Jussi Konttinen: Siperia

Jussi Konttinen: Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa, 2019

Kustantaja: HS kirjat

Kansi: Jussi Konttinen

Sivuja: 412

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Lukupiirikirjaksi viime keväänä valikoitui Jussi Konttisen Siperia, Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa. Se on ilmestynyt vuonna 2019 ja saanut silloin mukavasti huomiota, mutta se kyllä ansaitsi huomiota paljon lisää. Se on hauska ja innostava, mutta myös melankolinen kokonaisuus. Ennen kaikkea se on täynnä tietoa eräästä maailmankolkasta, josta ei paljon tiedetä. 

Kirja kertoo siitä, kuinka Helsingin Sanomien toimittaja Jussi Konttinen muuttaa perheensä kanssa Siperiaan, Jakutian tasavaltaan ja siellä Töhtyr-nimiseen pieneen kylään. He asuvat siellä talven 2016 - 2017 ja palaavat sinne vielä takaisin tammi-helmikuuksi vuonna 2018. Viisihenkinen perhe siis elää  siperialaista arkea, jossa pakkanen paukkuu, juomavesi täytyy sulattaa jäälohkareista ja ihmiset ympärillä puhuvat lähinnä jakutiaa. Asiaa toki auttaa, että Jussi Konttinen itse osaa venäjää ja on melkoinen Venäjä-asiantuntija, sekä asunut Irkutskissa vuonna 2000 - 2001. 

Toimittaja Konttinen matkustaa ympäri Siperiaa. Hän on tutkiva journalisti, ajoittain kuin Indiana Jones. Lukija voi seurata matkoja kirjaan lisätyistä kartoista, ja pikkuhiljaa käy selväksi, kuinka laajasta ja karusta maa-alueesta onkaan kyse. Siperian eksoottisuus on jäätä ja lunta, aroa, taigaa, jokia, öljyä, kaasua ja viinaa, mutta myös lämpimiä ihmisiä. Tosin byrokratia on lähes yhtä hyytävää kuin ilmasto, mutta Konttinen uhmaa venäläisiä viranomaisia sinnikkäästi. Viranomaisten nihkeys voi tietysti johtua siitä, että huhujen mukaan hän onkin vakooja - kukapa vapaaehtoisesti asettuisi asumaan Töhtyriin...

Kylmyys itse asiassa mahdollistaa elämän Siperiassa. Sademäärät ovat siellä yhtä pieniä kuin aavikoilla, mutta ikirouta estää vähäistä vesimäärää imeytymästä syvälle maahan. Talvella se mahdollistaa tieverkoston, jota ei muuten olisi olemassakaa. Kylmyys auttaa säilömään ruokaa ja ikiroudan päälle rakennetaan talot. Konttinen kertoo myös siitä, kuinka ilmastonmuutos uhkaa elämää Siperiassa. Siitä syntyy kirjan surullinen puoli. Valtavan Siperiankaan luonnonvarat eivät ole ehtymättömät.

Silti voi vain hämmästellä, kuinka ihminen osaa sopeutua karuihin oloihin. Siperian alkuperäiskansat, kuten suomensukuiset nenetsit elävät poronhoidosta. Heidän elinkeinonsa on kuitenkin vaarassa, sillä heidän elinalueeltaan löytyvät maailman suurimmat maakaasuvarastot. Se uhkaa porojen laiduntamista ja pienentää nenetsien elinpiiriä. Suomensukuiset hantit puolestaan asustavat rikkailla öljymailla, mutta tosiasia on, että suuryritykset riistävät heitä. Alueen luonnonpuistot on uhrattu öljyntuotannolle. 

Öljynporaus, pohjoisen Jäämeren sulaminen ja esimerkiksi mursujen kaventuva elinpiiri särkevät sydäntä. Ihmisten välinpitämättömyys ja ahneus tuhoavat luontoa. Surullista luettavaa on myös Konttisen raportti presidentinvaaleista, joita hän seuraa pienenssa Muravienkon kylässä. Vaalipäivänä hän asettuu koulun tuulikaappiin laskemaan ihmisiä ja haastattelemaan heitä. Seuraavana päivänä vaalilautakunnan sivuilla väitetään äänestysprosentin olleen 93 prosenttia, mutta Konttinen on laskenut äänestysprosentiksi 63. Näin tehdään vaalituloksia. 

Erityisen kiinnostavaa oli lukea siperialaisesta arkielämästä, eli Konttisen perheen lasten koulunkäynnistä ja kaveripiireistä. Lasten kautta ympäristö näyttää kummalliset tapansa, mutta mikäs siinä. Näyttää siltä, että lapset kyllä sopeutuvat vaikka mihin ja oppivat kielen, kavereita löytyy ja  karukin ympäristö tarjoaa virikkeitä. 

Kirja on täynnä mainioita yksityiskohtia ja havaintoja arjesta ja ihmisistä. Oma lukunsa on siperialainen liikenne, ylipäätänsä se, miten Siperiassa liikutaan paikasta toiseen, kun välimatkat ovat mittaamattomat eikä tiestöä ole. Konttinen paljastaa, että hän oli haaveillut neuvostomaasturi Uotsista jo pitkän aikaa ja Töhtyrissä hänen oli olosuhteiden pakosta hankkittava sellainen: Hyväksi havaittu design on kehitetty jo vuonna 1958, ja Uljanovskin autotehdas on valmistanut autoa sarjatuotantona siitä lähtien . Valmistus jatkuu yhä, koska Venäjällä on tarvetta uotsin kaltaiselle kulkuneuvolle. Vaikka auto on tehty Volgalla, se on todellinen Siperia-auto, joka ei tarvite alleen tietä ja kulkee siellä, minne muut eivät pääse. 

Uotsinsa Konttinen saa melkein Suomeen asti. Sen uusimmat kuulumiset voikin lukea Konttisen  artikkelista, joka ilmestyi juuri Helsingin Sanomissa. Artikkeli kertoo Konttisten viimekesäisestä mökkilomasta Laatokan rannalle. 

Konttinen pääsee Uotsillaan mahdottomiin paikkoihin, mutta hän matkustaa myös moottorikelkalla, hinaajalla ja junalla, ratsastaa porolla sekä tietysti lentää. Kauheinta luettavaa on kuitenkin liftimatka äärettömässä pakkasessa. Maailman pelottavin ammatti voisi olla rekkakuski Siperiassa - miksei myös toimittaja.

Konttisen Siperia-kirja on kulttuuriteko. Varsinkin nyt korona-aikaan en voisi parempaa luettavaa keksiä kuin tietokirja, joka avartaa maailmankuvaa sellaisista paikoista, joihin eivät turistit eksy. Tarkkanäköinen ja rohkea toimittaja osaa kirjoittaa elävästi ja hauskasti. Kirjan sivut lentävät ja jännittävimmät tapaukset ovat kuin trillerin sivuilta. Kuvituksena on paljon ihmisiä ja erikoisia tapahtumia. En varmaan koskaan unohda toimittajasta otettua kuvaa, jossa hänet on topattu erinäisillä turkiksilla moottorikelkkamatkaa varten.

Konttinen raportoi paitsi Siperian luonnonoloista myös politiikasta, taloudesta ja kulttuurista, eikä sellaista asiaa taida ollakaan, josta hän ei ottaisi selvää. Ihailen hänen asennettaan ja rohkeuttaan. Ihailen myös hänen perhettään, joka on valmis seikkailuun, kun sellaiseen tarjoutuu mahdollisuus. Kokonaisuudessaan Siperia-elämys jäi ilmeisesti plussan puolelle: Etukäteen olin nähnyt painajaisia vaaroista, joita Siperia tuotti perheellemme. Ne eivät realisoituneet. Lapsia ei kiusattu, vaimoni ei jäänyt kotiin palattuaan työttömäksi eikä kukaan meistä kuollut. (S. 11)

Siperialle ei voi toivoa kuin sinnikkyyttä, kuten koko maapallolle. Toivottavsti luontoa opitaan suojelemaan ennen kuin se tuhotaan täysin.  

Kirja esitellään myös Kirjavinkeissä sekä blogissa Luettua ja maistettua. Sijoitin kirjan Helmetin lukuhaasteeseen kohtaan 20. Kirjassa on harvinainen ammatti, sillä kirjassa kohdataan aito shamaani.  

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä

Ville Eloranta ja Lotta Jalava: Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä, 2021

Kustantaja: Tammi

Kansi: Ville Tietäväinen

Sivuja: 269

Mistä sain kirjan: ostin omaksi

Varsinainen Kantasuomi, jos sellainen valtio olisi ollut, olisi ollut Viro. Kantasuomen ydinalueeksi oli nimittäin rautakaudelle siirryttäessä tullut nykyisen Viron alue. Vähitellen kantasuomen puhujia siirtyi suomenlahden yli pohjoiseen ja kielen puhuma-alue laajeni. - - Suhteet kantagermaanin puhujiin olivat hyvin tiiviit, ja germaanisten lainasanojen joukossa oli työvälineisiin, vaatetukseen, ruokaan, hallintoon ja peltoviljelyyn liittyviä sanoja, esimerkiksi pelto, lammas ja leipä. (S. 85 - 86.)

Kielen historiaa ei voisi kiinnostavammin kertoa, kuin mitä Ville Eloranta ja Lotta Jalava tekevät teoksessaan Sana sanasta, Suomen kielen jäljillä. Kyseessä on yleistajuinen herkku kaikille suomen kielestä tai ylipäätään kielistä kiinnostuneille ihmisille. Siinä on käsitelty kaikkia kielen osa-alueita: sanaston alkuperää eli sanojen etymologiaa, kielessä tapahtuneita äännemuutoksia, nimistöä, lauserakenteita, lainakerrostumia ja sukukielisyyttä. 

Kieleen on varastoitunut valtava määrä tietoa: historiaa ja kulttuuria. On aika hienoa ajatella, että käytämme tätä tietopankkia koko ajan. Se on tässä läsnä joka päivä. Kun sanojen pintaa vähän raapaisee, avautuu niistä näkymiä muinaisten puhujien elintapoihin, ympäristöön ja ajatteluun. On kuin saisi sillan, jota pitkin voi astella menneisyyteen.

Elorannan ja Jalavan innostus välittyy kirjasta joka sivulta. Välillä vauhti hengästyttää, ja informaatioähky uhkaa lukijaa. Mutta se ei haittaa. Janoan tätä lisää. 

Luin kirjaa vain muutaman kymmenen sivua päivässä, sillä halusin nautiskella tiedosta ja painaa asioita mieleeni. Kirja olisi kyllä vetänyt nopeammin, sillä sivut lensivät, mutta toppuuttelin - tiedättehän, miten herkkuja täytyy vähän säästellä, että ne kestäisivät hiukan pidempään... 

Olen myös äärettömän onnellinen siitä, että ostin kirjan omakseni, sillä olen jo monta kertaa palannut kirjan pariin ja siteerannut siitä parhaita paloja lähimmäisilleni. Nyt saatan jäädä pohtimaan milloin minkäkin arkisen sanan alkuperää ja toivon, että kirjalle saataisiin jatko-osia. Aika monta sanaahan jää vielä tämän teoksen ulkopuolellekin! 

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana kiitän tekijöitä erityisesti siitä, että Sana sanasta esittelee suomen kielen tutkimuksen viimeisimpiä tuloksia. Eläväisesti ja selkeästi kirjoitettu äännemuutosten ja lauseopin esittely toimi mainiona pikakertauksena suomen kielen opinnoista, joista on jo tovi vierähtänytkin. Nyt kun opetan myös suomea toisena kielenä, osaan selittää joitain äännemuutoksia entistä paremmin myös s2-oppilaille. Epäloogisilta näyttävissä kielen muodoissa (esimerkiksi astevaihtelussa) on kuitenkin taustalla johdonmukaisia muutoksia kielen historiassa, vaikka kieli ei koskaan suostu täysin loogiseksi järjestelmäksi. Muiden kielten vaikutus ja ihmisten tarve leikkiä ja vitsailla kielellä luovat aina uutta. 

Erityisen kiinnostavaa luettavaa minulle oli nimistöntutkimus. Kirjassa kerrataan ihmisten ja paikkojen nimeämisen perusperiaatteita. Moni suomalainen sukunimi on ollut alun perin talon tai tilan nimi. Talo tai tila on puolestaan usein saanut nimensä sen perustajan tai rakentajan mukaan, kuten Anttila. Tilan nimi on puolestaan voinut päätyä kylän ja jopa kunnan tai kaupungin nimeksi. 

Moni paikannimi viittaa luontoon, mutta paikannimiin kätkeytyykin myös yllättävän paljon paikassa asuneiden ihmisten nimiä. Jäppilän taustalla on Jeppe-nimi, joka on puolestaan suomalaismuunnos Jacobista. Miehikkälän pohjalla on ilmeisesti vanha suomalaisnimi Miehikkä. Jos nyt saisin lapsen, voisin nimetä hänet vaikkapa Nastoksi, joka on muunnos Anastasios-nimestä, kotoisasti siis Nasto, jonka mukaan on nimettyy Nastolan kuntakin. 

Tällaisten nimikerrostumien purkaminen on kiehtovaa. Kirjassa esitellään myös saamen kieleen pohjautuvia paikannimiä, esimerkiksi Juuka (taustalla ovat saamen kielten sanat, jotka tarkoittavat 'jokea') tai Lieksa (sanan taustalla on pohjoissaamen 'laaksoa' tarkoittava sana).  Näitä on Suomessa paljon ihan Etelä-Suomea myöten. Kotipaikkakuntani Tamperekin on ilmeisesti saanut nimensä myöhäiskantasaamen sanasta, joka on tarkoittanut  koskien välistä suvantoa, ja sanasta on pohjoissaamessa vielä jäljellä muoto dappal. Lisäksi Suomen suurimmat järvet Saimaa ja Päijänne kantavat nimissään muinaishistoriaa: niissä näkyy Suomessa jo ennen kantasaamea puhutun kielen kaiut. 

Kirjasta opin myös, että olen nimennyt omat poikani hyvin miehekkäästi. Vanhempi poikani on nimeltään Kalle, ja nimi on suomalainen versio Karl-nimestä. Karl on germaanikielissä ollut yleisnimi miehelle. Antti-nimi puolestaan on suomalainen muunnos kreikkalaisesta andreas-sanasta, joka tarkoittaa miehekästä. Mutta jos olisin halunnut pojilleni perin suomalaiset nimet, olisi pitänyt valita nimeksi  esimerkiksi Rahko tai Valta tai partisiippimuotoisia nimiä Kaivattu, Tietävä tai Hyvätty. Varsin mainioita vaihtoehtoja olisivat myös oi-loppuiset Mieloi tai Honkoi (oi-johdin on ilmesesti tarkoittanut pienuutta tai hellittelyä). Mieloi voisi kai nykymuodossa olla siis Mieluinen ja Honkoi voisi olla nykyään nimeltään Mäntynen.    

Sanojen ja nimistön etymologian tutkiminen on näköjään salapoliisityötä, jossa uudet johtolangat saattaavat muuttaa sanan historian uuteen valoon. Sitä kautta taas saattaa löytyä tarkempi ajoitus erilaisten äännemuutosten tapahtumiselle tai kielten välisille vaikutuksille. Kirjan lopussa tekijät muistuttavatkin, että sanastontutkimus on tieteenala, joka kehittyy nykyisin kovaa vauhtia. Suomen kielen etymologian tutkimista on viime aikoina edistänyt muun muassa samojedikielten tutkimus. Muutama vuosi sitten myös sukupuuteoria on kaadettu ja uudet tutkimukset myöhentävät kielten syntyajankohtia ja osittain myös kelten muodostumista kantakielistä. 

Sana sanasta osoittautui vielä paremmaksi lukukokemukseksi kuin uskalsin toivoa. Se yllätti hauskuudellaan ja selkeydellään ja sai minut melkeinpä hihkumaan innosta. Huomasin katsovani ympäristöä ihan uusin silmin, kun näin nimistön historialliset kerrostumat. Ajan virta näkyy kielessä, ja se olisi syytä tiedostaa. Kieli on historian ja kulttuurin varasto. 

Toivoisin, että Elorannan ja Jalavan teos kuluisi mahdollisimman monen ihmisen käsissä, sillä se lisää iloa ja ylpeyttä suomen kielestä ja auttaa näkemään sen ainutlaatuisuuden. Teos lisää kunnioitusta omaa äidinkieltä ja ylipäätään kaikkia kieliä kohtaan. Kieliä on syytä vaalia, oppia ja opettaa sekä tietysti tutkia, koska samalla opitaan ymmärtämään ihmisiä ja maailmaa. Kirja osoittaa, että kielen käyttäminen on aina paitsi kommunikointia myös kulttuuriteko. 

Toni Morrison: Toiseuden synty

 Toni Morrison: Toiseuden synty, Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta, 2020

Alkuteos: The Origin of Others, 2017

Suomentajat: Koko Hubara ja Astrid Swan

Kustantaja: Tammi

Kansi: Markko Taina

Sivuja: 120

Mistä sain kirjan: ystävältä joululahjaksi

Toni Morrisonin Toiseuden synty sisältää kuusi esseetä, jotka pohjautuvat Morrisonin pitämiin luentoihin. Esseiden aiheina ovat rotu, rasismi ja ihonväri, sekä muukalaisuus ja toiseus. Kuten alaotsikko lupaa, myös kirjallisuus on vahvasti läsnä ajatusten pohjana. 

Luin Morrisonin teoksen jo keväällä melko pian Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli -klassikon jälkeen, ja Morrisonin kirja onkin jatkumo ajatuksille, jotka Beauvoir havainnollistaa pohtiessaan naisena olemisen perustaa: nainen on aina toinen -  se, joka määritellään suhteessa toiseen ja jota ei pidetä itsenäisenä ihmisyyden mittarina. Morrison vie toiseuden kokemuksen ihonvärin rajaamaan toiseuteen ja yrittää löytää ne mekansimit, joilla rasisimi ja rodullistaminen toimivat. Mitä muuta rotu on kuin geneettistä kuvitelmaa, ja miksi sillä on merkitystä? Morrison kysyy (s. 29). Jollekin tämä geneettinen kuvitelma tuo valtaa ja hyötyä, ja niin kauan kuin näin on, tätä kuvitelmaa ylläpidetään.

Morrison tuo näkyville mustien historian ja nykyisyyden, jossa heidät on ohitettu tai alistettu valkoisten ylivallalle, jossa heitä ei ole kuultu eikä nähty, vaan heitä on käytetty julmasti hyväksi ja syrjitty.  Ei liene sattumaa, että Toisen sukupuolen ja Toiseuden synnyn kannet esittävät kirjailijansa hyvin samantyyppisesti kansikuvissaan. Molemmat teokset on kustantanut Tammi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toisia, kirjoittaa Morrison (S. 19) esseessään Orjuuden romantisoimisesta.  Morrisonin kertomat esimerkit valkoisten isäntien käyttämästä väkivallasta mustia orjia kohtaan ovat järkyttäviä, mutta varmasti vain raapaisu niihin julmuuksiin, joiden kohteeksi orjat joutuivat. Myös  mustien holhoaminen tai heidän tarpeidensa määrittely ulkopuolelta kuuluu Morrisonin mukaan tähän pakettiin. Kaunokirjallisuudessa orjuutta on yleisesti yritetty kaunistella, hän väittää. 

Saman tien tulee mieleen klassikoiden klassikko, Margaret Mitchellin Tuulen viemää, jossa sosiaalinen arvojärjestys on tarkka: ylimpänä häärää tietysti valkoinen omistava luokka, sitten ovat vuorossa heidän kotiorjansa, seuraavaksi valkoinen roskaväki ja lopulta alimpana kastina pelto-orjat. Kirjassa on useita kohtia, joissa selitetään, mikä olisi mustalle väestölle sopivaa käytöstä tai kerrotaan, kuinka kotiorjat ovat osa perhettä tai kuinka mustat tarvitsevat valkoisen isännän opastusta ja suojaa, sillä he eivät osaa elää vapaina. 

Morrison on omalla tuotannollaan tehnyt jotain ihan muuta. Hän ei kaunistele, eikä peittele. Romaanissaan Minun kansani, minun rakkaani hän kertoo orjuudesta paenneen Sethen ja hänen lastensa tarinan. Se on kirja, jota lukiessa tekisi mieli paiskoa tavaroita, kuten Rakkain, kirjan kummitteleva tyttö tekee. Sethen tuskasta tulee lukijan tuskaa, Rakkaimman tuskasta tulee lukijan tuskaa. Esseessään Kertomus Toisesta Morrison kertoo, että Sethen tarinan taustalla on tositarina. Jotain tällaista saattoi aavistaakin: vaikka Sethen tarina on julmista julmin, se on orjuudessa eläneille mustille vain tarina muiden yhtä julmien joukossa. 

Morrison yrittää ymmärtää, mistä rasismi eli vallankäytön halu kumpuaa ja millainen ajatusmaailma sen oikeuttaa. Hän väittää, että se onnistuu vain jättämällä moraalinen pohdinta kokonaan. Toiseutta ja muukalaisuutta tarvitaan ylemmyydentuntoon, siihen, että voidaan itse tuntea yhteenkuuluvuutta johonkin itseä suurempaan ryhmään, eräänlaiseen tukijoukkoon, hän väittää. Mistä muusta kuin ihmisen heikosta itsetunnosta on siis kyse, kun ihminen kasvaa rasistiksi. Niin, kukaanhan ei synny rasistina, Morrison muistuttaa. 

Morrisonin ajatukset ovat niin viisaita ja itsestään selviä, että lukijan päätä alkaa huimata. Esseessä Muukalaisuudesta hän määrittelee muukalaisuuden näin:  - - kiellämme muukalaiselta ihmisyyden, eli sen tarkoin määritellyn yksilöllisyyden, jota vaadimme itsellemme (s. 49.) On helppoa nähdä muukalainen osana jotain ryhmää, josta voi lausua yleistyksiä. 

Morrisonin viisaudet ovat painavia, mutta silti kirja tuntuu lyhyeltä. Se loppuu kesken. Janoan tätä lisää, ja ymmärrän, että näiden ajatusten tueksi tarvitsen lisää kirjoja, rajojen ylittäistä yhä uudestaan ja uudestaan. Morrison itse väittää, että vain kielen ja tarinoiden kautta pääsemme lähelle toisiamme ja toiseus ja muukalaisuus voidaan purkaa. Kaunokirjallisuus tarjoaa hallittavissa olevan kaaoksen sekä toiseuden ja toiseksi tulemisen mahdollisuuden. Mahdollisuuden asettua muukalaisen nahkoihin myötätunnolla ja kirkkain mielin sekä asettaa itsensä alttiiksi itsetutkiskelulle. (S. 93.) 

Kirjan lopussa sen suomentajat Koko Hubara ja Astrid Swan muistuttavat kirjan ajankohtaisuudesta. Morrison kuoli elokuussa 2019 eikä ehtinyt nähdä Black lives matter -liikkeen nousua kesällä 2020.  Liikkeen myötä on otettu taas askelia kohti parempaa tulevaisuutta. Mutta työ on kesken. Suomentajat muistuttavat siitä, kuinka tärkeää on lukea, kuunnella ja keskustella näistä vaikeista asioista sekä luoda kieltä, joka lisää ymmärrystä (s. 120). 

Toni Morrisonin lukeminen on yksi askel kohti toiseuden purkamista. 

Kirjasta lisää näissä blogeissa: Kirjat kertovat, Mitä luimme kerran ja Kirjavinkit. 

Osallistun kirjalla kirjablogien perinteiseen naistenviikkoon. Lisää aiheesta Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogista. 

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset

Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset, Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille, 2020

Alkuteos: Invisible women, Exposing data bias in a world designed for men, 2019

Suomentaja: Arto Schroderus

Kustantaja: Wsoy

Sivuja: 335

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset on hätkähdyttävä tietokirja. Se latoo lukijan silmien eteen erilaisia epäoikeudenmukaisuuksia, joita naiset kohtaavat maailmassa joka päivä. Suurin osa niistä jää tunnistamatta, koska arjen toimintamallit ovat sellaisia, joita ei edes huomata. Niin on vain aina tehty. Naiset ovat hoitaneet oman osuutensa, joka jää usein näkymättömiin, koska se tapahtuu kodin piirissä. Kodin piiristä on myös vaikea murtautua ulkomaailmaan. 

Hätkähdyttävintä Perezin kirjassa on ehkä se, että jokainen lukija ymmärtää myös, että Perez on vasta sohaissut pintaa näillä paljastuksillaan. Kaikkihan tietävät, että naiset tekevät ilmaista hoivatyötä, he tekevät suurimman osan kotitöistä, heidät sivuutetaan johtopaikoilta ja politiikassa, mutta epäoikeudenmukaisuuden paikkoja on paljon muitakin. Ihmeellistä on myös se, että asioille ei oikeastaan tehdä mitään. Syynä tähän Perez pitää sitä, että naisista ei ole olemassa tilastotietoja, eli heidän kokemusmaailmastaan ei ole kerätty tietoa.    

Perez kertoo muun muassa niinkin triviaalista asiasta kuin lumen aurauksesta. Tiedättehän, miten Suomessakin ajoväylät puhdistetaan aivan ensimmäisenä lumesta - ajoväyliä pitkin miesten on päästävä työpaikoilleen mahdollisimman tehokkaasti. Samaan aikaan naiset liukastelevat jalkakäytävillä viedessään lapsia hoitoon tai käydessään lähikaupassa. Tutkimusten mukaan liukkailla keleillä naiset kansoittavat ensiapuasemat, koska he kaatuilevat huonosti auratuilla ja huonosti hoidetuilla jalkakäytävillä. Entäs jos jalkakäytävät hoidettaisiin kuntoon ihan ensimäisenä lumimyräköitten jälkeen? Autoilla kun kuitenkin päästään pienempien lumivallien läpi töihin.   

Tässä yhteydessä on pakko nostaa esiin "pelon maantiede", josta puhuttiin paljon jo 1990-luvulla. (Anja Kauranen kirjoitti aiheesta myös romaanin, joka on edelleen ajankohtainen.) Perez muistuttaa kirjassaan siitä, että kaupunkisuunnittelussa tulisi ottaa huomioon turvallisuus: puistojen, bussipysäkkien ja katujen valaistukset ja sijainnit olisi suunniteltava niin, että naisten on turvallista liikkua yksin. Vähän aikaa sitten Sarah Everardin väkivaltainen kuolema Isossa-Britanniassa sai aikaan "Text Me When You Get Home" -kampanjan, jonka avulla naiset nostavat esiin keinoja, joilla he varmistavat turvallisuuttaan. Miksi naisten täytyy edelleen tehdä niin? Miksi heidän täytyy pelätä seksuaalista väkivaltaa päivittäin ja suunnitella kulkureittinsä niin, etteivät tulisi huomatuiksi? Perez kertoo myös naisten oloista pakolaisleireillä. En ollut aikaisemmin ajatellutkaan, kuinka vaarallista naisen on käydä yhteisvessassa yksin.   

Perezin kirja asettuu jatkumoon, joka tekee naisena olemista näkyväksi. Simone de Beauvoir loi kirjassaan Toinen sukupuoli filosofisen pohjan tälle Perezin teoksella. Beauvoirin piti aikoinaan kirjoittaa omasta elämästään, mutta hän huomasi, ettei se onnistunutkaan ilman, että hän määritteli ensin, millaisia oletuksia naisena olemiseen liittyy. Maailmassa hän - siis oletettu ihmishenkilön standardi - on mies. Nainen on aina jotain, joka määritetään suhteessa mieheen. Perez ikään kuin konkretisoi Beauvoirin klassikon ja kertoo, miten eri tavoin naiset ovat toisia. Perez siis kertoo, miten se käytännössä tapahtuu edelleen, 2020-luvulla, 70 vuotta Beauvoirin teoksen ilmestymisen jälkeen.

Perez nimeää ihmisen mallina käytetyn prototyypin, joka on valkoihoinen 25-30-vuotias, 70-kiloinen mies (s. 131). Onko maailma oikeastaan turvallinen muille kuin heille? Millaiset turvavyöt suojaisivat parhaiten naisten vartaloa? Entäs raskaana olevan naisen vartaloa? Onko auton niskatuki naisille sopivalla korkeudella? Mitä infarktin jälkeen käytetyt verenohennuslääkkeet vaikuttavat naisten kuukautisiin? Miten naisen keho - esimerkiksi naisen ohuempi iho - reagoi kemikaaleihin? 

Yhtenä kauhistuttavimpana työelämän esimerkkinä Perez esittelee alipalkattujen naisten, usein maahanmuuttajien, työn kynsihoitoloissa, joissa he altistuvat kemikaaleille päivittäin. Toinen naisryhmä ovat kehitysmaiden naiset, jotka kokkaavat perheen ruuat avotulien ääressä päivästä toiseen. Kuinka paljon savumyrkkyjä he hengittävätkään elämässään? Naiset ovat aina tehneet työtä. He ovat tehneet työtä palkatta, alipalkattuina, aliarvostettuina ja näkymättöminä, mutta aina he ovat tehneet työtä. Naiset tekevät suurimman osan paitsi näkymättämistä töistä, myös alipalkatuista töistä ja pätkätöistä maailmassa, koska heidän pitää sovittaa työelämänsä hoiva- ja kotityönsä ehtoihin. Työtä tekevien ihmisten oikeuksia parantavat lait parantavat ennen kaikkea naisten asemaa.  

Kautta historian naisten tekemä työ on jätetty huomiotta, koska se tapahtuu niin suurelta osin kotona, jossa lapsia ja vanhuksia hoidetaan. Perez nostaa tämänkin naisten tekemän työn esiin ja vaatii sen laskemista mukaan bruttokansantuotteeseen. Pohjoismaisille naisille Perezin huomiot ovat jo vanhoja uutisia. Hänen väitteensä mukaan kunnollinen, verovaroin kustannettu päivähoito lisää naisten osallistumista työelämään ja samalla se nostaa BKT:tä. Työssä käyvien äitien omantunnon tuskiin hän kertoo tutkimuksesta, joiden mukaan varhaiskasvatukseen osallistuvat lapset ovat aikuisina aktiivisia työelämässä - aktiivisempia kuin kotihoidossa kasvaneet lapset. 

Suomessa kasvaneena naisena otan laadukkaan, verovaroin kustannetun varhaiskasvatuksen itsestäänselvyytenä. Sitä se ei suinkaan maailmanlaajuisesti ole, ei edes Euroopassa, saati muualla maailmassa. Muistan, kuinka muutama vuosi sitten Tampereen teatterikesässä esiintynyt australialaisten naisten ryhmä ryhtyi yhtäkkiä kesken esityksen ylistämään suomalaista päivähoitojärjestelmää, josta he kuulivat ensimmäisen kerran täällä. He kertoivat siitä yleisölle silmät palaen ja olivat varmoja, että asumme paratiisissa. Useammalla heistä oli lapsi mukanaan kiertueella, ja he kokivat äitiyden ja taitelijaelämän sovittamisen erittäin hankalaksi Australiassa. Luulen, että muutama idea lähti näiden naisten mukana toiselle puolelle maapalloa. 

Vaikka väitänkin, että moni Perezin havainto on meillä jo korjattu, hänen teoksensa olisi monelle suomalaisnaisellekin silmiä avaava muistutus kehitysmaiden naisten asemasta. Myös länsimaissa on monia aloja, joissa naisten työ jää edelleen miesten työn varjoon, esimerkkinä Perez mainitsee tutkijoiden työn. Naiset ovat yhä enemmän edustettuina myös akateemisessa maailmassa, mutta siellä heidän työpanoksensa jää usein mieskollegoiden varjoon. Kuten muissakin ammateissa, perhe-elämän velvoitteet - vanhempainvapaat ja hoivatyö - kaatuvat naistutkijoiden niskaan kotona, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan panostaa uraan. Lisäksi Perez väittää, että kun tutkijaryhmät julkaisevat artikkeleitaan, miesten nimet mainitaan ensin. Tällainen käytäntö korostaa miesten näkyvyyttä tiedonhaussa, eli aina kun artikkeleita haetaan, miesten nimet löytyvät ensimmäisenä. Koska algoritmit poimivat suosituimpia hakutuloksia, miesten valta-asema tehostuuu tätä kautta. Puhumattakaan tietysti siitä tosiasiasta, että tiedettä ovat historiassa tehneet miehet, jolloin heidän hegemoniaansa on vaikea purkaa. Tällaisten pieniltä vaikuttavien asioiden tiedostaminen purkaa kuitenkin myyttiä miesten neroudesta  - tai ehkä pikkuhiljaa nostaa myös naispuoliset nerot esiin. 

Perezin kirja tuo myös toivoa. Maailma muuttuu paremmaksi pala kerrallaan. On selvää, että Beauvoirin Toinen sukupuoli toi aikoinaan naisiin liittyvät myytit näkyviksi ja herätti naiset ja päättäjät toimimaan. Toisen sukupuolen ilmestymisaikaan, 1940-luvulla, jopa naisten äänioikeus oli vielä suhteellisen tuore asia. Naisten asema yhteiskunnassa on parantunut huomattavasti noista ajoista, mutta se on vaatinut paljon työtä. Perezin esittämien tutkimustulosten mukaan naisten asemaa parantaa erityisesti se, että naiset pääsevät päättäviin poliittisiin virkoihin. Tämä näkyy Suomessa konkreettisesti nyt, kun meillä on naispuolisia puoluejohtajia hallituksessa. Kansanedustajistakin lähes puolet on nyt naisia. Hyvänä esimerkkinä nykyisen hallituksen tekemistä parannuksista naisten asemaan voisivat olla vanhempainvapaiden tasoittaminen, varhaiskasvatuksen palauttaminen kaikkien ulottuville sekä naisten fyysistä koskemattomuutta entistä paremmin suojaava laki. Hallitus on myös panostanut koulutukseen sekä tehnyt määrätietoisesti työtä yhteiskunnallisen tasa-arvon parantamiseksi. 

Joissain arvioissa Perezin kirjaa on kuvattu verenpainetta nostattavaksi kokemukseksi. Näinkin voi käydä, jos ei aiemmin ole ajatellut naisten yhteiskunnallisen aseman alemmuutta miehiin nähden. Kirja on nostanut myös miesten verenpainetta, mutta eri näkökulmasta: Perez on kokenut tasa-arvotaistelunsa takia häirintää. Häirintää kokevat myös nykyisen Suomen hallituksen naisministerit. Miksi naisten tasa-arvoinen kohtelu tai naisten johtava asema koetaan uhkaksi? Ketä tasa-arvo uhkaa? Eikö nimenomaan naisten työ - heidän astumisensa kodin piiristä yhteiskunnan toimiviksi osallistujiksi  -  ole nostanut pohjoismaisen hyvinvoinnin tähän pisteeseen, jossa nyt olemme? Se on hyödyttänyt kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Kaikki inhimillinen henkinen pääoma on syytä ottaa käyttöön, jos maailmaa ja elämää halutaan suojella. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten elämää rajoittavat tai haittaavat esteet on ensin ymmärrettävä ja sen jälkeen myöskin poistettava, jotta ei olisi enää toisia, vaan ihmisiä kaikki yhdessä.   

Tuulevin lukublogissa on myös arvio kirjasta. Helmetin lukuhaasteeseen tämä sopisi kohtaan 8. Kirja, jossa maailma on muutoksessa. 

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä

Martha C. Nussbaum: Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä, 2011

Alkuteos: Not for Profit: Why Democracy needs the humanities, 2010

Suomentaja: Timo Soukola

Kustantaja: Gaudeamus

Kansi: Emmi Kyytsönen

Sivuja: 167

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Jos humanististen tieteiden ja taiteiden tärkeyttä ei tunnusteta, ne kuihtuvat pian kokonaan pois. Niistä näet ei koidu aineellista hyötyä. Ne antavat kuitenkin jotain paljon arvokkaampaa: ne tekevät maailmasta paikan, jossa on hyvä elää. Humanististen tieteiden ja taiteiden avulla ihmiset oppivat näkemään toisensa täysiarvoisina olentoina, joilla on omat ajatuksensa ja tunteensa sekä oikeus nauttia kunnioitusta ja myötätuntoa. Lisäksi kansakunnat kykenevät niiden avulla voittamaan keskinäiset pelkonsa ja epäilyksensä sekä pääsemään järkevään ja myötätuntoiseen vuoropuheluun. (S. 167.)

Filosofi Martha C. Nussbaum  korostaa humanististen arvojen tärkeyttä ja varoittaa talouskasvun ihannoinnista teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää, Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä. Teos on selkeä varoitus ihmiskunnalle. Demokratia murenee, ihmisten elämänlaatu heikkenee ja sivistys kaventuu, jos talouskasvu priorisoidaan inhimillisen toiminnan päämääräksi. 

Kymmenen vuotta teoksen ilmestymisen jälkeen voidaan todeta, että Nussbaumin dystooppiset ennustukset demoratian näivettymisestä nähdään joka puolella maailmaa, myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joissa demokratiaa on pidetty vankkumattomana toimivan yhteiskunnan pohjana. Olemme saaneet todistaa vallankaappausyritystä Yhdysvalloissa, äärioikeiston nousua Euroopassa sekä misogyniaa, rasismia ja vihapuhetta somealustoilla. Sananvapaus on uhattuna, koska ihmiset eivät uskalla puolustaa demokratiaa ja tasa-arvoa - humanistisia, inhimillisä arvoja - sillä niiden esittäjät joutuvat helposti häirinnän kohteeksi. Miettikää nyt esimerkiksi sanaa "suvakkihuora", jossa onnistutaan tuomitsemaan sekä suvaitsevaisuus että naissukupuoli. Kuuluvatko tällaiset ilmaukset demokratiaan? Ne ovat silkkaa henkistä väkivaltaa paitsi yksilöä, myös demokraattista yhteiskuntaa kohtaan. Ne uhkaavat inhimillisyyttä.   

Nussbaum väittää, että talouskasvun edistäminen on koulutuksen ensisijainen tavoite nykyään. Väitettä on vaikea kumota. Viimeisimpänä esimerkkinä mainittakoon yliopistojen pääsyvaatimukset Suomessa: pitkän matematiikan kirjoittaminen pisteytetään korkealle lähes alalla kuin alalla, vaikka matematiikan opintoja ei tutkintoon vaadittaisikaan. Tällainen trendi heijastaa juuri niitä arvoja, joista Nussbaum varoittaa. Matemaattinen ajattelu tuntuu olevan se ajattelumalli, jota arvostetaan yli kaiken. Sen mukana etsitään tehokkuutta ja taloudellisuutta, jotka tietysti ovat tärkeitä asioita. Silti täytyy kysyä myös, mitä varten olemme tehokkaita ja taloudellisia. Siksikö, että tehokkaina ja taloudellisina huippuyksilöinä kaikilla olisi mahdollisuus nauttia elämästä, jonka sisältönä olisi - tehokkuus ja taloudellisuus? Tavoitellaanko näillä arvoilla oikeasti tasa-arvoa ja hyvinvointia kaikille vai vain varakkuutta ennestään varakkaille? Koulutusjärjestelmä ei tuota kelvollisia tuloksia, jos se hyödyttää vain yhteiskunnan varakkainta osaa, muistuttaa Nussabaum. (S. 25.)

Kirjassaan Nussabaum kertoo havainnoistaan, kuinka eri koulutusasteilla humanistiset alat ja taiteet menettävät arvostustaan matemaattisten aineiden ja teknologian kustannuksella. Teoksen ilmestymisajasta, vuodesta 2010, tilanne on vain huonontunut. Hyvänä esimerkkinä voi mainita sen, että Helsingin taideaineiden laitoksella ei ole määrärahoja lehtoraattien täyttämiseen, eikä humanististen alojen ja taidealojen opiskelijoiksi enää tahdo riittää halukkaita. Alojen työllistymisaste ei ole varmaa, eikä niissä raha liiku. Niinpä talouskasvun ensisijaisuutta korostavat koulutuspoliitikot rynnäköivät taideaineiden ja humanististen aineiden poistamiseksi perusopetuksesta, väittää Nussabaum (s. 38). 

Suomessa perusopetuksen opetussuunitelman perusteet (lyhennettynä pops, yli 500-sivuinen järkäle) sisältää arvoperustan (parin sivun verran tekstiä), joka kuulostaa vielä hyvin humanistiselta: siellä mainitaan tasa-arvo, demokratia ja kriittiseen ajatteluun kasvaminen. Oikeastaan tämän kauniimmin ei asiaa ehkä voisi ilmaistakaan: Perusopetus tukee oppilaan kasvua ihmisyyteen, jota kuvaa pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen sekä oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan (Pops 2014, 13). Näkyvätkö nämä arvot myös koulun arjessa? 

Toistaiseksi voi sanoa, että näkyvät kyllä. Nykyisessä opsissa taideaineet ovat perinteisesti omilla arvokkailla sijoillaan ja mediaa myöten on intoiltu siitä, että suomalaisten kielitaito pelastuu nyt, kun jo ekaluokkalaiset aloittavat ensimmisen vieraan kielen (ruotsin kielihän on pakollinen opiskeltava). Useimmilla lapsilla ensimmäinen ja ainut valittu kieli on kuitenkin edelleen englanti. Perusteluina englannin opiskelulle on tietysti sen hyödyllisyys. Hyötyajattelu on johtanut tilanteeseen, jossa Suomesta ei tahdo löytyä enää saksan kielen osaajia, puhumattakaan muista vieraista kielistä. En myöskään tiedä, kuinka paljon taideaineita opiskellaan vain sen takia, että niistä on todettu olevan hyötyä tasapainoiseen elämään ja ne lisäävät kouluviihtyvyyttä - arvostetaanko niitä sellaisinaan, inhimillisyyden ilmentyminä, vai vain hyödykkeinä?

Samoihin aikoihin, kun uusi ops otettiin käyttöön, alettiin puhua koulupudokkaiden kasvavasta määrästä, nuorten ja lasten mielenterveysongelmista ja sosiaalisten taitojen heikkenemisestä. Tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettamisen tarpeellisuus on ilmiselvää, ja niitä tarvitaan jatkossa yhä lisää. Itseäni harmittaa erityisesti, että taideaine nimeltä draamakasvatus ei mahtunut vuoden 2014 opsiin mukaan. Se jätettiin myös yläkoulussa valittavien pakollisten pitkien valinnaisten taito- ja taideaineiden listalta pois. Kauhuissani seurasin myös keskustelua, jota käytiin jopa kirjallisuuden jättämistä pois äidinkielen yhteydestä. Jyväskylän yliopistosta uhattiin lakkauttaa kirjallisuuden laitos kokonaan. 

Oman ammattini näkökulmasta kehitys on huolestuttavaa. Tähän asti äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan pätevyyteen on kuulunut vähintään aineopintojen verran kirjallisuuden opintoja. On aivan kummallista, että samaan aikaan, kun lasten ja nuorten lukutaito heikkenee, Suomessa oikeasti mietitään, josko monilukutaito riittäisi. Unohdetaan kuvakirjat, eemelit ja ellat ja luetaan vain nettitekstejä ja katsellaan netin kuvatarjontaa ja elokuvia ja opetellaan tuottamaan lisää sisältöä, eli lähinnä kuvavirtaa nettiin. Näyttää siltä, että humanistit joutuvat päivystämään jatkuvasti, jotta taiteita ja humanistisia arvoja ei ohittettaisi. 

Vastapainoksi talouskasvun korostamiselle Nussbaum ehdottaa inhimillisen kehityksen mallia: Inhimillisen kehityksen mallissa suositaan ihmisten tarpeet huomioon ottavaa demokratiaa, jossa kaikille ihmisille tarjotaan edellytykset elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (S. 40.) Talouskasvun ihannointi johtaa yhteiskuntaan, jossa kouluissa keskitytään matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin, joiden katsotaan hyödyttävän teollisuutta ja luovan teknologisia innovaatioita, joiden tuottamiseen tarvittavaa henkilökuntaa saadaan kouluttamalla teknisten alojen työntekijöitä. Nussbaum kysyy: Mitä tapahtuu, jos tämä suuntaus jatkuu? Aikaa myöten kansakunnat koostuvat teknisen koulutuksen saaneista ihmisistä, hyödyllisistä aineellisen vaurauden tuottajista, joilla ei ole mielikuvitusta eikä kykyä arvostella vallanpitäjiä. (S. 166.)

Kasvattavatko tekniset alat ja matemaattis-luonnontieteelliset alat empatiakykyä, krittiistä ajattelua tai leikkimielisyyttä? Nämä ovat taitoja, joita ihmiset tarvitsevat tullakseen toimeen toistensa kanssa ja pystyäkseen pitämään huolta niistä, joille elämä tuo vastoinkäymisiä (ja kaikillehan niitä tulee, enemmin tai myöhemmin), edistääkseen rauhaa ja tasapainoista yhteiskuntaa, jossa päätökset tehdään demokraattisesti. 

Nussbaum oli kirjassaan aikaansa edellä korostaessaan moraalin ja tunnekasvatuksen tärkeyttä. Hän varoittaa myös toksisesta maskuliinisuudesta, miehen mallista, joka pitäisi täyttää: Ehkä demokratian elinvoimaisuudelle ei ole toista niin tärkeää tekijää kuin terveet käsitykset siitä, millainen on tosi mies ja miten hän kohtelee naisia ja muita miehiä (s. 131). Tämäkin on aihe, joka on ollut viime viikkoina otsikossa, kun Naton tutkimusten mukaan Suomen naisvetoinen hallitus on saanut osakseen uhkaavaa häirintää ja vähättelyä, siis henkistä väkivaltaa. Toksiseen maskuliinisuuteen on ruvettu suhtautumaan vakavasti ja mieheyden kapeita malleja halutaan purkaa. 

Itselleni yksi Nussabaumin inspiroivan teoksen parhaista anneista oli se, että hän muistutti kasvatustieteen historiallisista uudistajista. Jean-Jacques Rouseaun, Johann Pestalozzin, Friedrich Fröbelin ja John Deweyn ajatukset olivat  minulle tuttuja kasvatustieteen opinnoista, mutta kertaus heidän ajatuksistaan teki hyvää. Oppilaskeskeisyys sekä keskustelun ja leikkimisen taidot ovat koulun perusta. Esimerkiksi Donald Winnicotin ajatukset Sokraattisen demokratian eli väittelyn tärkeydestä muistuttivat minua siitä, että oppilaita on aktivoitava ajattelmaan ja ilmaisemaan ajatuksiaan sekä punnitsemaan oikeaa ja väärää. Winnicot korosti opeissan myös leikin tärkeää tehtävää demokraattisen kansalaisuuden kehittymisessä  - terve persoonallisuus syntyy leikkimällä. Leikki opettaa lapset elämään yhdessä ilman valvontaa. Vakava leikillisyys on puolestaan John Deweyn ajatus. Juuri hänen ajatuksilleen pohjautuu ajatus draamakasvatuksen merkityksestä: draaman kautta opitaan emptiaa, yhteistoimintaa ja rohkeutta ilmaista oma mielipide. 

Nussbaumin kirja kuuluisi ehdottomasti jokaisen päättäjän lukulistalle, puhumattakaan kaikista ammattikasvattajista. Meillähän on Suomessa toki kaikki vielä hyvin, eikö olekin. Emme ole vielä täysin antautuneet lasten kasvatuksessa talouskasvun tavoitteille, korostamme varhaiskasvatuksessa ja peruskoulussa leikin tärkeyttä, opetamme taideaineita niiden itsensä vuoksi. Riennämme perustamaan lukutaitohankkeita ja vaalimme kielitaitoa, humanististen aineiden arvostusta ei kyseenalaisteta ja tavoittelemme yleissivistystä, johon kuuluu muutakin kuin luonnontieteitä, eikö? Hyvä niin, sillä Nussbaumin mukaan Missään aidosti demokraattisessa maassa koulutusta ei ole toistaiseksi järjestetty palvelemaan pelkästään talouskasvua. Demokratia näet perustuu jokaisen ihmisen arvostamiseen, kun taas talouskasvun keskeisyyttä korostavissa koulutusmalleissa arvostetaan vain mitattavia tuloksia. (S. 131.) 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli

 

Simone de Beauvoir: Toinen sukupuoli 1, Tosiasiat ja myytit, 2009; Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus, 2011 (I lyhennetty suomennos ilm. 1980)

Alkuteos: Le deuxième sexe 1: Les faits et les mythes, 1949; Le deuxième sexe 2: L'expérience vécue, 1949

Suomentajat: Iina Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski

Kustantaja: Tammi

Kansi: Laura Lyytinen

Sivuja: 445 ja 686

Mistä sain kirjan: oma ostos

Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan (II, s.19). 

Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli on klassikko, jonka keskeinen sanoma tiivistyy tähän kuuluisaan lauseeseen, joka on edistänyt sukupuolten välistä tasa-arvoa enemmän kuin mikään muu lause ikinä. Tästä on seurannut oivallus ja ymmärrys siitä, että naisen asema yhteiskunnassa määrää ne tavat, miten tyttö kasvatetaan, mitä rooleja hänelle sälytetään sekä millaista käytöstä häneltä odotetaan. Ympäristö muovaa naisen, ei biologia.

Lukemani painos on Tammen julkaisema yhteisnide klassikon lyhentämättömistä osista 1. Tosiasiat ja myytit ja 2. Eletty kokemus. Osat on julkaistu uudelleen suomennettuina vuosina 2009 ja 2011. Aiemmin teoksesta on julkaistu suomeksi ainoastaan lyhennetty versio Annikki Sunin suomentamana vuonna 1980. Klassikkoteos on ilmestynyt Ranskassa jo vuonna 1949.

Beauvoirin teoksen uudelleen suomentaminen lyhentämättömänä on ollut kulttuuriteko. Suomentajat Inna Koskinen, Hanna Lukkari ja Erika Ruonakoski ovat tehneet valtavan työn suomentamisessa ja lukuisten lähteiden tarkistamisessa. Lisäksi suomentajan huomautusten määrä kertoo, että pienetkin yksityiskohdat, kuten esimerkiksi Beauvoirin mainitsemat historialliset henkilöt, on haluttu esitellä myös nykypäivän suomalaiselle lukijalle. 

Simone de Beauvoir on Ranskan tunnetuimpia filosofeja, joka Toinen sukupuoli -teoksellaan jatkoi ja vahvisti feminismin heiveröistä aatetta - olisiko meillä vielä tämänsuuntaistakaan tasa-arvoa ilman Beauvoiria? Esipuheessa Sara Heinämaa kertoo, että Beauvoir alkoi hahmotella eräänlaista tunnustuksellista omaelämäkerrallista tekstiä, mutta ensimmäiseksi hän törmäsi kysymykseen, mitä naiseus hänelle merkitsi. Hän ajatteli, ettei naiseudesta ollut ollut hänelle mitään haittaa eikä siinä olisi mitään kirjoittamisen arvoista. Beauvoirin kumppani Jean-Paul Sartre oli kuitenkin muistuttanut, että Beauvoir oli kasvatettu eri tavalla kuin poika. Niinpä kun Beauvoir alkoi kaivaa pintaa syvemmälle, syntyi yli tuhat sivua tekstiä asioista, jotka määrittävät naisen elämää toisena sukupuolena. Sanottavaa olikin paljon. 

Kirjan ensimmäinen osa on nimeltään Kohtalo. Sen ensimmäisen luvun nimi on puolestaan Biologiset tosiasiat. Hämmästyttävän perusteellisesti filosofi on uppotunut oman aikansa biologian tieteenalaan. Beauvoir esittelee solubiologian ja lajien lisääntymisbiologian ihmeellisyyksiä ja selväksi tulee, että variaatiota eläinkunnassa riittää. Joka tapauksessa biologia on filosofille vain ponnahduslauta kohti mielen tutkimista. 

Seuraava luku, Psykoanalyyttinen näkökulma, alkaa melkoisella vyörytyksellä ja Freudin kritisoinnilla. Ensin Beauvoir esittelee Freudin näkemyksiä seksuaalisuudesta: Hän [Freud] kirjoittaa "libido sinänsä aina ja pakosta on luonteeltaan miehistä aivan riippumatta siitä, toimiiko se miehessä vai naisessa". - -  Sitä paitsi naisella on paljon miestä suurempi riski jäädä seksuaaliselta kehitykseltään vajaaksi, lapsen tasolle, mistä taas seuraa neurooseja. - - Naisellisuuden kieltäminen, peniksen itsepäinen havitteleminen ja isään samastuminen voivat olla tytölle houkutteleva tapa reagoida kastraatiokompleksiin. Tämä asenne johtaa siihen, että hän jää klitoraaliseen vaiheeseen, muuttuu frigidiksi tai suuntautuu homoseksuaalisuuteen.  (I, S. 106 - 108.) 

Nykynaiselle nämä Freudin tieteelliset teoriat kuulostavat silkalta hourailulta. Myöhemmin Beauvoir tyrmää kastraatiokompleksin, mutta käyttää suvereenisti psykoanalyysin sanastoa. Beauvoir osoittaa perehtymisensä tuoreempaan psykoanalyysiin ja argumentoi Freudin teorioita vastaan. Hän esittelee myös psykoanalyytikko Alfred Adlerin, joka on kehittänyt alemmuuskompleksi-termin. Sekin on varsin usein yhdistetty naisiin. Nykylukijalle puolestaan käy selväksi psykoanalyysin misogyyninen perusta. 

Jo teoksen alkupuolella käy selväksi, että Toinen sukupuoli on yleissivistyksen aarreaitta: biologian ja psykoanalyysin jälkeen siirrytään tekniikan historiaan (Engels) ja taas filosofiaan: Mutta jos ruumis ja seksuaalisuus ovat olemassaolon konkreettisia ilmauksia, niidenkin merkitys selviää vain suhteutettuna olemassaoloon (I, s. 113). Nyt ollaan Beauvoirin pitkäaikaisen kumppanin, Jean-Paul Sartren eksistentialismin äärellä. Lopulta Beauvoir tulee siihen tulokseen, että biologia, psykologia tai historia eivät tarjoa tarpeeksi perusteluja naisten toiseudelle: Maailma on aina kuulunut miehille, eivätkä mitkään edellä annetuista selityksistä riitä perustelemaan tätä asiantilaa (I, s. 135). 

Mies suuntautuu toimillaan elämänsä ulkopuolelle, transsendenssiin: mies luo uutta, rakentaa, sotii ja murtaa rajoja, ja ottaa myös tulevaisuuden haltuunsa. Naisen tehtäväksi jäävät kotityöt, sillä vain ne voi sovittaa yhteen äitiyden vaatimusten kanssa. Kotityöt sitovat naisen toistoon ja immanenssiin; kotiaskareet toistuvat päivästä toiseen ja pysyvät samanalaisina jopa vuosisatoja tuottamatta mitään uutta. (I, s.138.)  

Beauvoirin näkemyksen mukaan nainen uhrataan lajille synnyttäjänä ja elämän ylläpitäjänä, kun taas miehelle maailma on aina ollut avoimempi, mahdollisuuksia täynnä. Naisesta tuli miehen omaisuutta, kun siirryttiin maaomistukseen ja maa piti saada säilymään seuraavalle sukupolvelle, miehen suvulle. Naisen paikka olis siis kotona miehen valvovan silmän alla, ettei vierasta verta päässyt perijöiden joukkoon. Eikö naisellakin olisi maailman rakentamiseen jotain annettavaa, ei vain miehen suvun jatkaminen ja miehen omaisuuden varmistainen?  

Toinen sukupuoli 2, Eletty kokemus kertoo naisen elämästä kehdosta hautaan. Beauvoir on koonnut kuvauksia naisen elämästä. Niitä on löytynyt psykologian tutkimuksista, naisten kirjoittamista päiväkirjoista (tosin päiväkirjojahan ovat kirjoittaneet vain ylemmän luokan naiset) elämäkerroista ja omaelämäkerroista (nämäkin ovat etuoikeutettujen naisten elämistä kerrottuja). Psykoanalyysin käsitteistön kautta Beauvoir analysoi tarinoita ja osoittaa, että vallitsevat olosuhteet ja miesten omistusoikeus ovat aina määränneet naisena olemista. 

Vaimon ja äidin roolissa naiselta odotetaan tietynlaista käytöstä, ja oletetaan, että koti elämänpiirinä riittää naiselle. Beauvoir väläyttää päivähoidon tarpeellisuutta jo vuonna 1949: Sopivalla tavalla organisoidussa yhteiskunnassa , jossa lastenhoito olisi suurelta osalta yhteisön vastuulla ja jossa myös äitiä hoidettaisiin ja autettaisiin, äitiys ei missään nimessä olisi este naisten työssä käynnille (II, s. 408). Beauvoir tähdentääkin, että tasa-arvoinen parisuhde vaatii sitä, että molemmat sukupuolet ovat siinä täysinä subjekteina läsnä, eli naisenkin pitää saada toteuttaa itseään maailmassa ja osallistua transsendenssiin. Beauvoir puhuu myös rohkeasti laillisen abortin ja vapaiden seksisuhteiden puolesta - nämä oikeudet ovat jopa Euroopassa uhattuna edelleenkin, kuten Puolan uusi aborttilaki osoittaa. 

Beauvoirin tietomäärä on huimaava, ja hänen (tuolloin) rohkeille väittämilleen ja vaatimuksilleen löytyy perusteluja. Teksti on sujuvaa ja vetävää, vaikka Beauvoirin tyyliin kuuluu rönsyily. Jotkin kappaleet venyvät villisti komisivuisiksi. Kustannustoimittaja olisi voinut varmasti tiivistää tekstiä huimasti, mutta toisaalta ajankuvana ja innostumisen osoituksena Beauvoirin teksti toimii vakuuttavasti. 

Luku-urakkani olisi ollut työläydestään huolimatta riemuisa, jollen olisi urakkani loppupuolella tarttunut vähän vahingossa ranskalaiseen, kohua herättäneeseen uutuusromaaniin, Vanessa Springoraan Suostumukseen. Springora muistelee omaa nuoruuttaan, jolloin hän joutui 14-vuotiaana keski-ikäisen kirjailija G:n hyväksikäyttämäksi. Yhtäkkiä kirjassa mainitaan Simone de Beauvoirin nimi. 

En ollut uskoa korviani  - kuuntelin Springoran kirjaa äänikirjana ja jouduin tarkistamaan e-kirjaversiosta, että olin kuullut oikein: Beauvoir oli 1970-luvulla ollut puolustamassa aikuisia miehiä, joita syytettiin luvattomista suhteista teini-ikäisiin, 13-14-vuotiaisiin tyttöihin. Taustalla on kirjailija G:n aloite, johon hän sai ranskalaisen älymystön mukaan. Ranskalaisen älymystön mielestä idealistiset ajatukset vapaudesta, johon kuului myös oikeus vapaaseen seksiin, kuuluivat myös alaikäisille. Yksilön vapauden korostaminen kuuluu Sartren filosofian keskeisiin ajatuksiin. Nähtiin jopa, että nuoret naiset tarvitsisivat jonkun kokeneen opastajan tutustuttamaan heidät seksuaalisuuteensa, eikä tällainen ollut väkivaltaa vaan suoranainen palvelus lapselle. 

Yhtäkkiä minun tekikin mieleni polttaa Toinen sukupuoli suurena huijauksena. Luin uudestaan Beavoirin kuvauksen nuoren tytön elämästä Eletyssä kokemuksessa (s. 98 - 155).  Sieltä löytyy jonkinlainen selitys: Beavoirin aikana psykoanalyysi oli arvostettua tiedettä, joka läpäisee myös Toisessa sukupuolessa esitetyt pohdinnat. Beauvoir kirjoittaa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä siihen tyyliin, että tytön elämässä ei muuta olekaan. Hän näkee nuoren tytön narsistisena hahmona, joka hakee hyväksyntää muitten (erityisesti miesten) katseesta ja suorastaan kiemurtelee halussaan. Näin näkivät ilmeisesti kaikki muutkin aikalaiset. 

Mitä tämä näkemys muuta on kuin misogyniaa, johon Beauvoir siis itsekin sortuu! Aivan kuin nuoruuden narsismia ei esiintyisi pojilla, tai aivan kuin tytöt kerjäisivät hyväksikäyttöä tai he ansaitsevat narsismistaan rangaistuksen - kyse on kuitenkin lapsista, alaikäisistä tytöistä. Springoran kuvaus hyväksikäytöstä on järkyttävää luettavaa ja kertoo siitä, että olipa nuori seksuaalisuudessaan kuinka virittynyt tahansa, hän ei tunne itseään. Suostumus ei ole suostumus alaikäiseltä ihmiseltä, joka vasta etsii omaa ruumiillista ja henkistä itseään.  

Beauvoir on siis aikansa tuote hänkin. Hän on ollut omana aikanaan mullistava ajattelija ja rohkeudessaan ihailtava. Olisiko vuonna 1949 kukaan suomalainen nainen voinut kirjoittaa Toista sukupuolta, vaikka meillä oli ollut yleinen ja yhtäläinen äänioikeus jo vuodesta 1906, kun taas ranskalaisnaiset saivat äänioikeuden vasta vuonna 1945? Beauvoir oli oikeassa maassa oikeaan aikaan: hän eli ranskalaisen filosofian kultakaudella ja teki loistavan uran filosofina ja kirjailijana. Hänen vaikutuksensa sukupuolten väliseen tasa-arvoon on varmasti mittaamaton. 

Jotain Toisen sukupuolen ajattomuudesta, eli klassikon asemasta, kertoo sekin, että naisena tunnistin itseni Eletystä kokemuksesta vielä nytkin, 2020-luvulla. Erityisesti äitiyteen liittyvät paineet, ja työelämän ja äitiyden yhdistäminen ovat asioita, jotka eivät edelleenkään toimi edes pohjoismaisessa tasa-arvon yhteiskunnassa. Beauvoirin kuva vanhenevasta naisesta 1940-luvulla on suorastaan toivoton. Vanhalla naisella ei yhteiskunnallisesti näytä olevan mitään arvoa tai järkevää tekemistä. Nykyinen työelämähän tuntuu ajattelevan samantyylisesti: viime aikoina keskustelua on herättänyt ikärasismi, jonka kohteeksi  joutuvat erityisesti keski-iän ylittäneet naiset. Tasa-arvo ei siis edelleenkään ole valmis. Työtä on vielä paljon. 

Osallistun tällä julkaisulla Kirjabloggaajien perinteiseen, jo 12. kertaa järjestettävään, klassikkohaasteeseen. Haastetta isännöi Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi, ja sieltä kannattaa käydä kurkkaamassa kaikki mukana olevat kirjablogit ja klassikot, joita he esittelevät.

Aikaisemmin olen lukenut haasteeseen nämä klassikot:

1. J. R. R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
2. Voltaire: Candide
3. Alfred Döblin: Berlin Alexanderplats
4. Gabriel Carcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys
5. Henry James: Naisen muotokuva
6. Maria Jotuni: Huojuva talo 
7. Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
8. Evelyn Waugh: Mennyt maailma
9. Margaret Mitchell: Tuulen viemää

10. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen

11. Volter Kilpi: Alastalon salissa 

Lukemistani kirjoista voin suositella ihan jokaista. Olen myös innoissani osallistumassa seuraavaan klassikkohaasteeseen, joka järjestetään 31.7.2021 ja sitä emännöi Kirjakaapin kummitus -blogi.

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty

Minja Koskela ja Elina Tuomi: Toisin tehty, Keskusteluja koulusta, 2020

Kustantaja: S&S

Kansi: Anna-Mari Tenhunen

Sivuja: 185

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Minja Koskelan ja Elina Tuomen Toisin tehty, Keskusteluja koulusta on yksi viime vuoden tärkeimpiä kirjoja. Se on esseekokoelma, jossa Koskela ja Tuomi kirjoittavat peruskoulun nykytilanteesta, eli siis siitä, mitä koulussa oikeasti tapahtuu. Kirjaan on ehtinyt myös Tuomen kuvaus viime kevään etäkouluarjesta. Koskela on koulutukseltaan musiikinopettaja, ja hänellä on työkokemusta sekä peruskoulusta että lukiosta; Elina Tuomi on puolestaan työskennellyt opettajana pääkaupunkiseudulla useamman vuoden ajan ja on koulutukseltaan taiteiden maisteri.

Nämä älykkäät ja innovatiiviset opettajat ovat kirjoittaneet 12 ajankohtaista esseetä suomalaisen peruskoulun tasa-arvosta - tai pikemminkin siitä, miten se ei vieläkään ole valmis, vaikka OPSin mukaan "Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta". Esseiden otsikot kuuluvat näin: Mistä puhumme, kun puhumme koulutuksen tasa-arvosta, Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa, Kuka saa opettaa?, Miksi opettajat uupuvat?, Väkivaltakulttuurista, pojista ja #metoosta, Kuinka kiusaaminen kitketään?, Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, Koti + koulu = <3, Etäopettajan kevät, Tuoko digiloikka tasa-arvon?, En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia, Juhlat kuuluvat kaikille sekä Mitä on yrittäjyyskasvatus? 

Jokainen essee on kirjassa tarpeellinen. Aiheiden moninaisuus kertoo tietenkin siitä, että koulu on rakentamassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin. Kaikkien suomalaisten - jokaisen äänestäjän - pitäisi olla selvillä, mitä siellä puuhataan päivät pitkät ja millaisia ongelmia siellä päivittäin kohdataan. Äänestäjät nimittäin päättävät, millaisia resursseja koululaitokseen sijoitetaan: nähdäänkö se ammottavana menoeränä vai sijoituksena vakaaseen yhteiskuntaan ja tuleviin työntekijöihin? Yhteiskunnan (äänestäjien) ymmärrys koululaitoksen merkityksestä vaikuttaa siihen, onko erityislapsella mahdollisuus tukeen, kuinka monta oppilasta yhteen ja samaan luokkatilaan työnnetään ja onko se luokkatila homeessa vai ei. 

Koskelan ja Tuomen esseiden ansio on siinä, että ne ovat konkreettisia esimerkkejä täynnä. Silti nämä opettajat eivät ole jämähtäneet ilmiöiden kuvaamiseen, vaan niiden taustalla olevat syyt yritetään jäljittää. Lähteitä on käytetty laajasti, eli tutkimustieto on olennainen osa esseitä. Heillä on myös esittää erilaisia toimintamalleja, joilla jokainen opettaja voi yrittää muuttaa omaa opetustaan yhä tasa-arvoisempaan suuntaan. Esimerkiksi esseessä Kuinka kiusaaminen kitketään? Koskela listaa konkreettisia toimintatapoja kiusaamisen ehkäisemiseksi - tärkeä essee jokaiselle opettajalle luettavaksi. 

Teoksessa käy ilmi huoli yhteiskunnan ja peruskoulun eriarvoistumisesta. Miksi peruskoulu, jonka opetussuunnitelmassa lukee selkein kirjaimin, että koulu perustuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden periaatteelle, ei pysty enää täyttämään tärkeintä tehtäväänsä? Se ei enää mahdollista sellaista peruskoulutusta jokaiselle suomalaiselle lapselle, että lapsi pärjäisi jatko-opinnoissa ja pystyisi hankkimaan itselleen ammatin ja toimimaan yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä. Uusimpien PISA-tutkimusten mukaan lukutaito heikkenee ja varsinkin poikien ja tyttöjen taitotasot eritytyvät. Pojat ovat yhä useammin syrjäytymisvaarassa, kun taas tytöt täyttävät yliopistot. Lisäksi maahanmuuttajien taidot ja tiedot ovat keksimäärin kaksi vuotta jäljessä ikäistensä syntyperäisten lasten taidoista. Vaikka olen vakuuttunut siitä, että he kyllä saavat ikätoverinsa kiinni ja ohittavatkin heidät esimerkiksi monipuolisella kielitaidollaan, niin on selvää, että suomen kielen ja oman äidinkielen opettamiseen täytyisi panostaa entistä enemmän. 

Minja Koskelan esseessä Miksi opettajat uupuvat? kerrotaan, että opettajien uupumus on kasvanut viime vuosina huomattavasti. Yhdeksi uupuksen syyksi Koskela nostaa vuoden 2015 hallituksen toteuttamat koulutusleikkaukset, joita nykyinen hallitus yrittää paikata. Selvää on, että korona-aika luo omat vaikeutensa leikkausten paikkaamiselle ja uuvuttaa opettajia yhä lisää. Koskela kirjoittaa: Opettajan näkökulmasta leikkauspolitiikan aikakaudelta vaikutti puuttuvan pidemmän aikavälin koulutuspoliittinen visio (s. 64). Olihan koulussa silloin tärkeä tehtävä: yhteiskunnan varojen säästäminen. Tämä toteutettiin luokkakokoja suurentamalla, jolloin ei tarvinnut maksaa niin monelle opettajalle palkkaa. Ihmettelen, mihin tarkoitukseen ja kenelle opettajien palkkarahoja säästettiin ja säästetään aina vaan. Käsittääkseni rahoja tarvitaan juuri lasten ja nuorten hyvinvoinnin takaamiseen. Melkoinen paradoksi syntyy, jos koulutuksen merkitystä ei ymmärretä ja rahaa säästetään sieltä, missä syntyy lisää menoeriä, jos työtä ei hoideta kunnolla. Opettajat ovat kuitenkin siellä koulussa läsnä lapsia varten joka päivä. 

Korona-aika on ollut siinä mielessä hyvää aikaa koululle, että koulun merkitys yhteiskunnalle on  kirkastunut. Loppiaisena 2021 tapahtunut vallankaappausyritys Yhdysvalloissa puolestaan osoitti, millaiset seuraukset on sillä, jos kansalaiset eivät koe tasa-arvoisuutta elämässään tai toimivat manipuloinnin ja väärän tiedon pohjalta. Tieto ja sivistys ovat yhteiskuntarauhan takeita. 

Toisin tehdystä jää sellainen olo, että esseitä tarvitaan lisää. Toivoisin, että opettajat rohkaistuisivat kirjoittamaan kouluarjesta julkisuuteen, esimerkiksi eri oppiaineiden näkökulmasta tai erityisopetuksen ja kolmiportaisen tuen järjestämisen näkökulmasta. S2-opetuksen ääni tai oppilashuoltotyö kaipaisivat myös avoimuutta. Nykyistä opetussuunnitelmaa olisi myös syytä ruveta jo punnitsemaan syvällisesti:  Mitä siitä kannattaa säästää ja mitä muuttaa? Nykyisellään se on melkoinen järkäle, jonka tavoitteet ja arvoperusta ovat ihanteelliset ja ylevät, mutta josta on vaikea löytää yhtään mitään konkreettista. Esimerkiksi laaja-alaisia oppimistavoitteita lukiessa silmiin pistää myös yksilöllisyyden korostaminen. Toivoisin, että esimerkiksi sellaiset sanat kuin tasapainoisuus, vastuullisuus, kunnioitus, huomioiminen, yhteisöllisyys ja ystävällisyys voisivat sisältyä seuraavaan OPSiin - enemmän humanismia ja vähemmän talouden sanastoa. Ehkä syrjäytymistä ehkäistään paremmin, jos opittaisiin kunnioittaan elämää - muita ihmisiä ja luontoa - kuin että juostaan hiki hatussa saavuttamassa omaa maksimaalista potentiaalia. 

OPSin suomen kielen ja kirjallisuuden osuudesta voin todeta sen verran, että nykyisillä opetustuntimäärillä sen tavoitteita ei saavuteta. Pelkästään harjoiteltavia tekstilajeja on yläkoulussa niin paljon, että oppitunnit pitäisi käyttää  kirjoittamiseen - mikä ei sinänsä olisi ollenkaan huono vaihtoehto - ainut vaan, että opettaja ei kaikkia tuotoksia ehtisi edes vilkaista kolmen vuoden aikana. Seuraavaan OPSiin toivoisin vähintäänkin sisältöjen karsimista ja panostamista erityisesti lukutaitoon, siis siihen perustaitoon, jonka opetteleminen aloitetaan ensimmäisellä luokalla ja joka on liian monella oppilaalla edelleen riittämätön 9. luokalla. (Mitä ihmettä oppilas tekee 9 vuotta peruskoulussa, jos hän ei osaa kunnolla lukea sen päättyessä?) 

Opettajalle kertyvistä paineista Elina Tuomi kirjoittaa esseessään ”Kuka saa opettaa?” näin: Koulutettu ammattilainen lukee opetussuunnitelmaa kuin iltapäivälehteä ja loihtii sieltä tunneillensa käden käänteessä järkevää toimintaa. Paitsi jos opetussuunnitelma on vaikealukuinen ja ympäripyöreä, kuten vuonna 2016 voimaan tullut OPS mielestäni on. (S. 43–44.) Hyvänä esimerkkinä nykyisen OPSin vaikealukuisuudesta olkoon termi avoin oppimisympäristö, jonka opetuksen ammattilaisetkin ymmärtävät väärin. Myös Tuomi käyttää sitä epätarkasti esseessään Alueellinen eriarvoistuminen oppilaiden tasa-arvon esteenä, kun hän kirjoittaa näin: Uusi opetussuunnitelma tukee sellaisten oppimistilojen käyttöä, joissa saattaa kerralla olla kolmekin luokkaa. Avoimet oppimisympäristöt luovat uudenlaisia haasteita opetuksen järjestämiselle, sillä ilmiökokonaisuuksista ei tule mitään, jos oppilaat eivät kykene keskittymään työhönsä. (S. 109.) Tarkoitetaanko tässä nyt avoimia oppimisympäristöjä vai avoimia oppimistiloja? Käsitteen epämääräisyys johtaa ajattelun harhapoluille, eikä syy ole tällöin opettajan vaan käsitteen. Olisi toivottavaa, että OPSissa käytettäisiin sellaisia käsitteitä, joita ei voi tulkita väärin.

Avoin oppimisympäristö ei OPSissa tarkoita fyysisiä tiloja ollenkaan, eikä OPSissa ole määritelmiä sopivista oppimistiloista, vaikka sana ympäristö sellaisiin voisi viitatakin. Avoin oppimisympäristö voi olla vaikkapa koulun ikkunaton siivouskomero, kunhan oppilaalla on siellä kännykkä ja verkko toimii. Siellä voi olla myös koulun ulkopuolinen asiantuntija opettamassa häntä - silloinkin siivouskomeron tarjoama oppimisympäristö olisi avoin. Sen sijaan oppimisympäristö sulkeutuu heti, kun opetustilassa on oppilaan kaverina vain oma opettaja tai oppikirja, eikä tietoverkkoa käytetä.

Koskela havainnollistaa avointa oppimisympäristöä mainiosti esseessään Tuoko digiloikka tasa-arvon? Hänellä oli onni saada oppilailleen sellaiset laitteet käyttöön, että hän pystyi suunnittelemaan opetusmateriaalin sähköiselle pohjalle oppilaiden toiveiden mukaisesti ja käyttämään uusimpia musiikkisovelluksia tunneillaan. Oman opetusmateriaalin suunnittelu on kuitenkin opettajalle valtava työ - miksi opettajat uupuvat - eikä digitaallisia laitteita ole joka kunnassa jokaiselle oppilaalle tarjolla. Demokratia on osallistumismahdollisuutta, joka on kytköksissä muun muassa taloudellisiin resursseihin, toteaa Koskela (s. 145). Paradoksaalisesti etäkoulujakson aikana keväällä 2021 avoin oppimisympäristö toteutettiin valtakunnallisesti käytännössä. Koskelan huomio toteutui täydellisesti, eli parhaiten pärjäsivät ne, joilla oli kotona vanhempien tuki ja toimivat laitteet. Oppilaiden eriarvoinen asema konkretisoitui, ja peruskoulu alkoi näyttää korvaamattomalta paikalta, vaikka se oppimisympäristönä olisi kuinka suljettu. Ehkä lopulta ne aikuiset, jotka siellä ovat töissä, toteuttavat demokratiaa kaikista parhaiten - vaikka toki ovatkin vain ihmisiä.  

Toisin tehdyn innostavimpina esseinä pidin Minja Koskelan esseetä Neljä askelta kohti feminististä pedagogiikkaa sekä Elina Tuomen esseetä En näe väriä ja muita valkoisia joutavuuksia. Niistä sain konkreettisia toimintamalleja ja uusia ajatuksia työni tärkeimpään asiaan: oppilaan kohtaamiseen. En ole aiemmin ajatellut sitä, että sukupuolineutraalisuus on melkoinen harhakuvitelma, joka estää toimimasta tasa-arvon puolesta. Samoin suvaitsevaisuus, jossa erilaisten ihonvärit ja alkuperät ohitetaan tai kielletään, ei ole suvaitsevaisuutta ollenkaan. Esimerkiksi s2-oppilaiden ääni ja kokemukset pitäisi saada kuuluviin ennemmin kuin heidät pitäisi jotenkin sulattaa suomalaisiksi. Tässä ajattelussa feministinen, eli tasa-arvoon ja tiedostamiseen pyrkivä, pedagogiikka olisi suureksi avuksi. 

Kiitän Koskelaa ja Tuomea rohkeudesta ja suorista sanoista. Useimmiten, kun koulusta uutisoidaan, opettajat haluavat pysyä nimettöminä kannanotoissaan. Miksi he eivät uskalla puhua? Eikö sananvapaus koskekaan heitä? Vain harvoin opettajat pääsevät ääneen tai heitä kuullaan, kun koulusta puhutaan tai tehdään koulua koskevia päätöksiä. Tässä on nyt kaksi opettajaa, jotka ovat kirjoittaneet kirjan koulusta. Paitsi että he kirjoittavat niin kuin asiat ovat, heillä on myös tuoreita näkemyksiä kouluarjen tasa-arvon parantamiseksi. Peruskoulu on hyvä paikka, ja ehkä jopa maailman paras koulu, mutta se voisi olla vielä parempi.

Toisin tehty on luettu myös blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Kirjat kertovat. 

Kuittaan kirjalla Helmetin lukuhaasteen kohdan 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja. 

Juhani Brander: Miehen kuolema

Juhani Brander: Miehen kuolema, Pohdintoja maskuliinisuudesta, 2020

Kustantaja: Wsoy

Kansi: Martti Ruokonen

Sivuja: 323

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

Maskuliinisuus ei ole mikään luontainen tila, vaan se on synnytetty ja kulttuurisesti ylläpidetty performanssi, johon moni mies tahtomattaan osallistuu ja jota hänen täytyy todistaa mitä vastenmielisimmin suorittein ja rituaalein. Olen elänyt erinäisten kunniakoodistojen ja hierarkioiden ehdoilla suurimman osan elämästäni. Olen lyönyt, juonut ja nainut niin kuin miehen pitää lyödä, juoda ja naida.  - - Jos tästä kaikesta jotain on syyttäminen, niin hegemonista maskuliinisuutta. Tämä käsite tarkoittaa kuvitteellista rakennelmaa ja niitä odotuksia, jotka muokkaavat, tuottavat ja hyväksyttävät oikeanlaista miehisyyttä. (S. 9-10.) Näin kirjoittaa Juhani Brander esseekokoelmansa Miehen kuolema esipuheessa. 

Harvasta tietokirjasta olen ollut ikinä niin innoissani kuin tästä Branderin esseekokoelmasta. Sen aiheena on mies ja miehisyyteen liitetyt odotukset sekä toksinen maskuliinisuus, jonka piirissä Brander itse tuntee kasvaneensa, kuten esipuheesta käy ilmi. Toksinen maskuliinisuus tarkoittaa kaikkia niitä miehisyyden malleja ja miehisyyteen liittyviä määritelmiä, joiden täyttäminen on mahdotonta tai aiheuttaa miehille henkistä pahoinvointia ja häpeää sekä riittämättömyyttä. Selvää on, että toksisesta maskuliinisuudesta kärsivät välillisesti myös naiset ja lapset. 

Brander kirjoittaa omista kokemuksistaan ja omasta kasvamisestaan. Hänen kertomansa esimerkit tuntuvat paikoin lähes uskomattomilta, ja Brander korostaakin, että nämä ovat hänen kokemuksiaan, eivätkä välttämättä ole toteutuneet kaikkien miesten elämässä. Kieltämättä Branderin kuvailemat miehen mallit ja muotit ovat surullisen kapeita ja ahdistavia. 

Näyttää siltä, että kasvaakseen mieheksi pojan on jollain tavalla otettava kantaa väkivaltaan. Fyysinen voima ja ruumillinen työ koetaan miehisyyden mittareiksi. Koskettaminen muuten kuin väkivaltaisesti on perinteisesti ollut poikien kasvatuksessa harvinaista. Tunteista puhuminen on vaikeaa - siihen ei kannusteta eikä siihen opeteta. Päinvastoin, kukapa ei olisi kuullut sanontoja "pojat eivät itke" tai "ole mies", jotka tarkoittavat sitä, että minkäälaista heikkoutta ei saa näyttää ja heikkoudeksi tulkitaan esimerkiksi itkeminen tai pelkääminen. 

Täyttääkseen miehen mitat pojan on siis kiellettävä paljon itsestään: hellyyden kaipuu, tunteiden näyttäminen - ehkä jopa tunteet itsessään. Tunteista puhuminen ei tietenkään onnistu, jos ne on tukahdetettu tai niitä ei osata edes tunnistaa. Jos poika on kiinnostunut jostain muusta kuin miehisistä urheilulajeista, tai ylipäätään muusta kuin urheilusta, hänet leimataan helposti homoksi tai tyttömäiseksi mieheksi. 

Brander on itse ollut aina ahkera lukija ja hän luki yliopistossakin pääaineenaan kirjallisuutta. Tästä riitti kuittailua kaveripiireissä. Hänen on sitten toisaalta pitänyt osoittaa myös itselleen, ettei ole vähäänkään homomainen, eli naisia ja naissuhteita on täytynyt hankkia ihan miehisen maineen pelastamiseksi. 

Brander kirjoittaa myös siitä, miten myös naiset odottavat miehiltä tietynlaista käytöstä. Kun ensimmäinen tyttöystävä jätti hänet ja hän rupesi itkemään, tyttöystävä oli ihmetteli asiaa ääneen. Miehen kyyneleet eivät olleet hänen mielestään sallittuja. Brander häpesi kyyneliään. 

Toinen järkyttävä esimerkki miesten välisistä kommunikointitavoista on tapaus, jossa Brander soitti ystävälleen ja itki rakkaan isoäitinsä kuolemaa. Puhelu oli lyhyt ja päättyi siihen, että ystävä nauroi hänelle. Brander tunsi puhelusta häpeää. Saako mies surra? Saako mies kaivata?

Brander kirjoittaa muun muassa armeijasta, urheilusta ja seksistä otsikoilla Lätkäjätkien maailmassa, Lupaan käyttäytyä kunnollisesti ja miehekkäästi sekä Toksisen seksin lyhyt oppimäärä. Kirjallisuudesta hän nostaa esiin paljon miehisyyden kuvaajia ja päätyy lopulta Karl Ove Knausgårdiin, joka ehkä enimmäisenä miehenä maailmassa tekee fiktiossa miehestä ihmisen. Kaunokirjallisuudessa herkkä, tunteva mies saa vihdoin ääneen. 

On selvää, että lukevan miehen lukemat kirjat ovat pääasiassa miesten kirjoittamia kirjoja - niin Branderinkin. Osansa Branderin pohdinnoista saa poikien poika Hamlet: Krapulassa olen joskus miettinyt sitä, miksi Hamlet oli kuolemaansa asti niin hirvittävän teini-ikäinen (s. 232). Esimerkkejä keskenkasvuisista ja tunnevaurioituneista miehistä kirjallisuudessa riittää. Tällaista mieskrittiikiä todellakin kaivataan kaikkiin taidemuotoihin, sillä jokainen taiteenlaji musiikista ja kuvataiteesta lähtien on perinteisesti ollut miesten toimintkenttää. Millaisia miesten ja naisten rooleja taide onkaan rakentanut? Knausgårdeja tarvitaan joka alalle.

Kukapa olisikaan parempi suomalainen esimerkki miehen mittojen tavoittelijasta, kuin Kalle Päätalo, josta Brander kirjoittaa esseessä nimeltään Kun ei tule miehen luontoa! Päätalon Iijoki-sarja on 26-osainen kirjasarja, joka kertoo hänen omasta elämästään. Branderin mukaan Päätalo kirjoitti kaikissa 26 osassa siitä, kuinka mahdoton vaade miehisyys itsessään on. Tässä eesseessä päädytään myös miettimään Tony Halmeen miehistä olemusta. Päätalo yritti lopulta itsemurhaa, ja Tony Halme kuoli itsemurhaan, vaikka näytti siltä, että hän täytti maskuliinisuuden vaateet erinomaisesti. Branderin mukaan myös koulusurmien tasutalla on toksinen maskuliinisuus. Pojat, jotka eivät yllä oikeanlaisen miehen mittoihin, joutuvat kiusatuiksi ja ottavat jossain vaiheessa käyttöön epätoivoiset keinot miehisyytensä osoittamiseksi. Toksinen miehisyys on pahimmillaan tappavaa.

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin keskustelun, jossa Juhani Branderin lisäksi haastateltavana oli Eino Saari, joka on kirjoittanut kirjan nimeltä Miehen kosketus. Branderin ja Saaren keskustelun sanoma oli, että perinteinen miehenä olemisen malli ja stereotyyppisten sukupuolimallien ja -roolien ketju on mahdollista murtaa. Kosketus, läheisyys ja lämpö kuuluvat myös miehille, ja miehet voivat oppia niitä sekä vastaanottamaan että antamaan. 

Kahden pojan äitinä olen kovin helpottunut siitä, että miehen rooli venyy ja muuttuu. Brander on syntynyt vuonna 1978 ja kasvanut maaseutukunnassa. Vertaan hänen esseitään Rafael Donnerin omaelämäkerrallisiin esseisiin teoksessa Ihminen on herkkä eläin (bloggaus tekeillä). Donner on syntynyt vuonna 1990, eli miehillä on ikäeroa 12 vuotta. Yllättävän samanlaisia miehisyyden odotuksia on Donnerkin kohdannut, vaikka hänen nuoruutensa on ollut jo 2000-luvun nuoruutta. Myös Donner peräänkuuluutta muutosta miehenä olemiseen. Kumpikin näistä miehistä, sekä Brander että Donner, panevat itsensä likoon ja kirjoittavat häpeälliset hetket ja kasvunpaikat rehellisesti esiin. 

Tällaisia pohdintoja voisin lukea vaikka kuinka paljon lisää, sillä niitä tarvitaan, jos tiukkoja rooleja halutaan murtaa. Tarvitaan miehen kuolema, jotta ihminen voi elää.

Branderin Miehen kuolema on luettu ainakin Kirjavinkit-blogissa. 

2 x bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken ja Vapauttava kasvatus

bell hooks: Vapauttava kasvatus, 2007

Alkuteos: Teaching to transgress, 1994 

Suomentaja: Jyrki Vainonen

Kustantaja: Kansanvalistusseura

Sivuja: 299

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

-----------------------------------------------------

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken, 2016

Alkuteos: All about love, 2000

Suomentja: Elina Halttunen-Riikonen

Kustantaja: Niin & näin 

Sivuja: 176

Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta

"Koulutuksen tulee toimia vapauttajana eikä yhteiskuntaan sopeuttajana", julistaa yhdysvaltalainen feministi bell hooks teoksessan Vapauttava kasvatus (s. 9).  Tämä kumouksellinen ajatus saa tällaisen peruskoulun riviopettajan hiukan aikaa ravistelemaan päätään. Kyllähän peruskoulun tehtävänä pidetään ilman muuta sitä, että kasvatetaan lapsista yhteiskuntakelpoisia aikuisia: kuuliaisia veronmaksajia ja kunnollisia työntekijöitä. Koko ajan yritetään ennustaa, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja lapsille sitten opetetaan peruskoulussa juuri niitä taitoja. Opetussuunnitelma on nykyisellään noin 1 500 sivun paketti, jossa totisesti on yritetty ottaa huomioon kaikki asiat - tiedot, taidot, ominaisuudet, arvot - joita oppilas mahdollisesti tulevaisuuden työelämässä tarvitsee. Taitovaatimukset on koodattu taulukoihin, joihin jokaisen oppilaan taitotasoa voi verrata ja sitten tarjota tukea niihin taitoihin, joita oppilas ei tunnu saavuttavan.

Entäs jos riittäisi, että lapsi oppisi ajattelemaan kriittisesti ja vastuullisesti sekä toimimaan yhteisönsä täysivaltaisena ja muut huomioivana jäsenenä? Jos kasvatus vapauttaisi hänet näkemään oman ja toisten arvon ja muuttamaan maailmaa tasa-arvoisempaan suuntaan? Jos kasvatus vapauttaisi lapset onnellisiksi ihmisiksi? Tai opettaisi heidät nauttimaan oppimisesta?

Bell hooksin nimi on vilahdellut näköpiirissäni vähän siellä sun täällä, kun on ollut kyse feministisestä kirjallisuudesta. Hooks on tunnettu feministi, professori ja yliopisto-opettaja, joka on julkaissut paljon kirjoja. Itse hän luonnehtii itseään sekä opettajaksi että kirjoittajaksi. Hän kirjoittaa mustan, koulutetun naisen kokemuksistaan muun muassa näin: Huolimatta äärimmäisen kielteisistä kokemuksista uskoin lukion päättäessäni yhä siihen, että kouluttautuminen tarjosi mahdollisuuksia, että se lisäsi mahdollisuuksiamme olla vapaita. - - Valmistumiseni jälkeen aloin inhota opetustilanteita, mutta yritin silti pitää kiinni oikeudestani tulla itsenäiseksi ajattelijaksi. - - Halusin kriittiseksi ajattelijaksi. (S. 29-30.)

Hooksin, eli Gloria Watkinsin, oma ura lähti liikkeelle, kun hän kiinnostui feminimistä, mutta huomasi, että mustat naiset ja heidän kokemuksensa jäivät feministisen tutkimuksen ulkopuolelle. Mustien naisten kokemaa sortoa ei tunnistettu, vaan heidät nähtiin ennen kaikkea rasismin uhreina, vaikka heillä oli omassa historiassaan alistettu asema myös sukupuolensa vuoksi siinä missä valkoisilla naisillakin. Syntyi hooksin esikoisteos Ain't I a woman. Black women and feminism. 

Vapauttavan kasvatuksen johdannossa Marjo Vuorikoski ja Hilkka Rekola kertovat, että kirjoittajanimekseen Gloria Watkins otti nimen bell hooks, joka oli hänen isoäitinsä nimi. Sen kautta hän halusi kunnioittaa amerikanafrikkalaisten naisten historiaa. Nimi on kirjoitettu pienillä alkukirjaimilla, koska hän haluaa häivyttää itsensä, jotta hänen ajatuksensa nousisivat hänen persoonansa yli. 

Akateemisissa piireissä ja yliopistomaailmassa hooksia on kritisoitu muun muassa siitä, että hänen tekstinsä ei ole tarpeeksi tieteellistä. Itse hän kertoo, että on halunnut tuoda ajatuksensa kaikkien luettavaksi ja madaltaa rajaa akateemisen maailman ja muun maailman välillä, jotta hänen tekstinsä taivoittaisivat mahdollisimman paljon lukijoita. Kriittinen ajattelu ei saa jäädä tiedemaailman etuoikeudeksi, sillä se vain lisää luokkaeroja ja elitismiä. 

Vapauttava kasvatus onkin äärimmäisen sujuvaa luettavaa. Erityisesti ilahduin keskustelumuotoon kirjotetuista luvuista Paolo Freire ja Oppimisyhteisön rakentaminen, joissa keskustelijat inspiroivat myös lukijaa kehittelemään ajatuksiaan, (olkoonkin, että Paolo Freirestä keskustelevat minä Gloria Watkins sekä kirjoittajaääneni bell hooks). Suomentaja Jyrki Vainonen on tehnyt erinomaista työtä, sillä hooksin ajatukset suorastaan lentävät lukijan mieleen. Kaikki perinteisen tiedetekstin vaikeaselkoisuus puuttuu, käsitteet on suomennettu selkeästi ja pätemisen makua ei ole missään. 

Hooks on tehnyt  pitkän uran opettajana ja kirjoittaa paljon omista kokemuksistaan. Hänen mukaansa opiskelijoiden oman äänen täytyy kuulua ja heidän omat kokemuksensa ja lähtökohtansa tulee ottaa osaksi opetusta. Kun opiskelijaa kuullaan ja hänen taustansa (yhteiskunnallinen asemansa) tulee nähdyksi, hänestä tulee yhteisön täysivaltainen jäsen, eikä hän jää opetustilanteessa ulkopuoliseksi: Opettaminen on tekemisen kautta luomista. - - Kun huomaamme opetuksen luovan yhteisöllisen luonteen, meidän on opetustilanteessa pakko solmia kontakti "yleisöön" ja ottaa huomioon tilanteen vastavuoroisuus. Sen [opetuksen] on tarkoitus palvella innostajana, joka houkuttelee kaikkia mukaan, osallistumaan aktiiviseen oppimiseen. (S. 37 - 38.) 

Hooks sivuaa myös kielitieteitä kirjan kappaleessa Kieli, jossa hän kirjoittaa mustien omasta kielestä. Kun Afrikasta tuotiin orjia Amerikkaan, heidät paiskattiin myös keskelle valkoisten orjuuttajien käsittämätöntä kieltä, jonka he joutuivat oppimaan. Orjat kehittivät englannista omia puhekielen muotojaan, jotka näkyvät edelleen muun muassa rap-lyrikoissa. Kun hooks omalla kirjoittamisellaan kapinoi valkoisten miesten luomia tieteen kielen konventioita vastaan, hän tekee itsestään näkyvää, vapauttaa itsensä. 

Hooksia on pakko ihailla sekä kirjoittajana että opettajana. Näin hän kirjoittaa omasta työstään: Lapsuudesta saakka uskoin, että opettaisin ja kirjoittaisin. Kirjoittaminen olisi oikeaa työtä, opettaminen olisi jotenkinhan-sitä-on-leipänsä-ansaittava-työtä. Uskoin tuohon aikaan, että kirjoittamisessa oli kyse yksityisestä kaipuusta ja henkilökohtaisesta kunniasta, kun taas opettamisessa olisi kyse oman yhteisön palvelemisesta. Mustalle väestölle koulutus oli pohjimmiltan poliittista, koska sen juuret olivat rasismin vastaisessa taistelussa. Vain mustille tarkoitetuissa kouluissa, joita itse kävin, koinkin oppimisen kumouksellisena toimintana. (S. 26)

Hooksin omat mustat naisopettajat mustille tarkoitetussa koulussa olivat hänen esikuviaan, kun  hän itse alkoi opettaa yliopistossa. Hooks haastaakin kaikki opettajat kehittämään opetustaan: Jokainen voi oppia opettamaan niin, että vapauttaa opettaessaan. - - työssämme ei ole kyse pelkästään tiedon jakamisesta vaan osallistumisesta oppilaiden älylliseen ja henkiseen kasvuun (s. 41). Jos opettamisen lähtökohta on tämä, sen lähtökohta on oppilas itse. 

-----------------------------------------------------

Teoksessaan Rakkaus muuttaa kaiken, hooks ikään kuin jatkaa Vapauttavassa kasvatuksessa esittämiään ajatuksia yhä laajempiin kuvioihin. Hän on löytänyt uudenlaisen katsannon elämään ylipäätään ja uskoo rakkauden muuttavan maailman paremmaksi paikaksi meille kaikille. Kirjassaan hän lähtee ensin etsimään rakkauden määritelmää ja päätyy M. Scott Peckin sanoihin: Rakkaus on  tahtoa avartaa itseään oman ja muiden henkisen kasvun ravitsemiseksi (s. 22). Tämä ajatushan oli myös hyvän opettajan johtotähti: opettaja osallistuu oppilaan älylliseen ja henkiseen kasvuun. 

Rakkaus on laaja käsite, ja hooks tarttuu siihen konkreettisien esimerkkien kautta - ja jälleen kerran: omista havainnoistaan ja elämästään ammentaen.  Hooks muistuttaa, että rakkaus ymmärretään liian usein vain pariskuntien väliseksi, intohimoiseksi tunteeksi, mutta rakkaus on paljon muuta. Hooks kirjoittaa ihmisten kaipauksesta parisuhteeseen, mutta muistuttaa, että se on usein harhaa. Parisuhteissa odotetaan, että rakkaus tulee jostain ulkoa, eikä vaadi ponnisteluja tai työtä: Harva aloittaa parisuhteen vasta ollessaan valmis tulemaan rakastetuksi. Päädymme solmimaan seurustelusuhteita, jotka ovat alusta lähtien tuomittuja toistamaan tutut perheriidat. Yleensä ihmiset yllättyvät tällaisesta takasiskusta; olemmehan kasvaneet kulttuurissa, jossa kerrotaan, etteivät mnkäänlaiset lapsuudenkokemukset, ei tuska, suru, vieraantuminen, tyhjyys tai epäinhimillinen kohtelu voi estää romanttista rakkautta saavuttamasta täyttymystään. (S. 132.)  

Hooks vaatii tinkimätöntä rehellisyyttä, joka on aidon rakkauden perusta. Hän kertoo, kuinka hän on muun muassa joutunut loukkaamaan ystäviään, koska ei voi vastata heille enää muuta kuin rehellisesti esimerkiksi sellaisiin kysymyksiin, kuin piditkö lahjasta, jonka annoin. Hän kertoo myös, kuinka hänen oma perheensä on loukkaantunut hänelle, kun hän on kertonut heille, että he eivät ole toimineet rakkaudellisesti häntä kohtaan - ovatkohan edes rakastaneet häntä. 

Hooks tuomitsee kaiken väkivallan, jota lapsiin kohdistetaan. Jos lasta rangaistaan väkivallalla, kyse ei ole rakkaudesta, vaikka vanhemmat perustelevat kurituskeinojaan sillä, että kasvattavat lapsiaan heidän omaksi parhaakseen. Kaikki lapsiin kajoaminen on hooksin mukaan tuomittavaa ja kumoaa vanhempien väitteet siitä, että he rakastaisivat lapsiaan. 

Hooks suorastaan saarnaa ja käyttää myös paljon monikon 1. persoonan muotoa yleistäessään havaintojaan. Tyyli vieraannuttaa minut paikka paikoin hänen tärkeästä sanomastaan, mutta silti rakkauden voima on vastustamaton. En osaa kiistääkään hooksin väitteitä, sillä totta varmasti on, että jos kaikki maailman ihmiset valitsisivat tekonsa ja sanansa puhtaasti rakkauden pohjalta, niin totta kai maailma olisi parempi paikka elää. Jos jokainen haluaisi ensisijaisesti kehittää itseään henkisesti ja auttaa muita kehittymään henkisesti, niin ihmiskunnalla ei olisi tällaisia ongelmia, joita nytkin yritämme ratkaista. Kenenkään ihmisarvoa ei kyseenlaistettaisi missään, eikä ahneus tai talous ohjaisi yhteisiä päätöksiä. 

Hooks väittää, että rakkauteen kasvaminen tekee kipeää ja rakkauteen sitoutuminen tekee kipeää. Se vaatii ihmisiä kuulemaan ja kuuntelemaan muita ja oppimaan muilta: Aito rakkaus toimii perustuksena, jolle voi rakentaa sitoumukset itseen, perheeseen, ystäviin, kumppaneihin, kaikkiin, joita päättää rakastaa (s. 109). 

Rakkaus muuttaa kaiken on avartavaa ja inspiroivaa luettavaa. Se häikäisee ehdottomuudellaan ja vilpittömällä vakaumuksellaan. Ihailen hooksin tapaa olla kirjoittaessaan sekä henkinen että ruumiillinen. Hänen tapansa kirjoittaa liittyy mustien kansalaisoikusaktivistien traditioon ja on sellaisena vilpitöntä. Se liittyy kristilliseen uskoon ja hengellisyyteen, mutta on myös vahvasti feminististä.

Kokonaisuutena Rakkaus muuttaa kaiken on hyppelevää ja paikoin töksähtelevää luettavaa. Teoksen suomentaja Elina Halttunen-Riikonen on tehnyt hyvää työtä, mutta hooksin lennokas tyyli ei nyt oikein taivu sujuvaksi. Sanoma tässä teoksessa on kuitenkin selvä ja ehdoton: rakkaus muuttaa kaiken.