin villeihin rooleihin, luo mainioita kontrasteja. Välillä mietin, onko tämä kaikki kuitenkin kokeilua kokeilun vuoksi, kikkailua kikkailun vuoksi ja naurattamista naurattamisen vuoksi. Psykologin pohdinnat kun voisi kai siirtää myös kirjailijan ammatin ytimeen: - - Mutta minulle sanat eivät ole yhdentekeviä. Sanat, ja myös niiden keskinäinen järjestys, vaikuttavat kaikkeen, teenhän asiakkaitteni kanssa töitä kielen avulla. Tai ehkä pikemminnkin kielen kautta? Ei, ei sittenkään. Ei missään nimessä! Mehän työskentelemme kielessä niin kuin kilpauimari työskentelee vedessä, niin kuin lintu lentää ilmassa, mato möyrii maassa ja puu palaa tulessa. Ja koska kieli on elementtimme, olisin vastuuton, ellen huoltaisi sitä aina kun mahdollista.  (s. 73.)

Lindstedt työskentelee taitavasti kielessä, hän leikittelee sillä ja manipuloi lukijaa. Natalian seura ei kuitenkaan sytyttänyt minua, eikä kuivakka psykologikaan siihen pystynyt. Romaani on kuitenkin villi aloitus villille naistenviikolle.


Ystäväni Natalia on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Donna mobilen kirjat ja Kirja vieköön!

2 x luettavaa nuorille: Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: Zoo! Viraalit nerot ja Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet (selkomukautus)

Korkea-aho Kaj ja Forsström Ted: Zoo! Viraalit nerot, 2017
Kuvittaja: Pentti Otsamo
Suomentaja: Laura Beck
Kustantaja: Otava
Kansi: Nina Grönlund
Sivuja: 208
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta


Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet, 2017
Selkomukautus: Leena Kaivosoja
Kustantaja: Opike
Sivuja: 96
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Saisikohan jonkun nuoren lukemaan kesälomalla kirjan? Aina kannattaa yrittää. Sopivista kirjoista ei ainakaan ole puutetta - ne pitää vain löytää.

Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin Zoo! Viraalit nerot oli Finlandia Junior -ehokkaana vuonna 2017. Väittäisin, että Kapteeni Kalsarien ja Neropattien ystäville tämä kirja uppoaa kuin kuuma veitsi voihin, mutta on selvästi suunnattu yläkouluikäisille. Konsepti on tuttu: hauska tarina ja hölmöt kuvat muodostavat yhtenäisen, pähkähullun kokonaisuuden. Kuvittaja Pentti Otsamon tyyli sopii hyvin kirjan henkeen ja irrottelee mainiosti.

Ideana on, että Atlas, noin 15-vuotias poika, lähettää sähköpostia ystävälleen Elliotille, joka on muuttanut vuodeksi Uuteen Kaledoniaan. Atlaksella on tylsää ilman parasta ystäväänsä ja kirjoittaminen on ajankulua, Niinpä tarinaa syntyy raportointityyliin, mutta myös sopivasti elämänilmiöitä pohdiskellen. Tuotteliaisuus on varmaankin syynä vanhan kommunikointitavan valitsemiseen, sillä kuka nuori oikeasti kirjoittaa sähköpostia nykypäivänä, ellei tosiaan ole pienoinen kirjailijan alku, kuten Atlas tuntuu olevan. Elliotin vastauksia ei kirjassa julkaista lainkaan, joten voi päätellä, että Uudessa Kaledoniassa on muutakin tekemistä kuin ylenmääräinen kynäily.

Poikien yhteinen antisankari on Justus, joka keksii megasuositun vohveloinnin, jonka turvin hän on kipuamassa koulun johtokuntaan oppilasjäseneksi. Atlas raportoi Elliotille Justuksen tempauksia ja lopulta Atlaskin asettuu ehdokkaaksi pelastaakseen koulun täydeltä idotismilta. Onnistuuko hän? Miten vohvelointia vastaan voi edes taistella?

Lukiessa vähän ärsyynnyin muutamasta sovinistisesta vitsistä, joita ilmankin kirja olisi toiminut. Onneksi koulussa on myös Sarah-Li, joka pesee älyllään ja reippaudellaan koko poikaporukan ja jonka ansiosta tytöt eivät jää pelkiksi objekteiksi tässä kirjassa. Siksi uskallan suositella kirjaa sekä tytöille että pojille, kaikille 12-16-vuotiaille.

Viraalit nerot ei ole pelkästään nasevaa sanailua ja hölmöilyä täynnä, vaikka näihin seikkoihin kirjan houkuttelevuus perustuukin. Kirja kertoo myös karua kieltään sosiaalisen median vallasta ja voimasta. Julkisuus (populismi) ratkaisee vaalitulokset, ja älyttömät temput saavat enemmän huomiota kuin järkevät ajatukset. Luulisin, että viihteen lisäksi kirjasta jää nuorelle jotakin ajateltaavakin.

Kirjailijat ovat jatkaneet tarinaa jo ainakin yhden jatko-osan verran, joten jos lukuinto tästä herää, niin tarjolla on lisääkin luettavaa.

Harri Veistisen Kotitekoisen poikabändi alkeet on ilmestynyt vuonna 2016 ja myös saanut jo jatko-osan. Luin kirjasta selkoversion, josta innostuin valtavasti. Koeluetin tämän myös muutamalla oppilaalla, ja kommentit olivat myönteisiä.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo ysiluokkalaisesta Rene Kolppasesta, joka päättää, että seinäkukkana oleminen loppuu nyt. Hän haluaa huomiota, mieluiten jopa kuuluisuutta, ja sitä hän aikoo hankkia perustamalla poikabändin. Kukaan hänen kaveriporukastaan ei ensin innostu ajatuksesta:
Menimme Onnin kanssa koulun pihalle.
Onni odotti huolestuneena,
millaisen idean olin keksinyt.
 - Perustetaan poikabädi!
sanoin Onnille.
- Ootko sä hullu!
vastasi Onni. (S. 11.)

Kukaan bändin jäsenistä ei osaa soittaa eikä tanssia, joten se selittää kavereiden nihkeän asenteen. Rene on kuitenkin sinnikäs ja saa kuin saakin hankittua bändille keikan ja yhden soittotaitoisen jäsenenkin. Miten keikka sitten menee? Meneekö lopulta yhtään mikään niin kuin Rene suunnittelee? Ja miksi Hilda on Renelle niin vihainen?

Hyväntuulisen sekoilun jälkeen kirjassa alkaa vilkkua myös tummempia sävyjä, ja Veistinen keikauttaakin juonen uuteen vinkkeliin. Hauskuus ja hulvaton koheltaminen eivät jää kirjan ainoiksi ansioiksi, vaan kirja onnistuu olemaan myös koskettava. Se on aika paljon se, 96-sivuiselta selkokirjalta.

Esittelin blogissa keväällä muutamia nuorten selkokirjoja, ja tämä Leena Karvosenojan selkomukautus Veistisen kirjasta on listalle mainio lisä. Selkokirjat voivat olla vastaus monen nuoren lukuinnon herättelemiseen. Lukivaikeuksiin ja s2-nuorille ne ovat loistava väylä sanavaraston kartuttamiseen ja portiksi lukuharrastuksen pariin.

Nämä kaksi kirjaa jatkavat samoilla linjoilla kuin Kalle Veirton Ohut hauska kirja ja Jyri Paretskoin K15 (joista molemmista on ilmestynyt jo toinen osa). Niiden lukeminen ei ole mitenkään ylivoimaista, sivumäärä pysyy kohtuullisena ja huumori kukkii jokaisessa. Erityisesti näiden kohderyhmänä ovat pojat, sillä päähenkilöt ovat hauskoja nuoria miehiä. Mikään ei estä kuitenkaan tyttöjäkään tarttumasta kirjoihin.


Viraalit nerot on luettu näissä kirjablogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä ja Kirjakko ruispellossa ja Ihminen välissä. Veistisen kirjan selkomukautuksen on lukenut myös Tuija.

Pascal Engman: Patriootit

Pascal Engman: Patriootit, 2019
Alkuteos: Patrioterna, 2017
Suomentaja: Pekka Marjamäki
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 493
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



   " -- pakolaisvastaisuus on vain yksi suvaitsemattomuuden muoto. Kaikkea yksinkertaistetaan, ja yleinen yhteiskunnallinen keskustelu muuttuu koko ajan rahvaanomaisemmaksi. Vihamieliset ihmiset eivät piittaa tosiseikoista. Ruotsi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa, mutta siitä huolimatta he puhuvat meidän poliitikoistamme aivan kuin kyseessä olisi joukko ankaran rangaistuksen ansaitsevia maanpettureita, jotka eivät tee muuta kuin kahmivat itselleen kaikkea mahdollista. He käyttävät sanaa maanpetturi täysin tosissaan. Puhumattakaan siitä mitä mieltä he ovat ihmisistä, jotka ovat töissä tiedotusvälineissä." (S. 325.)

Kuulostaako tutulta? Pascal Engmanin Patriootit on ajankohtainen, ruotsalainen dekkari, mutta se  kuvaa ilmiöitä, joita kohdataan myös nyky-Suomessa. Sosiaalinen media on täynnä törkeää panettelua ja suoranaisia uhkauksia, mutta vielä pelottavampaa on se, mikä määrä valhetta siellä levitetään. Aikaa, jota elämämme, kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Millainen paradoksi tämä tilanne onkaan: internetin välistyksellä kaikki maailman tieto on jokaisen ihmisen saatavilla ja samaa välinettä voidaan käyttää täysin vastuuttomasti valheellisen tiedon, ennakkoluulojen ja vihan levittämiseen.

Pascal Engman on ammatiltaan toimittaja.  Hän esiintyi Helsinki Litissä toukokuussa Li Anderssonin haastateltavana. Keskustelu pyöri Patriootit-kirjan pääteemojen ja yhteiskunnallisten kysymysten ympärillä. En ollut esimerkiksi aiemmin ajatellut, kuinka paljon toimittajat ovat ammattikuntana vihapuheen kohteina. He saavat tappouhkauksia ja törkypostia niin paljon, että tilanne alkaa olla uhka sananvapaudelle. Kaikki julkisuuden henkilöt ovat ikään kuin vapaata riistaa, jota saa solvata mielin määrin:
    "Laulajan nimi on Zara Larsson, Hän on teini-ikäinen poptähti, joka kutsuu itseään feministiksi."
   "Vai niin."
   "Sen takia miehet, aikuiset miehet, lähettävät hänelle tappouhkauksia. He kirjoittavat hänelle, ettei naisia sorreta mitenkään ja että hän on kelvoton ja kuvottava huora, jota pitäisi nussia kunnolla." (S. 324.)

Patriootit kertoo vihasta ja siitä, miten viha kääntyy väkivallaksi. Kirja lähtee liikkeelle tilanteesta, jossa tukholmalaisia toimittajia aletaan murhata häikäilemättömästi. Kohteina ovat erityisesti ne toimittajat, jotka ovat kirjoittaneet artikkeleita sananvapauden, ihmisoikeuksien tai tasa-arvon hengessä. Radikalisoitunut äärioikeistolainen murhaajaryhmä näkee heidät uhkana ruotsalaiselle yhteiskunnalle, ja he kokevat pelastavansa seuraavat sukupolvet omilla, raaoilla teoillaan. Heidän ajattelunsa on yksioikoista ja perustuu valheelle, mutta he elävät täysin omassa totuudessaan. Tämän ajattelumallin Pascal Engman esittelee Patriooteissa pelottavan läheltä.

Teoksen keskiössä pyörii neljä henkilöä: kunnianhimoinen toimittaja Madeleine Winter, ammattisotilaan uran tehnyt August Novak, äärioikeistolainen Carl Cederhielm sekä taksinkuljettaja Ibrahim Chamsai. Miljöönä on välillä Tukholma ja välillä Chile, jossa August työskentelee rikollisliigan pomon henkivartijana. Juoni punoutuu jokaisen henkilön näkökulman kautta, ja varsin taidokkaasti punoutuukin. Trillerinäkin Patriootit on ansiokas kokonaisuus.

Vaikka henkilöitä on paljon, heistä syntyy onnistuneita kuvauksia. Pascal ei ole ainoastaan taidokkaan juonen punoja, vaan hän osaa rakentaa henkilöillensä taustoja, joilla persoonista tulee uskottavia ja eläviä. Kerronta on koukuttavaa, ja Pekka Marjamäen suomennos on kaikin puolin sujuvaa luettavaa. On oikeastaan vaikeaa kuvitella tämän parempaa dekkaria lomalukemiseksi. Yöunet ovat kuitenkin vaarassa, jos tähän uskaltaa tarttua.



Patriootit on luettu myös näissä kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka, Kirjarouvan elämää ja Mummo matkalla. Helmetin vuoden 2019 haasteeseen tämä sopii ainakin kohtaan 2: Kirjassa etsitään kadonnutta henkilöä.

Dekkariviikon kunniaksi: Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ja Pierre Lemaitren Alex

Pierre Lemaitre: Alex, 2016
Alkuteos: Alex, 2011
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Kustantaja: Minerva
Kansi: Taittopalvelu Vivecan
Sivuja: 404
Mistä sain kirjan: oma ostos

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin, 2016
Alkuteos: Det henger en engel alene i skogen, 2013
Suomentaja: Päivi Kivelä
Kustantaja: Otava
Kansi: Shutterstock.com ja Scandinavian Stock
Sivuja: 428
Mistä sain kirjan: oma ostos


Kirjablogit ovat tällä viikolla mukana viettämässä Kirjakauppaliiton Dekkariviikkoa. Blogien piirissä tapahtumaa emännöi Lukeva peikko -blogi, josta voi käydä kurkkaamassa mukana olevien kirjablogien listan. Niistä kannattaa käydä poimimassa jännittäviä lukuvinkkejä kesälomalleen.

Pierre Lemaitren Alex ja Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin ovat molemmat oikein päteviä dekkareita, joiden seurassa aika ei käy pitkäksi ja yöunetkin häiriintyvät mukavasti. Kesälukemiseksi siis voi suositella molempia. Molemmat ovat kirjailijoidensa ensimmäisiä suomennoksia, ja Minä matkustan yksin aloittaakin oman dekkarisarjansa, kun taas Alex on dekkarisarjan toinen osa. Lemaitren dekkaritrilogian kaksi muutakin osaa on suomennettu, ja ainakin Lukuneuvoja-blogissa suositellaan kirjojen lukemiseen erilaista järjestystä, kuin mitä itse ymmärsin tehdä. Alexista aloittaminen ei sinänsä haitannut, sillä vihjeitä sarjan ensimmäiseen osaan, Irèneen, tulee kyllä riittävästi.

Ranskalainen Lemaitre on kirjoittanut muutakin kuin dekkareita, ja hänen tuotantonsa on noussut Suomessakin arvoonsa. Blogeissa on kehuttu erityisesti hänelta suomennettua Näkemiin taivaassa -teosta, jolla hän on voittanut Ranskan Concourt-palkinnon. Muistan Alexinkin saaneen paljon blogihuomiota ilmestyttyään.

Alex alkaa vauhdikkaasti ja paiskaa lukijansa keskelle lähes sietämätöntä jännitystä. Pariisissa siepataan nainen keskellä kirkasta päivää ja ylikomisario Camille Verhoeven kehittää tapauksesta itsellensä pakkomieleteen: hänen on saatava nainen vapaaksi. Henkilökohtaisista syistä tapaus tuntuu Verhoenista murskaavan raskaalta, ja juuri Verhoenin raskasmielisyys tekee hänestä suomalaislukijaan vetoavan hahmon. Mieleen tulee myös ranskalaisen Fred Vargasin luoma Jean-Baptiste Adamsberg, mutta toisaalta, hilpeitä poliisihahmoja on dekkarikirjallisuudessa ylipäätään aika vähän. Aina heillä tuppaa olemaan henkilökohtaisia (rakkaus)huolia ja koko yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksien taakka harteillaan.

Alexissa kertojanäkökulma vaihtuu pian siepatun naisen näkökulmaski ja siitä alkaa lukijan piina, sillä vangittuna, nälissään ja rottien riivaamana kituvan naisen, Alexin, kärsimyksiä on kauhea kokea. Ja vaikka kehunkin dekkaria päteväksi dekkariksi, en voi kehua pitäneeni siitä oikeastaan ollenkaan, ja syynä on liiallinen raakuus. On tietysti hassua moittia dekkaria raakuudesta, sillä dekkarit nyt ylipäätään ovat dekkareita, koska niihin liittyy väkivaltaisen kuoleman uhka. Silti, tämä oli nyt minulle liikaa.

Lemaitren puolustukseksi täytyy sanoa, että hän kyllä kehittää juonta aivan omaan, järjettömän nopeaan tahtiinsa ja yllättää lukijansa moneen kertaan. Tietysti on myös Verhoenin hahmo, josta ei voi olla pitämättä, eikä poliisilaitokselta löytyvissä kollegoissakaan ole moitittavaa. Työryhmä on persoonallinen kokoonpano, kuten kunnon nykydekkarissa kuuluu ollakin. Sirkka Aulangon suomennostakin voi kehua, sillä teksti juoksee kuin ajatus.

Norjalaisen Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin saa myös minulta sekä kehuja että moitteita. Moitteet annan tässäkin tapauksessa raakuudesta. Metsästä nimittäin löytyy nukenvaatteisiin puetun pienen tytön ruumis. Vaarana on, että ruumiita alkaa tulla lisää, ja tapausta selvittävä poliisi Holger Munch joutuu taistelemaan armotonta aikaa vastaan.

En tiedä, mitä minulle on viime aikoina tapahtunut, mutta vuosi vuodelta minun on vaikeampi lukea rikoskirjallisuutta, jossa väkivallan kohteena on lapsia. Perusasetelma kammoksutti tässäkin dekkarissa, mutta tiedän, että nykydekkarien sekaan on piiloutunut myös helmiä, joita etsin jatkuvasti. Dekkariharrastukseni voi kai laskea alkaneen Enid Blytonin Viisikko-sarjasta, eikä se ole vieläkään kokonaan sammunut, vaikka selvästi onkin hiipunut.

Minä matkustan yksin edustaa taattua, pohjoismaista dekkarilaatua. Holger Munch saa rikostutkintaan avukseen Mia Krügerin, nuoren tutkijan, joka kamppailee mielenterveytensä ja järkyttävän suuren surunsa kanssa. Parin yhteistyö on tehokasta, ja vaikka tapaus näyttää aivan toivottamalta, ei se tietenkään tälle kaksikolle sellainen ole.

Minä matkustan yksin on kirjoitettu vetävästi. Dialogi on täpäkkää, ja teksti etenee muutenkin ilman turhia mutkia. Pohjoismainen taloudellisuus hallitsee kerrontaa, ja Päivi Kivelän suomennos toimii. Pyskologisen jännärin ystäville on tarjolla sopivasti koukkuja, mutta liiallisesta syvällisyydestä (tätäkään) dekkaria ei tarvitse moittia.



Alex on tuttu ainakin näissä blogeissa: Kirja hyllyssä, Kirja vieköön!, Kaisa Reetta T, Oksan hyllyltä, Rakkaudesta kirjoihin ja Hemulin kirjahylly. Minä matkustan yksin on luettu puolestaan seuraavissa blogeissa: Kirsin kirjanurkka, Rakkaudesta kirjoihin, Lukutuulia, Mrs Karlsson lukee ja  Les! Lue!.

Tanssiva karhu -palkinnon voittaja vuodelta 2004: Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa!

Merja Virolainen: Olen tyttö, ihanaa!, 2003
Kustantaja: Tammi
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 76
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta



Luettua elämää -blogi on tänä vuonna ollut mukana juhlimassa Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnon 25-vuotista taivalta. Osana juhlintaa kirjablogit julkaisevat arvioita palkinnon voittajateoksista. Tämän arvioni Merja Virolaisen runoteoksesta Olen tyttö, ihanaa! olen julkaissut blogissani jo aiemmin, mutta juhlan kunniaksi julkaisen arvion nyt toistamiseen.

Merja Virolaisen Olen tyttö, ihanaa! tarttui käteeni kirjaston runohyllystä nimensä ansiosta. Mietin, että on oikeasti ihanaa olla tyttö, mutta aavistelin, että runoteoksen nimenä huudahdus voi sisältää myös ironiaa.

Virolaisen teksteissä tyttönä oleminen on välillä ihanaa ja välillä vähän kamalaa. Teos lähtee liikkeelle lapsuudesta, siitä ajasta, kun on oikeasti ihanaa olla tyttö. Aloitusrunossa tyttö on ukin ja mummin luona kylässä ja leikkii koko maailman täyteen mielikuvituksellaan. Leikistä kertoviin runoihin on upotettu hauskoja sanaleikkejä, jotka vetävät väkisin suupieltä hymyyn. Virolainen osaa pelleillä sanoilla:

kuudentena päivänä 
kehvelikeli, vesi kukkii
           saappaan jäljiltä, lätäkössä
                                     sisiliskosisko, puhveliveli - - (s. 7).


Teos on jaettu kahteen osaan, ensimmäiseen ja toiseen, jotka puolestaan on jaettu erikseen nimettyihin osiin. Osa, jonka mukaan koko teos on nimetty, Olen tyttö, ihanaa! kertoo lapsuudesta. Tytön leikit ovat villejä ja onnellisia. Välillä maailma kääntyy nurin, kun riippuu oksasta alassuin:

kalat tuovat ukkia vesiltä,
lehmät ovat ajaneet mummin laitumelta, 
taikina leipoo tiskipöydällä kättä.  (S. 15.)

Elämään tulee myös ikäviä sävyjä: Humalainen Jeesusu riehuu pihalla sotamuistoissaan, leikkeihin nousevat myös sotakuvat Äänislinna Kollaa Summa ja kipeä pääskysenpoikanen pitää lopettaa. Lapsuus ei ole kenelläkään pelkkiä aurinkoisia kesäpäiviä ilman pilvenhattaraakaan.

Osassa Löylykisa kerrotaan ukin ja tytön läheisyydestä. Vähitellen ukki vanhenee ja runoihin hivuttautuu luopumisen pakko. Lohtua tuo havainto, että runon minä on osa kiertokulkua:
- -
vain minä olen meistä enää
ja jossain pojassa, vielä syntymättömässä,
kasvaa ukki joka minun pitää synnyttää (s. 39).


Tilinteko omasta elämästä herättää kysymyksen, miksi elämä menee niin kuin menee. Miksi ihminen kulkee juuri omaa polkuaan, vaikka jokaisen valinnan hän olisi voinut tehdä toisinkin? Millaiset elämät meiltä jäävät elämättä, millaiset suudelmat ja rakkaudet kokematta:

Joka käänteessä minua odottaa
se mitä en ollut koskaan - -

Se valitsisi toisin, sille tapahtuisi
mitä minä en tulisi ajatelleeksi.

Se uppoaisi mitään pelkäämättä suudelmaan,
hentoluinen ballerina, mahaton,
sitä ei olisi häpeä rakastaa.
Sen kanssa Jussi olisi
lähtenyt Armoricaan, ei eronnut.
- -
                                     (s. 45-46)


Runokokoelman toinen osa jää minulle etäisemmäksi. Sen osat ovat nimeltään Todistaja ja Painat minua kipeään kohtaan. Todistaja kertoo lapsen pimeän peloista ja siitä, kuinka lapsi tarkkailee äitiään ja isäänsä ja oivaltaa, että he pysyvät hänelle saman ikäisinä, vaikka hän itse vanhenee.  Painat minua kipeään kohtaan kertoo parisuhteesta, joka alkaa varjomaailmasta, toisen oman kanssa eletystä suhteesta.

Olen tyttö, ihanaa! sisältää monenlaisia teemoja, joihin voi peilata omaa elämäänsä. Varsinkin lapsuus tuntuu loputtomalta mielikuvituksen juhlalta, johon on kiehtovaa upota runoilijan mukana.