Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko, 2009
Kustantaja: Otava
Kansi: ?
Sivuja: 67
Mistä sain kirjan: omasta hyllystä



Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko on löytänyt tiensä kirjahyllyyni kuten suurin osa runoteoksistani: pengon kirjakauppojen ale-laareista kaiken kiinnostavan mukaani. Yleensä teen hyviä löytöjä, enkä voi moittia tätäkään ostosta.

Pääskysen ja lepakon runojen kantavia aiheita ovat luonto ja muistot. Varsinkin luontoaiheeseen on suomalaisessa runoudessa pitkät perinteet. Haasjoen luontokuvat tuovat perinteeseen mukavasti uusia sävyjä, mutta samalla kiinnittyvät Aleksis Kiven ja Aaro Hellaakosken viitoittamalle tielle. Luonnossa riittää siis ihmeteltävää ja rauhaa myös nykysuomalaisille.

Kaikki Haasjoen runot eivät ole niin sanotusti runomuotoisia, vaan hän kirjoittaa myös proosarunoja. Luontoretki muotoutuu sanojen ja lauseiden jatkumoksi, joka vie kurkisuolle, muistoihin ja keskusteluihin: Me kävelimme suolla ja hän kertoi, miten kaunista hänen mielestään on sepittäminen. Kuljimme puiden ja polkujen päällä ja nauroimme makeasti. - - (S. 8.)

Haasjoen luontokuviin on turvallista sukeltaa. Kokoelman luontorunot käyvätkin eniten kohti ja sytyttävät halun päästä metsään, heti. Runojen siivinhän sinne voi lennähtääkin. Esimerkiksi proosarunosikermä Ulkosaari on kuvineen hyvin todellinen ja paikoin hauskakin. Tällaista kaipaan lisää, sillä juuri tältä voi majakanvalojen pyyhkäisyissä meren rannalla tuntua: Ihminen on uskomattoman surkea, pesäviipyinen koko elämänsä ajan, kaikki paitsi luotsit ja postiveneen soutajat (s.33).

Kokoelman lopussa on myös runosikermä Puhuttu torakalle, Puhuttu vaaksiaisella ja Puhuttu kovakuoriaiselle. Runot voi lukea juuri niin kuin ne ovat: havaintoina erilaisista hyönteisistä. Mutta tietysti sitä näkee torakan, vaaksiaisen ja kovakuoriaisen myös ihmisinä: Et sinä muuta halua kuin löytää oman lantapallon ja pyörittää sitä (s. 52).

Toinen Haasjoen vahvuus on aisteilla leikkimeinen. Vaikka kyseessä onkin perinteinen runojen keino, niin on silti virkistävää aistia hyvä olo, joka syntyy tuoksuista, kun istutaan iltaa:
Sumun tuoksu on noussut ja sekoittunut sateen tuoksuun.
Keskustelun kiivaat äänet tuoksuvat puutarhassa. (S. 10.)

Minulle mieluisimmaksi runoksi nousi En istu joen penkalla ikävissäni -runo. Siinä runon kertoja miettii, mitä kaikkea hän ehkä näkisi, jos hän lähtisi seuraamaan jänistä ja putoaisi kuiluun. Viittaus Liisan seikkailuihin Ihmemaassa toimii hienosti. Mielikuvitus vie jo mennessään, mutta sitten palataan todellisuuteen:
Mutten istu joen penkalla ikävissäni. 
Sanon nimesi aamulla ja epäröiden sanon  
nimesi illalla ja putoan nimestäsi toiseen,
päivän halki. (S.11.)

Ihmemaa ja sen ihmeelliset näyt rinnastuvat rakastuneen ihmisen päiviin ja siihen, mitä hän ehtii nähdä ja tuntea päivänsä aikana. Kaikki näyttää epätodelliselta ja erilaiselta.

Sen sijaan Haasjoen runojen avaruudelliset kaikkeuden pohtimiset jäivät minulle etäisiksi, kuten runosikermä Äärimmäisyydet. Muistan lukeneeni jo 1990-luvulla sellaisia suomalaisten aikalaisrunoilijoiden kosmologisia runoja, että lähinnä vaivaannuin. Ikään kuin runon olemassaolo oikeutuisi sillä, että pohditaan tarpeeksi vaikeita ja isoja asioita. Sittemmin löysin Wislava Szymborskan runouden, joka nousee äärettömyyksiin hyvin pienten asioiden kautta (ja tulin entistä allergisemmaksi tähtitieteellisille runoille).

Paikoin myös Haasjoki tavoittaa tavallisen hetken, joka on yhtäkkiä kaikki. Näin käy esimekriksi runossa, jossa kuvataan ihmisiä uimalassa. (Antti Arnkill on kirjoittanut Uimala-runosta loistavan syväluku-analyysin, joka kannattaa käydä lukemassa. Hän pohtii Jano-lehden artikkelissaan myös runojen lukemista - millaista se oikein on?)

Ihmisten keskelle tullaan myös runossa Leikki, karkelo ja vauhti, jossa on kuvattu kahden ihmisen dialogi suorastaan hersyvän hauskasti, jopa nonsensen keinoin. Välillä pysytään asiassa ja saadaan puheen kautta muodostettua yhteys, välillä ei ymmärretä toista ollenkaan:
- -
Sanoin sinulle: slap, hop, pillastus, potkaisu, kannustus.
Sinä sanoit minulle: taateli, kiipeli, paraabeli, hengitys ja kengitys. (S.55.)

Haasjoen kokoelman runoissa ihastuin sekä luontoon että huumoriin. Nykyrunoutta, tai ehkäpä runoutta ylipäätään, ei pitäisi ottaa liian vakavasti. Runot, sanat, ovat ihmisen onni.



Osallistun Haasjoen teoksella Ompun runohaasteeseen. Omppu haastoi lukemaan itsenäisyyden ajan kotimaisia runoja, eikä tämä jää ainoaksi runokokoelmaksi, josta tulen kirjoittamaan. Pienoinen runokipinä on syttynyt.

Pääskysen ja lepakon kansi on ehkä kaunein kirjan kansi, minkä hyllyistäni löydän, joten HelMetin lukuhaasteen kohta 10. (kirjan kansi on mielestäi kaunis) on armoitetusti tällä kirjalla kuitattu.