Kustantaja: Teos
Sivuja: 72
Mistä sain kirjan: lainasin kirjastosta
Kaisa Ijäksen Aurinkokello kutsuu heti ensi sivuillaan kulkemaan kehää ja rakentamaan aurinkokelloa. "Kehä"-sanalle esitellään myös etymologinen merkitys: aurinko.
Aurinkokellon matka tuntuu kiehtovalta. Aika limittyy ja lomittuu, toistuu, hyppelee kehällä eteen ja taakse. Kiertää ja kiertää. Runon minä yrittää määrittää paikkaansa ajassa, joka kurkottaa milloin minnekin, eikä ollenkaan tottele.
Muistot kasaantuvat, muuttuvat ja ehkä valehtelevatkin: Muisti on yksi unohduksen muoto, kuka sanoi (s. 30). Tulevaisuuskin on salattua. Aurinkokello jatkaa ajan mittaamista.
Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:
Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).
Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.
Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.
Lukijalle herää omia muistoja ja niiden kautta on tietysti yhteys maapallon, ehkä jopa maailmankaikkeuden, historiaan. Kauneus, maisema, luonto, ihminen. Kaikki on yhtä, yksilö on osa aikaa:
Aurinkokello, ajan ja tilan ykseys
sormella minuutti, kädessä tunti (s. 14).
Kokoelman runon avautuvat vähitellen ja moneen suuntaan, kuten runojen pitääkin. Silti minun on pakko todeta, että yksittäinen runo saattaa olla jo niin moniulotteinen, etten saa siitä kiinni ollenkaan. Runo pakenee sanojen taakse. Välillä ajatus tiivistyy aforismiksi: - - historia on tauti josta kukaan ei parane - - (s. 68). Siinä kohtaa ymmärrän, pysähdyn ja nyökyttelen, olen samaa mieltä.
Erityisesti kritisoin sivistyssanojen määrää. Ensimmäisellä lukukerralla runo töksähti niihin kiinni ja jouduin kääntymään Kielitoimiston sanakirjan puoleen vähän väliä. Sanavarastoni kasvoi, mutta runo karkasi.
Paikoin Ijäksen runoista tulee tutkielmia. Ne kuulostavat ja maistuvat tieteeltä, joka sinänsä on kiehtovaa. Ne vangitsevat ihmisenä olemisen haikeuden ja kuorivat itsensä sen ytimeen. Lähelle ne tulevat, kun niissä tunnistaa hahmoja:
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).
Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.
Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta. Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.
- -
yhtä odottamatta myös
toiveet jotka jätit taaksesi
palaavat kysymään tämänkö halusit
ne kävelevät vastaan ihmisen hahmossa
kiertyvät nykyisyyteen
josta muistin väljä suppilo
päästää lävitseen eideettisiä kaikuja
- - (s. 52).
Vasta toinen lukukerta avasi ovet runon puhujan äärettömyyksiin. Tunnelma kirkastui, sumeni ja hämmästeli, kaipasi ja nöyrtyi. Paikkani on arvoitus, osa maailmankaikkeuden mysteeriä. Tässä olen.
Kannattaa lukea Kosmisen K:n arvio Aurinkokellosta. Myös Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogista löytyy hieno arvio Ijäksen teoksesta. Osallistun kokoelmalla Reader why did I marry him -blogin #runo18-runohaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!