Alkuteos: Dept. of Speculation, 2014
Suomentaja: Marianna Kurtto
Kustantaja: Gummerus
Sivuja: 237
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto kiinnitti blogeissa huomioni hienon nimensä ansiosta. Itse asiassa kirjan alkuperäinen nimi Dept. of Speculations on vielä lupaavampi kuin suomennoksen nimi. Nimensä kirja on saanut rakastavaisten välisestä kirjeenvaihdosta, jossa kuoren päälle merkittiin tunnukseksi tämä pariskunnan yhteinen "jaosto". Odotin raastaavia ja syvällisiä pohdintoja, ehkäpä lukuhaastettakin, mutta kirja osoittautuikin nopealukuiseksi, eikä ollenkaan liian vaikeaksi. Silti se oli myös syvällinen.
Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani ja sellaisena oikein onnistunut, jopa tuore. Se ei esimerkiksi suurentele ensitapaamisen kohtalonomaisuutta ja rakastumisen autuutta, vaikka maalaa hienostunein lausein nekin ainutlaatuisiksi - kuten ne ovat ainutlaatuisia jokaisessa vakavassa parisuhteessa. Eipä siis aikaakaan kun lupaavasta taidehirviöstä tuleekin vaimo ja äiti.
Yhteiseloon ilmaantuu surua, mutta myös suurta onnea, sitten pieniä vastoinkäymisiä ja lisää vastoinkäymisiä. Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa rakkaus on kenties kadonnut kokonaan. Ollaan liian vaikeita, kummallisia, etäisiä toinen toisilleen: Joinakin öinä sängyssä maatessaan vaimo tuntee leijailevansa kohti kattoa. Auta minua, hän ajattelee, auta minua. Mutta mies vain nukkuu. (S. 146.)
Kirjailija onnistuu kertomaan kaiken näennäisen kevyesti, mutta silti koskettavasti. Suomentaja Marianna Kurtto on tehnyt myös hienoa työtä tunnelman välittäjänä. Offill osaa kertoa vastoinkäymiset sellaisina kuin ne ovat. Parisuhteeseen tupsahtava uusi rooli, äitiys, ei ole silkkaa autuutta. Kun lapsi syntyy, parisuhde muuttuu. Aina. Offillin tekstissä vauva ei ole pelkkä vauva vaan vauvapiru. Syvien pohdintojen jaostosta tulee kuin taikaiskusta vauva-arjesta selviytyjien jaosto.
Onko hän hyvä vauva? ihmiset kysyivät.
No, ei oikeastaan, minä vastasin. (S. 45.)
Rehellisyys on romaanitaiteessa hyve, jota jaksan ihailla. Offill latoo lukijalle analyyttisiä havaintoja: Päivät vauvan kanssa tuntuivat pitkiltä, mutta ne eivät laajentuneet mihinkään suuntaan. Vauvanhoito pakotti minut toistamaan tehtäväsarjoja, joilla oli omituinen taipumus olla yhtä aikaa sekä kiirellisiä että pitkäveteisiä. Ne leikkelivät päivän pieniksi palasiksi. (S. 39.)
Kun parisuhde alkaa hajota käsiin, romaanin vaimo (joka välillä muuttuu minäkertojaksi) alkaa myös hajota. Tai ehkä hajoaminen on alkanut jo aiemmin. Lukija alkaa jännittää, miten kaikki päättyy. Naurettavasti käyttäytyvä ja neuroottinen päähenkilö ei paljon säälipisteitä kerää. Säälipisteitä ei heru myöskään miehelle. Silti heille toivoisi käyvän hyvin.
Romaanin rakenne on fragmentaarinen ja hyppelee kevyesti ajasta toiseen ja ajattelijasta toiseen. Väliin on ripoteltu muun muassa T. S. Elliotia ja Rilkeä. Käy niin kuin älymystöromaaneissa yleensä käy: mikään lukeneisuus ei suojele henkilöitä elämältä.
Kirja on luettu ainakin näissä blogeissa: Rakkaudesta kirjoihin, Lumiomena, Eniten minua kiinnostaa tie, Tuijata. Kulttuuripohdintoja ja Reader, why did I marry him? Helmetin vuoden 2018 lukuhaasteessa se sopii ainakin kohtaa 1. Kirjassa muutetaan.
Kuulostaapa mielenkiintoiselta ja hieman uudenlaiselta näkökannalta.
VastaaPoistaSuosittelen. Tuore ja rehellinen ote vei mennessään. Luin tämän melkein yhdeltä istumalta.
PoistaPidin tästä aivan hurjan paljon. Nauroin ääneen ja liikutuin, terävää ja osuvaa. Vaikken minä edes äitiydestä mitään tiedä, mutta parisuhteesta kyllä. Lopussa teki heti mieli aloittaa uudelleen alusta.
VastaaPoistaTodellakin terävää kerrontaa. Pidin myös siitä, että kaikkea ei selitetty puhki, vaan tunnelma jäi leijumaan ilmaan. "Vauvapiru" ynnä muut rehellisyydet naurattivat. Amerikkalaiseksi romaaniksi tämä oli kyllä harvinaisen teeskentelemätön.
PoistaTämä on tosiaan ollut paljon esillä blogeissa ja on jäänyt minunkin mieleeni. Pitääpä laittaa lukulistalle!
VastaaPoistaLuulenpa, että pitäisit tästä! Nopealukuinen tämä kyllä oli, ja siksin yllättävän "syvä".
PoistaKuulostaa kiinnostavalta. Fragmentaarisuus viehättää minua, ja tuo loppulauseesi on niin totta. Olen joskus ajatellut, että vähemmän lukeneet ihmiset pärjäävät raskaassa vauva-arjessa paremmin kuin nopeasti turhautuvat "älyköt".
VastaaPoistaFragmentaarisuus on kiehtovaa, kun asioita ei selitellä puhki.
PoistaOlen joskus miettinyt samaa, että moni asia olisi helpompaa, kun ei niin kauheasti vatvoisi asioita (vaikken itse mikään älykkö olekaan näihin Offillin tyyppeihin verrattuna). Käytännöliset ihmiset ovat usein onnellisempia.
Voi, minulla tämä kirja jäi kesken vajaan sadan sivun kohdalla, luin sitä niin väärään aikaan, että tuntui epäreilulta jatkaa. Ehkä toisena hetkenä olisin itsekin löytänyt sen hienouden ja terävyyden, nyt odotin siltä hieman epäreilusti jotain muuta (vertasin sitä mielessäni nimittäin Maggie Nelsonin Argonautteihin, eikä se valitettavasti ihan sille tasolle noussut). Mutta tämän rakenne ja pirstaleisuus on ihana, pidän tästä tyylistä kovin.
VastaaPoistaOi, minulla taas on Argonautit vasta edessä päin, joten ehkä järjestys teki nyt tälle Offillin teokselle oikeutta.
PoistaYllätyin tästä, sillä en uskonut, että näin lennokkaasti kirjoitettu tarina tavoittaisi yhtään mitään, mutta kyllä se lopulta kosketti monessakin asiassa. Tyyli upposi.