maanantai 29. syyskuuta 2014

Rikoksen jäljillä -haasteen koonti

On aika koota yhteen kesän dekkarisaalis. Se ei ole iso, mutta se on sitäkin maukkaampi.

Luettua tuli lopulta neljä laadukasta dekkaria, kaksi ulkomaista ja kaksi kotimaista:

1. Pitkän dekkaritaukoni katkaisi varsin mallikkaasti ruotsalaisten Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin Oppipoika. Se edustaa taattua, tyylikästä ja vetävää pohjoismaista dekkaria. Kipinä dekkarien lukemiseen syttyi.

2. Salla Simukan Lumikki-trilogian avausosa Punainen kuin veri tuli hotkaistua helposti ja hyvin viihtyisästi. Simukan trillerisarja on kaiken hehkutuksensa ansainnut, ja toivottavasti se menestyy myös kansainvälisesti!

3. Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies johdatteli ranskalaisen hienostuneesti rikoksen (sinisiin) pyörteisiin. Persoonalliset tyypit ovat Vargasin dekkareiden suola. Adamsberg-sarjan ensimmäinen osa oli kerrassaan nautittavaa luettavaa.

4. Kesän dekkarikohokohta oli ehdottomasti Jari Järvelän Tyttö ja pommi. Se on dekkarivuoden tapaus ja sillekin voi toivoa ja povata suosiota ulkomailla. Ja mikä parasta - sarjalle on luvassa jatkoa.



Sain siis neljä pistettä Oksan hyllyltä -kirjablogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen. Olen oikein tyytyväinen, sillä innostuin taas vanhasta rakkaudestani, jännityskirjallisuudesta.

Kiitos Marikalle mainiosta haasteesta!

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Vive la France -haasteen koonti

Kesällä käteeni osui muutama ranskalainen kirja, ja muistin, että Blogistaniassa taitaa olla aiheeseen liittyvä haaste meneillään. Niinpä löysin Annamin haasteen Vive la France.

Yritin saada kokoon edes kaksi raitaa Ranskan lippuuni, mutta taisin saada vain puolitoista. Neljäs ranskalaiskirjani jäi nimittäin harmittavasti kesken. (Kuulette siitä varmaan pian, sillä se on varsin kiinnostava tapaus...)

Mutta tässäpä nämä haastekirjat:

1. Luin lapsilleni ääneen Antoine de Saint-Exupéryn klassikon Pikku Prinssi. Menestys ei ollut huimaava, mutta rakkaan kirjan lukeminen oli itselleni tärkeä tapaus.

2. Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies viihdytti ja sai pienen hymyn nousemaan huulille. Jännitystä oli mukavasti, ranskalaisuutta sitäkin enemmän. (Tällä kirjallahan sain pisteen myös Rikoksen jäljillä -haasteeseen.)

3. Francoise Saganin Tervetuloa, ikävä on niitä klassikoita, joista ei tiedä mitään, mutta on sitten onnellinen, kun jostain osuu käteen helmi. Tämä oli löytö blogimaailmasta.

Vive la France -haasteen myötä korkkasin uuden maan blogiaikani listoille. En nimittäin ollut kahden viime vuoden aikana lukenut yhtäkään ranskalaista kirjaa, mutta nythän on meneillään jo sitten neljäs kirja.

Kiitos Annamille haasteesta!

lauantai 27. syyskuuta 2014

Limerikeillä kohti lokakuuta

Sain Limerikki-haasteen sekä Kaisa Reetalta että Suketukselta. Kiitän molempia haastajiani!

Haaste on alun perin lähtöisin Opuscolosta ja osallistumisaikaa oli syyskuun loppuun.


Koska olen lähdössä Ikaalisiin, on paikkakunta pyörinyt mielessä:


Eräs mies Ikaalisten Kovelahdesta
joi sahtia tuopista kahdesta.
Hän kylpylässä tanssi
oli suosikkinsa valssi.
Tänään kärsii särystä suuresta.



Toisesta limerikistä tulikin sitten hyvin omakohtainen:


Yksi tyttö oli kotoisin Nivalasta
ja toivoi saavansa monta lasta.
Hän makaronit keitti
ja lapset sänkyihinsä peitti.
Nyt haaveilee vapaaillasta.



Nyt kun luin tarkat osallistumisohjeet, niin huomasin, että niiden mukaan piti kirjoittaa jostain kaupungista. Runosuoneni ampaisi kuitenkin vähän eri urille, eli kirjoitinkin ihmisitä kaupungeissa... Esikuvinani olivat Ilpo Tiihosen ja Kirsin Kunnaksen limerikit.

Koska syyskuu vetelee viimeisiään, en haasta enää ketään limerikkien tekoon. Mutta olihan näiden rustaileminen niin kivaa, että suosittelen touhua syysiltojen iloksi!


perjantai 26. syyskuuta 2014

Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä

Francoise Sagan: Tervetuloa, ikävä, 6. painos, 2001
Alkuteos: Bonjour Tristesse, 1954
Suomentaja: Lea Karvonen
Kustantaja: Tammi
Sivuja: 131
Mistä sain kirjan: lainasin ystävältä





Minua ajaa takaa uusi tunne, katkera ja suloinen, ja vain epäröiden annan sille kauniin, vakavan nimen ikävä. (S. 5.)

Francoise Sagan (1935 - 2004) oli minulle täysin tuntematon kirjailijanimi, kunnes luin Hannan Kirjainten virrassa -blogista mielenkiintoisen arvion Tervetuloa, ikävästä. Ihastuin sekä kirjan kuvaukseen että tarinaan kirjan kääntäjästä, Lea Karvosesta. Eräässä blogitapaamisessa ystäväni Sara P. S. Rakastan kirjoja -blogista ojensi minulle Tervetuloa, ikävän luettavaksi. Kiitän häntä lainasta!

Kirjan tehtäväksi tuli sulostuttaa arkiaamujani. Odotin bussimatkoja, joiden ajaksi siirryin Etelä-Ranskaan turkoosina hehkuvan meren rannalle. Siellä kirjan päähenkilö, 17-vuotias Cecile, viettää huoletonta kesää isänsä kanssa.

Tai onhan siellä myös Elsa, isän rakastajatar. Mutta Elsa on vähän niin kuin ulkopuolinen, sillä Cecile tietää, että näitä nuoria ja kauniita naisia tulee isän elämään uusia. Ja onhan siellä myös Cyril, poika, joka vie Cecilen purjehtimaan. Mutta vain Cecile ja isä ovat pysyviä, heillä on toisensa ja boheemi, vapaa ja hauska elämänsä, täynnä sydämellisyyttä ja iloisia juhlia.

Kesäisen paratiisin täydellisyyteen astuu Anne Larsen, Cecilen äidin ystävätär, joka tuo järjestystä elämään. Koska Cecilen äiti on kuollut ja isä vähän liiankin rakastettava, tuntee tämä älykäs ja kaunis nainen suorastaan velvollisuudekseen palauttaa luonnonlapset raiteilleen.

Kirja kuvaa hyvin nuoruuden kiihkeitä tunteita. Cecile on yhtenä hetkenä rakastettava ja vilpitön, toisena hetkenä uhmakas ja välinpitämätön. Hän tarkkailee ympärillään olevia aikuisia ja tuntee heidät paremmin kuin itsensä. Miten helposti tyttö manipuloikaan heitä ja päättää heidän kohtaloistaan! Aavistus omasta aikuisuudesta on nurkan takana, mutta millaiseksi Cecile sen kuvitteleekaan:
    Toistelin itsekseni erilaisia niukkoja ja selkeitä määritelmiä, muun muassa Oscar Wilden lausetta:
Synti on ainoa värikäs sävy mikä on jäljellä meidän nykyisessä maailmassamme.
     Tuohon lauseeseen luotin järkähtämättömästi, sitäkin lujemmin kun en ollut soveltanut sitä käytäntöön. Uskoin että minun elämäni kaavoittuisi tuon lauseen mukaan, saisi sitä henkensä, vääntyisi esiin siitä kuin vääristynyt kuva: unohdin arkipäivän hiljaisuuden, unohdin kuoleman ja elämän yleisen johdonmukaisuuden puutteen. Uneksin elämästä synnissä ja paheessa. (S. 22.)

Tämän ranskalaisemmaksi en osaa kirjaa kuvitella. On rakkauden leikkejä, intohimoa, mustasukkaisuutta, elämänjanoa, filosofiaa ja oman häilyvän tunne-elämän tarkkailua. Kaiken yllä paistaa kuuma aurinko, joka upottaa raukeaan väinpitämättömyyteen.

Nautin kirjan lukemisesta. On uskomatonta, että Sagan on kirjoittanut kirjan vain 18-vuotiaana muutamassa viikossa, niin kypsältä ja modernilta teos tuntuu. Tuli myös mieleeni Anna-Leena Härkönen, joka kirjoitti Häräntappoaseen saman ikäisenä. Molemmissa teoksissa sykkii aito nuoruus, vaikka puitteiltaan kirjat tuskin voisivat olla kauempana toisistaan.

Saganin kirja herätti ilmestyessään vuonna 1954 kohua ja paheksuntaa. Sitä pidettiin siveettömänä ja rohkeana, mutta myös kaunokirjallisesti ansiokkaana. Se herätti heti maailmanlaajuista kiinnostusta ja käännettiin suomeksikin pian, vuonna 1955. Saganin oma elämä kulki skandaalista toiseen - on kuin Cecilen synnin kaipaus olisi toteutunut kirjailijan omassa elämässä.

Teos on kestänyt hyvin aikaa, ja sitä voi suositella sekä nuorille että aikuisille. Nuoruuden kuvauksena se on sykähdyttävä ja ylellisen boheemielämän kuvauksena onnellisen huoleton. Elämä ei ole kuitenkaan pelkkää leikkiä - senhän oppii jokainen.


Tervetuloa, ikävä on luettu myös Lurun luvuissa ja Kirjojen lumossa. Osallistun kirjalla Anna minun lukea enemmän -blogin Vive la France -haasteeseen.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi, 2014
Kustantaja: CrimeTime
Kansi: Jussi Kaakinen
Sivuja: 261
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olin varma, että jossain varjossa on Rotta. Ei rotta, vaan Rotta. Yksityisen vartiointiliikepalvelun mies. Sana palvelu tarkoittaa sitä, että Rotta hakkaa, potkii, vääntää, rusikoi teleskooppipampulla ja suihkutta pippurisumutetta silmiin. Yleisen edun nimissä. (s. 7.)


Jari Järvelän Tyttö ja pommi on hurja dekkari. Se on niin hyvä, että puistattaa. Monestakin syystä.

Olen aikaisemmin lukenut Järvelältä teoksen Mistä on mustat tytöt tehty. Siinä ihailin kirjailijan paneutumista aiheeseen. Järvelä oli perehtynyt nuohoojan ammattiin, sen historiaan ja nykyisyyteen ja kuvasi nuohoojan työn ja työolosuhteet vaikuttavan elävästi.

Nyt Järvelä on perehtynyt graffititaiteilijoiden elämään. Hän luo henkilöistään melkoisia persoonia, taiteessaan tinkimättömiä hahmoja, joilla on visioita ja sanottavaa. Hän tuntee graffititaiteen historiaa ja suurimpia nimiä, kuvailee töitä ja työskentelytapoja hyvin tarkasti. En ole tiennytkään minkälainen verkosto intertekstuaalisuutta, yhteiskunnallisuutta ja yksityisiä viestejä graffiteihin sisältyy.

On siis kaksi leiriä. On graffitintekijät, joita vastustajat kutsuvat Bakteereiksi. He soluttautuvat kaikkialle, jättävät jälkensä julkisiin seiniin ja aiheuttavat yhteiskunnalle kuluja taiteellaan. Mutta he pysyvät piilossa, toimivat äärettömän varovasti, elävät öisin, tuntevat kaupungin hylätyt rakennukset. On vartiointiliikkeen työntekijät, Rotat, jotka jahtaavat Bakteereja. He yrittävät saada Bakteerit kiinni itseteosta ja saada heidät maksumiehiksi. Hekin elävät öisin Bakteerien kintereillä.

Kirjan kertojina ovat vastapuolien edustajat. Metro on graffititaiteilija, noin parikymppinen tyttö. Jere on vartija, nuori perheenisä. Metro edustaa lainrikkojaa, yhteiskunnan pohjasakkaa, töhrijää, rikollista. Jere edustaa vastuuntuntoista työväkeä, tunnollista keskiluokkaa, lakia ja järjestystä: Raittila sanoi, että Veeärrän kanssa on tehty täksi illaksi erikoisdiili, töissä on kolminkertainen määrä väkeä, ja jokaiselle on tulossa erikoisbonus jos töhrijät saadaan naulittua. Kantasataman ratapihalla on ollut jo kolmatta vuorokautta syöttinä tavaravaunuja, ja luotettavan vihjeen mukaan tänä yönä Bakteerit ilmestyvät paikalle. (S. 14.)

Rakenne on tehokas. Myötätunto on vuoroin kummankin kertojan puolella, kunnes alkaa tapahtua ja lukija ei oikeastaan enää osaa sanoa, mikä on oikein. Välillä mielessäni välähti Matti Yrjänä Joensuun loistava dekkari Harjunpää ja kiusantekijät. Siinäkin verkko kiristyy, kiusaaminen ahdistaa, tekee hulluksi. Järvelän asetelma toimii yhtä huimaavasti. Kuka pelkää? Kuka on uhri? Kenen käsissä on oikeus? Kuka saa kostaa? Järvelä punoo taitavasti niin ahdistavan kuvion, että lukijaa hengästyttää.

Vaikka Tyttö ja pommi on kiihkeä dekkari, täynnä toimintaa, se on myös vahvasti yhteiskunnallinen teos. Kymijokilaakson autioituvat tehdasrakennukset ja kylät kertovat karua tarinaansa nyky-Suomesta. Samaan aikaan tarvitaan yhä enemmän vartiointia turvaamaan jonkun omaisuutta. Tsernobylin ydintuhoalueen kuvaukset muistuttavat siitä, ettei globaalistikaan ole hurraamista. Taiteilijat tuntuvat olevan ainoita, joilla on jotain mielipiteitä tai yritystä vaikuttaa asioihin. Perheellinen keskiluokka on puolestaan valmis tekemään bonustensa eteen mitä vaan, eikä pysty näkemään ympärillään muuta kuin oman, pienen tonttinsa. Arvojen irvokkuus tiivistyy kohtauksessa, jossa Jeren pomo tarjoilee Jerelle äärettömän kallista konjakkia.

Järvelän Mistä on mustat tytöt tehty? -kirjassakin oli päähenkilönä nuori tyttö. Siinäkin oli jännistysromaanin aineksia, vauhtia ja rosoista elämää. Tyttö ja pommi on hiotumpi ja tehokkaampi. Päähenkilö Metro voisi olla myös Salla Simukan Lumikki-trilogian päähenkilön isosisko. Metron ja Lumikin isosiskoksi puolestaan sopisi Stieg Larssonin sankaritar Lisbet Salander. Ilmiselvästi nuorissa naisissa on ytyä.

Mutta ytyä on kyllä Jari Järvelässäkin. Tyttö ja pommi on tapaus. Se nostaa Järvelän suomalaisten dekkaristien kärkeen. Minulle tästä tuli paras kotimainen dekkari vuosiin, eikä ulkomaalaisistakaan tule mieleen montakaan parempaa. Vaikka kirja on vahvasti kotkalainen, se on myös vahvasti kansainvälinen. Veisin tätä jo kiireesti ulkomaille ja tekisin tästä jo kiireesti elokuvaa.


En ole innostuksessani yksin, sillä ainakin blogeissa Kirjakaapin kummitus, Lukukausi, Anun ihmeelliset matkat ja Lainamaailmat on kehuttu kirjaa. Kirsin kirjanurkassa on kirjan aiheesta mielenkiintoinen keskustelu.

Hendenvaara-blogissa on hieno esittely Tyttö ja pommi -kirjan maisemista Kotkassa. Kannattaa käydä kurkkaamassa miljööt ja muraalit. (Mutta ehkä vasta kirjan lukemisen jälkeen, jotta eräs tapahtuma ei paljastuisi.)

Osallistun teoksella Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi, 6. painos, 1975
Alkuteos: Le Petit Prince, 1943
Kuvittaja: Antoine de Saint-Exupéry
Suomentaja: Irma Packalén
Kansi: Antoine de Saint-Exupéry
Sivuja: 95
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Pikku Prinssi on kirja, jonka olen lukenut niin monta kertaa, etten ole muita kirjoja ikinä siihen tahtiin tavaillut. Lukukertoja on kertynyt varmaan kymmenkunta, ellei enemmänkin. Syynä on varhaisnuoruuden aikainen jatkuva kirjapula, sillä omassa hyllyssäni ei ollut monta kirjaa. Pikku Prinssin olin saanut tädiltäni lahjaksi 7-vuotiaana ja sillä oli oma paikkansa Anna-kirjojen vieressä. Tartuin siihen lapsena aina vaan uudestaan, koska 95 sivua saattoi ahmaista kevyesti missä välissä tahansa (ja varmaankin juuri jokaisen Anna- ja Runotyttö-kirjan välissä).

Mutta vielä tärkeämpi syy lukuintooni oli kuitenkin se, että pidin kirjasta aivan valtavasti. Ymmärsinkö siitä silloin lapsena mitään? Tai ymmärränkö siitä vieläkään mitään? En tiedä. Mutta edelleen se on varmasti rakkain kirjani.

Kirjassa on kertojana lentäjä, joka on tehnyt pakkolaskun autiomaahan. Aavikolla hän tapaa Pikku Prinssin, jonka kanssa ystävystyy ja joka kertoo hänelle vähitellen tarinansa. Pikku Prinssi on kotoisin Asteroidi 612:lta, josta hän on joutunut pakenemaan ja lopulta päätynyt Maahan.

Olen pelännyt Pikku Prinssin lukemista omille lapsilleni, sillä olen vähän jännittänyt tilannetta, jossa he eivät ehkä pitäisikään ikisuosikistani. Mutta keväällä luin Kirjasfäärin arvion kirjasta, ja se sytytti kaipuun tutun tarinan lukemiseen. Ajattelin, että nyt en malta enää odottaa, vaan on tullut aika lukea rakas kirja myös omille lapsilleni. Ja miten siinä kävi?

Kuulijakuntana oli aluksi kaksi 8-vuotiasta tyttöä ja yksi kuusivuotias poika. Kuuntelijat karsiutuivat sivu sivulta ja sinnikkäin, eli toinen 8-vuotiaista tyttäristäni, jäi lopulta yleisöksi (varmaan säälistä). Hänkin totesi moneen kertaan lukemisen aikana, ettei oikein ymmärrä kirjaa.

Kyselin häneltä, mitä mieltä hän lopulta oli kirjasta. "Se oli outo, mutta tavallaan myös hyvä", tyttö selitti. "Miksi se oli outo?" kysyin. "Se prinssi kävi niin monessa paikassa. Ja miten se pääsi aina liikkumaan?" tyttö selitti. (Samaa ihmettelee muuten Yöpöydän kirjat -blogin Niina.) Niinpä niin, prinssihän saapuu lopulta Maahan. Hänen oma tähtensä on kaukana ja matkallaan hän on käynyt toinen toistaan kummallisemmilla asteroideilla, joilla on tavannut toinen toistaan kummallisempia aikuisia.

Itse pidin edelleenkin kirjasta valtavasti ja aion tuputtaa sitä lapsilleni vastaisuudessakin, sillä onhan siinä melkoisia totuuksia kiireisestä ja itsekkäästä maailmanmenosta sekä oivalluksia ystävyyden ja rakkauden tärkeydestä. Mutta ehkä kirja pitää lukea ja tuntea itse, ehkä se ei oikein sovikaan ääneen luettavaksi.

Ensimmäistä kertaa minulle kävi kuitenkin niin, että ärsyynnyin aika tavalla eräästä seikasta kirjassa. Kirjassa ei nimittäin ole kuin yksi selkeästi naispuolinen hahmo - itsekäs ja turhamainen ruusu. Ja sitten Pikku Prinssi löytää maasta muutaman ruusun lisää: Hänen kukkansa oli kertonut hänelle olevansa ainoa lajiaan koko maailmassa. Ja tässä niitä nyt oli viitisen tuhatta, kaikki samanlaisia, yhdessä ainoassa puutarhassa! (S. 64.)





Lapsuudesta muistin vaativan ruusun osuuden jotenkin isompana ja hämmästyin, kuinka vähän aikaa Prinssi lopulta oli omalla tähdellään. Ihmettelin myös, miten Prinssi saattoi mitenkään ruusunsa jättää, vaikka se olikin rasittava. Teini-iästä muistan ymmärtäneeni ketun opetuksen kesyttämisestä ja ainutlaatuisuudesta, joka liittyy niihin tuhansiin ruusuihin ja siihen tiettyyn ruusuun. Olen myös siteerannut kirjan tärkeimmän opetuksen sen etusivulle: Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä. (S. 72.)

Kirjailijan tekemä kuvitus on painunut vielä syvemmälle muistiini. Norsun nielaissut boa on klassikko, samoin kuin lammas, jolle pitää piirtää laatikko ja kuonokoppa. Mutta sitten ovat vielä kirjan viimeiset sivut, kuvat ja kuvateksti: Hän kaatui hiljaa, kuten kaatuu puu. (S. 92.) Jo lapsena, ja aina vaan, se kuva itkettää minua suunnattomasti. Nykyään minulla on muistoissani eräs Pikku Prinssi, joka kävi opettamassa minulle jotain tärkeää elämästä. Hänelläkin oli kullankeltainen tukka ja ehkä nykyään oma tähti. Kaipaan häntä suunnattomasti.


Kirja on luettu myös blogeissa Taikakirjaimet ja Ankin kirjablogiAmman lukuhetkessä on luettu kolmiulotteinen Pikku Prinssi.

Osallistun Pikku Prinssillä Anna minun lukea enemmän -blogin Vive la France -haasteeseen.

lauantai 20. syyskuuta 2014

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies

Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies, 3. painos, 2012
Alkuteos: L'Homme aux cercles bleus, 1996
Suomentaja: Marja Luoma
Kustantaja: Gummerus
Kansi: Istockphoto
Sivuja: 301
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä




Fred Vargas on taituri. Hänen dekkarinsa kutkuttavat sielua. Rikos on niissä kuin tekosyy, jonka varjolla voidaan sukeltaa filosofisiin pohdintoihin ja ihmetellä kaikkia kummallisia ihmisiä, joita maa päällään kantaa - meitä on niin moneen junaan.

Myönnän sen tässä ja nyt. Olen aivan lääpälläni Vargasin dekkarien päähenkilöön, komisario Jean-Baptiste Adamsbergiin. Hän on ristiriitainen persoona, jonka äly on terävää, heikkoutena ovat naiset ja viehätysvoima on selittämätöntä. Hän on ranskalainen boheemi, joka ottaa rikokset henkilökohtaisesti. Ja selvittää ne. Kävelemällä: Adamsberg käveli iltaan saakka. Hän oli todennut, että käveleminen on ainoa keino saada ajatukset järjestymään. Kävelyn tahdissa ajatukset kelluivat kuin hiukkaset nesteessä. Painavimmat laskeutuivat pohjalle ja kevyimmät jäivät pintaan. Tuloksena ei ollut loppullista päätelmää, mutta ajatukset olivat sentään kirkastuneet ja asettautuneet jonkinlaiseen järjestykseen painoarvon mukaan. (S. 258.)

Toki hänellä on pari muutakin valttia hihassaan loputtoman kävelemisen lisäksi. Toinen on intuitio. Hän näkee ihmiset ja osaa ennustaa jopa heidän kanssaan käymänsä keskustelut niin hyvin, että kaipaa yllätyksiä elämäänsä. Kolmas apu hänellä on viiden lapsen yksinhuoltaja, rauhallinen ja luotettava juoppo, ylikonstaapeli Adrien Danglard.

Kokonaisuus on pakattu ranskalaisen tyylikkäästi. Kaukana on jenkkitrillerien päätähuimaava ja puuduttava tempo, tilalla kaihoa ja keskustelua. Näitä dekkareita ei myöskään vaivaa pohjoismaalaisten dekkarien rationaalisuus ja tehokkuus. (Silti mietin Adamsbergin sukunimeä - onko se viittaus pohjoismaisiin dekkareihin?) Vargasin dekkarit poikkeavat mukavasti valtavirrasta.

Sinisten ympyröiden mies on Adamsberg-sarjan ensimmäinen osa. Adamsberg on juuri saanut uuden työn komisariona Pariisissa. Paikan hän on saanut maineensa avulla - hän on nimittäin ratkaissut taidokkaasti vaikeita rikostapauksia - mutta Pariisissa hän herättää lähinnä kummastusta näennäisen välinpitämättömällä hahmollaan. Hän on aikaisemmin työskennellyt kotiseudullaan Etelä-Ranskassa, Länsi-Pyreneillä, ja jo siellä häntä on kutsuttu metsäläiseksi, joten voi kuvitella, miten häneen suhtaudutaan hienostuneessa pääkaupungissa.

Kun Pariisin kaduille alkaa ilmestyä sinisellä liidulla piirrettyjä ympyröitä, Adamsberg huolestuu. Ympyröiden keskeltä löytyy aina jokin tarkoin aseteltu esine. Eikä aikaakaan, kun osoittautuu, että Adamsbergin huoli oli aiheellinen, sillä eräänä aamuna ympyrästä löytyy ruumis.

Vargas on haalinut ensimmäisen Adamsberg-dekkarinsa täyteen erikoisia persoonia, joiden kautta saadaan keitettyä kummallinen rikossoppa sekä paikoin jaarittelevaakin pohdintaa ihmisenä olemisesta. Kun kaikki henkilöt ovat vähän friikkejä - ihmisiä keräilevä syvänmerentutkija, sokea öykkäri ja deittipalstoja harrastava mummeli - tuntuu boheemi Adamsberg suorastaan tavikselta. Sopiva määrä rakkautta ja intohimoakin ranskalaisdekkarista täytyy löytyä, ja sitä saadaan Adamsbergin sydänkäpysen muodossa.

Tämä sarjan ensimmäinen osa ei ole kerronnaltaan yhtä jäntevä kuin sarjan myöhemmät osat, joista olen lukenut vasta pari. Mutta kerrassaan nautittavaa luettavaa tämäkin on. Hyllyssäni odottaa muutama Adamsberg-dekkari lisää. Vargas on nimittäin niitä kirjailijoita, joita haluan säästellä, jotta aina olisi käden ulottuvilla jotain takuuhyvää luettavaa.

Kirjan kanssa samaan kuvaan piti mielestäni saada (pariisilaista) katukivetystä, joten aloin suunnitella kirjan kuvaamista Hämeenkadulla. Kun epäilin, kehtaanko ruveta keskellä katua kuvailemaan kirjaa, ystäväni Sara (joka kuvaa kirjoja inspiroivissa paikoissa) totesi:"Totta kai kehtaat, liikkuuhan siellä muitakin hulluja." Tämä ajatus mielessäni kaivoin eräänä aamuna kirjan ja kameran esiin Hämeenkadulla - ja aivan oikein: keskellä risteystä heilui nuori mies kameransa kanssa ja otti kuvia kurkkimalla liikennevalopylväiden takaa. "Meitä on niin moneen junaan", tuumasin, kun zoomailin kirjaani keskellä aamuruuhkaa.


Sinisten ympyröiden mies on luettu ainakin blogeissa Kirjan pauloissa, Kasoittain kirjoja, Tarukirja, Satun luetut, Kolmas linja ja Kirjahullun päiväkirja. Osallistun kirjalla Anna minun lukea enemmän -blogin Vive la France -haasteeseen sekä Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä joka kerran oli

Keijo Korhonen: Poika, kertomus kylästä, joka kerran oli, 2001
Kustantaja: WSOY
Sivuja: 149
Kansi:?
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta




Huomenna nostetaan rysästä ensimmäiset hauet. Mietin, miten hyvältä kalakeitto maistuisi. Ja voissa paistetut ahvenet. Minulle tuli hyvä mieli. Äiti oli monta viikkoa laittanut läskikastiketta ja kuoriperunoita, tai perunakeittoa, jossa oli höystönä siannahkaa, tai suolamuikkulaatikkoa. (S 33 - 34.)

Keijo Korhosen (s.1934) nimi oli minulle ennestään tuttu politiikasta. Muistan hänet erityisesti kainuulaisena, kapinallisena presidenttiehdokkaana vuoden 1994 presidentinvaaleista, jossa hän veti täysin omaa linjaansa. Hän on ollut myös ulkoasiainministerinä 1970-luvulla ja työskennellyt ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Kun lukupiirikirjaksi valikoitui hänen kaunokirjallinen teoksensa, Poika, ennakkoluulot nousivat pintaan. Pelkäsin, että kirja olisi poliittisesti värittynyttä itsetehostusta. Mutta kirja olikin jotain ihan muuta.

Poika on muistelmateos jatkosodan ajan kotirintamalta. Se sijoittuu pieneen kainuulaiskylään, Melalahteen. Vaikka Suomi käy sotaa, pojan elämä on turvallista. On ihailtavaa, miten ihmiset elävät arkeaan ja huolehtivat lapsistaan ja toisistaan, vaikka eletään sota-aikaa. Naapurin poikia ja sukulaismiehiä kuolee tai haavoittuu rintamalla, evakot asutetaan mukisematta ja elämä jatkuu.

Muistelijana on poika, joka kasvaa kirjan kuluessa kuusivuotiaasta 11-vuotiaaksi. Hänen turvallinen elämänsä koostuu siitä, että hänen perheensä on turvallinen ja kyläyhteisö on tiivis. Pojan isä on maanviljelijä, joka on liian vanha rintamalle. Hän täyttää kirjassa 50 vuotta vähän sen jälkeen, kun perheen nuorin poika syntyy. Isällä on kyläläisten silmissä arvostettu maine suojeluskunnan kyläpäällikkönä. (Tosin kylän komministit kutsuvat häntä lahtariksi, mutta isä ei heitä tervehdikään.) Perheen äiti on opettaja, joka työpäivänsä jälkeen hoitaa lapset ja taloustyöt. Ei ihme, että hän tuntuu välillä väsyvän.

Poika on ennen kaikkea aitoa ajankuvaa. Kaikki maalaistalon työt heinänteosta puintiin kuvataan. Pihlajanmarjatkin kerätään talteen ja myydään, valtiolle tehdään kaksimetristä paperipuuta ja koivupilkkeitä. Lapset ovat mukana kaikessa työnteossa ja heidät kasvatetaan hyviksi työmiehiksi.

Ruoka on sota-ajan muistoissa keskeinen asia. Jatkosodan aikana nähtiin nälkää ja elintarvikkeet olivat kortilla. Ruoka on jokapäiväinen huolenaihe myös tässä perheessä, vaikka perhe on tukevasti keskiluokkainen. Poika kuvaa ruokamuistonsa tarkasti, kertoo teurastukset ja kalastukset ja muistelee, kuinka metsästi rihmoilla lintuja ruuaksi. Isän ja pojan lämpimät suhteet paljastuvat tästä kertomuksesta: Yhtenä aamuna minä sain rihmasta haapanan. Se tuntui kummalta mutta ajattelin että haapana oli mennyt pöljyyksissään kävelemään metsään. Minä lokkasin sen ja huomasin että siinä oli haulin reikiä. Kysyin siitä isältä. Isä näytti muikealta mutta ei sanonut mitään. Sitä näytästi naurattavan. (S. 60.)

Kirja on rakenteeltaan kronologinen muistelmateos. Se hyppelee muistosta toiseen ja kertoo ne mukavilla kainuulaisilla murresanoilla höystettynä. Kaunokirjallisesti kieli ei säväytä, mutta toisaalta lyhyistä päälausevirkkeistä välittyy lapsen näkökulma. Muistot ovat lämpimiä.

Lukupiirikirjana teos keräsi sympatiaa. Se toimi kuten pitikin, eli herätti muistelemaan lukupiiriläisten omien sukujen tarinoita sota-ajoilta. Koska kokoonnuimme yli satavuotiaalla Rajaportin saunalla, ilmassa oli menneitten aikojen höyryjä. Tunnelmaa siivittivät Pispalan Pulterissa nautitut perinteiset suomalaiset ruuat, muun muassa maksakastike ja härän kuve. Eläimiä ei kuitenkaan itse tarvinnut lahdata. Niin on elämä helppoa nykyään.


Osallistun kirjalla Suketuksen Ihminen sodassa -haasteeseen.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri, 2013
Kustantaja: Tammi
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 265
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta





Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Sadut eivät ala näin. Näin alkavat toisenlaiset, synkemmät tarinat. (S. 95.)

Salla Simukan Punainen kuin veri on vetävää kerrontaa ja sähäkkää luonnetta. Teos on onnistunut paketti junan lailla etenevää trilleriä, josta ei voi olla pitämättä.

Simukka on luonut päähenkilön, joka tulee lukijaa lähelle. Hänessä on kaikkea sopivasti: Hän on itsenäinen mutta haavoittuva. Hän on rohkea mutta pelkää. Hän on älykäs mutta tuntee. Hän on Lumikki, joka on laatinut itselleen tarkat säännöt. Mutta Lumikki tulee puraisseeksi myrkytettyä omenaa, kun hän säännöistään huolimatta päästää kuin päästäkin ihmisen liian lähelle ja sinkoutuu mukaan hyytävään rikosvyyhtiin.

Punainen kuin veri on ensimmäinen osa kolmiosaisesta Lumikki-sarjasta. Sarjan ulkoasu on huolella tehty, tyylikäs. Mutta tässä ei todellakaan päde sanonta "moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä". Sisältö ei ole missään kohtaa silkkoa, vaan se on tiukkaa trilleriä ensi sivuilta lähtien. Meno on jännittävää ja juoni on taiten rakennettu.Tylsää hetkeä ei ole.

Kaiken lisäksi Simukan kielenkäyttö on oivaltavaa ja taidokasta. Kaunokirjalliset, suorastaan runolliset jaksot, lomittuvat luontevasti tehokkaaseen juonenpunontaan. Täytyy vielä erikseen kehua dialogin sujuvuutta ja luontevuutta, sillä mikään kohta ei töksähtänyt tai tuntunut teennäiseltä, kuten nuortenkirjoissa joskus tuntuu.

Tamperelaista lukijaa hykerryttivät tutut maisemat ja paikat. Palomäentie, Pyynikki, Ilmaisutaidon lukio, Sorsapuisto - kaikki olivat paikoillaan. Talvinen Tampere hengittää Lumikin tahtiin ja pakkanen tuntuu luissa ja ytimissä.

Pakkanen ja lumi, Lumikki... Kirjan intertekstuaalisuus kiehtoi vielä enemmän kuin tutut maisemat. Viittaukset Lumikki-satuun toimivat saumattomasti. Niistä saadaan irti sekä huumoria että kauhua. Tuhkimokin vilahtaa kuvioissa naamiaistanssiaisten huippuhetkellä. Kauhunhetket muistuttivat myös Edgar Allan Poen loistavasta kauhunovellista Punaisen kuoleman naamio.

On vielä pakko palata henkilökuvauksen onnistumiseen. Henkilöt nimittäin kehittyvät. He muuttuvat. He oivaltavat jotain, ylittävät itsensä ja kasvavat. Tässä on onnistuneen nuortenromaanin ydin.

Eihän tätä kirjaa voi kuin kehua. Sivut kääntyilevät kuin itsestään ja jännitys säilyy alusta loppuun. Maltan tuskin odottaa, että saan seuraavat osat käsiini. Kirjan lopussa oli nimittäin vielä mukavia koukkuja, jotka lupaavat jännitystä myös jatko-osiin.


Simukan Lumikki-trilogiaa on kiitelty useissa blogeissa, eikä suotta. Kurkkaa esimerkiksi nämä kirjablogit: Mari A:n kirjablogi, Kirsin kirjanurkka, Kaiken voi lukea, Järjellä ja tunteella, Nenä kirjassa, Hulluna kirjoihin, Olipa kerran kirjablogi ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

Osallistun kirjalla Suomen pakolaisavun lukuhaasteeseen, jolla kerätään rahaa aapisten ostamiseen Afrikan pakolaisille. Lisäksi kuittaan toisen suorituksen Oksan hyllyltä - blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon, 2001
Kansi: Päivi Puustinen
Sivuja: 199
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Mäen talo on valaistu ja lämmin. Ravut ovat helakanpunaisia ja tarjoiluvati aseteltu vihreäkuvioiselle pöytäliinalle riisipaperilampun alle. Jimi on sekoittanut gintonicit. Kaikki ovat hilpeällä tuulella, varsinkin Klaus, joka on saaliista hyvin ylpeä, varsinainen sankari. He maistelevat juomia hitaasti. Heillä ei ole kiire. (S. 61.)

Joel Haahtela on kirjailija, jonka tuotanto on järjestelmällisesti livahtanut ohitseni. Monta kertaa olen ollut tarttumaisillani kirjailijan teoksiin, mutta aina on jokin muu kirja kiilannut ohitse. Viime vuosina olen vähän jopa säästellyt hänen kirjojaan, koska blogiaikanani olen törmännyt niin ylistäviin arvioihin niistä, että odotukset ovat vain nousseet.

Arvatkaapa harmittiko - suorastaan hävetti - kun Hämeenlinnan kirjojen yössä tapasin kirjailijan ja minun oli myönnettävä, etten ollut vielä lukenut yhtäkään hänen teoksistaan. Kotona tartuin heti toimeen, sillä Haahtelan Naiset katsovat vastavaloon on ollut hyllyssäni kymmenisen vuotta.

Mitä sain? Sain kepeän, eurooppalaisen tunnelmaromaanin henkäyksen. Kirja oli helppolukuinen, kuin höyhenen leijailu auringonvalossa. Mietin jo, onko tämä minun makuuni turhankin kevyttä, mutta sitten eteeni tuli tällainen kuvaus: Kaksi naista istuu keittiössä, jonka verhot ovat vaaleankeltaiset, auringon haalistamat. Kohta niihin tarttuisi talven pimeys, niin kuin ihmisten mieliin ja valosta tulisi vain kaukainen muisto, joka kutistuisi kohti keskitalven hiljaista hetkeä. (S. 82.)

Tällaisten lauseiden ansiosta olin valmis seuraamaan Lilianin ja Klausin ensimmäistä aviovuotta vaikka maailman tappiin. Kirja pysäytti ajan pieniin hetkiin, joiden takaa saattoi aistia suuria, yksityisiä oivalluksia.

Myönnän että Haahtelan tyyli kilpailee kovin raskaassa sarjassa minun mieltymyksissäni. Olen leimautunut kotimaisen kirjallisuuden painoon. Kesän vaikuttavimmat kirjat minulle olivat Anni Kytömäen Kultarinta ja Tove Janssonin Kesäkirja. Kultarinnan luonnonkuvaus, joka jatkaa perinteistä suomalaisen kirjallisuuden luontokuvausta ja jonka tunnistin myös Kesäkirjasta, on jotain, josta en saa tarpeekseni. Olen myös vankkumaton kansankuvauksen ihailija. Siinä lajissa taas Joelin kaima Lehtonen on sykähdyttänyt minua sydänjuuriani myöten Putkinotkollaan. Kuinka Lilian ja Klaus pystyisivät ikinä kilpailemaan Rosinan ja Juutaksen kanssa? Vaarana on pinnallisen hipaisun tuntu. Mutta. Voihan ihminen ihastua. Ja luulenpa, että näin tässä nyt kävi. Ihastuin 70-lukuiseen, ylemmän keskiluokan painottomaan elämään, joka viihtyy tuokioissa, aistii elämän valoja ja varjoja kovin herkästi.

Onhan Haahtelan tyylissä jotain tuttua. Ensimmäisenä mieleeni nousi Monica Fagerholmin Ihanat naiset rannalla, joka teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Siinäkin kerrotaan kauniiden naisten ystävyydestä ja astellaan hymy hymyltä kohti tragediaa. Haahtela on kuitenkin keveämpi, leijailee sisätiloissa ja taloissa, aistii tilan. Toinen kirjan päähenkillöistä Klaus on lupaava arkkitehti, joka näkee muovissa tulevaisuuden. Ja samalla tavalla kuin muovi on osoittautunut kuplaksi, myös Klausin ja Lilianin avioliitto osoittautuu sellaiseksi. Yllättäen kirja onkin ajankuvauksena varsin onnistunut.

Naiset katsovat vastavaloon keskittyy rakkauden keveyteen, ensimmäisiin tuoreen avioliiton kuukausiin, joihin ulkomaailma viiltää salaperäisen särön. Kirja kertoo ihmisistä, joitten elämä tarvitsee särön, joitten elämän tyhjyys suorastaan huutaa ongelmia ja elämäntuntua. Ystäväpariskuntien kummalliset suhdekiemurat tuntuvat kiehtovan onnellista paria, on kuin ongelmat vetäisivät heitä puoleensa kuin valo yöperhosia.

Vaikka ihastuin tähän Haahtelan romaaniin, en vielä lisää kirjailijaa suosikkilistalleni. Luulen, että hänen uudemmat kirjansa säväyttävät syvemmältä. Aion ilman muuta lukea Haahtelan kirjoja lisää - varmaan kaikkikin.

Kirjan ovat lukeneet myös Mari A, Katja, Liisa, Karoliina ja Zephyr.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Vuosi kuvina ja blogikuulumisia





























Haiharan kartanon ranta Kaukajärvellä 13.9.2014 kello 10.00


Vuosi kuvina -haaste on edennyt jo loppusuoralle, sillä kuvapaketista puuttuu enää lokakuun kuva. Vuosi on tässä vaiheessa, pimeä syksy on edessä, mutta aurinko jaksaa paistaa ja tänään on lämmintä kuin kesällä.

Blogissa on ollut tapahtumien aikaa. Kirjojen arviointi on jäänyt vähälle, koska olen käynyt toinen toistaan mielenkiintoisemmissa kirjallisissa tapahtumissa, kuten Tove Janssonin juhlanäyttelyssä, Tampereen Tapahtumien yössä ja kirjabloggaajatapaamisessa, jossa oli vieraana kirjailija Terhi Rannela. Lisäksi olen matkustanut, ja viimeisimpänä elämänmuutoksena palannut töihin. Kesän paras lukuhetki -haasteen myötä tallentui kuitenkin pala kesääkin mukaan syksyn pimeyteen.

Töihin palaaminen on ollut ihanaa, mutta pelkäänpä, että blogiharrastus tulee kärsimään leipätyöstä. Kaksi vuotta kotona, ensin vuorotteluvapaalla ja sitten äitiys- ja hoitovapaalla, kului ällistyttävän nopeasti. Perustin blogin henkireiäksi ja harrastukseksi, jota pystyn tekemään kotona. En arvannut, miten antoisaan harrastukseen ryhdyin. Lähes kahden vuoden aikana olen kirjoittanut noin kolmesataa tekstiä, lukenut yli 200 kirjaa ja tavannut uusia ystäviä. Mullistava harrastus.

Nyt olen keskellä blogiruuhkaa. Pinossa on yli kymmenen kirjaa, jotka kaikki ansaitsevat arvion. Koko ajan on neljä viisi kirjaa kesken ja lukuhaasteita riittää: Ihminen sodassa, 14 nobelistia, Rikoksen jäljillä, Runot, Nostalgiset nuortenkirjat ja Pojat, lukemaan! Palaan niihin pala palalta, kirja kirjalta. Syyskuun tavoitteena on yrittää blogata mahdollisimman monesta kirjasta ja lukea paljon, koska olen luvannut kahjoittaa jokaisesta bloggauksesta ja luetusta kirjasta euron Suomen pakolaisavun lukutaito-keräykseen. Muistakaahan tekin osallistua!

Hyvää syksyä kaikille!

lauantai 13. syyskuuta 2014

Lahjoita aapinen - lue!

Suomen pakolaisapu kerää rahaa lukutaidon edistämiseksi Afrikassa. Keräys alkoi jo 8.9. ja jatkuu koko syyskuun. Luettua elämää hyppää mukaan nyt - myöhässä, mutta sitäkin innokkaampana. Lupaan lahjoittaa keräykseen euron jokaisesta syyskuun aikana bloggaamastani ja lukemastani kirjasta.


Nyt haastan myös kaikki lukijani mukaan lahjoittamaan. Jo eurolla voi lahjoittaa aapisen, joka voi muuttaa lapsen elämän - parempaan suuntaan! Tarkemmat ohjeet osallistumiselle löytyvät Suomen pakolaisavun sivuilta.

Syyskuu - hyvää tekevä lukukuu!


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kirjailijavieras Terhi Rannela kirjabloggaajien tapaamisessa

Kaikki alkoi näistä tunnelmista:

Terhi Rannela esitteli uusimman romaaninsa, Punaisten kyynelten talon, huhtikuussa Tampereen kirjamessuilla, jossa Taija Tuominen haastatteli häntä. Kirja kuulosti poikkeuksellisen vaikuttavalta ja kantaa ottavalta teokselta. Yhdessä kirjabloggaaja-Saran kanssa innostuimme kutsumaan kirjailijan bloggaajien tapaamiseen kertomaan kirjasta lisää. Mikä olisikaan sopivampaa, kuin saada tamperelainen kirjailija tamperelaisten kirjabloggaajien vieraaksi!

Rannela on kirjoittanut yhteensä 15 teosta, joista suurin osa on nuortenkirjoja. Punaisten kyynelten talo on Rannelan ensimmäinen aikuisille suunnattu kirja Se sijoittuu Kamputseaan ja kertoo punakhmerien vallasta 1970-luvulla. Kirja ei ole missään nimessä kevyttä luettavaa, mutta se on luettavaa, joka toteuttaa kirjailijan unelman. Kirjamessuilla hän nimittäin toivoi parantavansa omalla työllään maailmaa - ja sitä tämä kirja varmasti tekee. Se herättää säälimättömästi katsomaan kauemmaksi kuin omalle tontille ja pakottaa miettimään vähan muutakin kuin vaikkapa sadan euron sohvatyynyjä.

Kirjailijatapaaminen toteutui 4.9.2014 Kahvilla-ravintolassa. Meitä ilmaantui paikalle viisi kirjabloggaajaa, ja koska Terhi Rannela on välitön persoona, ei häntä tarvinnut ujostella. Hän kertoi elävästi lomamatkastaan Kamputseaan ja vierailustaa Tuol Slengin vankilassa Phnom Penhissä. Tuon järkyttävän vierailun seurauksena syntyi tämä kirja. Kirjailijan huomio kiinnittyi nimittäin erityisesti erääseen kuvaan naisesta, jonka sylissä oli pieni vauva.


Kuva esittää Chan Kim Srunia ja hänen poikansa, jotka surmattiin raa'asti pian kuvan ottamisen jälkeen. Kuva ei jättänyt kirjailijaa rauhaan, vaan hän tunsi kuin nainen olisi pyytänyt häntä kirjoittamaan oman tarinansa. Vaikka tarina on fiktiivinen, se voisi olla totta, sillä yksistään Tuol Slengin vankilassa kidutettiin yli 17 000 punakhmerien vankia, joista tiettävästi vain 12 selvisi hengissä. Kärsimystä on vaikea kuvitella, mutta Rannelan kirja pakottaa siihen.

Kaikkiaan Pol Potin hirmuhallinnon aikana lähes 2 miljoonaa kamputsealaista, eli noin viidennes kansasta, sai surmansa. Vasta viime vuosina punakhmerien hallinnon johtajia on saatu vastuuseen teoistaan, kun heitä vastaan käydään vihdoin oikeutta. 

Kirjaa kirjoittaessaa Terhi Rannela tutki Kamputsean synkkää historiaa ja sai apua Kamputsean dokumentaatiokeskuksesta. Kirjoittaminen oli ollut rankkaa. Tuloksena on vaikuttava ja tärkeä kirja, johon on kuitenkin saatu myös pisara toivoa. 

Kokoontumisessa kirjailija kertoi myös kiehtovan Kamputsean nykyoloista. Hänellä oli mukanaan muutama lähdeteos, joita hän oli käyttänyt kirjoittaessaan Punaisten kyynelten taloa, ja saattoi hyvin nähdä, kuinka innostunut kirjailija oli vieläkin aiheestaan. 

Bloggaajatapaaminen oli maailmankuvaa avartava. Lisäksi kirjailija kertoi kirjailijan työstä ja me saimme kertoa kirjailijalle bloggaajien jännittävästä elämästä. Innostunut keskustelu ja makeat naurut päättivät illan. Jäimme odottamaan myös Rannelan uutta kirjaa, joka ilmestyy tänä syksynä ja parantaa varmasti maailmaa omalta osaltaan sekin. 

Kiitos Terhille ikimuistoisesta illasta!




Poplaarin Pekka ehti jo raportoimaan tapaamisesta. Kannattaa myös tutkailla näitä blogeja, joista piakkoin löytynee bloggaus Rannelan taoksesta: Anun ihmeelliset matkat, P. S. Rakastan kirjoja sekä Sanasotkuja

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kesän paras lukuhetki -haasteen arvonta ja koonti



Kesä on kalenterin mukaan ohi, joten on aika koota kesän parhaat lukuhetket katseltavaksi. Lukuhetkiä kertyi 12 ja tässä ne ovat:

Annan minun lukea enemmän

Hiirenkorvia ja muita merkintöjä

Kirjakaapin kummitus

Kirjoja ja muita kauniita

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Lukisinkohan

Matkalla Mikä-Mikä-maahan

Oksan hyllyltä 

P. S. Rakastan kirjoja

Sinisen linnan kirjasto

Tarinoiden taikaa

Ullan luetut kirjat



Kuten lupasin, arvottiin osallitujien kesken kolme dekkaria: 

Eppu Nuotio: Maksu (kovakantinen)

Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina (pokkari)

Alexander McCall Smith: Onni ja siniset kengät. Mma Ramotswe tutkii (kovakantinen)



Onnettaren kultapojuna oli ekaluokkalainen, joka hieman jännitti tehtäväänsä, mutta suoriutui siitä kunnialla.






Kattilasta nousivat voittajien nimet:

1. Annami blogista Anna minun lukea enemmän


2. Maria blogista Sinisen linnan kirjasto


3. MarikaOksa blogista Oksan hyllyltä


Onnea voittajille!


Ykkönen saa ensin valita mieluisensa kirjan ja kakkonen valitsee sitten kahdesta jäljellä olevasta. Saatte pian sähköpostia!


Oma kuvavalintani on aamuisilta lukuhetkiltä, joita kertyi kesän aikana muutama. Kotiterassi, hyvä kirja (kuvassa Iris Murdochin Meri, meri), mansikoita ja kuppi teetä. Lapset vielä unessa ja kesän lampö ympärillä. Ei kiirettä mihinkään.


Kiitos osallistumisesta ja hyviä lukuhetkiä myös syksyyn!