Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011

Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010

Suomentaja: Timo Soukola

Kustantaja: Gaudeamus

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 167

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)

Filosofi Martha C. Nussbaum  korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi. 

Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.   

Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)

Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38). 

Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa? 

Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?

Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan. 

Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi. 

Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)

Kasvattavatko tekniset alat ja matemaattis-luonnontieteelliset alat empatiakykyä, krittiistä ajattelua tai leikkimielisyyttä? Nämä ovat taitoja, joita ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen toistensa kanssa ja pystyäkseen pitämään huolta niistä, joille elämä tuo vastoinkäymisiä (ja kaikillehan niitä tulee, enemmin tai myöhemmin), edistääkseen rauhaa ja tasapainoista yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään demokraattisesti. 

Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa. 

Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat  minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä  - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide. 

Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.) 

Evie Wyld: Me olemme susia

 Evie Wyld: Me olemme susia, 2020

Alkuteos: The Bass Rock, 2020

Suomentaja: Aleksi Milonoff

Kustantaja: Tammi

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 415

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Melkoiseksi lukusukkulaksi osoittautunut Evie Wyldin Me olemme susia pääsi yllättämään monta kertaa. Vaikka eihän sen pitäisi olla yllätys - väkivallan kohteeksi joutuvat naiset. 

Wyld on rakentanut teokseensa kolme vaihtuvaa aikatasoa. Ollaan 1700-luvulla, 1950-luvulla ja nykyisyydessä. Kaikilla aikatasoilla seurataan naisten elämää. Miljöö yhdistää tarinoita: tarinat sijoittuvat Skotlannin rannikolle, jonka edustalta löytyy erikoinen kalliosaari, Bass rock, johon kirjan englanninkielinen nimi viittaa. Oikeastaan 1700-luvun tarinassa ollaan vasta matkalla sinne, mutta melko lähelle kyllä päästään ja sinne sitten eräällä tavalla myös asetutaan taloksi. 

Me olemme susia etsii sutta, petoeläintä, meistä kaikista. Silti jään epäilemään, löytyykö sitä naisista. Löydän heistä enemmän lempeyttä ja sisaruutta, oikeastaan enemmän kuin olisin tarinan puitteista ensin odottanut. Mutta eläiminä naisia kyllä kohdellaan. Lisäksi naiset ovat aluksi yksinäisiä susia. He tuntuvat vaeltavan yksin ja tulevat monin tavoin hylätyiksi. He ovat eksyksissä.

Nykyajan tarinan päähenkilö on Viviane, jonka elämä on heittänyt masennukseen ja irrallisuuden kokemuksiin. Hän lähtee Skotlantiin siivoamaan sukutaloa myyntikuntoon ja tapaa matkalla Maggien. Viviane pelastaa Maggien tukalasta tilanteesta ja alkaa erikoinen ystävyys. Pian naisten joukkoon liittyy myös Vivianen pikkusisko, Katherine, jonka elämä alkaa myös luisua absurdiin suuntaan.

Kiinnostavimpana pidin Ruthin tarinaa, joka sijoittuu 1950-luvulle. Ruth on vastikään mennyt naimisiin ja päätynyt kahden pojan äitipuoleksi. Perhe näyttää pintapuolisesti elävän varsin tasapainoista elämää rannikolla (talossa, jota Viviane myöhemmin siivoaa), mutta kylästä alkaa paljastua erikoisia tarinoita, hyytävää tunnelmaa ja silkkaa hulluutta. Kuka onkaan hullu ja kenestä sellaista ollaan tekemässä? Synkeä tunnelma sisältää onneksi myös ilonpilkahduksia, sillä lapsuus karulla rannikolla näyttää tarjoavan myös elämän kestävää ystävyyttä, ja rakkauttakin. 

Tässä osuudessa Wyld näyttää todellisen taituruutensa. Skotlantilainen maisema - meri, kalliosaari, ranta, linnut, tuuli - herää eloon kirjan sivuilla ja heijastelee Ruthin mielenliikkeitä. Vanha talo ja yläluokan joutilaisuus suorastaan kutsuvat paikalle aaveita ja murhia. 

Myöhäisimpään ajankohtaan sijoittuva Sarahin tarina on raa'in ja hätkähdyttävin. Siihen liittyy myös tarinan maaginen osuus, joka mielestäni teki kirjasta kiehtovan. Wyld osaa taitavasti luoda naisille ajan ylittävän yhteyden, ja samalla tuo kaikkien menneisyyden naisten kokemukset yhteisiksi kokemuksiksi. Ja naisiahan on muitakin kuin Sarah, Ruth ja Viviane. Heitä ajetaan takaa, heitä suljetaan mielisaraaloihin ja heitä sullotaan matkalaukkuihin. Tällaista on tapahtunut naisille kautta historian.  

Tunnistin kirjassa paljon samaa kuin Aino Kallaksen Sudenmorsiamessa. Naiselle on varattu tietynlainen rooli ja tietynlainen, sopiva käytös. Rajoja ei saa ylittää. Yhteisö toimii miesten ehdoilla, ja ne ehdot ovat naisiin kohdistuessaa mielivaltaisia. Naisen ääni ei kuulu, sitä ei kuunnella tai se vaiennetaan. 

Me olemme susia on nopealukuinen, mikä todistaa, että suomentaja Aleksi Milonoff on osannut asiansa. Painostava tunnelma välittyi lukijalle hyvin. Lukeminen oli ajoittain epämukavaa, ajoittain hyytävän pelottavaa ja sitten taas järkyttävää. Siitä huolimatta löysin kirjasta paljon myös toivoa ja kiehtovia hahmoja - susisisariani. 

Me olemme susia on herättänyt paljon huomiota kirjablogeissa. Tässä muutamia julkaisuja: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus,ja Kirjavinkit. 

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?, 1962

Kustantaja: Otava

Sivuja: 50

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Luin viime kesänä Maria Laakson kirjan Taltuta klassikko!, ja sen klassikkolistalta laskin kaikki lukemani klassikot ja totesin, että monta on vielä lukematta. Pentti Saarikosken (1937 - 1983) Mitä tapahtuu todella? on yksi niistä teoksista, jota en ollut vielä käsiini ottanut. Nyt oli sen aika.

Runoteos löytyi Tampereelta kirjaston varastokirjana. Tartuin siihen uteliaana ja ennakkoluuloisena, sillä tiedossani oli, että kirja uudisti ilmestyessään vuonna 1962 rytinällä suomalaista runoutta ja se oli rehellisesti poliittinen. Heti ensimmäisessä runossa runon puhuja ilmoittaakin: minusta tuli kommunisti (s. 9). Miten kommunismista tai mistään poliittisesti voi tehdä runoutta? Miten politiikka sopii runouteen? 

Saarikoski todistaa, että sopii se. Yksityisestä tulee yleistä, kun antaa sanojen tehdä havaintoja ympäristöstä: pihapiiristä, kaupungista, ihmisten puheista ja luonnosta. Kun havaintoihin ja arkeen sekoittuvat maailmanpoliittiset tapahtumat, uutiset ja manifestit, ollaan keskellä jonkinlaista todellisuutta. Se todellisuus on pirstaleista ja perustuu kovin vajavaisille aisteille, sekoittuu irrallisiksi sanoiksi, kohdatuiksi ihmisiksi ja keskeneräisiski lauseiksi. 

On aiheellistakin kysyä, mitä tapahtuu todella. Kysymys on oikeastaan olennainen postmodernille ihmiselle: saako totuutta kiinni ikinä? Kysymys on myös erittäin ajankohtainen tänä aikana, jota nyt elämme ja jota kutsutaan post-totuudelliseksi ajaksi. Saarikoski oli siis vahvasti edellä aikaansa vuonna 1962. Mitä tapahtuu todella? heitti suomalaisen lyriikan uuteen aikaan. Modernismin kirkkaus ja selkeät ajatukset vaihtuvat siinä keskeneräisyyksiksi. Runo voi alkaa esimerkiksi tällaisilla totuuksilla: 

Minä asun Helsingissä.

Helsinki on Suomen pääkaupunki.

Se sijaitsee meren rannalla 120 mailia Leningradista länteen.

Helsinki on kasvava kaupunki ja sen vuokrat ovat korkeat. (S. 11.)

Runoteos sijoittaa itsensä kartalle sekä maantieteellisesti että poliittisesti ja asettuu ottamaan kantaa. Kokoelman ilmestymisaikana vuonna 1962 kylmä sota oli tosiasia. Elettiin Kuuban kriisin aikaa ja Berliinin muuri oli rakennettu edellisenä vuonna. Runon puhuja elää historiaa ja rakentaa sanoilla totuttaa ympärilleen, mutta myös totuutta itsestään: tämä alkoi kaksi vuotta ennen sotia / kylässä joka sodan jälkeen kuuluu Neuvostoliittoon - - (s. 9)

Välillä tuntuu kuin runon puhuja pelleilisi lukijan kanssa ja asettelee mieleensä juolahtavia sanoja riviin. Siitä lukijan pitäisi sitten osata seurata runon puhujan ajatuksia. Entä jos kantavaa ajatusta ei olekaan? Entä jos on vain havainto ja hetki? Miksi runoilija on valinnut puhujalle juuri nämä sanat? Mitä hän jättää pois? Isot ja pienet alkukirjaimet katoavat, pisteitä ja pilkkuja ei ole. Näin hävitetään alku ja loppu ja rytmi. Välillä ajatus on kirkas ja selkeä, välillä se jää kesken ja jatkuu jossain ihan muualla:

järjen ääni 

          pitkin iltapäivää

   niinkuin sulaa muovia taivas

                                          pystysuora suu

               ääni on portti josta minä menen

                                                       puu jonka alle

                               haju on lehdissä  - - (s.17)

 

Mutta sitten tässä käsittämättömän irrallisessa ja taivaita syleilevässä tekstivirrassa on myös humoristisia havaintoja:  - - taiteilija loikki Annankadulla - - (s. 30). Politiikot saavat sääliä osakseen tai heille osoitetaan arvostavia sanoja. Havainnot siis sekoittuvat myös omiin mielipiteisiin. Totuus sekoittuu entisestään. Entä kun havainnotkin ovat absurdeja tai oma identiteettikin on häilyväinen: tähdestä kasvaa karvoja / höyryävään asfalttiin takertunut silmä - - minä seison kadulla enkä tiedä sukupuoltani (s. 21).

Löydän klassikon, yhden Suomen kauneimista rakkausrunoista, ja silloin tuntuu kuin ymmärtäisin kaiken, mitä runon puhuja on siihen mennessä havainnut ja mitä hän vielä tulee havainnoimaan. Hän näkee naisen, hän näkee purjeet: minä rakastan sinua / niinkuin vierasta maata / kalliota ja siltaa / niinkuin yksinäistä iltaa joka tuoksuu kirjoilta / minä kävelen sinua kohti maailmassa / ilmakehän alla / kahden valon välistä / minun ajatukseni joka on veistetty ja sinua  (s. 31).

Tuntuu, että runon puhuja tietää rakkaudesta kaiken olennaisen, mutta yhtä lailla hän tietää, kuinka politiikka lyöttäytyy arkeemme. Siltä ei pääse pakoon. Nykynäkökulmasta katsottuna Saarikosken näkemys yhteiskunnasta on kaiken poliittisen kapinan taustalla kuitenkin jotenkin perinteisen luottavainen ja kaukana kaaoksesta. Some-räyhäämisen keskellä ja esimerkiksi Capitolin valtaamisen jälkimainingeissa on suorastaan lohdullista lukea tällaista :

                hyvä yhteiskunta on sellainen

                       jossa ihmisille ei tule mieleenkään 

esittää vaatimuksia joita yhteiskunnan

                           on mahdotonta täyttää

 - -

laillisen yhteiskuntajärjestyksen kaataminen

                                                          on laiton teko

                                   vaikka koko maailma muuttuisi

                   Suomi säilyttää perinteellisen (s. 45).

Suomen 1960-luvun kirjallisuus kiertyy pitkälti Saarikosken lähes myyttisen runoiljahahmon ympärille. Runoilija eli runoilijan elämän: joi, pyöritti naisia ja loi runoutta. Eino Leino lienee toinen yhtä palvottu miesnero suomalaisessa runoudessa. Mietin, nouseeko kukaan suomalainen naisoletettu runoilija koskaan heidän tasolleen, koska naisilla on usein perheet hillitsemässä holtitonta elämää, joka runoilijamyyttiin niin läheisesti kuuluu. Edith Södergran lienee ainut nainen, joka on päässyt lähellekään näitä miesrunoilijoita, Eeva-Liisa Manner ehkä toinen lähes myyttinen hahmo. 

Klassikon lukeminen teki hyvää. Saarikoski ei ollutkaan aivan mahdoton - ei poliittisesti eikä ymmärrettävyydeltään. Tällaistakin runous voi olla.  

Luin teoksen Ompun runohaasteeseen. Kannattaa lukea Annelin loistava postaus Saarikosken klassikosta, joka oli yksi Ylen Kirjojen Suomi -kirjoista itsenäisyyden juhlavuonna 2017. 

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta

Marta Breen ja Jenny Jordahl: Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta, 2020

Suomentaja: Sanna Manninen

Kustantaja: Sitruuna

Sivuja: 121

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Keitä ovat Elizabeth Cady Stanton tai Lucretia Mott? Entäs Harriet Tubman? Muistatko historian tunneilta Mary Wollstonecraftin tai Emmeline Pankhurstin? En minäkään. Ei naisia historian tunneilla juurikaan nosteta esiin. Eiväthän he ole tehneet historiallisia merkkitekoja, koska he ovat olleet kotona hoitamassa lapsia sillä välin, kun miehet ovat muokanneet maailmaa ja johtaneet sitä.

Kaikki edellä mainitut naiset ovat taistelleet paremman maailman puolesta. He ovat kirjoittaneet julistuksia ja kirjoja tasa-arvon puolesta tai osoittaneet mieltään naisten äänioikeuden puolesta. He ovat vaatineet tasavertaista kohtelua naisille tai he ovat vaatineet orjuuden lakkauttamista. Tiesitkö, että naiset ovat joutuneet vankilaan tasa-arvovaatimusten takia? Tiesitkö, että he ovat olleet nälkälakossa naisten äänioikeuden puolesta ja että heitä on pakkosyötetty vankilassa? Tiesitkö, mistä suffraketit ovat saaneet nimensä?

En tiennyt minäkään. Mutta luettuani Marta Breen ja Jenny Jordahlin sarjakuvateoksen Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta tiedän aika monta historiallisesti merkittävää naista. 

Harriet Tubman mainittakoon vielä kerran, sillä hän on legendaarinen "Black Moses", joka johdatti orjia vapauteen ja esiintyy romaanihenkilönä Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssijassa. Naisasialiikkeen ensimmäinen tunnettu marttyyri oli puolestaan iranilainen runoilija Táhirih, joka julkesi riisua huivinsa miesten edessä uskonnolisessa kokouksessa ja joka tuomittiin kuolemaan vuonna 1852 ja hirtettiin omaan huiviinsa. Breenin ja Jordahlin sarjakuvassa hänen vetoavat sanansa liikuttavat syvästi: Enkö minä ole teidän sisarenne? Ettekö te ole minun veljiäni? Enkö minä ole teidän ystävänne - yksi teistä? (S. 58.) Mistä muusta sukupuolten välisessä tasa-arvossa on kyse?

Feministisen sarjakuvan yhteydessä on mainittava ruotsalainen Liv Strömqvist, joka on kirjoittanut ja piirtänyt feminististä sarjakuvaa ja ottanut sarjakuvillaan poliittisesti kantaa niin tasa-arvoon kuin talouspolitiikankin aiheisiin. Sarjakuvassaan Einsteinin vaimo hän nostaa esiin yhden maailmankaikkeuden ikävystyttävimmistä tyypeistä, nimittäin historiattoman uranaisen. Tunnistatte ehkä tyypin. Hän on se nainen, joka on tehnyt varsin mukiinmenevän uran, ehkä jopa sellaisen, että voi ostella vähän kalliimpia jakkupukuja, joilla voi pönkittää menestyneen naisen statustaan. Lisäksi hän julistaa ääneen, ettei ole feministi - hän ei kannata tasa-arvoa, koska hänen kohdallaan tasa-arvo on jo toteutunut, eli hän pärjää siinä missä miehetkin. Tälle historiattomalle uranaiselle pitäisi antaa luettavaksi Breen ja Jordahlin sarjakuva. Siitä hän voi lukea, mikä olisi hänenkin kohtalonsa ilman näitä historian feministejä, jotka ovat taistelleet maailmassa tasa-arvon puolesta. Solidaarisuus omaa sukupuolta kohtaan olisi vähintä, mitä uranaisilta voisi odottaa.

Piirrosjälki Naiset - 150 vuotta vapauden, sisaruuden ja tasa-arvon puolesta -teoksessa on ilmeikästä ja havainnollista. Kuvakoot vaihtelevat ja tarinoissa on omat teemavärinsä. Naisten ilmeet ovat päättäväisiä ja kertovat hyvästä itsetunnosta ja syvästä vakaumuksesta. Kuvakerronta muistuttaa Liv Strömqvistin tyyliä, mutta ei ole aivan yhtä kärjistävää tai provoisoivaa kuin Strömqvistillä parhaimmillaan on. Kerronnan selkeys on ihailtavaa. 

Breen ja Jordahlin sarjakuvateos on edelleen pelottavan ajankohtainen. Esimerkiksi aborttioikeudet, joiden eteen naiset ovat taistelleet lujasti, ovat uhattuna myös Euroopassa. Puolassa astui viime vuonna  - vuonna 2020 - voimaan laki, joka tiukensi aborttilakia entisestään. Arvioidaan, että pelkästään Puolassa tehdään 2 000 laillisen abortin lisäksi n. 200 000 laitonta aborttia vuosittain. Siis 200 000 puolalaisnaista joutuu hengenvaaraan hankkiessaan laittoman abortin ties millaisissa olosuhteissa! Aborttilaki vaikuttaa vain naisten elämään, ja se on esimerkki täysin sukupuolittuneesta epätasa-arvon ilmenemisestä ja vallasta, jota naisiin käytetään. 

Naisten oikeus omaan kehoon ja sen koskemattomuuteen ei ole itsestään selvää sekään. Raiskauksen, ihmiskaupan tai silpomisen määritteleminen rikokseksi on yllättävän vaikeaa, ja lainsäädäntö vaatii jatkuvaa päivittämistä.

Breen ja Jordahl kertovat sarjakuvansa lopuksi, millaista naisten elämä edelleen on useissa maissa. Silti täytyy muistaa, että heidän esiinnostamansa naiset ovat saaneet paljon aikaan, ja viime vuosina esimerkiksi #metoo-kampanja on parantanut naisten asemaa elokuva- ja kulttuurialalla. Työtä on edelleen paljon, mutta toivoakin on: Edistymme hitaasti mutta varmasti. Kunhan joku uskaltaa näyttää esimerkkiä. (S. 120 - 121.)     

Sarjakuva on luettu ainakin näissä kirjablogeissa: Amman lukuhetki ja Oksan hyllyltä. Kuittasin kirjalla myös Helmetin lukuhaasteen kohdan 8, kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

Marisha Rasi-Koskinen: Rec

Marisha Rasi-Koskinen: Rec, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Jussi Karjalainen

Sivuja: 647

Mistä sain kirjan: oma ostos

 "- - Valokuvissa me jatkumme. Siirrymme ajan yli. Elämme sittenkin kun olemme kuolleet."

     Eve katsoi häntä kauan. Sitten hän pudisti päätään. 

     "Ei", hän sanoi. "Se on juuri päinvastoin. Ei valokuvaaminen ole ikuistamista. Valokuvaaminen on tappamista." (S. 247.)

Marisha Rasi-Koskinen on kirjoittanut mestariteoksen. Rec on kaikkea, mitä romaanilta voi toivoa: siinä on kiinnostavia henkilöitä, siinä on rakkautta (sen loppumista ja alkamista), siinä on elämää ja kuolemaa, kaikennielevää ystävyyttä ja sattumaa, jota kukaan kerran syntynyt ei pääse karkuun. Se sisältää niin hienoja tarinoita, että lukijaa hengästyttää ihastuksesta. Samalla se kieltää päättäväisesti, että elämästä muodostuisi tarina, jossa olisi selkeä alku ja loppu. Rec melkein kieltää itsensäkin, ehkä. 

Kaiken keskiössä on kuva. Kuka kuvassa on? Missä kuva on otettu ja milloin? Ketä kuvan ulkopuolelle jää, keitä siihen on vahingossa ikuistettu? Millainen kuva samasta paikasta on tallentunut itse kunkin kameraan? Saako niistä yhdistettyä totuuden hetkestä, edes yhdestä pienestä rajatusta sekunnin murto-osasta, joka seuraavaksi onkin kadonnut?

Maailma oli vain sarja kuvia, kaikki mikä oli kerrottu, voitiin kumota toisessa diskurssissa. Totuus oli vain pelkkä tilannesidonnainen sopimus. (S. 203.)

Rasi-Koskinen luo tunnelmaa, jollaiseen olen törmännyt suomalaisessa kirjallisuudessa vain Monica Fagerholmin ja Leena Krohnin kirjoissa. Paikoin tunsin olevani Orham Pamukin romaanissa Lumi. Ian McEwnin Lauantai tai Sovitus voisivat kuulua samaan kirjaperheeseen. Rasi-Koskinen on kovassa seurassa. Näiden kirjailijoiden käsissä syntyy melankolista tunnelmaa, joka korostuu, koska tapahtumat kerrotaan yhä uudestaan, takaumina, ennakointeina ja nykyhetkessä. Ehkä on kyse enemmänkin hetkien kerrostumista. 

Ei varmaankaan liene sattumaa, että toinen viimevuotinen kotimainen suosikkini on Jari Järvelän romaani Klik, jonka aiheena ovat myös valokuvat. Valokuvien voimaa on syytäkin pohtia: ne määrittävät, ehkä jopa määräävät, nykyelämää. Nykyaika on hetkissä, miljoonissa päivittäisissä hetkissä, joita kameroihin tallennetaan ympäri maailmaa. Some-kanavat pullistelevat kuvia enemmän kuin elämää. Kuvat edustavat elämää, vangitsevat historiaa tai valehtelevat julkeasti. 

Kuinka paljon kuvat ohjaavat yksittäisten ihmisten elämää? Tunnistammeko itsemme enemmän kuvista kuin oikeasta elämästä? Onko tapahtunut mitään, jos siitä ei ole todisteena kuvia? 

Recin alussa on huoneita, joissa ensin tavataan Lucas. Lucas tutustuu Coleen. Jaetaan salaisuuksia ja tavataan Nik. Syntyy ystävyys, jossa salaisuudet seuraavat toistaan. Syntyy huoneita, joissa salaisuudet kasvavat ja elävät hetkensä. Joistakin huoneista karkaa todellista elämää, joka lähtee käsistä. Lukijalle tarjoutuu myös exit, mahdollisuus lähteä tarinasta ja jättää se kesken. 

Siirrytään toiseen kerrokseen, siirrytään saleihin, joissa kerrotaan taustalle jääneiden ihmisten tarinoita. Sivuhenkilöiden tarinat limittyvät, kuva tarkentuu heihin ja jättää päähenkilön sivuhenkilöksi. Tuntemattomaksi jäävä itäeurooppalainen kaupunki on näiden salien miljöönä kiehtova ja pelottava. Sinne voi kadota lopullisesti. 

Kaupunkikin on monta totuutta. Siitä on olemassa myös monta karttaa, eli kuvaa. Se on miljöönä loputon, jokaiselle tarinalle omansa. Sen ympärille punoutuu paljon turismiin liittyviä ilmiöitä: mielikuvien luomista, ihmisten elinkeinojen muuttumista, kotien menettämistä, historian vääristämistä ja rahan valtaa. Alkuperäinen maailma - mikä se sitten ikinä onkaan - katoaa turistien jalkoihin ja heidän lukemattomiin matkakuviinsa, jotka jokainen osaltaan tappavat sen kaupungin, joka joskus oli. 

Rasi-Koskinen on omistanut teoksensa fiktiiviselle henkilölle, ja oli ehkä aikakin, että joku kirjailija muistaa heitäkin - siis luomiaan hahmoja, jotka saavat kirjan sivuilla elämän, jota lukijat jatkavat ajatuksissaan. Fiktiiviset henkilöt ovat joskus enemmän elossa kuin oikeasti eläneet ihmiset. Esimerkiksi mainittakoon vaikkapa Tuntemattoman sotilaan Rokka tai egpytiläinen lääkäri Sinuhe, joiden elämästä moni suomalainen tietää paljon enemmän kuin vaikkapa omien isovanhempiensa elämästä. Recistä muistan erityisesti Lucasin, Colen, Nikin ja Even, mutta myös Anitan ja Elýinan. 

Kirjan etusivuilla on väite: valokuvaaminen on tappamista. Tämä on ajatus, jonka Eve toistaa myöhemmin kirjassa. Even kohdalla nämä sanat toteutuvat. Kuvaaminen on aina myös hetken tappamista. Juhlatilaisuus tai kävelyretki pysähtyy, kun ruvetaan ottamaan kuvia. Hetki pysäytetään usein poseerauksena: olen tässä nyt oikeasti ja kuvassa ikuisesti. Oikea elämä kuoli ainakin hetkeksi, kun se pysäytettiin kuvaan.  

Rec jää elämään kuvina lukijan verkkokalvolle, koska Rasi-Koskinen osaa luoda kuvia sanoilla. Hän luo oikeastaan kokonaisia taideteoksia ja installaatioita sanoillaan. Hän on taitava ja kekseliäs, mutta ei jätä missään tilanteessa lukijaa täysin yksin. Tarina vetää mukaansa, vaikka se ei olekaan ehjäksi tarinaksi taipuva, vaan pikemminkin salaman välähdyksiä, jotka valottavat totuutta - jos sellaista on - sieltä täältä. Salamavalon ulottumattomiin jää paljon peitettyä, aivan kuten kuvan rajauksen ulkopuolelle jää jotain, jota ei haluta muistaa tai katsoa tai jota ei voi täysin selittää. Sinne jää paljon kiehtovaa pohdittavaa: kaksoisolentoja ja käänteismaailmaa, fysiikan ilmiöitä...

Olen aiemmin lukenut Rasi-Koskisen teoksen Eksymisen ja unohtamisen kirja, jonka teemana oli muistojen voima: miten muistoista kootaan menneisyys, joka väistämättä muuttuu, koska muisti vääristää todellisuutta. Recissä muistin ja totuuden apulaisia ja vääristäjiä ovat valokuvat. Rasi-Koskinen kirjoittaa tavalla, joka herättää lukijassa paljon kysymyksiä ja jättää lukijan pohtimaan elämää. Ei ole ihme, että Rasi-Koskinen voitti Recillä Tulenkantaja-palkinnon ja Runeberg-palkinnon ja että hän Runeberg-palkinnon kiitospuheessaan kertoo luottavansa lukijaan. Lukija kiittää luottamuksesta, sillä tämän luottamuksen varaan kirjoitetaan maailmanluokan kirjallisuutta. 

Recistä ovat kirjoittaneet myös Omppu, Liisa, Katja, Tuija ja Arja. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii ainakin kohtiin 4 (joku kertoo kirjassa omista muistoistaan), 5 (kirja liittyy elokuvaan - siinä tehdään elokuvaa), 8 (kirja, jossa maailma on muutoksessa), 19 (kirjassa leikitään) ja 29 (kirjan henkilön elämä muuttuu).

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys, 2020

Kustantaja: Siltala

Mistä sain kirjan: kuuntelin äänikirjana (lukijana Anna Saksman) ja luin e-kirjana Bookbeatista

Voi peijjooni, mikä kiria!

Ensin katsellaan itäistä Lappia kaukaisesta, avaruudellisesta perspektiivistä ja sitten syöksytäänn maan tasalle, viheliäisten hyttysten ja villin luonnon armoille. Siellä  tavataan kirjan päähenkilö, Elina Ylijaako. Elina on palanut kotiseudulleen pyydystääkseen hauen, joka Seiväslammessa häntä joka vuosi odottaa. Hauki pitää pyydystää tiettyyn aikaan kesällä ja pyydystämisen onnistuminen on tärkeää. Miksi? No, se on vähän monimutkaisempi juttu...

Juhani Karila on valloittanut Pienen hauen pyydystyksellään lukemista harrastavat suomalaiset. Viime syksyllä seurasin some-pöhinää kirjan ympärillä vähän ihmeissäni: Mistähän tässä oikein on kyse? Onko tämä eräkirja? Ehkä kalastusopas? Varsinkin Instagramissa Pienen hauen pyydystys tuntui olevan vähän jokaisen seinällä esillä, mutta sen juonesta ei paljoa paljastettu. Ymmärsin sentään, että romaanista oli kyse. Jotain salaperäistä oli tekeillä. Kirja on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut Kalevi Jäntin palkinnon, mutta en ollut siitä kuullutkaan, ennen kuin some alkoi kiehua.

Yritin hankkia kirjan jo omaksikin, mutta se oli loppuunmyyty. Sitten eräs ystäväni suositteli kirjaa minulle erityisen painokkaasti, enkä malttanut enää odottaa uutta painosta, vaan rupesin kuuntelemaan sitä äänikirjana Bookbeatista - tätäkin ystäväni suositteli. Anna Saksman osoittautui pian erinomaiseksi lukijaksi, ja kun päästiin murteen puhumisen vauhtiin, niin Saksman tuntui suorastaan loistavan. 

Elinalla on siis hauen pyydystys tehtävänään, eikä siinä pitäisi olla mitään ongelmaa, mutta ongelmiahan alkaa ilmaantua. Aika alkaa käydä vähiin, ja pitää ruveta hieromaan kauppoja sinne ja tänne. Kaiken lisäksi poliisi on Elinan perässä. Miksi? No, sekin on vähän monimutkaisempi juttu...

Poliisi on nimeltään Janatuinen, ja hän on ensi kertaa Lapissa. Kollega ei suostu ylittämään Lapin rajaa, ja toisen kollegan neuvot vähän kummastuttavat Janatuista: Suostu kaikkeen, mitä paikalliset sinulle ehdottavat. Näillä eväillä Janatuinen sitten ylittää Itä-Lapin raja-aseman, jonka toisella puolella mitkään vakuutukset eivät ole enää voimassa. 

Karila viljelee romaanissaan vastustamatonta, eleetöntä huumoria. Ihmisten puheet putoilevat lakonisina totuuksina, Itä-Lapin murteella ja heidän maailmankuvansa on... No, heidän maailmankuvansa on hyvin realistinen, siinä mielessä, että ovathan he elinympäristöönsä hyvin sopeutuneet ja selviävät väkiyöstäkin, koska osaavat olla.

Pienen hauen pyydystys ei kuitenkaan ole pelkästään ratkiriemukas kirja (vaikka nauroin monta kertaa ääneen), vaan se tarjoaa lukijalleen paljon pohdittavaa. Syyllisyys ja menneisyyden kanssa toimeen tuleminen ovat yksi juttu. Luonnon kunnioittaminen ja suojeleminen ovat toinen juttu. Ja tietysti Lappi on kolmas juttu. Ainakin nämä.

En halua kertoa kirjan juonesta mitään. Itselleni kävi nimittäin niin, että en olisi suostunut kirjan matkaan, jos olisin tiennyt siitä yhtään enempää kuin että se on romaani. Kirja vietteli minut mukaansa ovelasti. Kaikki on aluksi niin selkeää ja vakaata, kunnes koko maisema nyrjähtää sijoiltaan. Siinä kohtaa kannattaa noudattaa Janatuisen kollegan neuvoa ja suostua mukaan.

Arviostani tuli nyt Pienen hauen pyydystyksen ylistys. Eipä siinä mittään. Lueppa pirruuttas tämä kiria, niin tiiät.

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa, esimerkiksi näissä: Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Kirjasta kirjaan.

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1, Tosiasiat ja myytit, 2009; Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus, 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan (II, s.19). 

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on klassikko, jonka keskeinen sanoma tiivistyy tähän kuuluisaan lauseeseen, joka on edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa enemmän kuin mikään muu lause ikinä. Tästä on seurannut oivallus ja ymmärrys siitä, että naisen asema yhteiskunnassa määrää ne tavat, miten tyttö kasvatetaan, mitä rooleja hänelle sälytetään sekä millaista käytöstä häneltä odotetaan. Ympäristö muovaa naisen, ei biologia.

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide klassikon lyhentämättömistä osista 1. Tosiasiat ja myytit ja 2. Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011. Aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Beauvoirin teoksen uudelleen suomentaminen lyhentämättömänä on ollut kulttuuriteko. Suomentajat Inna Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet valtavan työn suomentamisessa ja lukuisten lähteiden tarkistamisessa. Lisäksi suomentajan huomautusten määrä kertoo, että pienetkin yksityiskohdat, kuten esimerkiksi Beauvoirin mainitsemat historialliset henkilöt, on haluttu esitellä myös nykypäivän suomalaiselle lukijalle. 

Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan jatkoi ja vahvisti feminismin heiveröistä aatetta - olisiko meillä vielä tämänsuuntaistakaan tasa-arvoa ilman Beauvoiria? Esipuheessa Sara Heinämaa kertoo, että Beauvoir alkoi hahmotella eräänlaista tunnustuksellista omaelämäkerrallista tekstiä, mutta ensimmäiseksi hän törmäsi kysymykseen, mitä naiseus hänelle merkitsi. Hän ajatteli, ettei naiseudesta ollut ollut hänelle mitään haittaa eikä siinä olisi mitään kirjoittamisen arvoista. Beauvoirin kumppani Jean-Paul Sartre oli kuitenkin muistuttanut, että Beauvoir oli kasvatettu eri tavalla kuin poika. Niinpä kun Beauvoir alkoi kaivaa pintaa syvemmälle, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästyttävän perusteellisesti filosofi on uppotunut oman aikansa biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää. Joka tapauksessa biologia on filosofille vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Seuraava luku, Psykoanalyyttinen näkökulma, alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (I, S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Myöhemmin Beauvoir tyrmää kastraatiokompleksin, mutta käyttää suvereenisti psykoanalyysin sanastoa. Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempaan psykoanalyysiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin. Nykylukijalle puolestaan käy selväksi psykoanalyysin misogyyninen perusta. 

Jo teoksen alkupuolella käy selväksi, että Toinen sukupuoli on yleissivistyksen aarreaitta: biologian ja psykoanalyysin jälkeen siirrytään tekniikan historiaan (Engels) ja taas filosofiaan: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (I, s. 113). Nyt ollaan Beauvoirin pitkäaikaisen kumppanin, Jean-Paul Sartren eksistentialismin äärellä. Lopulta Beauvoir tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Maailma on aina kuulunut miehille, eivätkä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa (I, s. 135). 

Mies suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, transsendenssiin: mies luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (I, s.138.)  

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Naisesta tuli miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Naisen paikka olis siis kotona miehen valvovan silmän alla, ettei vierasta verta päässyt perijöiden joukkoon. Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa, ei vain miehen suvun jatkaminen ja miehen omaisuuden varmistainen?  

Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus kertoo naisen elämästä kehdosta hautaan. Beauvoir on koonnut kuvauksia naisen elämästä. Niitä on löytynyt psykologian tutkimuksista, naisten kirjoittamista päiväkirjoista (tosin päiväkirjojahan ovat kirjoittaneet vain ylemmän luokan naiset) elämäkerroista ja omaelämäkerroista (nämäkin ovat etuoikeutettujen naisten elämistä kerrottuja). Psykoanalyysin käsitteistön kautta Beauvoir analysoi tarinoita ja osoittaa, että vallitsevat olosuhteet ja miesten omistusoikeus ovat aina määränneet naisena olemista. 

Vaimon ja äidin roolissa naiselta odotetaan tietynlaista käytöstä, ja oletetaan, että koti elämänpiirinä riittää naiselle. Beauvoir väläyttää päivähoidon tarpeellisuutta jo vuonna 1949: Sopivalla tavalla organisoidussa yhteiskunnassa , jossa lastenhoito olisi suurelta osalta yhteisön vastuulla ja jossa myös äitiä hoidettaisiin ja autettaisiin, äitiys ei missään nimessä olisi este naisten työssä käynnille (II, s. 408). Beauvoir tähdentääkin, että tasa-arvoinen parisuhde vaatii sitä, että molemmat sukupuolet ovat siinä täysinä subjekteina läsnä, eli naisenkin pitää saada toteuttaa itseään maailmassa ja osallistua transsendenssiin. Beauvoir puhuu myös rohkeasti laillisen abortin ja vapaiden seksisuhteiden puolesta - nämä oikeudet ovat jopa Euroopassa uhattuna edelleenkin, kuten Puolan uusi aborttilaki osoittaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava, ja hänen (tuolloin) rohkeille väittämilleen ja vaatimuksilleen löytyy perusteluja. Teksti on sujuvaa ja vetävää, vaikka Beauvoirin tyyliin kuuluu rönsyily. Jotkin kappaleet venyvät villisti komisivuisiksi. Kustannustoimittaja olisi voinut varmasti tiivistää tekstiä huimasti, mutta toisaalta ajankuvana ja innostumisen osoituksena Beauvoirin teksti toimii vakuuttavasti. 

Luku-urakkani olisi ollut työläydestään huolimatta riemuisa, jollen olisi urakkani loppupuolella tarttunut vähän vahingossa ranskalaiseen, kohua herättäneeseen uutuusromaaniin, Vanessa Springoraan Suostumukseen. Springora muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin hän joutui 14-vuotiaana keski-ikäisen kirjailija G:n hyväksikäyttämäksi. Yhtäkkiä kirjassa mainitaan Simone de Beauvoirin nimi. 

En ollut uskoa korviani  - kuuntelin Springoran kirjaa äänikirjana ja jouduin tarkistamaan e-kirjaversiosta, että olin kuullut oikein: Beauvoir oli 1970-luvulla ollut puolustamassa aikuisia miehiä, joita syytettiin luvattomista suhteista teini-ikäisiin, 13-14-vuotiaisiin tyttöihin. Taustalla on kirjailija G:n aloite, johon hän sai ranskalaisen älymystön mukaan. Ranskalaisen älymystön mielestä idealistiset ajatukset vapaudesta, johon kuului myös oikeus vapaaseen seksiin, kuuluivat myös alaikäisille. Yksilön vapauden korostaminen kuuluu Sartren filosofian keskeisiin ajatuksiin. Nähtiin jopa, että nuoret naiset tarvitsisivat jonkun kokeneen opastajan tutustuttamaan heidät seksuaalisuuteensa, eikä tällainen ollut väkivaltaa vaan suoranainen palvelus lapselle. 

Yhtäkkiä minun tekikin mieleni polttaa Toinen sukupuoli suurena huijauksena. Luin uudestaan Beavoirin kuvauksen nuoren tytön elämästä Eletyssä kokemuksessa (s. 98 - 155).  Sieltä löytyy jonkinlainen selitys: Beavoirin aikana psykoanalyysi oli arvostettua tiedettä, joka läpäisee myös Toisessa sukupuolessa esitetyt pohdinnat. Beauvoir kirjoittaa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä siihen tyyliin, että tytön elämässä ei muuta olekaan. Hän näkee nuoren tytön narsistisena hahmona, joka hakee hyväksyntää muitten (erityisesti miesten) katseesta ja suorastaan kiemurtelee halussaan. Näin näkivät ilmeisesti kaikki muutkin aikalaiset. 

Mitä tämä näkemys muuta on kuin misogyniaa, johon Beauvoir siis itsekin sortuu! Aivan kuin nuoruuden narsismia ei esiintyisi pojilla, tai aivan kuin tytöt kerjäisivät hyväksikäyttöä tai he ansaitsevat narsismistaan rangaistuksen - kyse on kuitenkin lapsista, alaikäisistä tytöistä. Springoran kuvaus hyväksikäytöstä on järkyttävää luettavaa ja kertoo siitä, että olipa nuori seksuaalisuudessaan kuinka virittynyt tahansa, hän ei tunne itseään. Suostumus ei ole suostumus alaikäiseltä ihmiseltä, joka vasta etsii omaa ruumiillista ja henkistä itseään.  

Beauvoir on siis aikansa tuote hänkin. Hän on ollut omana aikanaan mullistava ajattelija ja rohkeudessaan ihailtava. Olisiko vuonna 1949 kukaan suomalainen nainen voinut kirjoittaa Toista sukupuolta, vaikka meillä oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo vuodesta 1906, kun taas ranskalaisnaiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945? Beauvoir oli oikeassa maassa oikeaan aikaan: hän eli ranskalaisen filosofian kultakaudella ja teki loistavan uran filosofina ja kirjailijana. Hänen vaikutuksensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon on varmasti mittaamaton. 

Jotain Toisen sukupuolen ajattomuudesta, eli klassikon asemasta, kertoo sekin, että naisena tunnistin itseni Eletystä kokemuksesta vielä nytkin, 2020-luvulla. Erityisesti äitiyteen liittyvät paineet, ja työelämän ja äitiyden yhdistäminen ovat asioita, jotka eivät edelleenkään toimi edes pohjoismaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa. Beauvoirin kuva vanhenevasta naisesta 1940-luvulla on suorastaan toivoton. Vanhalla naisella ei yhteiskunnallisesti näytä olevan mitään arvoa tai järkevää tekemistä. Nykyinen työelämähän tuntuu ajattelevan samantyylisesti: viime aikoina keskustelua on herättänyt ikärasismi, jonka kohteeksi  joutuvat erityisesti keski-iän ylittäneet naiset. Tasa-arvo ei siis edelleenkään ole valmis. Työtä on vielä paljon. 

Osallistun tällä julkaisulla Kirjabloggaajien perinteiseen, jo 12. kertaa järjestettävään, klassikkohaasteeseen. Haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat kirjablogit ja klassikot, joita he esittelevät.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

Lukemistani kirjoista voin suositella ihan jokaista. Olen myös innoissani osallistumassa seuraavaan klassikkohaasteeseen, joka järjestetään 31.7.2021 ja sitä emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.